X
»Tietysti voit vielä tulla — — polttamaan yhden savukkeen.»
Yö oli kylmä ja värisyttävä. Takanamme yli aution kadun häämötti
mustana Oopperan kuparikatto.
Me kuljimme ohi portierin unisten silmäin, joissa ei ollut mitään
ilmettä, ylös portaita, joita peitti sameanpunainen matto. Meidän
askeleissamme oli yön raakaa kylmyyttä ja kielletyn hedelmän kirpeyttä.
— Olimme paluumatkalla illusionista todellisuuteen, ajatuksista
tekoihin. Mutta hänen kätensä oli kovin kylmä ja hiukan kostea minun
kädessäni.
»— — — polttamaan yhden savukkeen.»
Nuo sanat erottivat meidät jälleen. Me olimme taas kaksi vierasta
ihmistä, jotka hiukan epäröiden koettelivat toistensa ajatuksia,
etsivät pohjaa ja yhteisiä kosketuskohtia.
Tuollaiset kylmät aamuyöt, joihin kietoutuu viiltävinä joukko muistoja
— jolloin loikoo vuoteessaan silmät avoinna ja savuke suussa — ne ovat
täynnä katkeruutta ja viileää ikävää.
Kaiken loogillisuuden mukaan tiesin, mitä nyt tulisi tapahtumaan.
Tuo, jonka pitäisi olla kaiken rakkauden huippu, mutta jonka luoja on
tehnyt niin groteskin raa'aksi, että siihen täytyy kaikkien herkimpien
luonteitten väkisin ajautua karille. — Ihmettelin vain, miten se tulisi
kehittymään, miten me kykenisimme sopeutumaan toisiimme. Vihasin
itseäni huomatessani, että ajattelin ainoastaan noita vastenmielisiä
ajatuksia, miten hän riisuutuisi — sammuttaisiko hän valon... Kaikkea
tuota, joka lähtemättömästi kutoutuu erotiikkaan, joka tekee kaiken
romantiikan koomilliseksi.
Hänellä oli kaunis vartalo — hänen huulissaan oli paljon
aistillisuutta. Hän oli myöskin kokenut, mikäli minä tiesin.
Matalat tuolit, divaani ja metallinen tupakkapöytä himmenivät
oranssinväriseen valoon.
Caritas istui ja katseli minua. — Hänen silmänsä olivat kylmät ja
melkein ivalliset — nuo kummalliset, moniväriset silmät, jotka nyt
näyttivät luonnottoman suurilta.
»Voi Jumala! — miksi meidän täytyy olla tällaisia. — Eihän meillä ole
enää ajatuksiakaan. Meillä on ainoastaan yhteinen himo. Kaksi eläintä —
mitä muuta me olemme.»
Minä säpsähdin. Hänen äänensä painoi minua kuin tulisen kylmä jää.
Miten sanomattoman katkeraa elämä olikaan.
»Miksi meillä täytyy olla niin syntinen ruumis. Miksi me emme voisi
olla puhtaita.»
Se oli valitusta, joka värähdytti ja liikutti. — Suutelin aivan hiljaa,
hellästi, hänen silmiään — kuivia, polttavia silmiään:
»Nyt me istumme hiljaa... ihan hiljaa... vähän aikaa. Poltamme pari
savuketta. Ja sitten minä lähden pois, jos vain haluat.»
»Voi, sinä olet niin hyvä. — Minä olen yksin ja katkeroitunut. Anna
anteeksi, jos pilaan sinun hyvän tuulesi.»
»Katsohan rakas — Caritas — minä rakastan sinua enemmän kuin
luuletkaan. Rakastan sinua niin paljon, että voin voittaa itseni ja
kieltäytyä. Enhän minä halua _sitä_ — minähän rakastan sinua.»
»Ja minä, minä olen tällainen! — Voi, jos kukaan, niin sinä
ansaitsisit, että sanoisin rakastavani sinua. Minä jo luulin...
päivällä, kun olimme yhdessä. Se oli niin ihmeellistä... Mutta
nyt. Yö on niin kylmä. — Ja minä uskon, että sinä ymmärrät, ja
tahdot mieluummin itsekin, että olen rehellinen sinulle, vaikka se
tuottaisikin sinulle tuskaa. — Katso, sinä olet nyt minun ainoa
ystäväni, ainoa, jonka luokse voin paeta, jolle voin purkaa suruni.
— Ja tietysti sinun tragiikkasi täytyy olla se, että rakastat minua,
niinkuin mies rakastaa naista.»
Minä suutelin häntä hiljaa juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, missä
iho on lämpöisin ja hienoin. Hän vavahti hiukan ja häneltä pääsi pieni
nyyhkytys, tukehtunut ja avuton. Me olimme aivan lähekkäin, niin että
tunsin hänen ruumiinsa notkeuden ja lämmön. Hänen kätensä oli kylmä ja
hiukan kostea kädessäni.
»Katso, tietysti, jos sinä tahtoisit, niin voisin antaa sen sinulle.
Olenhan tehnyt niin paljon pahaa ennenkin. — Mutta miksi meidän
täytyisi jonkun minuutin, jonkun kiduttavan, hekumallisen minuutin
tähden rikkoa ystävyytemme, sillä senjälkeen emme enää voisi olla
ystäviä niinkuin nyt. Sinä menisit pois ja vihaisit minua, ehkä myös
hiukan halveksisit minua. — Minä tahtoisin säilyttää sinusta kauniin
muiston, ehkä elämäni kauneimman muiston sellaisena kuin nyt olet —
ritarina, joka on uskollinen ja sankarillinen, joka kykenee voittamaan
itsensä naisen tähden. Naisen tähden, vaikka tietää, ettei tämä edes
rakasta häntä. — Voi rakas ystävä, sinä olet tuhannen kertaa parempi ja
jalompi kuin minä.»
Silloin minun pääni painui alas. Enää en kyennyt hillitsemään itseäni.
Yön viulun sävelet olivat niin pitkät ja vapisevat, täynnä kuvaamatonta
tuskaa. — Silloin minä tunsin hänen kätensä kaulallani ja yli kasvojeni
satoi monta suudelmaa — kuumaa, kylmää, avutonta ja villiä suudelmaa.
»Voi, rakas, rakas! Et saa olla noin — et tiedä, miten se koskee
minuun.»
Oranssinvärinen valo, hehkuva savukkeenpää ja kylmä, sanomattoman kylmä
yö.
Silloin vasta kerroin hänelle, että Hellas oli ollut vaarallisesti
sairaana. Mainitsin myös siitä, että hän oli tahtonut kuolla ja
sanonut, että hänen täytyy kuolla. Hänen yksinäisestä uimaretkestään
kylmässä, syksyisessä yössä.
Caritas oli kalvennut ja kuunteli melkein hengittämättä. Hänen
äänessään oli pelkoa ja tuskaa, kun hän kysyi:
»Missä hän nyt on?»
»Hän lähti ulkomaille ja lupasi kirjoittaa minulle, mutta en ole vielä
saanut mitään tietoja. Ensiksi sanoi hän aikovansa Berliiniin.»
»Ja nyt hän on yksin ja ehkä sairaana jossakin, missä ei ole ketään
ystäviä. — Luuletko — sano, luuletko, että hän lähti etsimään minua?»
Tuo kysymys oli kuin huuto yössä. — Se iski minua suoraan sydämeen,
sillä nyt vasta ymmärsin, miten sanomattomasti Caritas mahtoi rakastaa
Hellasta. Hänen äänensä värinä, hänen puoliavointen huultensa tuska!
— Minä hillitsin itseäni ja puoleksi valehtelin:
»Hän ei tietenkään puhunut minulle muuta kuin, että se oli jonkinlainen
opintomatka. Mutta minä luulen — — että hän lähti etsimään sinua.»
Ja Caritas lankesi minun kaulaani, suuteli minua, hyväili kasvojani,
kuiskaili korvaani tuollaisia pieniä, järjettömiä sanoja, joita vain
naiset tuntevat. Kaikki äskeinen oli unohtunut. Hän huohotti:
»Voi, hän rakastaa siis vieläkin minua, vaikka minä olen kiduttanut
häntä kuin peto. Miten hullu minä olen ollutkaan. — Ja voi Jumala,
miten minä nyt olen onnellinen. Minun tarvitsee vain odottaa, ja hän
palaa minun luokseni.»
»Sinä siis rakastat häntä. Vaikka olenhan minä tiennyt sen jo kauan
aikaa.»
»Rakastan, rakastan! — Hän on ainoa mies, jota koskaan olen todella
rakastanut. Vain minun oma hulluuteni ja ymmärtämättömyyteni erotti
meidät. Voi, näitä kahta katkeraa vuotta. — Ja kaikki se oli aivan
samaa kuin mikä äsken oli vähällä rikkoa meidän ystävyytemme. Hän oli
oikeassa. Sinä et vielä vähääkään voi aavistaa, millainen mies hän
todellisuudessa on. Häntä jalompaa, häntä ritarillisempaa miestä ei ole
olemassa... paitsi... ehkä sinä. Teissä on jotakin yhteistä molemmissa,
äsken juuri sen huomasin. Ehkä juuri sen tähden pidänkin sinusta niin
paljon.»
Minä kuuntelin... Minun kohtaloni on aina ollut kuunnella. Elämän
kiihkein ja onnellisin hurma ei koskaan ole sattunut koskettamaan
minua. Minä olen vain kuunnellut sitä.
Kylmä yö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua — oranssinvärinen valo ja
hehkuva savukkeenpää. Hänen suuret, kummalliset silmänsä, joissa oli
vihertävää ja mustaa, hänen huulensa, joita minä ikävöin. Ja niinkuin
savukkeen valkea tuhka hitaasti varisi metallikuppiin, niin raukeni
myös minun elämäni illusioni onnesta ja rakkaudesta. — Suuri tyhjyys
läheni yhä lähemmäksi sieluani, jähmetti ja hyydytti ajatuksiani
niinkuin aamuyön kylmyys.
»Katso, minä kerron sinulle koko elämäni, paljastan sinulle itseni
sellaisena kuin minä olen. Sinulla on oikeus tuntea minut, sillä sinä
olet todellinen ystävä. Sinä voit arvostella minua, ja ehkä myös
ymmärtää, miten paljon minä olen kärsinyt. — Minä olen kaunis, minulla
on rahaa, miehet rakastavat minua — ja kuitenkin minä olen kärsinyt
yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Rakkauden tähden!
Minun nuoruuteni sattui juuri tuohon villiin ja mielettömään aikaan,
jolloin sota oli loppunut ja olot alkoivat vähitellen tasaantua. —
Jolloin kaikkien hermojen vuosia kestänyt jännitys purkautui nauruun
ja tanssiin — sairaalloisen kiihkeään, hysteeriseen riemuun. — Koko
ilmapiirihän oli silloin aivan mielisairasta. Muistatko, kuinka
ensimmäiset jazzsoittokunnat saapuivat Suomeen!
Minä olin silloin kahdeksantoistavuotias, ja pyörre vei minut kokonaan.
Voi, niitä iltoja, joina hiivin salaa huoneestani tanssimaan, kun
luulivat minun nukkuvan. Minä olin kalpea ja silmissä oli varjoja. —
Vereeni imeytyi kaikki se kiihkeä aistillisuus, joka silloin värisi
koko ilmakehässä — primitiivinen elämänvietti, joka oli noussut
ikäänkuin reaktiona kaiken kuoleman ja hävityksen jälkeen.
Ensimmäinen mies — hän oli jo vanhempi, kokenut. — Minä olin helppo
saalis hänelle. Ehkä hän etsi minusta omaa nuoruuttaan, ehkä hän
todella rakasti minua. Joka tapauksessa hän aukaisi minulle ovet
uuteen, tuntemattomaan, kiihoittavaan maailmaan. — Jumala, miten hän
osasikaan puhua, — kaikista niistä kaupungeista, missä hän oli käynyt,
kaikista naisista, joita hän oli rakastanut. Minä olin juuri siinä
iässä, jolloin kokemus kiihottaa ja herättää pelonsekaista ihailua. —
Miten värisinkään, kun hän kuvasi minulle suurkaupunkien yöelämää sodan
loppuvuosina.
Se oli joku yöllinen automatka, jonka hän luonnollisesti oli
suunnitellut jo aikaisemmin. Elokuun yö, jolloin kalevantulia
leimahtelee pimeän metsän rajassa ja autolyhtyjen valokeilat sivelevät
pehmeästi maantietä. — Hän vei minut autiohuvilaan, — me joimme siellä
yhdessä; hän osasi hyvin taitavasti juottaa aivan kokemattomia tyttöjä.
— Hän veti minua puoleensa, kiihotti minua kaikilla kokeneen miehen
hyväilykeinoilla, — minähän olin silloin vain sähköä, vain värisevää
lihaa. Ja hän otti minut, kun olin kypsä, noin taitavasti ja varovasti;
katso, tällaista on elämä. Älä pelkää, ole vain ihan rauhallinen, — ei
se tee kipeää.
Ymmärrätkö, — minä olin silloin vasta kahdeksantoistavuotias.
Perhetyttö, — hyvästä kodista, jolla oli myös sukua. Minä olin
syttynyt, minä olin maistanut kiellettyä hedelmää ja himoitsin sitä yhä
enemmän. — Seuraava oli meidän autonkuljettajamme, jonka minä viettelin
vuorostani. — Hänet ajettiin pois meiltä, — isäni oli vähällä tappaa
hänet. Sitten minä karkasin kotoa, miten nuori minä silloin olinkaan.
— Uh, miten häpeänkään kertoa, — minä olin melkein kuin portto. Mutta
minä en ole ainoa, jonka sieluun tuo aika on painanut leimansa. —
Niin, tietysti minut saatiin kiinni juuri, kun olin aikeissa nousta
Englantiin menevään laivaan. Se oli skandaali!
Niin minä sitten vähitellen tyynnyin, — aloin nauttia hienosti ja
järjestelmällisesti, — valikoiden. Olin melkein kuuluisa rakastajieni
kautta. Minun elämälläni ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin
nautinto. — Rakkaudesta en silloin vielä tiennyt mitään, — ainoastaan
kuvittelin tietäväni. Miten saatoinkaan kiduttaa miehiä silloin. — Tein
ulkomaanmatkoja, — tutustuin meidän Eurooppamme kylpypaikkoihin ja
loistohotelleihin. Siitä lähtien on veressäni ollut myös matkustamisen
intohimo. Uusia kasvoja, uusia seikkailuja, uusia väristyksiä, —
vaihtelun nälkä söi minua kuin huumaava myrkky.
Sitten tuli Hellas minun tielleni.
Hän oli silloin jo alkanut saada hiukan nimeä ympärilleen. Hänen
runojaan lausuttiin seuroissa, ja ihmeteltiin hänen kirjoitustensa
terävyyttä. — Hän oli pitkä, kalpea, katkerasilmäinen mies, joka kykeni
lausumaan hävyttömyyksiä vasten kasvoja. Minussa syntyi halu liittää
myös hänet kokoelmaani, ja eräänä iltana järjestin niin, että hän lähti
saattamaan minua kotiin.
Hän tuli tietysti sisään, — istuimme ja poltimme tupakkaa, juuri
niinkuin sinä ja minä, — puhelimme. — Ihmettelin, miksi hän ei halunnut
suudella minua, miksi hän ei ryhtynyt puhumaan samaa kuin kaikki muut
miehet. Ja lopuksi hän hiukan venytteli itseään, haukotteli ja nauroi
minulle vasten kasvoja:
»Minä tiedän kyllä, mitä te haluatte. Kiitos vain, mutta minua ei
huvita.»
Otti hattunsa ja lähti. — Minä olin niin hämmästynyt, etten osannut
sanoa mitään. Sitten minä luullakseni itkin kiukusta ja harmista. Minua
raivostutti se, että hän niin hyvin saattoi lukea minun ajatukseni.
— Ja samalla minä tunsin kaipaavani hänen ivallista hymyään, hänen
katkeria silmiään. Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan, sillä
olin tottunut halveksimaan kaikkia miehiä, ja hänessä olin löytänyt
jotakin aivan uutta.
Kun seuraavan kerran tapasimme, käänsin pääni pois enkä ollut
tuntevinani häntä. Ja hän nauroi, kun käännyin salaa katsomaan
jälkeeni. Tietysti hän tiesi, että kääntyisin katsomaan.
Meidän hiljaista sotaamme kesti pari kuukautta. Eikä minulla ollut
ketään miestä, sillä minä olin rakastunut ensimmäistä kertaa
elämässäni, — mielettömästi rakastunut.
Sitten minä nöyrryin. Me tapasimme monta kertaa. Keskustelimme. Ennen
en ollut keskustellut miesten kanssa muusta kuin siitä, — kaikki
sanat olivat olleet vain jonkinlaisia miekkailuaseita. Nyt hänen
mielipiteensä hurmasivat minut, — ihailin hänen paradoksejaan, hänen
elämänkatkeruuttaan.
Yhden ainoan kerran hän suuteli minua, ja sanoi rakastavansa minua. Nyt
siis! ajattelin minä. — Miten kaipasinkaan hänen läheisyyttään, hänen
hyväilyjään.
Silloin vasta aloin oppia ymmärtämään hänen todellista luonnettaan, —
sitä suurta, ihanaa idealismia, joka piilee hänen kaiken katkeruutensa
takana.
Miten täydellisesti muistankaan tuon illan. — Olin tullut hänen
huoneeseensa. Hän oli suudellut minua intohimoisesti. Olin rauennut
hänen syliinsä valmiina kaikkeen. — Ja hänen kirjoituspöydällään paloi
kylmä, vihreä työlamppu. Hän oli polvillaan minun vieressäni kuin olisi
tahtonut syövyttää sieluunsa minun kuvani ikuisiksi ajoiksi, — hän
oli täynnä tuskallista, värisevää hellyyttä ja rakkautta. — Hän puhui
minulle:
»Ei, ei koskaan sitä. — Miksi meidän täytyisi tahrata rakkautemme
aistillisuuteen ja turmelukseen. Niin ettei meillä olisi mitään
yhteistä muuta kuin eläimellinen himo. Etkö ymmärrä, minä rakastan
sinua liian paljon. — Jos tekisin sen, mitä haluat, kyllästyisit hyvin
pian minuun, — kadottaisin sinut kokonaan. Mieluummin kadotan sinut
näin, tietäen, että sinun tulesi palaa yhä edelleen minua kohtaan.
Ainoastaan ikuinen tyydyttämättömyys, ikuinen kaipaus, — se on
rakkautta. Todellista rakkautta, — ja minä rakastan sinua liian paljon,
enemmän kuin omaa elämääni. — Minä itse olen liian paljon jo saanut
kärsiä oman aistillisuuteni tähden. Ymmärrätkö, me molemmat olemme
tällä hetkellä sellaisia luonteita, että ainoastaan tyydyttämätön
kaipaus voi sitoa meidät yhteen.»
Katso, jotenkin siihen tapaan hän puhui. En tietenkään muista kaikkea,
mutta tuo oli pääajatus. — Minä en kyennyt silloin ymmärtämään häntä.
Pohjimmaltaan olin yhä vielä vain kypsymätön tyttö, — turmeltunut ja
kiihkeä. — Minä lähdin pois hänen luotaan, löin häntä kasvoihin. Voi,
miten surulliset hänen silmänsä olivat. Päätin unohtaa hänet, pyyhkiä
hänet kokonaan ajatuksistani, — kiduttaa häntä, näyttää hänelle aivan
selvästi, kuinka elin ja nautin toisten miesten kanssa.
Siitä lähtien on suhteemme ollut samanlainen kuin silloin, kun
ensimmäisen kerran tutustuit meihin molempiin. — Ehkä muistat vielä
sen illan. Koetin raivostuttaa häntä sinun kauttasi, — saada sinut
rakastumaan itseeni. Muistatko, kuinka hän puri minua käteen siinä
Ylioppilastalon kulmassa, kun lähdit saattamaan minua.
Olemme olleet ylpeitä molemmat. — Aivan tahallani olen minä etsinyt
sellaisia seuroja, missä olen tiennyt hänen myös liikkuvan voidakseni
näyttää hänelle, kuinka vieraita olemme toisillemme, kuinka minun
rakkauteni häneen oli ollut vain ohimenevä oikku, kuinka hyvin viihdyin
muiden miesten seurassa. — Ja hän ei ole antanut minun huomata mitään
tunteitaan. Hän on ollut kylmä ja ylpeä, — ivaillut minua kaikin
mahdollisin tavoin, — sulkeutunut itseensä ja työhön.
Ja nyt nämä kaksi vuotta, — ne ovat kehittäneet minut naiseksi.
Nyt vasta olen alkanut hiukan ymmärtää häntä, — hänen jalouttaan
ja puhtauttaan, — hänen tinkimätöntä vaatimustaan: olkoon meidän
rakkautemme puhdasta tulta, jota aistillisuus ei saa tahrata.
En tiedä, uskotko sinä minua, — minustahan on vielä aivan viime aikoina
puhuttu paljon pahaa, — mutta se yö, josta minä sinulle mainitsin,
se oli viimeinen. Minä olen koettanut elää puhtaasti, — voittaa oman
ruumiini,— tulla vähitellen hänen arvoisekseen. Voitkohan aavistaa,
millaista helvettiä se on ollut. — Ja koko ajan ylpeänä, — antaen hänen
uskoa kaikkea mahdollista pahaa minusta.
Tiedänhän minä, että en milloinkaan voi tulla hänen arvoisekseen. Mutta
hän on kasvattanut minua enemmän kuin hän itse voi aavistaakaan. Hän
on antanut minulle kokonaan uuden elämänsisällyksen. Hän on antanut
minulle oman uskonsa puhtaasta rakkaudesta, — oman suuren haaveensa.
Hän sanoi itse, että ainoastaan tuo haave tekee hänelle elämän elämisen
arvoiseksi.»
Kalpea aamuyö, jolloin oranssinvärinen valo hyvin hitaasti alkaa
kalveta aamun valoon. — Kylmä aamuyö, jolloin ei kuitenkaan voisi
nukkua. — Hehkuva savukkeenpää, ja tuhkakuppi täynnä valkeata tuhkaa.
Hänen silmänsä olivat minulle niin rakkaat, hänen huulensa, hänen
vartalonsa kaarre, — hänen sielunsa, joka aukeni minulle paljastaen
ennen tuntemattomia ajatuksia.
»Ja katso, nyt on kaikki ylpeys kuollut minusta. Kun hän tulee, tahdon
mennä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi. Rakastaa häntä, jakaa
hänen ajatuksensa, parantaa hänet, antaa hänelle uskoa elämään, näyttää
hänelle, että minä voin olla hänen arvoisensa.
En tiedä, — jospa hän on lähtenyt etsimään minua. Jospa hän on
ajatellut olleensa väärässä. Jospa hän on liian paljon kaivannut minua,
liian paljon kärsinyt. — Minulla on kuvitelma, että kun löydän hänet,
voin ojentautua hänen syliinsä, painaa pääni hänen olkapäälleen ja
sanoa: Tässä minä olen, — ota minut! Uuden elämän tähden, tulevaisuuden
tähden, jonka rinnalla me kumpikaan emme ole mitään.