»Toimittaja Hart?» — »Täällä tohtori Jäder. Suokaa anteeksi, että
häiritsen. Kuten ehkä tiedätte, hoidan maisteri Hellasta. Hänen
tilansa on tällä hetkellä varsin vakava, vaikka en tietenkään ole
sanonut sitä hänelle. Kaikkein pahinta on, että hänellä ei ole ketään
luonaan. Hän ei tahdo ottaa sairaanhoitajatarta. Ja viime yönä oli
hän mennyt ulos puolipukeissaan ja pyörtynyt portaisiin. — Halloo,
kuka siellä sekoittaa! — Tehän olette hänen ystäviään. Pyytäisin
lääkärinä teitä uhraamaan yhden yön ja istumaan hänen luonaan. Hänellä
on joitakin pakkomielteitä, — hän pelkää, — tai sitten se on jotakin
muuta. Ehkä tiedätte jo, mikä häntä vaivaa. Niin joka tapauksessa
lääkärinvalani tietenkin estää... Hän hourailee myös. Ja hermot ovat
aivan loppupisteessä. — Halloo! — Jos siis voitte. Paras olisi mennä jo
kymmenen tienoissa, — ja voittehan yrittää nukkuakin siellä. No niin,
luotan teihin. Hyvästi.»
Korrehtuureja — puhelinsoittoja — haastatteluja — painokoneitten jyminä
— vapiseva huone — vihreä lamppu.
Pitäisikö minun ilmoittaa Caritakselle? — Mutta enhän edes tiennyt
hänen osoitettaan. — Hellas oli kuolemaisillaan.
»Uusi ennätys autojen nopeusajossa. — Pakettiautolla kokeillaan
edelleen. — Avaruuslennon mahdollisuudet ovat...»
Kotona oli pöydälläni Caritaksen kuva. Sen eteen olin pieneen
kristallimaljaan pistänyt ruskea- ja sinipilkkuisen orkidean. Se
oli aivankuin hänen silmänsä. — Mutta minä ainoastaan plagioin. —
Kiinalainen kahvikuppi siroin kiemuraviivoin, — siinä kuihtunut,
mustaksi kuivettunut neilikka, — se oli paljon enemmän kuin
kristallimalja ja orkidea. — Totisesti, rahalla ei saa kaikkea
maailmassa.
»kasvaneet huikeassa määrässä. Kuuden vuoden kuluttua voidaan jo
kokeilla...»
Vastapäisen talon seinällä kiehui valoreklaamin helvetintuli. Punaista,
vihreää, — vaaleanpunaista, silmiin syöpyvää.
Hellas oli kuolemaisillaan. — Ja kun hän oli poissa, ei ketään ollut
tielläni. Elämä oli julmaa, — miksi en minäkin voisi olla julma. Antaa
hänen kuolla, hävitä. Olla kylmä, niinkuin teräs on kylmää. Niinkuin
meidän aikamme on vain kylmää, teräksistä, tunteetonta järkeä. —
Ei, minä en voinut olla. Koko olemukseni nousi kapinaan. Mieluummin
kuolisin itse. Hellas ei saanut kuolla, — Hellas oli parempi kuin
minä, älykkäämpi kuin minä. Miten kadehdin häntä. Hän oli Caritaksen
rakkauden arvoinen. — Verkkokalvoihin syöpyvää punaista! — Kun
käänsin pääni pois, loistivat vihreät pilkut seinillä ja papereilla.
Komplementtivärit. — Caritas oli kuin prisma, joka taittoi valon
kaikkiin väreihin, — spektri jatkuu loppumattomiin, — siinä on värejä,
joita meidän silmämme ei erota, — ultravioletti, — ultrapunainen...
»tehtaan järjestelmällinen työ, joka suunnitelmassaan ottaa kaikki
mahdollisuudet huomioon, takaa meille, että kymmenen vuoden kuluttua...»
Sain järjestettyä niin, että pääsin lähtemään jo kymmeneltä, vaikka
minulla olikin iltavuoro. Otin auton ja ajoin Hellaan luo. Astuin
portaita ylös tajunnassa vielä välähtelevä kuva kaupungin syksyillasta:
katulyhtyjen kirkkaat jonot, reklaamien palo, raitiotievaunujen vihreät
sähköliekit, autotorvien huuto.
»Terve, olipa hauska, että tulitte. Tohtori mainitsi soittaneensa
teille. Se on kyllä aivan tarpeetonta, mutta on hauskaa, että joku
ihminen on kanssani. Huomaatte, että nämä muutamat päivät ovat tehneet
minut hiukan nöyremmäksi. — Luulen melkein, että te ette vielä tiedä,
mitä on todellinen yksinäisyys.»
Ihmettelin, että lääkäri oli väittänyt Hellaan hourailevan. Minusta hän
oli verrattain hyvässä kunnossa. Hyvin kalpea vain ja ehkä kuumeinen. —
Pöydällä vuoteen vieressä oli kasa kirjoja, mutta niihin ei varmaankaan
ollut paljoa kosketeltu. Hellas loikoili selällään ja poltti savuketta.
Virginiatupakkaa — jotakin tuollaista kallista, väkevää, amerikkalaista.
»Jumalan kiitos, että lääkäri meni pois. Hän yritti kieltää minulta
tupakankin. — Viime yönä minulla oli vastenmielisiä hermonytkähdyksiä
yli koko ruumiin, niin että oli mahdoton nukkua.»
Huomasin, että Hellaan oli vaikea puhua, vaikka hän yrittikin heti
alussa ottaa keveän sävyn. Silmät olivat luonnottoman suuret ja
kiiltävät, aivan kuin jonkin huumausaineen jälkeen. Saattoi huomata,
ettei hän todellakaan ollut pitkiin aikoihin nukkunut.
»Todellakin — ehkä ihmettelette — mutta minä pyydän itse teitä jäämään
luokseni täksi yöksi. Jumala varjelkoon, miksi teeskennellä ja näytellä
— olemmehan molemmat samassa kadotuksessa, minä vain ehkä jonkun
verran alempana. Totta puhuen, minä pelkään olla yksin. Minun on
mahdotonta nukkua. Puhuiko tohtori teille mitään taudistani. — Ettei
se ole vaarallista. — Voi rakas mies, te osaatte valehdella verrattain
kylmästi. Totta kai minussa on niin paljon itsekritiikkiä, että voin
jonkin verran arvioida oman tilani.»
Hän alkoi kiihtyä, ja kasvoille ilmestyi epämääräisiä punaisia läikkiä.
Hengitys kävi huohottaen ja vaikeasti — se oli melkein kuin hiljaista
nyyhkytystä.
»Totisesti minä tiedän, että se on loppua lähellä. — Kun tässä äsken
loikoilin, näin vihertäviä varjoja, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Aivan
minun luokseni — ja käteni alkoivat puutua, hitaasti, aivan hitaasti.
En tuntenut mitään kipua, kaikki vaikutti niin helpolta. Ja kuitenkin
minä olisin tahtonut huutaa — huutaa niin kovaa kuin mahdollista, paeta
pois. Mutta en jaksanut oikein kohota vuoteessani. Sydän jyskytti
hitain, pysähtyvin lyönnein... Oletteko koskaan tuntenut, kuinka
epämiellyttävää sydämen pysähteleminen on?»
Lääkäri oli ollut oikeassa. Hitaasti aloin huomata, missä tilassa
Hellas oli. — Hän horjui kuoleman ja mielisairauden rajoilla. Minä
en yleensä rukoile, minulla ei ole aikaa niin paljon, mutta silloin
havaitsin itseni rukoilemassa, että hän mieluummin kuolisi.
»Ja minä pelkäsin, pelkäsin niin sanomattomasti, että teidän on
mahdoton sitä ymmärtää. Se vei pois kaiken ylpeyteni ja niin
sanotun kyynillisyyteni. Se oli puhtaasti animaalista häviämisen,
tuhoutumisen, tajuttomuuden pelkoa — se oli itsesäilytysvietti, ja
mitään hirvittävämpää kidutusta ei ole. — Muistatteko, kuinka kerran
uidessamme yhdessä — hän oli silloin rannalla — puhuimme itsemurhasta.
— Se on ehkä toista, mutta nyt minä tunnen, mitä kuolema on. Ja
kaikkeen tuohon sekautui vielä tunto siitä, miten paljon tehtävää,
työtä, ajateltavaa minulla on maailmassa. Minä olen vielä vielä liian
täynnä elämää. Ja rakkautta! — rakkautta! Ettekö usko?»
Hän haparoi kädellään ja hänen silmänsä näyttivät särkyneiltä. Ojensin
hänelle käteni ja tunsin, kuinka hänen kätensä nytkähteli ikäänkuin
suonenvedossa. Hänen hermonsa mahtoivat olla hirveässä kunnossa.
»Minä rakastan — ja kuitenkaan ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa.
Ja kaikki on minun syyni. Hän on ihana nainen — ainoa nainen
maailmassa. Hänen silmänsä — ne ovat maailma, ne ovat kaikki kaukainen
— Konstantinopoli, Birma, muskottipuut ja mangrovesuot — ne ovat
valheauringot napaseudun jäällä. Sanovat, että hän on rakastanut niin
monta miestä, että hän on syntinen. Ja Jumala! Jumala! minä olen
kuitenkin kaikkeen syyllinen. — Miksi minä annoinkaan teille hänen
kuvansa — olin hullu, järjetön, mutta ette te vielä tiedä, mitä tuska
on. Ei! ei! ei missään tapauksessa. Minä en tahdo sitä takaisin. Minä
olen sen kerran antanut pois, ja se ei koskaan palaa minun luokseni.
Kerran te ymmärrätte. Se ei saa palata. Minä olen kuitenkin liian
heikko. Minä en kestäisi. Se on tuli, se on helvetti. Sen tähden minä
tahdon kuolla. Minun täytyy kuolla. Minä olen turmeltunut, tuhoutuva
siemen. Minä olen lahonnut loppuun. Ymmärrättekö, minun täytyy kuolla,
ja minä pelkään! pelkään! — Ja luulin olevani niin rohkea sen edessä.»
Hän houraili. Sitten hänen silmänsä selvisivät ja saivat entisen
luonnottoman kiiltonsa. Hän veti kätensä pois. Se oli rauennut ja
veltto.
»Miten yksin voi ihminen olla. Eikä kukaan saa tietää sitä. Minun
täytyy säilyttää illusioni — illusioni elää vielä silloin, kun minä
olen hävinnyt, kirkas, säteilevä illusioni, jolla on auringon siivet.
— Minä tahtoisin kertoa, että edes joku tietäisi, että edes joku
ymmärtäisi. — Ei! se on vain säälin tavoittelua, raukkamaista. Me
kuljemme vuorten huipuilla, meillä on metallisiivet ja aurinkopanssari.
Rakkaudesta, rakkauden tähden!»
Miten raukkamainen minä olinkaan. — Huomasin, että olin suorastaan
ojentautunut eteenpäin kaikki lihakset jännittyneinä kuullakseni jonkun
sanan, jonkun katkonaisen lauseen, joka johtaisi minut jäljille.
Minulta puuttui keskusajatus. Se, jonka ympärillä hourailevan ajatukset
liikkuivat. Vetäydyin taaksepäin, mutta Hellas käsitti väärin
liikkeeni. Hän tuli äkkiä aivan kylmäksi ja rauhalliseksi.
»Lähtekää vain, jos haluatte. Minä en kaipaa sääliä. Tai kyllä kaipaan,
kaipaan sanomattomasti, mutta kieltäydyn ottamasta sitä vastaan.
Ajatelkaa, kuinka suurenmoista — kieltäydyn jyrkästi ottamasta vastaan
sääliä. Siis! kerjään sääliä.»
Hän nauroi, — pitkään, läähättäen, järjettömästi, melkein
tukehtumaisillaan. Hänen hengityksensä oli kuin nyyhkytystä. Minua
pelotti, pelkäsin, että hermot olisivat murtuneet, mutta hän rauhoittui
pian.
»Lukekaa minulle ääneen. — Runoja. — Mitä tahansa. — Se rauhoittaa
minua. — Merkillistä huomata, kuinka heikkous kiihdyttää ihmistä. Ennen
jaksoin aina hillitä itseni.»
Otin hätäisesti kirjan, joka oli päällimmäisenä. Se oli sama, jonka
kerran aikaisemmin olin ojentanut hänelle. Lindsayn Kongo-runo avautui
eteeni. Aloin lukea sitä hätäisesti — ääntäen väärin ja tajuamatta
sisällystä. Mutta ehdittyäni kertosäkeeseen, keskeytti Hellas minut
kädenviittauksella ja käänsi hitaasti suomeksi kaksi säettä:
»Ja minä olen nähnyt Kongon vierivän
kumisevassa yössä
leikaten djunglirantoja kultaisin vöin...»
Hän oli hetkisen aivan hiljaa, ja kertasi sitten samat sanat, äänessään
sanomattoman paljon kaipausta ja hellyyttä. Kun hän jälleen alkoi
puhua, ei se enää ollut hourailua.
»Miksi ihmisen täytyy olla köyhä. Joskus se tuntuu niin kovin
katkeralta. Kun maailmassa olisi niin äärettömän paljon nähtävää,
koettavaa, tunnettavaa. Kun koko maailma voisi olla minun isänmaani.
Kaikki värikkäät maat, kaikki äänet, kaikki tuoksut olisivat minun.
Pikajunien kiskojen jyskeestä kreolitytön nilkkarenkaitten helinään,
loistoauton säkenöivistä kyljistä tuntemattomiin kukkiin Amazonasissa.
— Katsokaa, se on kaipaus. Ja minun täytyy kuolla. Täytyy!»
Yritin rauhoittaa häntä selittämällä, että tämä menisi pian ohitse,
että hän jo parin päivän kuluttua olisi jalkeilla.
»Olette oikeassa. Tämä kohtaus kyllä menee ohitse. Minua väsyttää.
Luulen, että voin nukkua tämän yön, jos te olette lähelläni. Pelkäsin
myöskin sitä, että tulisin mielisairaaksi. — Vaikka oikeastaanhan
kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan epänormaaleja. Tarkoitan vain
sitä rajaa, jonka yhteiskunta asettaa. — Muistatteko Chestertonin
paradoksia: hullu on se, joka on kadottanut kaiken muun paitsi
järkensä. — Koomillista, koko maailma on itse teossa ainoastaan suuri
mielisairaala, mutta missä viipyy Ylilääkäri. Niin, ehkä hän on käynyt
meidän luonamme ja konstateerannut tilamme. Me emme vain ole tunteneet
häntä. Olemme luulleet häntä kohtalotoveriksemme. — Älkää pelätkö,
ei tämä ole raivokohtauksen alkua. Tämä on vain minun tavallista
filosofiaani. Voisimme tavallaan nimittää sitä praktilliseksi
filosofiaksi, eikö totta? — Vakuutan teille, en tule hulluksi —
ainakaan vielä. Teidän ei tarvitse olla noin kauhistuneen näköinen.»
Hellas hymyili minulle rauhoittavasti ja melkein suojelevasti. Mahdoin
todellakin olla pelästyneen näköinen.
»Ja lopultakin, jos nyt paranen. Mitä se merkitsee? Vain sitä, että
helvetti jatkuu hiukan kauemmin. Jo Sokrates huomautti, että jos
yleensä on olemassa joku tuonpuoleinen elämä, ei se missään tapauksessa
voi olla pahempi kuin se maailma, jossa me elämme. Pahempaa ei
nimittäin voi yleensä olla, ymmärrättekö. Se oli hiukan ilkeästi
sanottu, mutta kerrotaan, että hänellä oli paha vaimo. Xantippa
parka, olen alkanut vuosituhansien takaa tuntea suurta sympatiaa
häntä kohtaan. Historia on luonnollisesti tehnyt hänelle äärettömän
paljon vääryyttä niin kuin kaikille todella jaloille sieluille. Ja
jaloushan on vain suhteellinen käsite. Kukaties minuakin voisi sanoa
jaloksi jostakin määrätystä näkökulmasta katsoen. Ja teitä. — Jos minä
nyt paranen. Se merkitsee vain sitä, että ratkaisu siirtyy hiukan
tuonnemmaksi. Se suuri ratkaisu.»
Hän oli rauhoittunut ja nojautui taaksepäin. Silmätkin painuivat
hetkeksi umpeen, mutta avautuivat taas kohta.
»Ilkeä tunne tuo — juuri kun on nukahtamaisillaan, hätkähtää hereille.
Se johtuu vain hermoista. Hermot ovat kauhistuttava järjestelmä. —
Onneksi ne inhoittavat nytkähdykset ovat lakanneet.»
Minä olin varma siitä, että Hellas aivan tahallaan oli tehnyt kaikkensa
tullakseen sairaaksi. Hän oli epänormaali. Muutamat lääkärit väittävät,
että jokainen ihminen, joka yrittää tehdä itsemurhan, on mielisairas.
Minä en kylläkään hyväksy sitä käsitystä, mutta teoreettisesti,
sosiologiselta kannalta sitä täytyy pitää oikeana. Nyt riippui kaikki
vain siitä, tahtoiko Hellas itse parantua. Jos hän ei sitä halunnut...
Hänessä selvästikin oli taistellut kaksi vastakkaista pyrkimystä
— rakkaus elämään, kaikkeen olevaan, elämänvietti, ja päinvastoin
jokin tuntemattomista syistä johtuva julma tuhoutumisen pyrkimys,
katkera ja hellittämätön, joka oli saanut hänet tekemään kaikkensa
tullakseen yhä sairaammaksi, rasittamaan itseään liikaa, uimaan yöllä
jääkylmässä vedessä, pakenemaan puolipukeissa ulos syksyiseen yöhön,
hermostuttamaan itsensä niin, että nukkuminenkin kävi mahdottomaksi.
Nuo tuntemattomat syyt! Enää en ollut itsekään utelias. Nyt olisin
tahtonut tietää ne voidakseni auttaa häntä, mikäli se oli mahdollista.
Voidakseni seistä hänen rinnallaan ystävänä, toverina, jottei hänen
olisi tarvinnut taistella taisteluaan niin julman yksin. Sillä hetkellä
olin rehellinen. En ajatellut Caritasta, en ollut mustasukkainen —
sillä hetkellä merkitsi minulle ihmiselämä enemmän kuin oma rakkauteni.
En ollut järkevä... olin täynnä sekavia, erittelemättömiä tunteita.
Tietysti olin typerä, sillä mitä merkitsee itse asiassa yksi
ihmiselämä. Minä omasta puolestani olin tavallani valmis kuolemaan —
tietysti se olisi tuntunut hiukan katkeralta, hiukan liian aikaiselta,
mutta en luullakseni olisi nostanut siitä liian paljon melua, ikäänkuin
minä olisin ollut koko maailman keskipiste. — Ja juuri samalla tavalla
tiesin Hellaan tuntevan. Ja kuitenkin kauhistutti minua sanomattomasti
tietoisuus ja pelko, että hän kuolisi. Minuun oli siirtynyt osa hänen
elämänviettiään. Hän oli suggeroinut minut tuntemaan samaa kuin hänkin,
niin kuin joskus ratkaisevina hetkinä tapahtuu ihmisten kesken.
Miksi hän ei tahtonut elää? Miksi hän niin julman järjestelmällisesti
etsi kuolemaa, vaikka kuitenkin pohjaltaan pelkäsi sitä. Saattoi
ihailla sitä rohkeutta, jolla hänen oli täytynyt taistella kauhuaan
vastaan ja jatkaa yhä edelleen alkamaansa tietä. Ja mikä mahtoi olla
se, joka pakotti häntä eteenpäin. Jotakin äärettömän tuskallista sen
täytyi olla. — Rakkaus — Caritas!
Olin näkevinäni valokuvan työpöydälläni — sen edessä orkidean
kristallimaljassa. Piirre piirteeltä tarkastelin mielikuvituksessani
Caritaksen piirteitä, etsien niistä sitä salaisuutta, joka painoi niin
raskaasti. — Puoliavoimet huulet hymyilivät hiukan, pää oli kallistunut
taaksepäin kuin suudelmaa varten, ja silmät tuijottivat katsojan ohi
kaukaisuuteen.
Muistin Hellaan sanat nuoruudesta, joka vielä uskoo siihen, että
jokaisessa naisessa piilee salaisuus. Hänelle ei ollut mitään
salaisuutta enää. Ja se, minkä hän oli löytänyt, oliko se jotakin niin
katkeraa, että se saattoi pakottaa hänet etsimään kuolemaa.
Ajatukseni alkoivat väsyä kierrellessään lakkaamatta saman asian
ympärillä ikuisesti palaten lähtökohtaansa, pääsemättä lopulta
askeltakaan edemmäksi. — Hellas näytti nukahtaneen vuoteeseen. Hänen
silmänsä olivat kiinni; niiden alla näin sinisten varjojen joukossa
paljon hienoja ryppyjä — noita ryppyjä, jotka kertovat siitä, että on
elänyt liian paljon ja kokenut liian paljon. Suupieliin oli painunut
katkeruuden poimu. Mutta se ei ollut vastenmielistä tyytymättömyyttä,
niin kuin niin monella ihmisellä, vaan todellista, miehekästä tuskaa.
Parransänki oli kasvanut pitkäksi muutamien päivien aikana. Se teki
hänet avuttomaksi ja epäkorrektiksi.
Hän ei kuitenkaan nukkunut, sillä tuijottaessani häneen hän huomasi sen
hermostuneen ihmisen luonnottomalla herkkyydellä ja aukaisi silmänsä.
»Olen taistellut loppuun ja ratkaissut suhtautumiseni elämään. Jos
paranen, on se lykkäysaikaa, ja sitä ihanammalta on elämä silloin
tuntuva. Ymmärrättekö, jokainen pikkuseikka, — kaikki se, mitä ennen ei
ole edes huomannutkaan, saa aivan uuden ja arvaamattoman sisällyksen,
kasvaa maailmankaikkeuden symbooliksi. — Nyt lupaan teille, että jään
elämään, jos se on mahdollista, ja nukahdan kohta, kun olemme hiukan
keskustelleet, — mutta vain yhdellä ehdolla. Teidän täytyy luvata
kunnianne kautta, että ette milloinkaan puhu tästä yöstä kenellekään
ihmiselle, — muistakaa, te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Uskon, että
ymmärrätte minua.»
Tietysti myönnyin. Mitä muuta olisin saattanut tehdä?
»Ja palkaksi kerron teille hiukan itsestäni. Ajatelkaa, mikä
ihmeellinen palkka, saatte ponnistaa kärsivällisyytenne kuunnellaksenne
sentimentaalisia lapsuusmuistoja. Kuten tiedätte, ei ole mitään
hermostuttavampaa kuin kuunnella ja lukea muistelmia. Mutta minä
tahdon edes hiukan purkaa itseäni. Älkää keskeyttäkö minua. Tehän
tiedätte, että olen olevinani kirjailija, — annan kertomukselle siis
asiaankuuluvan muodon, jättäen mahdollisimman paljon arvaamisen ja
vaistoamisen varaan. Todenperäisyys on myöskin niin ollen epämääräinen
asia. Mutta meillähän on maailmassamme olemassa ainoastaan epämääräinen
todellisuus.»
Hellaan luonnottoman suuret ja kiiltävät silmät, hehkuva savukkeenpää,
kallista, väkevää, amerikkalaista tupakkaa, — vihreäkupuisen lampun
himmeä puolihämärä.
»Minä olen syntynyt rikkaaksi. Minulla on kaikki ylellisyyden nälkä
veressäni. Isänihän oli rikas — hänellä oli tehdas, joka meni nurin
maailmansodan alussa.
Minä olen mielenkiintoinen sekoitus perinnöllisyyden kannalta. Isäni
oli tuota raskasveristä, aistillista, itämaiseen vivahtavaa tyyppiä,
joka on hiukan veltto ja kiihkeä. — Äitini taas oli äärimmäisen herkkä
ja hermostunut, älykäs, intelligentti, epäaistillinen. — He olivat siis
aviopuolisoina mahdollisimman epäonnistunut pari. Minä olen sekoitus
Itämaita ja Eurooppaa.
Kun olin kahdentoista ikäinen, toimitti isä äitini mielisairaalaan.
Minulle on jäänyt salaisuudeksi, oliko hän todella sairas. Joka
tapauksessa isäni halusi päästä hänestä eroon, — koko kotielämä
oli ikuista taistelua aistillisen seksuaalisuuden ja luonnottoman
herkkyyden välillä. Ehkä te ymmärrätte, mitä tarkoitan. — Kaikki tuo
painoi luonnollisesti leimansa lapsuuteeni.
Siihen aikaan näin unia, — mielettömiä, itsetiedottoman sadistisia
unia, — kuinka kidutin ihmisiä jollakin autiolla saarella, miehiä ja
naisia, sidoin heidät, ruoskin heitä. Huomatkaa, en ollut silloin vielä
seksuaalisesti herännyt. Minulle ei ollut mitään eroa miehen ja naisen
välillä.
Olin varhaiskypsä, jo lapsena hermostunut. Miten äärettömästi
saatoinkaan peljätä pimeän huoneen ovella. — Vähitellen aukeni minulle
myöskin kirjojen maailma. — Jumala, kuinka minä luin, — kaikkea,
valikoimatta. Minähän olin aivan yksin. Edes lapsena ei minulla
ole ollut ystäviä. Se oli omituista elämää, mielikuvituksen ja
todellisuuden rajoilla.
Olin kai jo neljännellä luokalla koulussa, kun keksin synnin. Tehän
tiedätte itse... Parin vuoden ajan se vei minut kokonaan, niin että
odotin ainoastaan yötä, jolloin saisin olla yksin vuoteessani. —
Tunnettehan tuon... huoneessa kylmä vuode, joka hitaasti muuttuu
lämpimäksi siinä maatessa.
Yläluokat olivat sitten taistelua hengen ja lihan välillä. Miten
pelkäsin omaa itseäni ja kaikkia öitä. Ja kidutin itseäni. Tuska
tuotti minulle kummallista nautintoa. Revin käsivarttani karkealla,
ruostuneella neulalla. Kerran oli vähällä saada verenmyrkytyksen. — Ja
luin — — tuhannen kirjaa!
Miten kaipasinkaan rakkautta, sitä rakkautta, josta nuoruus haaveksii.
Minähän olin niin kipeän, palavan nuori. — Pimeinä iltoina kiertelin
pitkin autioita katuja katsellen kuinka ihmisten ikkunoihin syttyivät
valot. Se oli kaipausta, kuumasilmäistä, kiduttavaa ikävää.
Tietysti minulla oli joku koulupoikarakkaus. — Tehän tunnette nuo
hyväilyt — silloin kun kukaan ei ole vartioimassa — liian paljon
kahden. Vaaralliset, kiduttavat, huohottavat hyväilyt, jotka saavat
polvet vapisemaan jälkeenpäin, jotka ovat tyydyttämättömiä. Minähän
olin liian nuori.
Niihin aikoihin meni isäni tehdas nurin. Hän meni sen mukana.
Ehkä muistatte vielä senaikuiset sanomalehdet. Se oli selvä
onnettomuustapaus. — Tietysti teki hän sen itse, minulla ei ole
koskaan ollut siitä epäilystäkään. Muuten oli hän aina ollut minulle
vieras ihminen. Jälkeen jäi niin paljon, että sain yliopistolukuni
suoritetuksi ilman velkoja.
Minussa on aina piillyt ikuinen oppositsionihenki. En voi sietää sitä,
että joku on aivan varma asiastaan. Silloin täytyy minun aina ryhtyä
vastustamaan, vaikka itse asiassa olisinkin samalla kannalla kuin hän.
— Kouluaikana se sai minut kiistoihin toverieni kanssa — juuri siitä
syystä ei minulla koskaan ole ollut ystäviä. Muistatte ehkä, kuinka
kerran puhuin siitä julmuudesta mikä sisältyy sanoihin »meidän koulu».
Te jo tunnette tuon kuvan. Nuori ylioppilas, skeptillinen, muka hiukan
blaseerattu, joka liikkuu veltosti kahviloissa ja kävelypaikoilla.
Hermoheikko, sitä minä olin. — Ja silloin juuri tuli nainen. Tietysti
vanhempi nainen, kokenut nainen, joka etsi uusia vaikutelmia, uusia
väristyksiä, kuinka sanoisin.
Siihen aikaan olin vähällä tulla uskonnolliseksi. Niin selvästi tunsin,
kuinka saatana heräsi minussa. — Mitä helvettiä ne yöt olivatkaan. —
Hänessä oli kaikki se, mikä kykeni herättämään minussa sukuperintöni
isän puolelta. Ja minussa itsessäni, omassa sielussani alkoi se
kirottu taistelu, joka oli myrkyttänyt lapsuuteni. Sillä pohjaltaan
minä kaipasin viattomuutta, arkaa hyväilyä — jos eksyimme vanhoihin,
sisällyksettömiin fraaseihin, voisi sanoa — sielujen sympatiaa. Silloin
en vielä käsittänyt, että ihminen on luotu kulkemaan yksinäisiä teitä.
Mutta siinä ei ollut kaikki. — Siinä oli vielä jotakin kammottavampaa.
— Olen monasti yrittänyt eritellä tuon naisen sielua, mutta se on
mahdotonta. Sen vain ymmärrän, että mies voi lyödä naista ja kirota
naista — siinä ei ole mitään ihmeteltävää, se on niin luonnollista.
* * * * *
Tuo episodi merkitsi koko minun elämäni, minun sieluni ja ruumiini —
siitä vasta alkoi minun taisteluni! — Ajattelin aikoinaan tappaa hänet,
murhata hänet, mutta silloin en vielä ollut kyllin karaistunut. Ja
hän oli jättänyt minuun niin paljon saatanaa, että suorastaan nautin
ajatellessani, kuinka joku toinenkin syöksyisi hänen kauttaan samaan
kadotukseen kuin minä.