»Ettekö te todellakaan ole tavannut Caritasta. Ettekä tiedä... Hänhän
on jo pari viikkoa sitten lähtenyt ulkomaille. Hänhän on ikuinen
muuttolintu, ja jos hän jaksaa viipyä samassa paikassa kolme kuukautta
kauemmin, on se ihme. Hänellä on veressään meidän aikamme levottomuus.
— Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään hänen lähdöstään. Minä
luulin... Taikka oikeastaan, Caritashan on puhunut teistä niin paljon.
Hän sanoi muistaakseni rakastuneensakin teihin. Ja te ette ole edes
tavannut häntä. Se kuulostaa merkilliseltä! — Ja itse teossa minä
melkein luulin teidän... Tai miksi puhua siitä!»
Hellas oli aivan muuttunut taas. Hän oli ikään kuin jostakin
syystä hämillään, ja puhui kiireisesti ja huolimattomasti yrittäen
teeskennellä välinpitämätöntä. — Yhdessä silmänräpäyksessä minä
käsitin kirkkaana välähdyksenä, miksi Hellas oli soittanut minulle,
miksi hän etsi juuri minun seuraani. — Ja koko kulunut yö oli ollut
täynnä lausumattomia kysymyksiä, hermostunutta pelkoa, ikävää ja
jotakin sanoin selittämätöntä. Minä olin tuntenut sen vaistomaisesti,
mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Minä olin myöskin hermostuneena
odottanut hetkien kulumista, jotta pääsisin jonkinlaiseen ratkaisuun.
— Kaikki se, mikä oli tapahtunut — mitä olimme nähneet — Gambrinin
pöydät, laiva, torakat, harmaat kasvot, tuijottavat silmät, kirkon
silhuettileikkaus vaalenevaa taivasta vasten — kaikki tuo oli ollut
ainoastaan jotakin ihan epäoleellista. Me emme olleet eläneet siinä
mukana. Kuvat olivat piirtyneet silmiimme jälkeä jättämättä — me emme
olleet reageeranneet niihin.
Koko meidän elämämme, kaikki tapaukset ja muistot, kaikki olivat
supistuneet yhteen ainoaan sanaan, Caritas! — Eikä se ollut enää
ainoastaan sanat — se oli suuri symbooli, suuri vertauskuva kaikesta
siitä, mihin elämä pyrkii — sokeana, kuumana, järjettömänä. Se oli
jumala, se oli iankaikkisuus, se oli ensimmäinen hienosti punertava
pilvi ylhäällä taivaanrannassa. Ja kaikki tuo oli järjetöntä.
Tuo hetki syksyaamuna, jolloin kävelimme alas lehtokujaa! — Se oli
niitä harvinaisia hetkiä, jolloin voi katsoa suoraan toisen ihmisen
sieluun ja nähdä hänen salaisimmat ajatuksensa — tuntea ne omassa
itsessään — ominaan. — Hetki, jolloin kaikki sanat ovat kuolleet,
jolloin ei tarvita mitään selityksiä — toisen silmät, kasvot, käden
värähdykset, koko olemus puhuvat. — Ja ne hetket ovat liian paljon
ihmiselle — me emme uskalla tehdä sitä — me emme uskalla tuntea toista
ihmistä sellaisena kuin hän on, se on meille liian kammottavaa.
Sanotaan, että ihmisen, joka on nähnyt Jumalan kasvot, täytyy
kuolla. — Ja me kaikki pelkäämme kuolemaa, takertuen kiinni elämään
järjettömästi, eläimellisesti. — Sen tähden minä en katsonut Hellaan
sieluun — minä pelkäsin!
Kaikki tuollainen erittely on yhtä järjetöntä kuin sellaiset hetketkin.
— Teoreettisesti katsoen ei sellaisia hetkiä voi olla olemassa. Yhtä
hyvin voisi rakentaa ikiliikkujan tai todistaa paralelliaksiooman.
Caritas! — Caritas! — Caritas!
Hellas ja minä, me molemmat, olimme aivan hiljaa. Mutta kuitenkin tuo
nimi kaikui ympärillämme, koko ilma värisi sitä, niin että korvakalvoni
olivat haljeta ja päässäni humisi. — Sen hetken kaipaus oli suuri kuin
maailmankaikkeus.
Silloin minä jo tiesin ja ymmärsin, että jonkun täytyi tuhoutua ja
hävitä. Meidän rakkautemme oli jotakin epäinhimillistä, jotakin
mahdotonta. — Me suggeroimme toisemme samaan tunteeseen. — Se, mikä
minussa oli ollut vain hiukan uteliasta ikävää, muuttui tulipaloksi
hänestä. Minun elämälläni ei ollut enää muuta päämäärää kuin Caritas.
Silloin minä tunsin elämän todellisen tuskan. — Sillä mitä minä
kaipasin? — Hänen läheisyyttään, hänen hiustensa kosketusta poskellani,
hänen kätensä hyväilyä, hänen silmiensä kummallista väriä, — nautintoa
hänen kanssaan, — ja kaikki tuo! mitä se saattoi tyydyttää. Hän olisi
kuitenkin yhtä vieras minulle kuin ennenkin.
»Eikä rauhaa ole muuta kuin kuolemassa. Unikin on liian täynnä elämää.»
Me palasimme jälleen sanoihin, — palasimme arkipäivään ja hiukan
ivallisesti hymyilevään seurustelutyyliin. — Todellakin, jospa me
voisimme tietää, kuinka paljon tuskaa on kaikkien nauravien kasvojen
alla! Sama, banaali juttu itkevästä ilveilijästä.
Hellas hymyili, ja hänen silmissään oli se levottomuus, jolle ei ole
parannuslääkettä.
»Olisi todellakin ihanaa päästä matkustamaan ennen kuin talvi tulee,
— matkustamaan niinkuin hänkin, — vieraita asemahalleja, vieraita
kasvoja, pilettivihko, matkakreditiivi. Romantiikkaa, eikö totta?»
»Minne päin Caritas on matkustanut?»
»Tjaa, sitä on vaikea sanoa. — Muistatteko tuon itävaltalaisen eli
juutalaisen viulunsoittajan, joka keväällä hurmasi kaikki meidän
naisemme soikeilla silmillään ja minun mielestäni rasvaisella
tukallaan. — Joku väitti, että Caritas olisi matkustanut hänen kanssaan
Wieniin, mutta minä en mene takaamaan, onko siinä jutussa mitään perää.
Caritaksen puolelta saattaa kylläkin odottaa melkein mitä tahansa, —
siitä kai olemme yhtä mieltä, — ja ehkä se on niin. Mutta se suhde ei
varmastikaan kauaa kestä. — Kevättalvella Caritas joka tapauksessa on
Pariisissa, — siitä voisin lyödä hyvinkin suuren vedon.»
»Hän ei kai ole kirjoittanut mitään?»
»Kirjoittelu ei kuulu hänen tapoihinsa, — hän harrastaa enemmän itse
elämää, — se on, kello viiden teetä Delmonicossa tai muussa sopivassa
paikassa. — Mutta voimmehan odottaa kortteja, näköaloja, joita hän ei
ole nähnyt, sillä muistaakseni hän ei harrasta näköaloja. — Tehdäänkö
muuten sopimus?»
Hellaan kasvoissa oli jotakin rukoilevaa. Hän näytti niin kovin
väsyneeltä ja jollakin tapaa vanhentuneelta.
»Jos te saatte häneltä kortin, niin luvatkaa näyttää se minulle.
— Jos minä saan, näytän minä sen teille. Sillä tavalla teemme
mahdollisuutemme kumpikin kaksinkertaiseksi. Eikö totta?»
Tietysti minä suostuin. Ja samalla minut täytti riemu, sillä Hellas
tuntui olettavan, että minä saisin ennemmin kortin kuin hän. Minä en
säälinyt häntä, sillä hän ei kaivannut sääliä, ja rakkaus on aina ollut
julmempi kuin mikään muu.
Me katselimme taivasta, joka loisti punaista ja kultaa. Aamu oli kylmä,
niin että molemmat värisimme.
Minä otin auton, kiroillen sitä, että taas oli aika kulunut niin
myöhäiseen. Väsymys vei pois kaikki ajatukset, — vain sanat kiersivät
sekavina aivoissani.
Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. — — Mutta kevättalvella hän
varmasti on Pariisissa.
Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa...
V
Me seisoimme Kaisaniemen kentällä, Hellas ja minä, katsellen
jalkapallo-ottelua. Pikkuveli oli saanut minut taivutetuksi lähtemään
mukaan huutamaan maaleja, sillä hänen koulunsa pelasi jotakin toista
koulua vastaan. Hellaan olimme tavanneet aseman kulmassa; — hän sanoi
olleensa viemässä kirjettä postiin ja liittyi seuraamme.
Aurinko oli kalpean kirkas ja kylmä. Kenttä oli aivan kova ja
kilahtelevan jäätynyt. Pallon jäljessä juoksevien poikien huohotus ja
potkupallokenkien töminä maata vasten kantautui korviimme kummallisen
selvänä ja läheisenä myöhäissyksyn ohuen, kirkkaan ilman halki.
Pikkuveli ei kuulunut koulunsa joukkueeseen. Hän ei ollut kyllin hyvä,
kuten hän itse anteeksipyytävästi sanoi Hellaalle. Mutta hän seisoi
hiukan erillään meistä ja seurasi pelin kulkua silmät innostuksesta
kiiltäen ja kasvot punoittaen.
Solakat pojanruumiit kirjavine paitoineen, jotka selästä kiilsivät
märkinä hiestä, vilahtelivat kihisevänä sekamelskana kentän keskellä.
— Kumahtaen lensi pallo korkealle ilmaan, — sen lentoa aurinkoa kohti
seurasivat kiihkeät silmät. Peli vaikutti verrattain tasaväkiseltä.
Vielä ei ollut tullut yhtään maalia.
Pikkuveljestä ja Hellaasta oli muuten tullut merkillisen hyvät ystävät.
— Miten hämmästyinkään eräänä iltana, kun tullessani kotiin tapasin
Hellaan ja Pikkuveljen innokkaassa keskustelussa radiokoneen ääressä.
Hellas oli aivan kuin suuri poika, joka innostuneena selitti jotakin
idioottimaista keksintöä. Hän väitti, että yhdistämällä jollakin tapaa
taskulampun patterin tavalliseen kidekoneeseen sillä muka voisi kuulla
eurooppalaisia asemia. — Pikkuveli taas väitti häntä vastaan kaikella
sillä asiantuntemuksella ja hirvittävällä ammattisanavarastolla, jonka
nuori radioamatööri kykenee omaksumaan itselleen. — He olivat molemmat
niin innostuneet, etteivät ensin huomanneet lainkaan minun tuloani.
Hellas paljasti silloin jälleen uuden puolen itsestään. En olisi
koskaan voinut uskoa, että hän saattaisi tulla toimen keskustelussa
nuoren pojan kanssa. Siihen oli hän minun mielestäni liian kyynillinen
ja epäilevä. Silloin sain kuitenkin huomata, että hän tuli Pikkuveljen
kanssa toimeen paremmin kuin minä, ja pienen pieni mustasukkaisuuden ja
katkeruuden piikki pisti sieluani.
Se oli sama päivä, jolloin olin saanut kortin Caritakselta. — —
Ihmettelin, miten Hellas oli osannut tulla juuri samana päivänä.
Muistin kyllä aikaisemman sopimuksemme, että näyttäisimme toisillemme
saamamme kortit, mutta sillä hetkellä tuntui se minusta äärimmäisen
vastenmieliseltä.
Tosin siinä kortissa ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut salata.
Se oli aivan tavallinen kortti. Noita tusinamaisemia, joita saa ostaa
kaikilla asemilla, — jokin vuori, jokin tasalatvainen lehtipuu,
lampaita. — Kortti, jonka matkustaja ottaa kiireessään siihen juuri
vilkaisemattakaan kirjoittaakseen pari merkityksetöntä sanaa ja
osoitteen, näyttääkseen, että on matkalla ja kuitenkin muistaa
muidenkin ihmisten olemassaolon.
Se oli päivätty Wienissä. — Siinä oli vieraan maan postimerkki. —
Joskus poikana olin keräillyt postimerkkejä. En erikoisesti kokoelman
vuoksi saadakseni mahdollisimman monta erilaista, vaan pikemminkin
jonkinlaisen kaukaisten maiden kaipauksen takia. Saatoin siihen
aikaan tuijottaa tuntikausia niiden numeroita, kirjoituksia ja kuvia,
tahraisia postileimoja ja päivämääriä. Kuvittelin silloin kirjeitä,
joita ne olivat kuljettaneet perille. Kaikkia niitä ihmiskohtaloita,
jotka olivat kutoutuneet painetun, värikkään paperipalasen ympärille, —
rakkautta, kuolemaa, liikeasioita, — kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu.
Kaikki tuo tulvahti mieleeni nähdessäni pöydällä tuon tusinakortin ja
sen hätäisesti vinoon liimatun postimerkin. Minä tavailin kiireessä
kirjoitettuja sanoja, ja koetin arvailla niiden merkitystä, sitä
salaisuutta, minkä ne kätkivät sisällyksensä taakse.
Siihen ei ollut kirjoitettu paljon:
»Rakas Ystävä!
Veturi huutaa ja Wienin valot ovat välkähtäneet näkyviin. Yötaivas on
tummanpunainen. — Miksi ette ole täällä? C.
Miten saatoin kuvitella kaiken tuon. — Loistojunan lyhyen, jyrisevän,
pehmeästi keinuvan vaunurivin, — semafoorien silmät ja vaihdelyhtyjen
sadat loistavat valot suurella ratapihalla, vieraan kaupungin,
suurkaupungin tulimeren, reklaamien loiston suurten hotellien seinillä.
Ja Caritaksen, — solakkana, ihmeellisen värisin silmin, — puuterihuisku
kädessä tietysti ennen asemalle tuloa...
Olin nauttinut tuosta kortista koko päivän. — Se oli ollut
povitaskussa. Sydämeni päällä. — Tunsin itseni koomillisella
tavalla nuoreksi koulupojaksi, joka suutelee ensimmäistä, pientä,
huonolta hajuvedeltä tuoksuvaa paperilappuaan. Mutta tuo naurettava
sentimentaalisuus tuntui minusta sillä hetkellä hauskalta ja tavallaan
liikuttavaltakin. — Ja pari kertaa luin yhä uudestaan kortin
sisällyksen painomusteesta kosteitten korrehtuuriliuskojen päällä
työpöytäni ääressä.
Käsiala siinä oli huolimatonta, — hiukan terävää, mutta siinä oli
paljon paksuja viivoja ja intohimoa.
Ei! minusta tuntui äärettömän vastenmieliseltä näyttää sitä Hellaalle.
Mutta Hellas alkoikin keskustelun. — Pikkuveli oli siirtynyt syrjään ja
seurasi ihaillen Hellaan ilmeitä ja sanoja.
Hellas puhui jälleen hitaasti ja hiukan venytellen, tavalla, joka
ärsytti minua.
»Sain tänään kortin Caritakselta. Haluatteko nähdä?»
Minä hämmästyin. Mutta koko asiahan oli hyvin helppo ymmärtää. Caritas
oli tietysti ottanut itselleen aikaa jonkin minuutin ja lähettänyt
kokonaisen pakan kortteja vapautuakseen siitä velvollisuudesta. Hellas
oli saanut, minä olin saanut ja moni muu mies oli varmasti myös saanut.
Nyt oli minulla tilaisuus purkaa sopimuksemme, jos vain halusin. Hellas
oli nähtävästi arvannut asian oikean laidan, että minulla myöskin oli
kortti, sillä en uskonut, että hän olisi tullut vain tunnontarkasti
näyttämään sopimuksemme. — Minä saatoin sanoa, ettei minulla ollut
mitään halua nähdä hänen saamaansa korttia, — silloin vapautuisin
myöskin velvollisuudesta näyttää hänelle omani. — Mutta kuitenkin...
Minua pakotti toimimaan mustasukkainen, kipeä uteliaisuus. Meitä
vaivasi sama tunne, — molemmat halusimme verrata, mitä olimme saaneet,
— kumpi oli voittanut.
»Minä sain myöskin tänään. Vaihdetaanko?»
Me vaihdoimme. — Hellaan kortti oli samantapainen kuin minunkin.
Postimerkki yhtä huolimattomasti liimattu, — käsiala yhtä hermostuneen
hätäistä kuin minunkin kortissani. Mutta siinä ei ollut mitään muuta
kirjoitettuna kuin:
»Kiitos viimeisestä!»
Minä katselin tyhjää, valkoista pintaa mustasukkaisesti arvaillen,
mitä nuo kaksi sanaa saattoivat merkitä, mitä kirjoittamattomia sanoja
sisältyi tuohon korttiin. — Hellas katseli minua iroonisesti nauraen.
»Hellästi sanottu, eikö totta?»
Sitten kumartui hän lukemaan minun saamaani korttia. Ja julmasti
nauttien näin hänen hiukan värähtävän: »Rakas Ystävä... Miksi ette ole
täällä?»
Ja kuitenkin jäivät mieltäni kalvamaan nuo kaksi sanaa, »kiitos
viimeisestä». Oliko se todella kiitos, — oliko se ivaa, — oliko se
katkeruutta. — Mutta minä olin liian ylpeä kysyäkseni Hellaalta mitään.
»Tämähän on suorastaan kiehtova, — melkeinpä viettelevä, jos niin
tahtoisi sanoa. Ehkä hänellä ei ole tarpeeksi kavaljeereja siellä.»
Minua raivostutti Hellas. — Miksi hänen täytyi mennä turmelemaan minun
iloni. — Tai oikeastaan, mistä minä iloitsin? Pienestä tusinakortista,
jonka melkein tuntematon nainen oli kirjoittanut keinuvassa
junavaunussa muiden korttiensa joukkoon, — aivan sivumennen, unohtaen
kohta kaiken.
Hellas huomasi minun mielentilani ja sanoi lyhyesti hyvästi.
Ulko-ovella hän vielä hiukan naureskeli Pikkuveljen kanssa. Kun hän oli
lähtenyt, tuli Pikkuveli luokseni ja sanoi:
»Kuka tuo herra oikeastaan on. Hän tuli tänne ja sanoi odottavansa
sinua. Hän on suurenmoinen!»
Sanoin vain aivan lyhyesti, että Hellas oli kirjailija, ja lähdin omaan
huoneeseeni. Pikkuveli tuntui vaistoavan, että olin pahalla tuulella
eikä seurannut jäljessä.
Siellä huoneessani minä, — häpeä sanoa, — melkein itkin. Olin väsynyt
päivän työstä, hermostunut ja mustasukkainen. Kaipasin Caritasta,
hänen läheisyyttään, ja kuitenkin samalla tunsin syvästi, ettei meillä
ollut mitään yhteistä kosketuskohtaa. Minun rakkauteni tulisi joka
tapauksessa olemaan turha ja tyydyttämätön.
Ja nyt paistoi yllämme syksyn kylmä, kultainen aurinko, — ohut ilma
tunkeutui pistävänä keuhkoihin, — minä tunsin olevani vielä nuori ja
kiihkeä. Seurasin jännittyneenä pelin kulkua.
Pojat molemmista kouluista olivat jakautuneet kahteen eri ryhmään,
jotka seisoivat kentän reunalla ja puhkesivat huutamaan jokaiselle
onnistuneelle hyökkäykselle ja potkulle. Minä tunsin kiihtyväni, — olin
mukana kentällä potkimassa, juoksemassa ja läähättämässä. Hellaskin
oli kadottanut tavallisen rauhallisen kyynillisen ilmeensä, vaikka hän
yrittikin puhua välinpitämättömästi:
»Ajatelkaahan, mitä tarpeetonta voimienhaaskausta koko juttu on. Pojat
treenaavat itsensä kuntoon hyödytöntä kilpailua varten, käyttävät
siihen vapaa-aikansa ja osan työajastaan, — ajattelevat vain kilpailua
ja unohtavat tarpeellisemmat harrastukset.»
»Tehän puhutte kuin vanha, kuivettunut pedagoogi.»
Meidän keskustelumme keskeytti valtava huuto ja melu. Koko toinen puoli
kenttää oli täynnä huitovia käsivarsia ja heiluvia hattuja. Mutta
meidän puolemme oli aivan hiljaa, ja Pikkuveli oli kapea kiukusta.
»Ne tekivät ensimmäisen maalin. Se on paha merkki. Mitä ihmettä meidän
pojat oikein löntystelevät.»
Hellas yritti lohduttaa:
»Ei se mitään tee. Me otamme sen kyllä takaisin. Pojat tulevat vain
hiukan varovaisemmiksi.»
Kun peli jälleen alkoi, käännyin minä Hellaan puoleen:
»Tehän käyttäydytte aivan päinvastoin kuin mitä puhutte. Juuri
selititte koko kilpailun tarpeettomuutta ja turmiollista vaikutusta ja
nyt olette innostamassa uuteen otteluun.»
»Mutta kuten sanottu, teoria ja käytäntö ovat aina eri asia.
Luuletteko, että minulla olisi sydäntä katsella pikkuveljenne
murheellista naamaa lausumatta edes jotakin osaaottavaa. — Ja toiselta
puolen, juuri urheilu on tyypillistä meidän ajallemme. Meidän
nuorisomme käyttää mieluummin vapaa-aikansa ruumiinsa kehittämiseen
kuin henkisiin harrastuksiin. Ja ehkä se on juuri hyvä merkki,
sillä totisesti, meillä on ollut jo kylliksi henkistä saivartelua
ja tyhjäsanaisia teorioja. — Ja sama asia on tyypillistä koko
maailmalle. Amerikkalaisissa yliopistoissahan valtaa nykyjään urheilu
suurimman osan opiskeluajasta. Ja saksalaiset lehdet ovat täynnä
ruumiinkulttuuria, rotuhygieniaa ja alastomia nuorukaiskuvia. — Me
vanhemmat, me olemme skeptillisiä ja puhumme maailman perikadosta,
mutta nämä nuorimmat, he toimivat todella. He hylkäävät sen, mikä on
tarpeetonta elämän terveydelle, — he luovat uuden renessanssin.»
»Ja renessanssihan taas oli aikanaan materialismin suuri voitto
kaikesta henkisestä maailmankatsomuksesta.»
»Niin. — Tosin voi tietysti sanoa halveksivasti, että jokamiehen
magazine-lukemisto tyydyttää täydellisesti nykyisen nuorison henkiset
tarpeet, — mutta lopultakin, mitä pahaa siinä on. Nuorukainen, jolla
on terve, väkevä, elämänhaluinen ruumis ja joka ei viitsi pysähtyä
katselemaan Böcklinin taulua, on minun mielestäni maailmalle tuhat
kertaa hyödyllisempi kuin selkäydintautia sairastava esteetikko, joka
kykenee luettelemaan kaikki Frangonardin tuotteet.»
»Te saarnaatte siis taiteen kuolemaa ja häviötä.»
»Sanokaamme niinkin, jos vain haluatte. — Taide on elänyt aikansa,
se on meille tarpeeton. Meidän harrastuksemme täytyy löytyä
kauppatieteitten, mekaniikan ja kemian aloilta. Katsokaa! — nämä pojat
luovat vielä kerran uuden maailman. Jos elämme vielä viidenkymmenen
vuoden kuluttua, hämmästymme muistellessamme omaa itseämme tänä
päivänä.»
»Tjaa, mahdollisesti. Mutta onneksi muistan, että teidän mielipiteenne
heilahtelevat hetkestä toiseen, joten en ota vielä esitelmäänne aivan
vakavalta kannalta.»
»Niin, meille on vielä mahdotonta olla vakavia mihinkään kysymyksiin
nähden. Me kuulumme liian vanhaan sukupolveen. Ainoastaan nuoruus voi
olla vakava, vakava kuolemaan asti, — ja me nauramme sen vakavuudelle,
sillä kieltämättä, hyvin usein se tekee koomillisen vaikutuksen.»
Ensimmäinen puoliaika oli lopussa ja Pikkuveli tuli meidän luoksemme.
Hänen kasvonsa olivat surulliset ja pettyneet.
»Siihen se jäi. Me emme ole vielä saaneet mitään.»
»No niin, nuori ystäväni», sanoi Hellas. »Odottakaamme pelin loppuun
asti, niin saamme nähdä. Vielä ei saa joutua epätoivoon. Sehän oli
vasta ensimmäinen maali.»
Pelaajat lepäsivät kentän reunassa huohottaen ja hikisinä. Heidän
ympärillään pyöri lauma poikia, jotka antoivat hyviä neuvoja ja
arvostelivat pelin kulkua. He yrittivät kaikki olla teennäisen iloisia
rohkaistakseen pelaajia, mutta kaikesta näkyi todellinen mieliala. Se
oli melkein traagillista.
»Katsokaapa, kuinka kauniit vartalot heillä on. Auringon ruskeaksi
paahtamat, veden karaisemat ja väkevät. Ettekö tekin ole sitä mieltä,
että kaunis nuorukaisruumis on kauniimpi kuin ainoankaan naisen.»
»Ei ikinä», sanoi Pikkuveli ja nolostui hiukan ikäänkuin olisi sanonut
jotakin sopimatonta.
»Niin, hän uskoo vielä siihen, että jokaisessa naisessa piilee
ihmeellinen salaisuus. Hänellä on vielä edessään kaikki miehen
kärsimykset. Tämä on juuri yksi niitä asioita, joita ei koskaan voi
opettaa, jotka täytyy itse kokea voidakseen niihin uskoa. Sentähden
minä voinkin sanoa sen, se ei pahenna häntä, sillä hän ei kuitenkaan
usko siihen.»
Ja todellakin. Pikkuveli vain hymyili ja ravisteli päätään. Hän oli
niin onnellisen nuori siinä syksyauringon kultaisessa valossa. Muistin
omaa nuoruuttani. Ja teki aivan fyysillisesti kipeää.
»Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. — Sillä on, tai on ollut
oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia
muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen
puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. — Ja
kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta,
sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka
kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan
puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, — se ei tunne,
mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. — Sentähden se
on niin perin suloinen.»
Peli alkoi uudelleen. — Minä tunsin jälleen pitäväni Hellaasta. Se
oli merkillinen tunneyhdistelmä. Minä tunsin, kuinka äärettömästi
Hellas kadehti Pikkuveljeäni, hänen nuoruuttaan ja hänen uskoaan
kaikkeen siihen, mikä meille oli muuttunut illusioniksi. Ja Pikkuveli
taas oli minun omani, minun kasvattamani, — hän oli ikäänkuin minun
hyvä omatuntoni, minun parempi puoleni. Siksi minusta tuntui kuin
Hellas olisi tavallaan kadehtinut minua, ja tuo tunne antoi minulle
jonkinlaisen yliotteen häneen nähden. Me kaikkihan pidämme aina
ihmisistä, joihin saamme yliotteen. Se on niin inhimillistä.
Häviöllä oleva joukkue teki huiman hyökkäyksen. — Se oli nähtävästi
päättänyt hinnalla millä hyvänsä saada pelin jälleen tasoille. — Toisen
maalin edessä syntyi kiihkeä, huutava rykelmä, se selvisi ja pallo
lensi maaliin.
Riemu oli jotakin valtavaa. Koko ilma vapisi sitä huutoa ja jalkojen
töminää. Jotkut pikkupojat kierivät kovettuneessa ruohossa; toiset
hyppivät ja nauroivat. — Pikkuveli yläluokkalaisena säilytti arvonsa,
mutta hänen silmänsä loistivat.
»Se oli meidän luokkalainen, joka ampui maaliin. Ja se oli komea maali.»
Peli jatkui, ja kylmä, syksyinen aurinko kiilsi meidän yläpuolellamme.
Pikkuveljen asento oli saanut jotakin voitonvarmaa ja luottavaa
piirteisiinsä. — Meidän koulu, ja meidän luokka... Hänelle nuo sanat
merkitsivät kokonaista maailmaa.
Peli vaikutti jälleen melkein tasaväkiseltä. — Kumpikin puolue teki
hyökkäyksiä, mutta pallo pysytteli kentän keskivaiheilla eikä tahtonut
siirtyä kumpaankaan maaliin päin.
»Kiitos viimeisestä! — Kiitos viimeisestä!» — nuo sanat kiersivät
aivoissani. — Näin kentän, pelaajien kirjavat puvut ja hikiset selät,
— kovettuneen hiekan, — auringon. Kaikki tuo piirtyi silmiini eikä
kuitenkaan tunkeutunut tajuntaan. Nuo kaksi sanaa, joiden merkitystä en
tiennyt. — Olin hullun mustasukkainen, — olin sairas!
Kilpailu oli jo melkein lopussa. — Odotin ainoastaan erotuomarin
pillin vihellystä kääntyäkseni kotiin päin. Ja juuri viimeisinä
minuutteina kompastui ja kaatui joku tukimiehistä meidän puolellamme,
— pallo livahti lävitse ja toiset ajoivat sen maaliin puoliväkisin. —
Pikkuveljen koulu oli hävinnyt yhdellä maalilla.
Ja kuinka ne toiset huusivat. Minä heräsin mietteistäni; yhteinen
suuri murhe vei minut mukanaan. Luulen, että Pikkuveli olisi itkenyt
kiukusta, ellei hän olisi ollut yläluokkalainen. Poikia hiipi pois
kentän reunasta pää painuksissa. — Ja kaikki oli ainoastaan pieni
jalkapallo-ottelu kahden koulun välillä.
Hellas oli mennyt Pikkuveljen luo ja laskenut kätensä hänen
hartioilleen:
»Koetetaan nyt näyttää iloista naamaa ja mennä rohkaisemaan pelaajia.
He tarvitsevat kyllä kaiken rohkaisun, mitä voivat saada. Ja meidän
täytyy kieltää itseltämme surun nautinto auttaaksemme heitä. Eikö niin?»
Pikkuveli yritti hymyillä. Se oli hyvin pieni ja surkea hymy, mutta
hänen silmistään saatoin minä lukea, mikä suurenmoinen mies Hellas
oli. — He menivät yhdessä pelaajien luo, jotka olivat heittäytyneet
maahan hikisinä ja äänekkäästi huohottaen ohueen, kylmään ilmaan. Minä
jäin seisomaan yksin. Minulla ei ollut kylliksi sopeutumiskykyä siihen
tunnelmaan.
Joukkue alkoi hitaasti vetää vaatteita ylleen. He olivat tehneet
parhaansa ja hävinneet. Tosin melkein sattumalta, mutta hävinneet
kuitenkin. Nyt he olivat velttoja ja väsyneitä. Maalivahdin nuorissa
pojankasvoissa oli uhmaa ja väsynyttä katkeruutta. Hän tiesi, että
häneen tulisivat kohdistumaan suurimmat moitteet. Joukon täytyy aina
saada syntipukkinsa, — joskin useimmiten riippuu ainoastaan sattumasta,
kuka sellaiseksi joutuu.
Hellas oli heidän keskellään. Hän hymyili ja nauroi eikä tuntunut
olevan tietääkseenkään koko tappiosta. Puhuen ainoastaan pelistä hän
osoitti muutamia virheitä ja toiselta puolelta sai aina jollakin
imartelevalla sanalla jonkun pojan kasvot kirkastumaan. Lopuksi hän
aivankuin sattumalta sinkautti suuren valttinsa:
»Nyt se meni hiukan hullusti, pojat. Mutta saadaanpa nähdä ensi vuonna!»
Tuo oli se ainoa ajatus, joka tässä tilanteessa saattoi lohduttaa.
Ja ihmeellisellä psykologisella vaistollaan osasi Hellas sovittaa
sen täsmälleen oikeaan silmänräpäykseen, — suggeroida poikaryhmän
sellaiseen uskoon, että koko tappio tuntui muuttuvan jonkinlaiseksi
voitonenteeksi. — Sillä hetkellä minä sain pienen aavistuksen siitä,
kuinka joukkoja voidaan ohjata.
Tämä oli ainoastaan pieni ryhmä, jonka muodostivat eriluonteiset
yksilöt, mutta kaikilla heillä oli tällä hetkellä samat ajatukset ja
sama innostus. Pari pientä sanaa, lausuttuina huolettomasti oikealla
hetkellä, olivat kyenneet muuttamaan perustunnelman toiseksi. — Ja
järjetön pikkuseikka, tunnin kestävä potkupallo-ottelu, oli koko elämän
sisällys ja päämäärä.
Hellas ja Pikkuveli palasivat luokseni. Lähdimme yhdessä kulkemaan
takaisin kaupunkiin päin. Pikkuveljen askelet olivat reippaat ja
rohkeat. Hellas oli ikäänkuin nuortunut.
»Eikö olekin ihana se aika, jolloin saa kaikki murheet hälvenemään
ainoastaan viittaamalla tulevaisuuteen. — Heille kaikille sana
tulevaisuus on mysteerio, joka kätkee itseensä kaiken maailman onnen.
Me molemmat taas jo pelkäämme sitä vaistomaisesti. Olemme joutuneet
liian lähelle elämää. Ja silti on meidänkin pakko aina odottaa jotakin,
vaikka tiedämmekin, että se mitä odotamme, tulee olemaan pettymys.»
Se oli totta. — Mutta minäkin olin vielä nuori. Minä kuvittelin
rakastavani ja odotin jotakin, jota en uskaltanut itselleni eritellä.
Ja syvimmällä sielussani tunsin, että se, mitä odotin, tulisi joka
tapauksessa olemaan suuri, kipeä pettymys kaikkien entisten lisäksi.
»Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa
sanassa »meidän koulu». Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta,
primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, — ne
siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään.
Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat
kunniakäsitteensä. Mutta jos otamme esimerkiksi ainoastaan urheilun,
— ensin on kysymyksessä meidän koulumme, — sitten meidän maamme,
— sitten ehkä koko Eurooppa Amerikkaa vastassa. Ja se on jo hyvin
paljon. — Tulevaisuus, — huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämään
sitä sanaa, — tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu
persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme
elämänvoimia. — Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi
mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi.»
»Sen mukaan ainakin me kaksi olemme mielisairaita.»
»Minä varmasti. Teistä en tiedä. — Ellen tietäisi, että varmasti
loukkautuisitte siitä, sanoisin teille kohteliaisuutena, että te,
jumalan kiitos, ette ole niin sanottu persoonallisuus.»
»Mutta te itse kaikesta päättäen olette sitä.»
»Me joudumme auttamattomaan umpikujaan juuri siksi, että meidän arvojen
mittapuumme ovat täysin vastakkaiset. Tai ainakin tällä hetkellä ovat
olevinaan sitä.»
»Maisteri Hellas, — teidän mielipiteenne ovat aivankuin heiluri. Äsken
te puhuitte innostuneena uudesta renessanssista. Nyt te vaaditte
palaamista keskiaikaan.»
»Me emme pääse sen pitemmälle. — Mutta jos tunnustan todellisen
kantani, on se ainoastaan, että minulla ei ole mitään varmaa kantaa, ei
missään kysymyksessä. — Ja kuitenkin minä huudan: eläköön keskiaika, —
eläköön polttoroviot ja inkvisitsioni, — eläköön Venäjän vallankumous,
— eläköön auktoriteettiusko... Murheellista vain, että meillä ei ole
mitään auktoriteetteja, joita meidät voitaisiin pakottaa uskomaan.»
Silloin vasta huomasin, että Hellas ei ollut aivan normaali. Hänen
kalpean ruskahtavat kasvonsa hehkuivat hiljaista kuumetta, hänen
kätensä vapisivat ja hänen silmissään oli melkein järjetön kiilto.
»Jumalan tähden, hyvä ystävä! — Teidän täytyy heti mennä vuoteeseen.
Tehän olette sairas. Kuinka minä en sitä ennen huomannut. — Kuulkaa,
me otamme tästä auton ja ajamme teidän asuntoonne. Pikkuveli voi käydä
hakemassa lääkärin.»
Minä tulin aivan huolestuneeksi. — Selvästikin Hellas oli ainoastaan
äärimmäisillä tahdonponnistuksilla kyennyt kulkemaan meidän kanssamme
ja keskustelemaan.
»Älkää hullutelko. Se menee heti ohi. Olen vain valvonut liikaa, ja
ehkä hiukan vilustunut jollakin yöllisellä retkellä. — Minulla ei
ole aikaa sairastaa. Meillä ei ole aikaa sairastaa. — Mutta olette
hyvin ystävällinen, jos autatte minut autoon. Saanko nojata hiukan
pikkuveljeenne. Päässäni humisee niin kummallisesti.»
Pikkuveli oli ylpeä hänelle osoitetusta kunniasta. Kävellessämme
siinä syysauringon kylmässä valossa tunsin kipeästi, kuinka minä olin
paljon vieraampi ja kaukaisempi Pikkuveljelle kuin melkein tuntematon
mies, jonka hän oli kohdannut vain pari kertaa. Muille en olisi
sitä koskaan tunnustanut, mutta sielussani vaihtui mustasukkaisuus
sairaaksi pessimismiksi. Kaikki tuntui olevan minua vastaan, minun
masentamisekseni aiottua. — Ja minä tahdoin auttaa Hellasta, olla
hänen ystävänsä niin paljon kuin mahdollista, tuntea hänen sairautensa
itsessäni, jotta voisin sentimentaalisesti nauttia oman elämäni
kipeydestä.
Hellas käveli raskaasti ja huohotti kuin olisi hänen henkeään
ahdistanut. Hänen kätensä nytkähtelivät hiukan, — tuollaista
hermostunutta nytkähtelyä, jonka jokainen saa valvottuaan pitempiä
aikoja ja tehtyään työtä liiaksi, jolloin on liian väsynyt voidakseen
nukkua.
»Totta puhuen se on ainoastaan neurasteniaa, joka on yltynyt, kun olen
saanut hiukan kuumetta. — Muistatteko sen kohdan Kaivopuistossa, josta
kerran kesällä lähdimme uimaan yhdessä. Minä uin siellä viime yönä, ja
vesi oli ehkä hiukan liian kylmää, vaikka en huomannutkaan sitä. Olin
aivan kohmetuksissa, kun pääsin kotiin takaisin.»
»Mutta sehän on selvää hulluutta, mies. — Rannathan menevät jo öisin
jääriitteeseen. Ja miksi te ette jäänyt vuoteeseen, jos kerran tunsitte
olevanne sairas!»
Hellas hymyili. Se oli outo, surumielinen hymy, — siinä on paljon
kaunista ja kaihomielisen onnellista.
»Rakas ystävä, — ettekö muista? Ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa.»
Minä saatoin kuvitella Hellaan Kaivopuiston rannassa pimeänä, kylmänä
syksy-yönä. Näin hänen uivan ulos mustalle ulapalle, kylmän veden
vähitellen kohmettaessa hänen jäseniään. Näin hänen odottavan viimeistä
hetkeä, jota kuitenkaan ei vielä tullut. — Ja kaikki tuo, — miksi? Mikä
oli hänen syynsä, hänen levottomuutensa.
Säpsähdin huomatessani, että ajattelin koko asiaa vain tavallisen,
pikkumaisen uteliaisuuden kannalta. Hellas itsessään, hänen elämänsä
ja tulevaisuutensa ei huvittanut minua, — halusin ainoastaan tietää
sen syyn, mikä pakotti hänet etsimään — — rauhaa kuolemassa. Halveksin
itseäni, ja uteliaisuus poltti minua yhä kiihkeämmin.
Pimeä, syksyinen yö. Katulyhtyjen kalpean hauras valo. Mustat
puut. Hellas. Ajatukset hänen loppuun väsyneessä sielussaan. Hänen
katkeruutensa. Caritas. Pimeä ulappa. Kaukana pimeään häipyvän
Suomenlinnan valot.
Saimme auton, ja katujen vilinä sai minut jälleen tavalliseen
mielentilaani, suurkaupungin hermostuneeksi asukkaaksi, joka ei kykene
ajattelemaan ajatuksiaan loppuun asti, jonka lauseet ovat lyhyitä
ja kesken katkeavia. Vain tajunnan rajamaille jäi vilahtelemaan
kuva syksyisestä yöstä ja yksinäisestä miehestä, joka aikoi upottaa
salaisuutensa jäätyvään mereen.
Autoimme Hellaan hänen huoneeseensa. Se oli siivoamattoman ja kolkon
näköinen. Lattialla tomua ja savukkeiden tuhkaa. Pöydällä hajallaan
kirjoja ja käsikirjoitusliuskoja, mutta niihin ei nähtävästi ollut
kosketeltu pitkiin aikoihin. Eräässä nurkassa oli tyhjä viskipullo ja
sen päällä oli revittynä kahdeksi palaseksi Euroopan kartta, joka ennen
oli ollut seinällä.
Pöydällä oli jokin valokuva kehyksessä, mutta se oli painettu pöytää
vasten kuvapuoli alaspäin, ja sen vieressä, pienessä kiinalaisessa
kahvikupissa oli kuihtunut, mustaksi kuivettunut neilikka, — keltainen
neilikka.
Minä katselin tuota kaikkea näennäisen hajamielisesti, mutta
uteliaisuus kiihdyttäen mieltäni niin, että käteni alkoivat hiukan
vapista. Miten paljon olisin antanutkaan, jos huomaamatta olisin voinut
kääntää valokuvan ja katsoa ketä se esitti. Mutta olin kyllin ylpeä
jättääkseni sen tekemättä. Ja vaistomaisesti tiesin kuitenkin, kuka se
oli.
Pikkuveli auttoi Hellasta sohvalle makaamaan, sillä Hellas kieltäytyi
jyrkästi menemästä vuoteeseen. Hän otti ainoastaan viltin ylleen ja
paneutui sohvalle loikomaan, sytytti savukkeen ja alkoi tuijottaa minua
ikäänkuin odottaen minun poistumistani. Mutta minä en halunnut poistua
ennenkuin... Niin, mitä minä oikeastaan odotin.
Käskin Pikkuveljen lähteä soittamaan lääkäriä, mutta Hellas kielsi sen
ehdottomasti. Ja kuitenkin hänen silmissään kiilsi kuume, ja minä näin,
miten vaikea hänen oli hengittää.
Minä olin itsepäinen puolestani. — Lopuksi Pikkuveli lähti. Hellas
makasi hiljaa ja synkkänä jonkin minuutin, yritti sitten hymyillä ja
sanoa keveällä äänellä.
»Kuulkaahan, herra Hart! Kun te nyt kerta kaikkiaan kenenkään
pyytämättä olette ottanut huolehtiaksenne minun asioistani, niin
voisitte saman tien vipata minulle pari sataa. Olen nimittäin pienessä
rahapulassa.»
Ja sitten jatkoi hän yhä kiihkeämmällä äänellä ja melkein houraillen,
kuten ylpeä mies, joka tahtoo nöyryyttää itsensä perin pohjin kerran
aloitettuaan:
»Itse asiassa, minulla ei ole ollut maksaa siivoojallekaan. Sentähden
täällä on tämän näköistä. — On ollut aivan mahdotonta työskennellä
viime aikoina, — olen ollut liian hermostunut ja sitäpaitsi on
muutakin, jonka ehkä arvaatte osittain. — Koetin tehdä vekseliä,
mutta en saanut pätevää toista nimeä. Ehkä tiedätte, että olen aivan
yksin. Minullahan ei ole ystäviä. — Enkä, jumal'auta haluakaan ystäviä
sorkkimaan asioitani ja säälittelemään! — Tosiasiassa en ole pariin
päivään syönytkään kunnolla. Se on minun idioottimainen ylpeyteni, joka
kieltää lainaamasta pikkusummia...»
Silloin vasta aloin hiukan käsittää, miten katkeraa Hellaan elämä
todellisuudessa oli. Ja minä, joka olin pitänyt häntä yleisenä
suosikkina, puolijumalana, jota miehet kadehtivat ja vihasivat ja
naiset rakastivat, joka ivallisesti hymyillen saattoi sinkauttaa
hävyttömyyksiä kenelle tahansa, jonka kritiikki oli säälimätöntä.
Niin paljon älyä minulla oli, etten millään tavoin yrittänyt osoittaa
myötätuntoa, vaan pysyin täysin kylmänä. — Otin kaksi tuhatta esille,
ojensin ne hänelle ja sanoin:
»Lainaan tämän teille kolmeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien.
Edellyttäen, että olemme ystäviä, ei korko tule tässä tapauksessa
kysymykseen.»
Hellas otti setelit ja työnsi ne välinpitämättömästi liivintaskuunsa:
»Kiitos. Toivottavasti voin piankin toimittaa ne takaisin.»
Olimme molemmat hiljaa. — Jäin seisomaan ikkunan luo ja tuijotin ulos
pihalle. Puutarhan muuria kiersivät krassit, joiden lehdet vaihtuivat
purppuraan ja kuparinruskeaan. — Mutta minä en voinut katsella niitä.
— Valokuva, — valokuva! — ja kuihtunut, kuivettunut neilikka pienessä,
kiinalaisessa kupissa.
»Herran nimessä! Voitte minun puolestani katsoa sitä. Tiedättehän
kuitenkin, kuka se on.»
Jos olisin ollut kyllin ylpeä, en olisi koskenut kuvaan, mutta
uteliaisuuteni oli liian polttava.
Siinä oli Caritas, — vain hänen kasvonsa, hiukan taaksepäin kallistuen,
huulet puoliavoinna, — silmät, nuo kummallisenväriset silmät,
tuijottaen katsojan ohi. — Se oli ihmeen onnistunut ja elävä valokuva.
Leima osoitti, että se oli otettu Berliinissä pari vuotta aikaisemmin.
»Saatte sen lahjaksi minulta. — Niin! ottakaa se ja viekää pois. Se
on sietämätön, niinkuin hän itsekin. Ettei muka sitä, minkä itse on
saanut lahjaksi, saa antaa pois. — Hullu! minä olen ostanut sen kuvan
ja totisesti myös maksanut siitä sellaisen hinnan, ettei mistään
valokuvasta ole sitä maksettu. Voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa
sen. Minä olen kyllästynyt siihen.»
Ohuen lasin alla kiilsivät Caritaksen silmät, — puoliavoimet huulet
hymyilivät.
Tietysti minä otin sen. Olen tehnyt paljon muutakin, jonka vuoksi saan
halveksia itseäni. — Yritinpä myöskin vakuuttaa itselleni, että kuva
ainoastaan hermostutti Hellasta, mikä oli vahingollista hänelle kun hän
muutenkin oli sairas.
Pikkuveli tuli takaisin ja ilmoitti, että lääkäri oli luvannut
saapua parin tunnin kuluessa. Hellaan ilmeestä näin, että meidän oli
poistuttava. Nyt oli mahdotonta jäädä. Ja kuinka mieletön ihminen
onkaan! — Minä en enää tuntenut pienintäkään mielenkiintoa Hellaaseen.
Tunsinpa tuon puoleksi suojelevan, puoleksi hieman halveksivan tunteen,
joka syntyy, kun on jollekin lainannut rahaa kovassa pulassa.
»Tahdotteko ojentaa minulle tuon kirjan vielä.»
Se oli eräs antologia uusinta amerikkalaista runoutta. — Aukaisin sen
merkityltä kohdalta, ja silmiini osui Oppenheimin runo »Hebrealainen».
Luin pari viimeistä alleviivattua säettä:
»Väkevää rotua! Väkevää rotua! —
minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä,
täynnä Aasiaa.»
En tiedä, mikä minun oli, mutta ehdittyäni pihalle purskahdin melkein
hysteeriseen nauruun.
Taskussani hymyili ohuen lasin alla Caritaksen kuva, — puoliavoimin
huulin, — kummallisin, ohikatsovin silmin.