Jokin outo, kipeän ihana riemu vuoti läpi koko olemukseni. En olisi
voinut puhua mitään, vain huohotin hiljaa. Ja minä suutelin tuota
pientä kirjelappua, enkä enää tuntenut itseäni, sillä minussa ei sillä
hetkellä ollut muuta kuin suuri, hellä, ääretön rakkaus. — Nuo hiukan
katkonaiset rivit, — huonosta mustekynästä pärskähtänyt mustepilkku
kiemuraisen C:n alla, — tuo käsiala, hiukan naivi, hiukan terävä, jossa
oli paljon paksuja viivoja, paljon intohimoa ja ikävää, — kaikki tuo
oli minulle niin sanomattoman rakasta, niin kipeän, tuskallisen rakasta.
Hämmästyin itseäni. — Huuleni, jotka puristuivat sileätä paperia ja
musteesta karkeita kirjaimia vasten, olivat niin nuoret ja kiihkeät,
ikäänkuin en vielä olisi tiennyt elämästä mitään. Ikäänkuin ensimmäisen
kerran olisin lähestynyt sitä suurta salaisuutta, joka kätkee itseensä
paljon tuskaa, paljon kärsimystä ja paljon riemua.
Kun heräsin tuosta oudosta hurmiotilasta, tunsin itseni jollakin
tavoin pieneksi ja nöyräksi. — Koko perustunnelmani oli vaihtunut.
Minusta oli hävinnyt kaikki itsekkyys, kaikki huonot ajatukset, jotka
uinuvat erotiikan rajamailla pulpahtaakseen esiin jonkin erikoisen
mielleyhtymän kautta.
Ja elämä on niin merkillisen arkipäiväistä. Sen pikkuseikat, jotka
joutuvat esittämään symboolien osaa, ovat naurettavia. — Minun
symboolini oli ainoastaan se, että jätin huoneeseeni valkeat hansikkaat
ja kävelykepin. Ja niiden mukana riisuin itsestäni pois sen, mikä
rakkaudessani oli teennäistä ja itsekästä. Kaikki nuo ajatukset, että
etsin hänestä ainoastaan omaa tyydytystäni, — että olisi hauskaa
valloittaa nainen, jota kaikki ihailivat, tyydyttää itserakkauttaan
hänen kauttaan.
Päinvastoin, minä halusin antaa hänelle kaiken, mikä minulle oli
mahdollista, — olla hänen ystävänsä, jos hän kaipasi sitä, — laskea
tähtiä hänen kanssaan, — ja suudella hänen kättään aivan hiljaa, —
jokaista sormea erikseen.
Kaikki tuo oli kuin pientä, hiljaista humalaa. — Esineet, jotka
sattuivat silmiini, olivat määrätyllä tavalla selväpiirteisemmät ja
kuitenkin epätodellisemmat kuin ennen. Se oli onnea, — puhtaampana ja
kirkkaampana kuin koskaan ennen olin sitä tuntenut. Miten pelkäsinkään
hävittäväni sen.
Se hävisi, niinkuin kaikki humala häviää. — Kello alkoi lähestyä
kolmea. Hotellin emäntä toi minulle ilmoittautumislipun, joka
täytyi täyttää poliisilaitosta varten. Jotkut kysymykset siinä
tuottivat vaikeuksia, niin että hermostuin, kun en saanut itseäni
heti ymmärretyksi. — Kävin lavabossa, jota vielä ei ollut siivottu
yön jälkeen. — Kun lopulta ehdin kadulle, sain vanhan, rämisevän
taksin, joka pääsi liikkumaan ainoastaan kovin vaivaloisesti. Eräässä
liikennekulmauksessa sen täytyi pysähtyä, moottori lakkasi käymästä
ja ajaja veivasi sitä monta minuuttia, kunnes se lopulta paukahti
käymään tärisyttäen koko autokoria. Joku autobussin kuljettaja kumartui
ulos istuimeltaan ja syyti meille haukkumasanoja, niin että hänen
punertava, pyöreä naamansa hitaasti sai sinertävän vivahduksen. Muussa
tapauksessa olisin nauranut hänen kiihkeätä, intuitiivista kiukkuaan
ja sanavarastoaan, mutta sillä hetkellä liittyi se yhtenä renkaana
kaikkien niiden harmistuttavien pikkuseikkojen ketjuun, jotka saivat
minut hermostumaan ja kadottamaan onnellisen tunnelmani.
Kello oli jo hiukan yli kolmen, kun pääsin perille Rue Auberille. —
Kun astuin eteisen pehmeää, upottavaa mattoa pitkin, olin jälleen sama
kuin ennenkin, — kylmä, harkitseva, hiukan hermostunut, epäilevä —
sanomalehdentoimittaja, joka nauraa joskus huonoille vitseille ja juo
joskus itsensä humalaan.
Ja sitten, — oli Caritas.
»Oh, siinähän te lopultakin olette? — Luulin jo melkein, että ette
tulisikaan.»
Hän tuli puoleksi minua vastaan. Suutelin hänen kättään varovasti ja
kylmästi.
Mitä kaikkea olinkaan kuvitellut ensimmäisestä kohtauksestamme, — se
hävisi tavalliseen, epämääräiseen keskusteluun, joka on väritöntä
ja kylmää kuin itse elämä. Mutta tyydytyksekseni huomasin, että
meillä molemmilla oli sama, epäröivä tunnelma. Emme kyenneet ottamaan
toisiimme nähden heti alussa samaa toverillista, leikittelevää
asennetta kuin ennen. — Tämä oli vain alkua, tavallista jäykkyyttä,
jonka alla uinuivat lausumattomat sanat ja kummallinen värinä, jonka
voi tuntea suorastaan fyysillisesti.
Minä aloin puhua jotakin roskaa, — haukuin hotelliani ja
taksinkuljettajaa, selitin myöhästymistäni. Ja koko ajan katselin
häntä, etsin hänen silmiään, — hain sitä silmänräpäystä, joka heittäisi
meidät yhteen, veisi meidät äärimmäisen lähelle toisiamme, sillä nyt
olimme toisistamme kauempana kuin milloinkaan ennen.
Hän ei ollut muuttunut. Hän vastasi sitä kuvaa, jonka mielikuvitukseni
oli säilyttänyt ja muovaillut hänestä... Silmät, suun kaarre, —
ärsyttävä, hiukan ivallinen. — Hän puoleksi loikoi leveällä, matalalla
divaanilla ja poltti huolimattomasti savuketta, vieressään metallinen
tupakkapöytä.
»Tilaammeko jotakin? — Kahvia? — Onko teidän nälkä?»
Ja minä vastasin hitaasti:
»Tehän tiedätte, — minun on ollut nälkä niin kauan ... ja jano on
polttanut minua.»
Hän ei ojentanut kättään soittokellon nappiin. Keskustelu kuoli, hävisi
mataliin tuoleihin, mattoon ja himmeään valoon, joka tunkeutui ikkunain
raskaitten samettiverhojen välistä.
Suuni oli aivan kuivunut, ja jalkani alkoi vapista. Se oli
huomaamattani jännittynyt kuin hyppyyn. — Ja me olimme niin äärettömän
vieraita toisillemme, niin kaukana toisistamme, kuin hän olisi asunut
jollakin vieraalla tähdellä, joka iltaisin kimaltaa taivaanrannalla.
Sitten en kestänyt enää. — Nousin ja istuuduin hänen viereensä,
niin että saatoin tuntea hänen vartalonsa kylkeäni vasten. Hän ei
liikahtanutkaan, ja hänen silmänsä, — nuo kummalliset, moniväriset
silmät, — olivat kaukana poissa.
Otin savukkeen pois hänen sormistaan ja panin sen varovasti tuhkakupin
reunalle, mihin se jäi suitsuttamaan sinertävää savua outoina
kiemuraviivoina.
Kumarruin ja suutelin hänen huuliaan kuivin, värisevin huulin. — Tunsin
kirpeän, kiihottavan puuterintuoksun hänen ihossaan.
Ja melkein hourailevin käsin hyväilin häntä, etsin häntä lähemmäksi
itseäni, painuin hänen luokseen. — Minä suutelin hänen silmiään, hänen
suutaan, kaulaansa, juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, jossa iho on
kaikkein lämpimin ja hienoin. Kaikki hellyyteni, kaikki se kaipaus,
joka oli jo vuosia kiduttanut minua, sai jäseneni vapisemaan. Hänen
kätensä olivat kiertyneet kaulaani, hänen poskensa painuneet poskeani
vasten. Hän oli kuin pieni, vapiseva, hiukan nyyhkyttävä ja naurava
lapsi...
»Oi Jumala! Jumala! kuinka minä olen ollut yksin.»
Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta, jotka eivät koskaan
tahtoneet hellittää minusta, — hänen suunsa oli kuuma ja tuoksuva
huumaus, joka tahtoi tukehduttaa minut.
Vasta kun lähenimme kyllästyksen rajaa, kun malja tahtoi jo vuotaa yli
reunojen, irtauduimme toisistamme, kohosimme istumaan ja katselimme
toisiamme. — Se silmänräpäys oli enemmän kuin kaikki muu, se oli koko
maailma, se oli unhoittumaton elämys. — Olimme molemmat niin täynnä
kummallista tuskaa, kyllästymätöntä nälkää, — me olimme äärettömän
vieraat toisillemme ja samalla äärettömän läheiset.
Ja sitten vaihtui jälleen koko tunnelma aivankuin jossakin
viulunkappaleessa viimeinen värisevä, melkein nyyhkyttävä sävel vaihtuu
äkkiä intohimoisen riemukkaaksi tanssiksi.
Me unohdimme, että olimme aikuisia, — me olimme kaksi leikittelevää
lasta, joilla oli yhteinen, suuri salaisuus. Ja se salaisuus oli niin
ihmeellinen, ettemme uskaltaneet edes kuiskata sitä toisillemme. Se
loisti meidän silmissämme ja kasvoillamme. Me olimme molemmat kauniita.
Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa.
Hän soitti ja tilasi kahvia, joka tuotiin sisään pienissä, ohuissa
kupeissa.
»Sinä lurjus, — olet ajanut partasi ennen tänne tuloasi. Kasvoillasi on
juuri sellainen miehekäs ja raikas kölninveden ja partasaippuan tuoksu.
Sinulla taisi olla jo silloin määrätynlaiset suunnitelmat. Mutta te
miehet, — te olette kaikki samanlaisia kavalia lurjuksia.»
»Ei, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Varjelkoon, nuori
nainen, jonka juuri ja juuri olen pari kertaa tavannut. Kuinka
olisinkaan saattanut kuvitella häntä niin kevytmieliseksi, että hän
heittäytyy ensimmäisen miehen kaulaan ja suutelee...»
»Hyi! — Olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin vastustellut
ja huutanut: ei, ei, ette saa. Päästäkää! Aivankuin joku
seitsentoistavuotias...»
»Rakas nuori nainen, minun on melkein mahdotonta kuvitella sinua
vanhemmaksi kuin korkeintaan kahdeksantoista...»
»Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus. Mutta sinähän olit kuin
koulupoika, joka suutelee ensimmäisen kerran. Ethän sinä vielä osaa
edes suudellakaan...»
Minun onneni oli polttava ja kipeä. Sillä kuitenkin pohjimmaltaan
minä tunsin, että kaikki oli minulle vain ihanaa, ohutta, kimaltavaa
illusionia. Hän oli minulle yhtä kaukainen ja saavuttamaton kuin
ennenkin. Hän oli ollut kovin yksin. Nyt hän ehkä jonkin tunnin ajan
saattoi kuvitella rakastavansa minua, ja kenties hän todella uskoikin
niin. Mutta lopputulos tulisi kuitenkin minulle olemaan kärsimys.
Eikä ole olemassa katkeramman ihanaa onnea kuin illusionin onni.
Ihminen, joka hurmioituneena imee itseensä huumauksen autuutta,
kuitenkin itse tietäen, kuinka äärimmäisen lyhyen ajan tuo kaikki
kestää ja kuinka kipeät haavat se voi lyödä sieluun koko elämän ajaksi.
— Koko tuo salaperäinen, illusoorinen sekoitus hehkuvinta tunnetta ja
kylmää järkeä; se on kuin jään läpi kaadettu polttava juoma, joka on
jääkylmä ja kuitenkin humalluttava. Cocktail! —
Se oli pitkä, kiihkeä, riemuitseva tanssisävel, johon kätkeytyi paljon
tuskaa. — Me leikimme kuin lapset. Hän kyseli kaikkia Helsingin
uutisia, kaikkia noita pikkujuoruja, jotka hyvin esitettyinä saavat
pikantin ja kirpeän maun. Kysyin häneltä, oliko se juttu totta, että
hän oli matkustanut Wieniin tuon kiharatukkaisen viulunsoittajan
kanssa. — Caritas nauroi ilkkuvasti:
»Ahah, sinä olet mustasukkainenkin. — Ei, siinä ei ollut mitään,
hän jäi Wieniin viuluineen komponeeraa maan uutta kappaletta
vihreäsilmäisestä naisesta, joka on polttava kuin tuli ja kylmä kuin
jää. Eikö se ole kauniisti sanottu. — Mutta kun kaikki Helsingin naiset
olivat niin kiukuttavan ihastuneita häneen, teki minun mieleni näyttää
heille, että kykenin voittamaan. Mitä minä hänestä olisin välittänyt.
Sehän oli vain oikku.»
Minua pisti kipeästi, sillä tunsin, että hän vielä kerran jollekin
toiselle miehelle minusta mainitessaan sanoisi: sehän oli vain oikku.
»Ja nyt minä tahdon tanssia. Ei muuta — yhden ainoan tangon vain.
Sitten voimme lähteä katselemaan Pariisia — sehän on sinulle vielä
toistaiseksi uutuus. Huomaa, minä olen hyvä opas, ja varjelen sinua
eksymästä harhapoluille.»
Laskeuduimme alas hotellin seurusteluhuoneeseen, jossa parhaillaan
tarjoiltiin kello viiden teetä. — Soittokunta soitti joitakin
tanssikappaleita hillitysti ja korrektisti — sali ei ollut suuri,
lasikatto takorautaristikoin, oranssinväriset lamput ja vajottavat
tuolit.
Tavallinen, kosmopoliittinen seurakunta. Muutamia vanhempia
englantilaisia naisia lorgnetteineen korttia pelaamassa ja kuiskutellen
katselemassa tanssia. Joku vanhempi, harmaatukkainen herra, raudankovaa
liikemiestyyppiä. Lattialla vain kolme paria tanssien hitain, liukuvin
askelin.
Caritas vei kaikkien katseet puoleensa. Hän oli kaunis — ehkä kauniimpi
kuin koskaan ennen, sillä hänen silmissään oli se loisto, jonka
synnyttävät tyydyttämättömät hyväilyt. Se oli minun elämäni ainoa
tanssi. Sanon niin siksi, että en yleensä ole paljoa tanssinut, ja sen
tanssin jälkeen en enää kertaakaan. Olen tahtonut säilyttää muiston
siitä himmentymättömänä — olla kömpelösti hapuilematta askelia jonkun
vieraan naisen kanssa.
Tango on ehdottomasti kaunein tansseista — siinä on meidän elämämme
eksotiikkaa symbolisoituna, sen hitaissa, keinuvissa askelissa on
musiikkia ja intohimoa. Siinä ei ole muiden jazztanssien raakaa
aistillisuutta. Se on verhottua, pehmeää — tanssia tanssin itsensä
tähden. Se on kestänyt jo toista vuosikymmentä ja tulee yhä edelleen
kestämään siellä, missä on jäällä jäähdytettyjä juomia, parkettilattia
ja mustapukuinen orkesteri.
Me olimme sillä kertaa ainoa pari lattialla. — Minä en ole mikään
erikoisen hyvä tanssija, mutta hetken hurmio tempasi minut mukaansa ja
onnistuin hyvin täydentämään Caritaksen tanssin, sillä hän se oli, joka
todella tanssi.
Me liu'uimme eteenpäin niinkuin mainingit liukuvat kaukaisten rantojen
kuumaan hiekkaan. Yllämme paistoi eksoottisten maitten kullanpunainen
kuu — ympärillämme keinui yöllä aukeavien kukkien tuoksu. Läpi metsän
ja viuhkapalmujen kiisi pitkä, kiemurteleva huuto — kaukaisten
ruokohuilujen ääni. Honolulun loistohotellin terassilla paloivat
kirjavat lyhdyt ja paukkuivat samppanjapullojen korkit. Himmeässä
yössä kilahtivat ruskean, alastoman tytön nilkkarenkaat. Me näimme
lentokoneen hytistä, läpi surisevan metallipotkurin Rio de Janeiron
valot, sen lyhtyrivit, sen meren kimalluksen.
Joku nuori tyttö taputti käsiään, kun lopetimme.
Huumaantuneina astuimme ulos kadulle, missä päivä paistoi ja autot
huusivat.
»Se oli ihmeellistä. Huomasitko, miten hyvin me sovimme yhteen?»
Hänen kätensä pujottautui kainalooni kuin pieni, onnellinen, kiihkeä
lintu. — Miten rakastinkaan häntä silloin. Pelkäsin onneani, pelkäsin
sitä silmänräpäystä, joka tulisi erottamaan meidät, tekemään meidät
jälleen vieraiksi toisillemme.
Vuokrasimme yhden Oopperan luona odottavista loistoautoista ja ajoimme
Boulognen metsään, jonka puihin lehdet olivat äsken puhjenneet
vaaleanvihreinä ja tuoksuvina. Olimme kuin seikkailuretkellä
tuntemattomassa maassa, jossa jokaisen varjon takaa saattaa nousta
jättiläinen nuija kädessään. Olimme molemmat niin kiihtyneitä, niin
riehakkaan nuoria, niin täynnä tunnekuohua, että mielikuvitus petti
meidät ja me elimme yhtä paljon yhteisissä mielikuvissamme kuin
todellisuudessakin, muutamin sanoin suggeroiden toisemme näkemään
suorastaan hallusinatioita.
Niin me näimme, kuinka suihkukaivon vettä ruiskuttava merihirviö
hitaasti alkoi liikkua ja kääntyä meitä kohti — ja riemuitsimme, kun
auto lisäsi vauhtia ja kiisi sen ohitse, ettei se päässyt tavoittamaan
meitä. — Vihertävässä lammessa ui yksinäinen joutsen, ja me näimme
kokonaisen ryhmän joutsenia ja kuulimme niiden siipien havinan, kun ne
vettä pärskyttäen nousivat ilmaan seuratakseen meitä.
Olimme kuin unessa — näimme vain molemmat samaa unta — se oli elämäni
merkillisimpiä vaikutelmia. Muistin tuon ikivanhan jutun kiinalaisesta
filosofista, joka kerran näki unta, että hän oli yhden päivän ajan
elävä, kirjava perhonen. Herättyään alkoi hän miettiä, oliko se hän,
joka oli nähnyt unta perhosesta, vai oliko se perhonen, joka nyt näki
unta hänestä.
Meidät valtasi vaikutelma, merkillinen, intuitiivinen kuvitelma kuin
olisimme kuolleet jo tuhannen vuotta aikaisemmin yhdessä jossakin
ja että meidän viimeinen ajatuksemme oli jäänyt elämään toden ja
irrationaalisen rajamaille, jatkanut olemassaoloaan ilman fyysillistä
perustaa.
Sadunhauras illusioniverkko eristi meidät todellisuuden maailmasta
kuin kimalteleva lasiverho. Sen läpi saivat esineet ja asiat uudet
mittasuhteet ja värit.
Söimme päivällistä jossakin metsän rajalla pienessä ravintolassa juuri
silloin, kun lamput vähitellen alkoivat syttyä ja sininen hämärä
laskeutui puitten väliin. Joimme vettä — ostin pieneltä kukkaistytöltä
kimpun ruusuja ja siroitin ruusunterälehtiä laseihimme. Ne keinuivat
kuin pienet venheet ja takertuivat huuliimme hiukan kutittaen.
»Ei, ei — ei mitään humalaa», sanoi Caritas kun ehdotin samppanjaa.
»Jumala auttakoon, että tätä kestäisi vielä jonkun aikaa. Tämä ei saa
vielä loppua.»
Kävelimme sinertävässä hämärässä ylös Riemukaarta kohti. Kuta
lähemmäksi sitä ehdimme, sitä suuremmaksi se kohosi silmissämme, kunnes
se nousi meille koko elämän vertauskuvaksi. Ja kun ehdimme sen viereen
ja näimme kalpeanpunaisen, lepattavan liekin tuntemattoman sotilaan
haudalla, vaikenivat kaikki sanat ja äänet meidän maailmastamme.
Hauta Riemukaaren alla — mikä katkeran ihana symbooli se oli meille
molemmille. Minun sydämeni lensi tuohon kalpeaan liekkiin ja hiutui
hitaasti tuhkaksi, joka varisi meidän jalkoihimme.
Hauta Riemukaaren alla — meidän sielumme olivat täynnä pakahduttavia
lauluja. Ne runot, joita ei koskaan ole kirjoitettu, ne ovat kaikista
kauneimmat.
Hauta Riemukaaren alla! — Tuntematon viulunsoittaja, joka oli
loihtinut säveliinsä elämämme, veti jousellaan ihanimman, puhtaimman,
riemukkaimman sävelen, joka hävisi tuhanteen nyyhkytykseen.
Minä suutelin pois kyynelet Caritaksen silmistä.
Ja sininen hetki ympäröi meidät niinkuin maailman kaikki kaipaus.
Champs Elyseéllä loistivat autojen sadat silmät ja kimalsi
valoreklaamien loisto. Me kuljimme kuin vieraassa maailmassa, jota emme
tunteneet — jonka jokainen ääni ja väri oli meille tuntematon ja uusi.
»Me olemme kaksi sentimentaalista mielisairasta», sanoi Caritas. »Ja me
tiedämme sen aivan hyvin itse. Miten tutut mahtaisivatkaan nauraa, jos
näkisivät meidät näin yhdessä. En ikinä olisi uskonut, että voisin olla
tällainen. Aivankuin pieni tyttö, jonka kädenkosketus saa vapisemaan.
Ja minä kun luulin jo eläneeni kaiken, mikä maailmassa on elämisen
arvoista.»
»Ja rakas, rakas! Kuitenkin tämä kaikki on vain illusionia, vain
kuvitelmaa. Me olemme kuin kaksi hopeakelloa, jotka jollakin
kummallisella tavalla ovat jääneet soimaan samaa säveltä. Mutta se
lakkaa pian. Ja mitä minulla silloin on enää jäljellä?»
»Voi, rakas ystävä, älä puhu. Minä olen vienyt sinut vieraalle tielle,
ja kaikki paluumatkat ovat niin äärettömän surullisia.»
Me jouduimme Madeleine-kirkon eteen ja jäimme katselemaan sen mahtavia
jättiläispilareita, jotka kohosivat yössä kuin titaanien rakentamina ja
kohottamina.
»Katso pakanallisten jumalain temppeli — roomalaistemppeli, joka on
pystytetty juutalaisten Messiaalle.»
»Se on vain merkki suuresta kaipauksesta», sanoi Caritas. »Minä
rakastan kirkkoja, niinkuin rakastetaan sitä, mikä on mahdotonta
saavuttaa. Miten tahtoisinkaan nähdä minareettien huiput
Konstantinopolissa, kun ilta alkaa tummentua yöksi. Ja pagodien
kiemuraiset kattokourut jossakin Pekingissä. — Sinun täytyy joskus
nähdä Notre Dame'in tornista Sacré Coeurin valkeat huiput, kun se
päivän valkeassa, kimaltelevassa usvassa kohoaa Montmartren kukkulalla.
Se on itämainen moskeija, se häviää pilviin ja kohoaa kaupungin
yläpuolelle irti maanpinnasta kuin kangastus.»
»Ja sekin on pystytetty juutalaisten Messiaalle — muistoksi siitä
hetkestä, jolloin koko ihmiskunta naulitsi ristille oman itsensä
etsiessään vapahdusta.»
»Niin — Natsarealainen. Ja hän nousi ylös kallioon hakatusta haudastaan
ja kulki ulos siniseen aamuun ennen auringon nousua. Hänen askelistaan
puhkesivat kukat pääsiäisaamuun — maa alkoi solista ja kevään vihreys
nousi ylös hänen kanssaan.»
»Ja hänen äitinsä ja Maria Magdalasta, se nainen, jolla oli syntinen
ruumis, he tulivat auringon noustessa. Kaste takertui heidän
jalkoihinsa ja he kuulivat lintujen aamuun sulavan laulun. He näkivät,
että hauta oli tyhjä.»
»Hän hävisi valkealle tielle, jonka jokainen tomuhiukkanen loisti
auringonsäteissä sateenkaaren värein. Se tie johti maahan, jota me
emme tunne. Miljoonat ovat kulkeneet hänen jäljessään eikä kukaan ole
palannut kertomaan, minne se tie johtaa.»
»Ja me olemme rakentaneet hänelle kirkkoja, jotka ovat suuria ja
viileitä, eristäneet hänet itsestämme teologian rautaisella aidalla
— hänet, jonka tulisi olla kuva meistä itsestämme, meidän veljemme.
Niinkuin me jokainen naulitsemme itsemme ristiin, kuolemme ja nousemme
jälleen ylös maan vihreydestä ja pilvien kirkkaudesta.»
Jättiläispilarit kohosivat edessämme liian suurina, liian synkkinä
pimentyneessä yössä. Me pakenimme kirkon edestä kuin kaksi
säikähtynyttä lasta takaisin valaistulle bulevardille sulautuaksemme
sen sorisevaan ihmisvirtaan.
»Ja kuitenkin minussa on sanomattoman suuri uskonnollinen kaipaus. En
osaa nimittää sitä muulla nimellä. — Muistatko, kuinka kerran jossakin
keskustelussa minä sanoin, että me olemme tuhoutuvaa sukupolvea, joka
odottaa ihmettä pelastuakseen, jonka ainoastaan ihme voi pelastaa. —
Se ei ollut mitään pilaa, vaikka se hävisikin yhteiseen nauruun. Se
oli oikeastaan koko minun elämänkatsomukseni. — Me naiset, miten me
kykenisimme sulattamaan filosofiaa ja metafysiikkaa, me, jotka olemme
ainoastaan tunnetta ja kaipausta. Meidän täytyy uskoa, muuten emme voi
elää. Ja milloin meillä ei ole uskontoa, korvaamme me sen epäjumalilla.»
»Puvut, hatut, jalokivet — rakkaus, nautinto — lapset!»
»Onnelliset ne, joilla on lapsi. Joskus olen kaivannut, ikävöinyt
lasta. Lasta, joka olisi minun omaa lihaani, johon voisi uskoa, jonka
puolesta voisi elää. Ja vaikka minä itse olisin täynnä elämäntuskaa,
täynnä tyhjyyttä ja pessimismiä, hymyilisin ainoastaan ja nauraisin
hänen kanssaan, jotta hänen elämänsä säilyisi puhtaana ja onnellisena.»
»Minulla oli aikanaan myös jonkinlainen uskonto. Kuvittelin kuolemaa
suurena vapahtajana. Joskus kun olin kovin väsynyt, kaipasin sitä
suurta unta, jossa ei enää ole unennäköjä, ei ääniä eikä kuvia. —
Ja aavistelin ylösnousemuspäivää, jolloin maa, vanha, rakas multa,
olisi imenyt itseensä minun ruumiini ja kohottaisi sen jälleen
maanpinnalle kukkien kirjavana loistona ja ruohon vihreytenä. Jolloin
se, mikä minussa joskus oli ollut kauneinta, värisisi hetkisen metsien
huminassa, auringon kimalluksessa päiväperhosen siipisuomussa.»
»Ja se ei ole tyydyttänyt sinua, sillä se on vain runoutta, niinkuin
koko meidän ajattelutapamme on ainoastaan jonkinlaista dekoratiivista
sommittelua.»
»Ei — se ei tyydyttänyt minua. Minulla on nyt enää ainoastaan suuri
tyhjyys, joka ympäröi minun elämäni ja herättää minut joskus öisin,
kylmä hiki ohimoillani.»
»Sanovat, että uskonto on vanhentunut käsite meidän aikanamme. Ja
kuitenkaan mikään sukupolvi ei varmastikaan ole enempää kaivannut
uskontoa kuin meidän aikamme. Sen kaipaus on itsetiedotonta, tajutonta
— jokainen meistä nauraisi räikeästi, jos sanoisi hänen kaipaavan
uskontoa. Meidän tragiikkamme on se, että meidät on kahlehdittu
kirkkokuntiin ja traditsioneihin, joiden opit ja ajattelutapa ovat
meille täysin vieraat. Joista meidän on mahdotonta löytää mitään
tyydytystä. Jo se, että yritetään mahduttaa järki ja tiede uskonnon
piiriin, on meistä jotakin niin järjetöntä, että me kadotamme kokonaan
käsitteen, mitä uskonto on.»
»Jos uskon Jumalaan, syntien anteeksisaamiseen ja iankaikkiseen
elämään, enkö silloin ole uskovainen.»
»Sehän juuri on niin järjetöntä. — Sinun ei tarvitse muuta kuin _sanoa_
niin — silloin olet jo mallikelpoinen kristitty. — On ihan kirottua tuo
luokitusjärjestelmä, jolla ihmiset jaetaan kahteen karsinaan. — Veli,
veli — miten on kuolemattoman sielusi laita? — Ja toisen karsinan ohi
mennään noin hienosti ja arvokkaasti päätään pudistaen. Vaikka sehän on
ainoastaan ulkokuori. Olisi todellakin mielenkiintoista tietää, kuinka
moni meidän aikamme niin sanotuista kristityistä uskoo esimerkiksi
entiseen helvettioppiin.»
»Nyt sinä alat mennä väärää tietä. — Mehän ajattelemme symboolein, ja
symboolit muodostuvat meille todellisuuksiksi.»
»Olet oikeassa. Tietysti minä eksyin väärälle tielle, sillä eihän
_uskonnolla_ ole mitään tekemistä jonkun helvettiopin kanssa.
Omituista, miten me aina tahdomme eksyä takertumaan johonkin
pikkuseikkaan, jolla lopulta ei ole edes minkäänlaista todistusvoimaa...
Minä olen kaivannut uskontoa. Muistan, kuinka joskus pikkutyttönä
rukoilin illalla vuoteeni ääressä — polvillani, ruumis aivan jäykkänä,
niin että polveni olivat puutuneet, kun ryömin vuoteeseeni. Minulle oli
opetettu joku pieni, muka runomittainen rukous, josta en ymmärtänyt
mitään. Siinä oli joku säe:
Jos sialtain en nousisi
taivaaseen ota tykösi.
Luin sen ulkoa juuri noin ja tuo »sialtain» sana, joka oli minulle
aivan käsittämätön, sai sielussani melkein maagillisen voiman. Sen
vokaali- ja konsonanttisoinnuissa oli jotakin, mikä herätti minussa
epäselviä mielteitä — yhdistelmiä joistakin varhaisen lapsuuden
harvoista mielikuvista. Muistan, kuinka joskus aivan sihahtaen
puhalsin huulteni läpi sen ensimmäisen s-kirjaimen. Se herätti minussa
mystillistä hartautta.
Silloin minä uskoin. Toisin sanoen, uskonto oli minulle aivan yhtä
pätevä kuin todellisuuden maailma. Se oli siis todellisuus.»
»Niin, illusionihan on meille todellisuus, niinkauan kuin emme huomaa
sitä illusioniksi.»
»Sitten minut vieroitti uskonnosta kaikki tuo näyttämöllinen,
teeskentelevä markkinakristillisyys, joka määrätyllä summalla ostaa
itselleen aitiopaikan taivaaseen. — Ja kuitenkin minä hapuilen
uskontoa, odotan ihmettä — ja minussa odottaa ihmettä koko meidän
tuhoutuva sukupolvemme. Kaikesta entisestä on minulle jäänyt ainoastaan
Kristus-symbooli, joka on minulle kasvanut yli ajan ja paikan rajojen,
irti kaikesta siitä, mikä kahden vuosituhannen kuluessa on tahdottu
sitoa hänen nimeensä...»
Me kuljimme suurkaupungin yössä ja tunsimme, kuinka meidän ympärillämme
eli ja hengitti yli kolme miljoonaa ihmistä. Meidän silmiimme löi
valoreklaamien myrsky ja autojonojen metallihyrske. Pitkin bulevardia
loistivat valaistut baarit ja elokuvien kirjavat tulet.
Caritas oli kalpea ja loistavasilmäinen. Hänen huulensa kiilsivät
kasvojen kalpeutta vasten täynnä intohimoa ja tuskaa. — Ja
suurkaupungin unet löivät meidän ylitsemme ja vangitsivat meidät.
Meissä ei ollut enää minuuttia eikä tajuntaa — meidän huulemme puhuivat
vieraita ajatuksia, joita itse emme koskaan ennen olleet ajatelleet.
»Jumala, me odotamme ihmettä! ihmettä! — Jumala on kiveä ja terästä —
kylmien aivojen rakentamaa koneitten jyskettä. Jumala! minä pelkään
ja rakastan sinua — sinä imet minun sieluni ja ruumiini ahnain,
kyllästymättömin kivihuulin.»
»Ja minun jumalani, häneen ei tarvitse uskoa, sillä hän on todellisuus.
Minä tiedän hänet, että hän tulee. Minä olen nähnyt hänet sellaisena
kuin hän oli kaksituhatta vuotta sitten, kun hän rakasti elämää ja
niitä, jotka elämässä olivat kaikkein köyhimmät.
Minä olen Maria Magdalasta — syntinen nainen, jolla on maalatut silmät,
joka odottaa miehiä pimeissä kadunkulmissa. — Hän on kulkenut minun
ohitseni, ja minä olen seurannut häntä kaukaa tuttuja ja vieraita
katuja pitkin uskaltamatta koskea häneen, sillä hän on pyhä.»
»Ja hän kulkee satamakujilla, kun punaiset lamput syttyvät, ja katsoo
armahtavin silmin porttoja, jotka puolialastomina kurottautuvat ulos
ikkunoistaan likaiselle kadulle. — Hän pysähtyy baaritiskin viereen
puhumaan humalaisten merimiesten kanssa, joiden silmissä on sameaa
verta. — Hän siunaa heitä kaikkia valkein, läpikuultavin käsin, sillä
hän on ihme ja ilmestys.»
»Totisesti hän on ylösnoussut ja elää meidän keskellämme. Me voimme
nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan. Hän katselee kirkkoja, joita
ihmiset ovat hänen nimeensä rakentaneet, ja kirkot ovat hänestä
liian suuria ja kylmiä. Hän pelkää niitä ja häviää säikähtyen niiden
luota. Hänen valtakuntansa mahtuu kadun tomuun pudonneen vesipisaran
kimallukseen.»
»Kerran hän tulee myös meidän luoksemme ja ojentaa meille kätensä. Me
hyväilemme häntä kuin veljeä, joka on kauan ollut poissa ja jälleen
palannut, jonka luulimme jo kuolleen ja jota itkimme kuolleena.»
»Ja kerran papit ja kirjanoppineet vangitsivat hänet, ja valtiomiesten
avulla naulitsivat hänet ristiin, sillä hän sanoo, että kaikki ihmiset
ovat meidän veljiämme, ettei ole kansoja ja valtakuntien rajoja, ja
että milloinkaan emme ole enää yksin.»
»Mutta hän on jälleen ylösnouseva, sillä kuolema ei ole mitään. Meidän
täytyy kuolla, jotta voisimme elää! — Ja kuoltuamme elämme me niitten
kautta, joita olemme rakastaneet. _Minä_ olen se, jonka täytyy kuolla.»
»Niinkuin maailma on muuttanut muotoaan ja kaikki ajatukset ovat
muuttaneet muotoaan, niin muuttuu myöskin meidän uskontomme. Ja kun me
löydämme sen ihmeen, löydämme me iankaikkisen elämän eikä meitä varten
ole enää kuolemaa eikä tyhjyyttä...»
Ja ikäänkuin yhtenä välähdyksenä me näimme edessämme, kuinka kaupunki
muutti muotoaan, kuinka sen talot ja tornit raukesivat ja kohosivat
jälleen. Me näimme edessämme tuntemattoman jättiläiskaupungin, jonka
talot olivat tummia ja korkeita, ulottuen meidän silmissämme aina
taivaaseen asti. Sen valtavilla terassikatoilla, ilmaradoilla ja
katukuiluissa kiehui elämää — työtä ja toimintaa. Se oli geometriaa,
kylmää ja kaunista, sen kulmien ja pintojen valtavuudessa oli
epäinhimillistä suuruutta. Ihmettelin melkein tajuttomana, minkälainen
sielu mahtoi olla tuon kaupungin asukkailla, sillä he eivät enää olleet
meidän kaltaisiamme...
Minä peitin silmäni ja käännyin pois. — Olimme molemmat äärimmäisellä
rajalla — liian täynnä tunnekuohua, liiaksi oman mielikuvituksemme
pettämiä.
Suurella bulevardilla autojen metallihyrske ja valoreklaamien huumaus.
Loistoravintolan edessä kiiltonahkakenkiä ja iltaviittoja, jotka
säkenöivät valon sattuessa niihin.
Suurkaupungin yö vei meidät mukanaan niinkuin konepajan kaarilamppujen
alla jättiläisimuri tempaa kitaansa metallihiukkaset.