»Toimittaja Hart?»
»Puhelimessa.»
»Täällä Hellas, iltaa.»
Minä olin hämmästynyt. — Hellaan oli pari kertaa nähnyt jossakin
kadulla. Helsinkihän on niin pieni, mutta hänellä oli aina ollut kiire
ja me olimme tervehtineet niinkuin tavallisesti hyvänpäivän tuttavat.
Työni toimituksessa oli vaatinut myös niin paljon omaa aikaani, että
en ollut paljoakaan ehtinyt ajattelemaan häntä enkä Caritastakaan. —
En jaksanut käsittää, mitä syytä Hellaalla saattoi olla soittaa juuri
minulle. Minä olin suhtautunut häneen tavallaan vihamielisesti siitä
asti, kun olin kuullut, että Caritaksen ja hänen välillään oli ollut
jotakin.
»Soitin vain kysyäkseni, mitä hommailette tänä iltana. Olen tehnyt
työtä viime aikoina ja olisi hauska viettää yksi ilta hiukan kevyemmin.
Onko teillä mitään sitä vastaan?»
Asia oli käsittämätön. Mitä yhteisiä intressejä Hellaalla ja minulla
saattoi olla, niin että hän kutsui minua mieluummin kuin ketä muuta
tahansa. Mehän elimme oikeastaan äärimmäisen erilaisissa henkisissä
ilmapiireissä, emmekä vielä ainakaan olleet löytäneet mitään yhdistävää
sidettä. En halunnut kieltäytyä, mutta toiselta puolen taas otin
kutsun vastaan hiukan peljäten. Hänellä oli kuitenkin henkinen yliote
minuun nähden, vaikka hänen ajatustapaansa saattoikin nimittää vain
paradokseilla leikkimiseksi.
»Tapaamme siis Gambrinissa.»
Hellas oli jollakin tapaa muuttunut. Hänen silmiensä pistävä ja
ivallinen ilme oli kadonnut, niissä oli jotakin apua etsivää ja, jos
mahdollista hänestä niin sanoa, rukoilevaa. — Huomasin ensimmäisen
kerran, että hänen takkinsa oli kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.
»Terve. Olipa oikein hauska tavata. Olin kovin yksin tänä iltana, ja
sanotaanhan, että ihminen on seuraa rakastava eläin. Niin iankaikkisen
kulunut kuin se fraasi onkin. Luultavasti jo Kain keksi sen aikanaan
lähtiessään muita ihmisiä etsimään. — Ja apropos, tänä iltanahan
meillä on tilaisuus noin vain pintapuolisesti tutustua toisiimme,
sillä mehän emme vielä koskaan ole varsinaisesti tavanneet toisiamme.
Voimme sanattomalla yhteissopimuksella vahvistaa sen määrätyn asenteen,
jonka me kumpikin tulemme ottamaan toisiimme nähden luodaksemme
mahdollisimman edullisen mielikuvan toisistamme. — Suuressa seurassa
emme sitten enää tunne toisiamme, sillä asenteethan muuttuvat ja niiden
täytyy muuttua aina seuran mukaan.»
»Pieni näyttämöseurue ilman dekoratsioneja. Kaksi henkilöä etsii
tekijää», ehdotin minä.
»Ei, ei metafysiikkaa. Minä olen jo liian väsynyt siihen. Ja minulla on
kylliksi järkeä tai liian vähän järkeä, kuinka vain haluatte, niin että
tyydyn vain tahalliseen relativiteettiteoriaan.»
Hellaan käytöksessä oli jotakin pingoitetun iloittelevaa. Hän
ponnistautui hymyilemään, mutta hänen suupieliinsä oli syöpynyt
katkeruutta ja ehkä tuskaakin. — Ja minkätähden hän oli kutsunut juuri
minut?
Ravintolan ilmapiiri kiusasi minua. Samat vanhat, liian tutut kasvot,
jotka vuosi vuodelta kerääntyivät samojen pöytien ympärille kertomaan
samoja vanhoja ruokottomuuksia, joihin ei enää edes jaksanut tulla
uusia vivahduksia. Elämä! elämä! — Ja minua puristi ja tukehdutti aivan
fyysillisesti sama vanha, äärettömän autio pessimismi, joka uinui
kaiken työn ja kaikkien ajatusten takana.
Hellas oli seurannut ilmeistä ajatuksenjuoksuani. Hänen silmänsä oli
peloittavan tarkka.
»Kaikki ajatukset on ennen ajateltu eikä ole mitään uutta auringon
alla. — Minä ylistin onnelliseksi niitä, jotka jo ovat kuolleet ja
vielä enemmän niitä, jotka eivät ole koskaan syntyneet näkemään
kaikkea sitä pahaa, mitä tehdään auringon alla. — Oletteko koskaan
tulleet ajatelleeksi, että raamatusta voimme löytää maailman suurimman
pessimistin. Kuningas Salomo, siinä on suuri juutalainen mysteerio.
Itämaitten veri ja itämaitten ajatukset syövytettyinä länsimaiseen
uskontoon. Tämä on idioottimainen synteesi. Eikö totta.»
»Emmekö lähde jonnekin muualle. Me tarvitsemme raffineeratumpaa
hermojenkiihoitusta kuin ijankaikkista kertomusta Maijasta ja Matin
paidasta.»
»Totta puhuen, minulla olikin eräs suunnitelma. — Oletteko koskaan
ottanut kokaiinia? — Ette. — Silloin teiltä on jäänyt ensiluokkainen
vaikutelma saamatta. — Tahdotteko tuntea olevanne älykäs, voimakas,
nuori, väsymätön, puhdas ja viaton? Tahdotteko nähdä katulyhtyjen
valon paratiisin säkenöivänä porttina? — Minä olen joskus koettanut,
vaikutelman vuoksi, ja kun olen ollut väsynyt. Tietysti se on
vaarallista, ainahan voi olla se mahdollisuus, että alkaa liiaksi
kaivata sitä. Ja seuraava päivä on helvetti. Unta on myöskin mahdoton
silloin saada. Mutta kokaiini on puhtaasti länsimainen myrkky —
siinä ei ole oopiumin tympeää aistillisuutta, se on kirkasta järkeä,
konsentroitua auringonpaistetta ja teräksenkimallusta.
»Lähdemmekö pienelle kävelylle alas satamaan. Siellä on toisinaan
saksalaisia laivoja, joista voi saada. Kalliiksi se tietysti tulee,
mutta minulla ei ole tällä hetkellä ketään sopivaa apteekkituttavaa. —
Ja laiva on myöskin vaikutelma itsessään.»
Esplanaadilla kohosivat mustina lehdettömät puut, takanamme loistivat
Kämpin valot ja Oopperakellarin keltaiset ikkunaverhot. — Ihmiset
kävelivät ryhmissä, silmissä kiiltoa, mutta ilta oli pimeä ja kylmä.
— Meressä vilkkui valoja, Kauppatori oli autio, vain makkarakioskin
viereen oli keräytynyt pieni ihmisryhmä, humalaisia ja epämiellyttävän
kimakasti nauravia naisia.
Me kuljimme Katajanokan puolelle kompastellen rautatiekiskoihin.
Kolkot, autiot varastosuojat himmeine lamppuineen kohosivat edessämme,
ja yllämme paistoi semafoorin punainen silmä. Me astuimme laiturille,
jonka vieressä pitkänä rivinä lepäsivät lastiaan purkavat laivat, ja
lähdimme kulkemaan sitä pitkin katsellen sopivaa.
Erään pienemmän laivan kaiteeseen nojasi kansivahti piippuaan
poltellen. Keulapuolella aukaisi joku oven, näimme valoa ja kuulimme
äänekkään naurunpurskahduksen. Ovi sulkeutui paukahtaen kummallisesti
hiljaisuudessa.
»Sie sprechen deutsch?» — Hellas toimi puheenjohtajana. »Onko teillä
mukana 'pientä valkoista'?»
»Nein, nein, aber Sprit.»
»Joko sillä ei ole, taikka se ei tahdo antaa tuntemattomille», kuiskasi
Hellas. »Mennäänkö katsomaan?»
Kansivahti varoitteli meitä kulkemaan hiljaa, ettei perämies heräisi,
ja me kuljimme keulaan hänen jäljessään, yli köysikasojen ja
pakkilaatikoitten.
Skanssi oli pieni ja ahdas, makuulaatikot kahdessa kerroksessa
päällekkäin. Kirkas öljylamppu valaisi kolmea miestä, jotka istuivat
syömässä paitahihasillaan käsivarret paljaina ja likaisina. He olivat
hiukan humalassa ja ottivat meidät vastaan meluten ja nauraen ja
huutaen rivouksia.
Ihmettelin Hellaan sopeutumiskykyä, sillä hän oli kohta aivankuin
oikeassa ja varsinaisessa ilmapiirissään. Hän vastasi rivouksiin
rivouksilla, ja minä totesin sen vanhan tosiasian, että siinä suhteessa
samoinkuin muussakin sivistynyt mies vetää voiton sivistymättömästä.
He joivat spriitä — kuumaa vettä, karkeata, keltaista sokeria ja raakaa
saksalaista spriitä. Yksi ainoa suuri metallikuppi kiersi ympäri.
Lautaseinällä ryömi muutamia torakoita, joiden tuntosarvet kuvastuivat
varjoina seinää vasten öljylampun valossa. — Aivan lampun alla
istui laivapoika lukien jotakin resuista ja likaista saksalaista
salapoliisiromaania — hän ei välittänyt meistä, antoi vain
vastenmielisesti minun vilkaista kirjaansa. — Eräässä makuulaatikoista
makasi jo vanhempi mies, joka tuijotti lamppuun omituisen harmain
ja kiillottomin silmin. Hänen paksuissa, suurissa käsissään oli
sierettyneitä haavoja.
»Tuo on purjehtinut kaksi kertaa maailman ympäri», sanoi kansivahti,
työntäen peukalollaan sinne päin.
»Mistä paikasta te eniten pidätte?» yritin minä alkaa keskustelua
tuntien oman kömpelyyteni ja avuttomuuteni siinä seurassa.
Miehen kasvojen ilme ei muuttunut. Hän tuijotti yhä lamppuun harmain,
värähtämättömin silmin.
»Punainen meri on kuuma kuin helvetti, ja Intia... ruskeita naisia...
mutta kun ehditään Malakkaan ja Singaporeen...» — Hän haukotteli ja
käänsi kylkeään unohtaen alkamansa lauseen. Ja silmät tuijottivat
lamppuun kammottavan värähtämättöminä.
»Ajatelkaa, mikä ääretön kuvien ja muistojen paljous sisältyy hänen
aivoihinsa. Hänen koko elämänsä on täynnä eksotiikkaa, ja hän on vain
vanha, tylsistynyt ukko.»
Meille piti varsinaisesti seuraa kansivahti, joka oli myös riisuutunut
paitahihasilleen. Hän oli nuori mies, ehkä hiukan yli kahdenkymmenen.
Hänen kasvonsa olivat karkean, rahvasmaisen kauniit, ja lihakset
paisuivat voimakkaina käsivarsissa. Jutellen ja puhuen paljon yritti
hän tekeytyä sivistyneen kohteliaaksi, ja tuntui muuten olevan hyvin
varma itsestään ja voimistaan.
»Katsokaa, mikä selvä Jack London-tyyppi. Kasvoissa jotakin
anglosaksilaista. Juuri sitä lajia, joka raivaa teitä erämaihin ja
särkee kapakoissa tuolit ja ikkunat.»
Hän puheli pitkälti Hampurin Sant Paulista, sen baareista ja
Pederstrassen bordelleista. — Skanssiin tuli vielä joku lämmittäjä,
suuri, väkevä mies, jolla oli matala otsa ja rasvaiset kasvot.
Hän pyyhki lakkaamatta käsiään trasselitukkoon ja hänen silmänsä
olivat hyvin auki, niin että valkuaiset näkyivät silmäterän ylä- ja
alapuolella. — Kansivahti tervehti häntä hävyttömyydellä, jota on
mahdoton suomentaa. Lämmittäjä nauroi, eikä hänen naurussaan ollut
mitään inhimillistä. Se oli pitkä, hohottava purskahdus, joka tuli
jostakin kaukaa tunteettomana ja kylmänä.
»Sehän on hullu mies. Katsokaa hänen silmiään! — Tuo mies voisi tappaa
ajattelematta mitään. Lyödä noin vain aivan sivumennen rautatangolla
tai nuijalla, katsella hetkisen, ehkä vielä jollakin tapaa huvitettuna
ruumiin nytkähtelyjä ja mennä pois unohtaen minuutin kuluttua koko
jutun.»
Lämmittäjä ja kansivahti kumartuivat kuiskailemaan keskenään, ja heidän
raa'at naurunräjähdyksensä saivat myöskin ukon heräämään tuijottavasta
horroksestaan. — Hän kääntyi istumaan makuulavallaan ja ojentautui
kuuntelemaan. Minä en saanut oikein selvää keskustelusta ja käännyin
kysymään Hellaalta.
»Niillä tuntuu olevan nainen täällä. Hän oli ensin perämiehellä ja
sitten parilla lämmittäjällä ja kansivahti tuntuu olleen myöskin hänen
kanssaan. Ja nyt ne aikovat pian heittää hänet pois täältä maksamatta
mitään. Sille he nauravat. Se on heistä niin äärettömän koomillista. —
Inhoittavaa, eikö totta?»
Ulos vievästä käytävästä johti pieni ovi muista eristettyyn hyttiin.
Minä kuulin naisen huutavan pimeässä kimeällä ja käheällä äänellä.
»Tämä on elämää», sanoi Hellas. »Elämää! tavallista arkipäiväistä
elämää. Ja kun joutuu elämään tässä mukana ja näkemään tätä, ettekö
usko, että ihminen vähitellen muuttuu hiukan epäileväksi ja niinkuin
sanotaan kyynilliseksi. — Tämä on lihaa, ja vaikka kuinka tarkkaan
hakisitte, niin ette ainakaan tällä hetkellä löytäisi täältä muuta
kuin lihaa. Väitetään kuitenkin, että kaikilla ihmisillä on kuolematon
sielu!»
Torakat ryömivät seinällä ja öljylampun valo lankesi rivojen
postikorttien kiiltävälle pinnalle. Laivapojan kasvot olivat harmaat ja
juovaiset.
»Ja tämä on kaikki se, mitä he kaipaavat. Merellä on heillä ainoastaan
työ ja hanurinsoitto lomahetkinä. Kokin hernesoppa päivälliseksi ja
pornograafinen postikortti yöksi. — He näkevät meren aina samanlaisena,
yksitoikkoisena, kuolettavan yksinäisenä — kyllästyvät toistensa
kasvoihin, pelaavat ja tappelevat joskus. Ja heidän kaipauksensa on
kaupunki — kapakka, baari ja maalatut naiset punaisten lyhtyjen alla.
He juovat itsensä tajuttomiksi ja hankkivat ruumiiseensa tauteja. Se
on heille korkein nautinto, — se on elämän hurma. Ja he pelkäävät
merta ja vihaavat merta ja palaavat merelle takaisin — yksinäiselle,
vihreänharmaalle merelle — ikävöivät taas maihin. Satamasta satamaan...
iankaikkisesti. Eikä heillä ole mitään muuta.»
Me olimme hetken hiljaa. Lämmittäjä hieroi yhä käsiään trasselitukkoon.
»Se on vihaa, joka on kaiken pohjalla», jatkoi Hellas. »Koettakaa
kuvitella, kuinka sanomattomasti nuo miehet voivatkaan vihata. Näitä
naisia, jotka pettävät heitä, vievät heidän rahansa, kun he ovat
humalassa, istuttavat heihin parantumattomia tauteja. — Ja he ovat
kuitenkin näille illusioni haaveilevasta ja arasta rakkaudesta —
kaikesta kauneimmasta, mitä he osaavat ajatella. — Se on leppymätöntä
ja armotonta taistelua. He kostavat, milloin voivat ja nauttivat
kostostaan. — Se on sukupuolten välinen sota — pohjaltaan ikuinen
taistelu miehen ja naisen välillä. He vihaavat omaa itseään noissa
naisissa.»
»Sukuvietti!»
»Kaikkein kirotuinta, mitä Luonto on koskaan tehnyt, on ihmisen
sukuvietti. Rakas äiti Luontohan on niin äärettömän tuhlaileva toisissa
antimissaan, ja niin äärettömän pelokas. Missään tapauksessa ei elämä
saa hävitä, se on säilytettävä millä hinnalla tahansa, ja jumal'auta
sitä hintaa, minkä me jokainen olemme siitä maksaneet! — Joka ainoa
hetki uinuu se alitajunnassamme pulpahtaakseen esiin jostakin
mitättömästä mielleyhtymästä, tehdäkseen meidät eläimiksi. — Ja miten
me voimmekaan vihata omaa itseämme sen tähden.
Se kutsuu meitä nautintoon, joka on sanomaton ja iankaikkinen,
nautintoon, jonka puolesta voi kuollakin — ja pettää meidät siinäkin,
valehtelee, kirottu! Sillä pohjaltaanhan se ei ole mitään. Jäljelle jää
ainoastaan pettymys, väsymys ja raukea inho.»
Hellaan kädet vapisivat. Hän puhui kiihkeästi kuin hullu.
Miehet olivat melkein unohtaneet meidät. He puhelivat yhdessä ryhmässä,
öljylampun valon langetessa himmeänä heidän kasvoilleen. Tuntuivat
riitelevän siitä, kuka menisi ajamaan naisen ulos laivasta, ennen kuin
perämies heräisi.
Tunsin itseni niin väsyneeksi — niin sanomattoman katkeraksi. Hellas
oli oikeassa. Tunsinhan minäkin tuon kaiken, mistä hän oli puhunut.
Olinhan minäkin vihannut itseäni, kironnut oman syntymäpäiväni,
kiemurrellut itseinhosta. Minua puistatti, ja kylmänväristys kulki
lävitseni.
Tuo kaikki oli sotaa — leppymätöntä, armotonta sotaa, jossa ei ole
sovitusta eikä anteeksiantoa. Elämää, todellista, arkipäiväistä elämää
— — se tuntui minusta äärimmäisen uskomattomalta. Ikään kuin olisin
nukkuessani joutunut painajaisunien vainottavaksi.
»Eikö lähdetä jo kotiin nukkumaan — tuntuvat täälläkin jo väsyvän.»
Vanha mies makasi laatikossaan, mutta hänen silmänsä tuijottivat
yhä edelleen lamppuun harmaina ja rävähtämättöminä. Laivapoika
oikoi käsivarsiaan ja haukotteli. Lämmittäjä pyyhki yhä käsiään
trasselitukkoon.
Ulkona alkoi taivas vaaleta ja talojen ääriviivat piirtyivät sitä
vasten. Venäläisen kirkon suuri kupooli kohosi edessämme mustana
silhuettina. Kaupunki oli aivan hiljainen ja pimeä, lukuunottamatta
katulyhtyjen himmeitä rivejä ja kauppatorilla pirssissä torkkuvia
autoja.
Me kävelimme yhdessä Länsirantaan päin.
»Tuo kirottu seksuaalielämä», sanoi Hellas. »Me olemme
turmeltuneempia ja sairaalloisempia sielultamme kuin kukaan
saattaisi todella kuvitella. Jokainen meistä on epänormaali. Ja
jos joku uskaltaisi ruveta puhumaan siitä, leimattaisiin hänet
siveettömäksi kiihkoilijaksi. Ja juuri parhaimmat yksilöt, ne joissa
on mielikuvitusta ja herkkyyttä, ne ovat jo edeltäpäin määrätyt
tuhoutumaan. — Tämä suurkaupunki kätkee kiviseiniensä taakse äärettömän
paljon saastaa. Jo lapsesta asti... mehän olemme hermosairas ja
häviöön tuomittu sukukunta maan päällä... jo lapsesta asti — kaikki
kiihoittava ja pistävä ympärillämme herättää meidät liian aikaisin.
Meillä ei enää ole mitään niin sanottua nuoruutta siinä merkityksessä,
mitä nuoruudella ennen tarkoitettiin. — Herra jumala, miksi häpeillä
sanoja ja olla olevinaan viaton. — Kiihoittavat kuvat ja turmeltunut
mielikuvitus, pakkomielteet määrätyllä alalla — se kaikki on meille
jokaiselle liiankin tuttua. Mutta mitä se tekee — siitähän ei puhuta
— eikä saadakaan puhua. Miksi me nyt juuri näyttelisimme toisillemme.
Tehän tunnette kaiken tuon yhtä hyvin kuin minä itsekin.»
Hellas oli kiihoittunut ja tarttui käsivarteeni pudistaen minua. Hänen
kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmät luonnottoman auki. — Minä
huomasin, että hänen kravattineulassaan oli pieni, musta kivi, joka
kimalsi lyhtyjen valossa. Tuo aistimus on jäänyt selvimmin mieleeni
koko siitä yöstä.
»Meidän elämämme on hermosairasta — meidän maailmamme on kirottu
helvetti. Emmekä me edes tahdo päästä pois siitä, sillä ei kukaan,
kukaan tee mitään. — Me jatkamme olemassaoloamme juoden ja tanssien ja
kertoen ruokottomia juttuja toisillemme. Ja jos joku kärsii kaikesta
tuosta, nauretaan hänelle, jos hän uskaltaa sen tunnustaa. — Niin, ehkä
on parasta, että me nauramme yhdessä, nauramme oikein kovaa, niin että
katu kajahtelee. Toivottavasti täällä ei ole poliisia lähettyvillä. —
No, jumalan nimessä, naurakaa, mies!»
Ja me nauroimme kulkiessamme Länsirantaa Tähtitorninmäen alapuolella —
nauroimme räikeästi ja äänekkäästi niin, että kallio vastasi kaikuen.
Koko juttu oli jotakin järjetöntä ja koomillista pohjallaan koko
ihmiskunnan tragiikka.
Sitten me kävelimme hiljaa katolisen kirkon luo. Taivas oli jo vaalea,
ja minä muistin Caritaksen, kuinka olin kerran, kauan sitten —
äärettömän kauan sitten, tavannut hänet juuri tuossa samassa kulmassa.
Ja hänellä oli ollut valkea hattu ja hänen kasvonsa olivat olleet
valkeat yössä.
»Apropos, oletteko nähnyt Caritasta viime aikoina. Tahtoisin hyvin
mielelläni tavata hänet joskus.»