— ja tähän minä lopetan. Siihen loppui minun nuoruuteni. Siitä alkoi
yksinäisten tie — — vuorenhuipuilla.
Siitä naisesta vielä. — Hän kuoli auto-onnettomuudessa. Hänen kanssaan
kuoli muuan nuori mies. Ajoivat yhdessä jyrkänteeltä alas. Mitä
olisinkaan antanut, jos olisin saanut nähdä kauhun hänen silmissään,
kun hän huomasi toisen tehneen ratkaisevan päätöksen ja kääntäneen
ohjauspyörän väärään suuntaan.
Se oli kuitenkin komea lähtö. Olen joskus istunut hetkisen pojan haudan
ääressä. Minähän olin välillisesti syypää hänen kuolemaansa. Minun
olisi pitänyt aikaisemmin tehdä se, minkä hän teki.»
Hellas vaikeni ja sytytti uuden savukkeen imien sitä pitkin,
hermostunein vedoin. Hänen kasvoillaan oli ilme, josta saattoi
päätellä, että hän nyt jo katui sitä, minkä oli kertonut. — Olen varma,
että jos olisin lausunut ainoankaan sanan, hän olisi ajanut minut ulos.
Istuin siis aivan hiljaa vihreän lampun himmeässä valossa ja mietin.
— Silloin kun Hellas alkoi puhua naisesta, oli sydämeni hytkähtänyt
säikähdyksestä, sillä aivan ensimmäisinä silmänräpäyksinä olin luullut,
että se oli Caritas.
Ja lopultakin, mitä lisää olin saanut tietää. — Kaikki tuo oli jotakin
sellaista, minkä saattoi edeltäpäin aavistaa — ja juuri sen, mikä
olisi voinut tuoda hänet lähemmäksi minua, juuri sen hän oli tahallaan
jättänyt pois.
Hän oli antanut minulle ne kaikki perustiedot, joiden mukaan
saattoi lähteä arvostelemaan hänen tekojaan, joiden mukaan hänen
suhtautumisensa elämään kävi ymmärrettäväksi. Tärkein niistä oli
kuitenkin jäänyt pois.
Hän ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän ajatteli ja tunsi.
Se kaikki täytyi minun ainoastaan vaistota ja aavistaa. Hän oli
paljastanut osan elämästään minulle niinkuin lääkärille, ei niinkuin
ystävälle. Hän oli ollut minulle rehellisempi kuin ystävälle.
Pienessä, kiinalaisessa kupissa oli ollut keltainen neilikka. Ja parin
vuoden ajan oli Caritaksen kuva hymyillyt hänen pöydällään. Huulet
puoliavoimina kuin hyväilyä odottaen. — Ja hän oli ollut yksin — täynnä
hellyyden nälkää, rakkauden nälkää.
Ihmisten seurassa kylmä, hiukan katkera mies. Skeptillinen, joskus
melkein raaka. — Ja kaiken alla oli hänen elämänsä salaisuus, jota en
ollut pääsyt lähemmäksi.
Hellas oli nukahtanut. Hän hengitti hitaasti ja rauhallisesti. Otsalle,
hiusrajaan oli kihonnut hiukan hikeä. Savuke oli pudonnut hänen
sormistaan ja poltti hitaasti reikää peitteeseen. Otin hiljaa sen pois
ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Juuri ennen uneen vaipumista näin
Caritaksen kasvot aivan lähellä omiani, niin että saatoin tuntea hänen
hengityksensä kasvoillani ja hyasintin tuoksun hänen hienossa ihossaan.
— Se oli tuollainen unen, todellisuuden ja mielikuvituksen välittämä
hallusinatio.
* * * * *
Aamulla, kun jo oli aivan valoisaa, heräsin siihen, että Hellas istui
vuoteessaan ja katseli minua. Vihreä lamppu paloi vielä värittömänä
valoisassa huoneessa. Koko ruumiissani oli epämiellyttävä, hiukan
hikinen tunto siitä, että on nukkunut yönsä vaatteet yllä.
Hellas oli yhä hyvin kalpea, mutta muuten terveen näköinen. Hänen
silmissään oli melkein poikamaisen veikeä ilme, kun hän arvokkaasti
toivotti minulle hyvää huomenta ja sanoi:
»Olen tunnin verran seurannut teidän hidasta toipumistanne. Uskon,
että sairautenne on nyt onnellisesti sivuutettu, kun olen uhrautuvasti
ottanut teidät luokseni yöksi. Muistaakseni kerroitte eilen illalla
olevanne hiukan huolestunut terveydentilastanne. Älkää pelätkö, tulette
vielä näkemään monta onnellista päivää.»
Yli koko olemukseni välähti äkillinen riemu, äkillinen elämänvoima.
Ihanan, aavistavan kirkas syksyaamu tunkeutui huoneeseen. Se oli kuin
viesti onnellisesta ikuisuudesta.
Me olimme kuin kaksi poikaa. Minä ryntäsin hänen luokseen ja
ravistelin häntä. Me nauroimme yhdessä ihanaa riemua täynnä. Koko
maailma oli poissa meidän luotamme, oli vain tämä ihana hetki. Yö oli
ollut painajaisunta, elämä oli ollut painajaisunta. Tämä oli ainoa
todellisuus. Olla poika, leikkiä täynnä riemua ja erittelemätöntä uskoa!
Silloin tiesin, että me olimme ystäviä, todellisia ystäviä, ja että
toveruus saattoi olla enemmän kuin mikään muu. Ja Hellas sanoi
hymyillen:
»Mitäs helkkaria tässä nyt oltaisiin niin p... n tärkeitä!»