Huomaamattaan oli Caritas ottanut maljakosta suuren, raskaan,
ruosteenpunaisen ruusun ja hypistellen sitä sormissaan siroittanut
lattialle sen murtuneet terälehdet. — Samalla tapaa raukeni minun
sieluni hänen sanoistaan, varisi murtuneina kukanlehtinä hänen
jalkoihinsa. Kaikki se, mikä oli ollut kauneinta ja herkintä minussa,
mitä en ollut itsellenikään uskaltanut tunnustaa, hukkui jonnekin kauas
pois.
Ei ole katkerampaa osaa kuin sen, jonka täytyy kuunnella. Kuunnella ja
rohkaista, — jakaa toiselle sitä uskoa, minkä itse on kadottanut, —
sitä onnea, jota itse ei koskaan tule löytämään.
Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat ja hiukan kosteat. Häipyvänä
välähdyksenä minä muistin kuluneen iltapäivän, sen ihmeen, sen
sadunhauraan haaveen rakkaudesta. Minun illusionistani ei ollut enää
mitään jäljellä.
Suutelin hänen sormiaan, — hiljaa, — kutakin erikseen. Tunsin hänen
ihonsa rakkaan, pehmeän tuoksun. Nousin ja hymyilin hiukan, ainakin
koetin hymyillä.
»No niin, nyt on parasta, että menemme nukkumaan molemmat. — Caritas,
kiitos tästä päivästä. En koskaan tule unhottamaan sitä.»
Hän värähti, ikäänkuin äkkiä olisi huomannut, mitä kaikkea hän oli
tehnyt minulle, ja halunnut lahjoittaa minulle jotakin korvaukseksi.
Voi, noita murusia, jotka elämä jakaa meille korvaukseksi siitä, minkä
olemme iäksi kadottaneet.
»Rakas ystävä. Anna anteeksi minulle. — Kuule, emmekö voi huomenna
syödä aamiaista yhdessä. Tulen hakemaan sinua hotellistasi puoli yhden
aikaan.»
Ja minä, — minä, joka olisin tahtonut paeta yksinäisyyteen unhottamaan
kaiken, jonnekin, missä ei olisi ollut ainoatakaan ihmistä, vain yhtä
suuri autius kuin minun sielussani, — minä vastasin:
»Olet oikein kiltti, jos viitsit. — No niin. — Hyvää yötä ja — —
kauniita unia.»
Ulkona oli raaka, kylmä huomenkoitto. — Taivas oli täynnä sinertävää
usvaa, kun kävelin hotelliini koko tuon pitkän tien Rue Auberilta
Montparnasselle. Jokin ikkuna kiilsi sinisenä, jokin ääni kaikui
kimeänä Seinen sillan alta. Bulevardin penkillä lojui musta riepukasa,
— ihminen. Näin rintaa vasten puristuneen laihan, luisevan käden, —
vanhan naisen ryppyiset, väsyneet kasvot.
Jokin ikkuna kiilsi sinisenä huomenkoitossa, — kalpean, aavemaisen
sinisenä. Avonaisesta baarista kuului karkeita ääniä ja naurua, joka
vihloi ilmaa.
Voi, noita kylmiä aamuöitä, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. Jolloin
muistojen väsynyt katkeruus syöpyy sieluun, ja ikkunoissa on sininen
kiilto.