Mutta se yö ei vielä ollut lopussa.
Kun ehdin hotelliini, hämmästyin huomatessani, että huoneeni avain
oli poissa naulastaan. Portieri oli jo mennyt nukkumaan, kaikki oli
kuollutta ja autiota, kun kuljin heikosti valaistua käytävää pitkin
huoneeseeni.
Kylmä aamuyö ja heikosti valaistu hotellikäytävä, jonka numeroitujen
ovien takana nukkuivat vieraat ihmiset. Tympeä, kyllästynyt uteliaisuus
pakotti minua kiirehtimään. Ihmettelin, oliko mahdollisesti Mäki
kiivennyt huoneeseeni nukkumaan humalaansa pois.
»Herra Jumala! — Hellas! — — Oletko sinä tullut minua kiusaamaan vielä
sen jälkeen?»
En kyennyt hillitsemään sanojani, — olin liiaksi lopussa. Sillä Hellas
loikoili vuoteessani täysissä pukeissa, kengät valkealla peitteellä, ja
lattia oli täynnä valkoista tupakantuhkaa ja poltettuja tulitikkuja.
Hän nousi hitaasti, tarttui minua olkapäihin ja katsoi minua silmiin.
Minä käänsin kasvoni pois, — en voinut muuta.
»Hart, — veli, — rakas, — missä sinä olet ollut? Sinä olet juonut ja...
Hyi saatana tätä elämää.»
Silloin alkoi koko ruumiini vapista, ja hillittömät hermonytkähdykset
saivat olkapääni kouristumaan. — Hän syleili minua niinkuin vanhempi
veli, joka ymmärtää, — siveli otsaani ja koetti rauhoittaa minua.
»Se on kokonaan minun syyni. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle jo
edeltäpäin. Mutta minä tahdoin vielä yhden ainoan illan, — vain yhden
ainoan illan leikkiä prinssiä, — heittäytyä suureen illusioniin. Sinä
et ymmärtänyt, — sinä siis luulet, että...»
»Etkö sinä siis rakastakaan Caritasta?»
»Rakastan, rakastan totisesti enemmän kuin omaa elämääni.»
»Ja hän rakastaa sinua?»
»Niin, — liian paljon.»
»Ja tänä iltana te siis...»
»Ei, ei, — tänä iltana ei tapahtunut mitään sellaista. — Muistatko,
minä menin... minä olin nuori prinssi, joka maanpaosta palaa
rakastettunsa luo. — Se, mitä sinä sanoit, se on totta. Hän on kypsynyt
naiseksi, ja siksi ei entinen enää voi jatkua. — Jumala armahtakoon, me
suutelimme, niinkuin voi suudella kahden vuoden tuskan ja kaipauksen
jälkeen. Kuinka minä olisin voinut hillitä itseäni. Mutta ei mitään sen
enempää. — Ja huomenna, — huomenna me lähdemme häämatkalle Marokkoon, —
lentoteitse, Espanjan kautta. Huomenna, huomenna! Hän ei olisi tahtonut
enää jättää minua yksin, mutta sanoin, että minun täytyy järjestää
paperini ja asiani. Mikä onkin totta. Ymmärräthän, ennen pitkää matkaa
täytyy kaikki järjestää kuntoon.»
»Ja tätä sinä olet tullut kertomaan minulle. Mies, eikö sinulla ole
sydäntä!»
Samassa katsoin Hellasta kasvoihin ja niiden väsynyt, lohduton
katkeruus sai minut mykistymään.
»Niin Marokkoon, — tätä uutta lentoreittiä Biarritzin, Valencian
ja Madridin kautta. — Ei, sinä et ymmärrä. — Nyt on naamiaisjuhla
lopussa ja naamioita aletaan riisua. Minä aion hiipiä ulos takatietä.
Sano, ovatko ne pelkureita vai viisaita, jotka hiipivät ulos ennen
naamioitten riisumista? — He ovat pelkureita, — ja yksinäisiä. — Minä
en voinut, edes jonkun täytyy tietää totuus. Hart, sinä olet mies —
sinä olet minun ainoa ystäväni, ja minä uskon, että sinä voit ymmärtää
minua. Sentähden minä olen tullut sinun luoksesi, nyt, riisumaan
naamioni, ennenkuin juhla on lopussa, — repimään suuren illusionin.»
Kylmä aamuyö, lohduton aamuyö, — alaston hotellihuone, jota valaisee
räikeän kirkas, valkeakupuinen lamppu.
»Mitä minä olen, — nuori prinssi, jonka suuri valtakunta on
tulevaisuudessa, — jonka suuri haave on ollut unelma puhtaasta
rakkaudesta, rakkaudesta, joka synnyttää uutta elämää. Joka huomenna
lähtee maailman ihanimman naisen kanssa lentämään tulevaisuutta kohti,
— puhdasta, onnellista, säteilevää tulevaisuutta kohti, jossa ei
enää ole yksinäisyyttä, ei elämän katkeruutta, ei takapihanäköalaa
vuokrahuoneen ikkunasta. — Miten sinä mahdatkaan kadehtia minua, veli.
Onko maailmassa onnellisempaa miestä kuin minä?
Ja tuo kaikki on suuri illusioni.
Hart, muistathan, kuinka kerran kerroin sinulle nuoruudestani, — tuosta
naisesta, joka herätti saatanan minussa. Minä en kertonut silloin
sinulle kaikkea, muistat ehkä sanoneeni, että hän merkitsi minun
sieluni ja ruumiini. — No, nyt saat sen tietää: hän oli sairas, — ja
hän tiesi sen itse! — Sano, voiko ihminen kuvitella jotakin tuollaista
mahdollisuutta, — tuollaista helvetillistä saastuttamishimoa. Katso,
hän teki sen tahallaan...
Tietystikään minä en huomannut sitä heti, — koko suhde oli jo kauan
ollut lopussa, kun minä jonakin aamuna... Niin, enhän voinut edes
kuvitellakaan mitään sellaista mahdollisuutta, — siksi se sai kehittyä
rauhassa... Kunnes kerran menin lääkärin luokse, — ja hän sanoi sen
sanan, — jumalan tähden, kaikkein kauheimman sanan, — ja liian myöhään,
— parantumaton!
Nyt ehkä voit käsittää minun elämäni. — Jos olen ollut katkera,
kyynillinen, julma.
Miten rakastinkaan Caritasta! — Voit kuvitella noita unettomia öitä,
jolloin katselin omaa kauhuani, purin hampaani tyynyä vasten ja olisin
itkenyt, jos olisin voinut. — Enhän voinut kertoa sitä hänelle. Hän
olisi väistynyt minun luotani, kauhistunut minua, niinkuin sinäkin
äsken säpsähtäen vetäydyit kauemmaksi minusta. — Minut valtasi mieletön
houre, en tiedä itsekään, mitä ajattelin. Hän sanoi kertoneensa
sinulle... Sinä siis tiedät, kuinka kaikki kehittyi eteenpäin.
Minä tiesin, että hän rakasti minua. Tiesin, että hän kerran palaisi
luokseni. — Hän oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että ainoastaan
mies, joka kieltäytyi, joka työnsi hänet luotaan, saattoi voittaa hänen
sielunsa. —
Ja ajattele, elämän ivaa! — minä olin se mies. Minä pakenin
aistillisuutta ja syntiä, — minä vaadin puhdasta rakkautta. Mikä
saatanallinen illusioni!
Nyt olemme ehtineet loppupisteeseen. Minä olen leikkinyt suurella
illusionilla, ja nyt on minun maksettava leikin hinta. — Nyt on
minulla kolme mahdollisuutta jäljellä: kertoa hänelle kaikki, jolloin
me molemmat tulemme onnettomiksi, jolloin hänen rakkautensa muuttuu
sääliksi. — Tai sitten matkustaa pois, jättää hänet, jolloin hän
luulee, että en koskaan ole rakastanut häntä, ja halveksii minua. — Tai
sitten, kolmas ja viimeinen mahdollisuus, pelata pelini loppuun, kulkea
loppuun se tie, jonka kerran olen aloittanut. Säilyttää itsestäni se
kuva, jonka hän on saanut minusta, säilyttää puhdas, kirkas illusioni.
Sanoin oikeastaan aivan turhaan, että on kolme mahdollisuutta. Eihän
ole olemassa kuitenkaan muuta kuin tämä viimeinen. — Käydä loppuun asti
aloittamansa tie! Ymmärräthän, että olen valinnut sen. Ja totisesti, se
illusioni on kaunis.
Hart, — nyt minä olen riisunut naamioni ja kestänyt koetukseni. Sinä
voit halveksia minua, väistyä pois minun luotani. Minun koko elämänihän
on vain illusionia, — vain valhetta, niinkuin moni varmasti sanoisi,
jos tietäisi. — Hart, mitä sinä sanot? Mitä sinä olisit tehnyt minun
sijassani?»
Silloin minä voitin vaistomaisen kauhuni ja pakenemishaluni, hivelin
hiljaa hänen olkapäätään, joka oli painunut kumaraan.
»Sinä et voi aavistaa sitä jumalatonta, jokapäiväistä hätää, kun tietää
verensä myrkytetyksi, — kun tietää hitaasti, hitaasti tuhoutuvansa
myrkyn syödessä ja hajottaessa verta. Joka ainoa aamu olen saanut
nousta vapisten vuoteestani, kulkea peilin eteen täynnä jähmettävää
pelkoa etsimään merkkejä kasvoistani. — Vielä se ei ole näkyvissä,
— vain hiukan ihottumaa tuolla tukan rajassa, sitä ei lampunvalossa
huomaakaan, — ja hiukset alkavat lähteä. Katso, miten harvaksi tukkani
on käynyt. — Ja kun tietää, että se minä hetkenä tahansa voi puhjeta
näkyviin, — se on hiipivä, oikullinen, murhaava kuolema! Ja joskus
se hitaasti syöpyisi aivoihin asti, — toisi mukanaan kaikki nuo
helvetilliset, mielipuolisen nerokkaat mielikuvat, jotka haparoivat
esiin sairaitten runoilijain teoksissa.»
Kylmä, kalpea aamuyö. — Ajatukseni olivat tyrehtyneet, olin mykkä ja
täynnä kauhua. Mielikuvituksen laajentamin aistein tajusin kaikki
nuo merkit, joihin Hellas oli viittaillut. Hänen syvälle painuneet
silmänsä, joissa oli sairauden kiilto, — tukka, joka ohimoilta oli
paennut taaksepäin. Se kauhistuttava sana oli iskeytynyt tajuntaani ja
takoi siellä lakkaamatta löytämättä lepopaikkaa.
»Ymmärrätkö, minä aloin sen leikin oikeastaan itse tajuamatta, kuinka
pitkälle se saattaisi mennä. — Ja nyt on siitä kasvanut koko minun
elämäni illusioni, enkä minä kadu sitä. Olen valmis astumaan pois
näyttämöltä tietäen, että jätän jälkeeni sankarihahmon, jota hän tulee
rakastamaan vielä sittenkin, kun minua ei enää ole.
Tahdoin vain tuon viimeisen illan. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi,
— sinun täytyy ymmärtää, miten sanomattomasti olen saanut kärsiä oman
illusioni tähden.
Katso, kaiken täytyy käydä niin, ettei kukaan saa koskaan aavistaa
mitään. Sen täytyy olla sattuma. — Minua on pelottanut se ratkaiseva
hetki, olen ollut joskus melkein raukkamainen, mutta nyt kun se
on edessä ehdottomana ja järkähtämättömänä vaatimuksena, en enää
pelkää. Suuret illusionit ovat myös kalliita, ja minä maksan omasta
illusionistani ruhtinaallisen hinnan.
Ajattelin ensin Metroa, — asemasillalla liukastuu niin helposti ja
voi pudota sinne kiskojen väliin juuri kun jättiläispeto syöksyy
maanalaisesta tunnelistaan jyristen ja ulvahtaen. Mutta tuo
murskautuminen ja äkillinen tuhoutuminen kauhistuttaa minua. — Sitten
minä keksin oikean tavan. — Minähän en voi nukkua ilman unipulvereita,
— sydämeni on heikko, — minulla on rasia erästä pulveria, kaikkein
väkevimpiä, jota täytyy nauttia äärimmäisen varovasti. Kaikki äkilliset
mielenliikutukset ovat hermostuttaneet minua, — tahdon saada niiden
jälkeen nukutuksi, jotta olisin huomenna terve ja reipas häntä
tapaamaan. Onko ihme, jos vahingossa otan liian suuren annoksen, jota
sydämeni ei kestä.
Hotellissa eivät kuitenkaan tiedä, mihin aikaan olen tullut kotiin.
Tyttö tulee aamulla tuomaan aamukahvini ja löytää minut. Siitä ei synny
juuri mitään hälinää. — Muistan, kuinka jokin aika sitten eräällä
lähikadulla puolalainen taiteilija ampui itsensä. Siinä ei ollut muuta
kuin pari naureskelevaa poliisia ja pieni ryhmä uteliaita ihmisiä.
— Minä luotan siihen, että sinä sitten lääkärintarkastuksessa pidät
huolen, — ymmärräthän, _sen_ täytyy jäädä salaisuudeksi. — Mutta poika,
sinähän olet ihan kalpea ja vapiset. Älä viitsi ottaa tuollaisia
traagillisia eleitä, se tekee jutun minulle vain vaikeammaksi. Ymmärrä
nyt, ja hillitse itsesi, — minun tähteni.
Katsohan, minulla on tässä pieni pullollinen hänen hajuvettään,
jonka otin salaa mukaani. Sinä tunnet sen tuoksun, — oudon, hiukan
eksoottisen, hiukan kiihottavan, — magnoliaa. Sivelen sitä hiukan
kasvoihini. — Nauretaan, poika, minun sentimentaalisuudelleni! —
Silloin tuntuu kuin hän olisi aivan lähellä minua. Ja huoneessani on
neilikka, yksi ainoa suuri, tuore neilikka, — kiinalaisessa kupissa.
Neilikat ovat minun rakkaimpia kukkiani. Eihän koko tunnelmassa ole
mitään kauhistuttavaa. Sehän on oikeastaan kaunista!»
»Hellas, etkö pelkää kuolemaa?»
»Minä tunnustan, että minua kyllä pelottaa hiukan ... aivan hiukan se,
että minun täytyy lähteä yksin, niinkuin olen elänytkin. Mutta nyt
olen siirtänyt puolet taakastani sinun kannettavaksesi. Annathan sen
anteeksi meidän ystävyytemme tähden. Nyt vasta alan ymmärtää, kuinka
paljon olen kadottanut siinä, etten aikaisemmin oppinut tuntemaan
sinua. Ei ole mitään ihanampaa kuin toveruus. — Jospa sinä voisit
tulla ja pitää kiinni minun kädestäni juuri sillä hetkellä, kun liu'un
pois... uneen... ja autobussi alkaa matkansa halki tuntemattoman
kaupungin... mutta tällä kertaa pääsen pysähdyspaikkaan asti. — Mutta
se on mahdotonta, — ja se olisi myös liian paljon vaadittu sinulta.
— Juuri se väistymishetki yli tajunnan rajan säikähdyttää minua. Ei
mikään muu.»
»Me emme siis enää tapaa milloinkaan?»
»Rakas... veli! — Minä en tiedä. — Mutta mitä merkitsee minuus? —
Kuolemattomuuden toivo on ainoastaan yksi itsekkyyden hienoimpia
muotoja. Minä uskon elämään, ihmiskuntaan, — uskon, että meidän
tuhoutuvan sukupolvemme keskeltä kohoaa uusi sukupolvi, joka on
kauniimpi ja parempi meitä. Meidän aikamme on suuri murroskausi,
— heikkojen yksilöitten täytyy sortua, se on elämän laki. Minun
tragiikkani on se, että olen saanut aavistaa uuden maailman, vaistota
sen heräämisen keskellä kaikkea turmelusta, tuhoutumista ja syntiä. Ja
että minä itse olen elämäänkelvoton yksilö, jonka täytyy sortua elämän
tähden, uuden sukupolven tieltä. Mutta minun tuhoutumiseni ei herätä
mielessäni mitään katkeruutta, — tiedän, että se laki on oikea, jonka
edessä minun täytyy väistyä. Joku toinen on nouseva minun tilalleni,
joku toinen on tekevä sen työn, jonka minä olisin ehkä voinut tehdä,
ellen olisi ollut mätänevä hedelmä. Ja katso, ei ole kysymys työn
tekijöistä, vaan itse työstä. Uusi maailma on enemmän kuin sinä ja minä
ja koko meidän häviävä sukupolvemme, — ihmiskunta kokonaisuudessaan on
enemmän kuin yksilö.
Ja minä uskon, että jos minussa on ollut jotakin pysyvää, — niin jokin
ajatukseni jää keinumaan ihmiskunnan yhteisten ajatusten joukkoon, ja
mikä oli parhainta minussa, elää ikuisesti.
Katso, minä olen suunnitellut laajaa teosta, — psykologista tutkimusta
uuden, suuren reaktion syistä ja edellytyksistä. Kapinallista,
uusidealistista teosta, joka olisi omistettu nuorisolle, meidän
uudelle, väkevälle nuoruudellemme. — Minulla on jonkinlainen,
vielä hämärä teoria elämästä, jota hallitsee kaksi suurta viettiä,
— elämänvietti ja tuhoutumisenvietti. Kun joku yksilö on tehnyt
tehtävänsä elämän hyväksi, luonut oman osansa uutta, on hänen aikansa
tuhoutua, niinkuin hedelmä, joka on kyllin kypsynyt, jonka täytyy
mädätä, jotta sen siemenestä jälleen kasvaisi uutta. Ja koko meidän
sukupolvemme, hermostunut, neurasteeninen, järjetön, huvitteleva
sukupolvi, — se kantaa tuhoutumisen leimaa itsessään. Koko Eurooppa
on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee
uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä
yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä
itseämme vastaan.
Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa
ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana
uudelle maailmalle.
Minä en kyennyt saamaan teostani loppuun, — se on vielä tuskin
alussaan. Mutta tekijähän ei merkitse mitään, vain työ itse! Minussa ei
ole mitään katkeruutta, nyt kun lähden pois, — olen täynnä hiljaista,
onnellista uskoa.
Sinä kysyit, emmekö me enää koskaan tapaa toisiamme. — Tuhannen, —
tuhannen kertaa vielä. Sinä tulet näkemään sen, mitä minä en ehdi
nähdä, — miten lasketaan uuden maailman peruskiviä, miten se, mikä
tänään leijailee ilmassa haaveena ja unelmana, muuttuu huomenna työksi
ja tuloksiksi. Ja jokaisessa ihmisessä näet sinä minut, jokaisessa
ihmisessä, joka uskoo ja rakastaa. Ihminen on ainoastaan symbooli
jollekin, jota me emme tunne. Minuus on ainoastaan vertauskuva!
Muista, minä astun pois näyttämöltä ilman pienintäkään katkeruutta, —
vain täynnä ihanaa kaipausta.»
Verhojen välistä tunkeutui huoneeseen aamun kalpea sarastus. Sammutin
sähkön, ja puolihämärässä huoneessa, yli kaiken patoutuneen kaipauksen,
kipeän tuskan ja suuren rakkauden, kasvoi Hellaan kapea, kumara
vartalo, hänen kalpeat kasvonsa ja oudosti kiiltävät silmänsä, — kaikki
tuo kasvoi minulle suureksi symbooliksi, suureksi vertauskuvaksi.
Aamunkoiton kalpeassa, kylmässä valossa minä lankesin polvilleni hänen
eteensä täynnä kuohuvaa rakkautta. Ja vapisevat huuleni hapuilivat
pyhää nimeä...
* * * * *
»Veli, minun täytyy lähteä nyt. Tuletko saattamaan minua vähän matkaa.
Jalkani ovat niin väsyneet.»
Me kuljimme aution, nukkuvan kaupungin halki, aamunkoiton kylmässä,
usvaisessa ilmassa. — Enkä minä tehnyt liikettäkään pidättääkseni
häntä. Jokaisella ihmisellä on yksi ainoa oikeus, jota häneltä ei voida
riistää.
Toveruus on enemmän kuin rakkaus... Hän vei samalla mukanaan minun
viimeisen mahdollisuuteni. Sillä haavekuvaa ja illusionia ei mikään
maallinen voi korvata. Minun kaipaukseni tulisi olemaan toivoton ja
turha.
Kävelimme yhdessä viimeiseen kadunkulmaan asti. Silloin ilmestyi
taivaalle ensimmäinen violetin ja kullan kajastus. Jonkin likaisen
pikkubaarin edessä me syleilimme toisiamme, minun oli mahdotonta enää
sanoa sanaakaan.
»Tästä minun täytyy lähteä yksin. — Jätän sinne sinun osoitteesi, niin
että he helposti löytävät sen. Ehkä he kääntyvät ensin sinun puoleesi.
— Ja nyt me olemme reippaita ja rohkeita, eikö totta. Ei mitään
sentimentaalisuuksia enää. Emmehän me ole vanhoja akkoja. — No, heipä
hei! Terve! — Ja kuule, sano terveiseni Pikkuveljellesi.»
Siinä oli kaikkien jäähyväisten suurta kaipausta. Kipeää,
kaihomielistä, katkeraa.
Hellas hävisi näkyvistäni pää pystyssä ja reippain askelin. Aamun
violetti ja kultainen usva kietoi hänen ympärilleen kimaltelevan
verhon. Hän kulki yksinäisten tietä ympärillään ruhtinasvaippana