Työpäivä oli lopussa. Hermot riekaleina jäin katselemaan pöytääni
ja sulkemaan papereita laatikkoon. Sytytin savukkeen ja huomasin
käteni hiukan vapisevan. Olin pari viikkoa ollut uudessa työssäni ja
väsymyksestä huolimatta valtasi mieleni raukea tyytyväisyyden tunne.
Kykenin täyttämään tehtäväni, kykenin täyttämään yhden paikan elämässä,
ja se oli myöskin vastuunalainen paikka.
Rotatsionikoneen tasainen jyrinä vapisutti koko rakennusta.
Juoksupoika... oikaisuvedoksia... puhelinsoittoja... Tietotoimisto...
klisheelaitos... päätoimittaja kiroilee puhelimessa... radiosanoma
Moskovasta... Mussolini pitänyt puheen... uusi rauhankonferenssi...
onko sinulla tupakkaa?... piru, minne sakset ovat hävinneet...
anteeksi, pyytäkää toimitussihteerille! sama vaihde... faktori
ilmoittaa, että koneet pyörivät tyhjää... lakko konepajoilla, se on
vale... kommunistit... anna tulta, jos sulla on...
Taivas oli pimeä ja satoi. Hienoa, ilkeää syyssadetta. Katulyhtyjen
valo ei ylettynyt viidenteen kerrokseen, mutta vastapäisen talon seinää
kiersivät valoreklaamien liekit, punaista ja vihreää, helakanpunaista
ja myrkynvihreää. — Työhuoneen valo oli valkea ja armoton. Leveä
pöytä, tuoli, kartta. Standardisoitu, persoonaton, geometrinen huone,
joka valoi omituista tyydytystä mieleeni. Se oli työ. Siinä ei ollut
mitään tarpeetonta, ei mitään sentimentaalista — se, joka ei kestä, hän
saa lähteä. Me olemme ilman hermoja, meillä ei saa olla tunteita, me
murhaamme kynällämme — puoli palstaa, ja yhden ihmisen häpeä on aamulla
sadantuhannen ihmisen tiedossa; hänet on tuomittu loppuijäkseen. —
Miehet vaihtuvat: parantola, hermosairaala, browninki, tapaturma —
mutta lehti elää. Ja joka aamu uudet sensatiot, uudet kuvat ympäri koko
maailman, uudet yllätykset.
Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. — Niiden pyörteessä oli
mukaansatempaavaa kiihkeyttä, niissä oli hermostunut rytmi ja kirkuvat
sanat. Ne huusivat sisällyksensä tuhanten silmien verkkokalvoihin,
lakkaamatta, ikuisesti.
Silmiäni poltti ja käteni vapisivat.
Minä saatoin täyttää paikkani elämässä, mutta mitä iloa siitä minulle
oli! Tyydytys suoritetusta työstä, jonka joku toinen olisi tehnyt,
ellei minua olisi ollut. — Tunto siitä, että omalla tavallaan
saattoi viikkojen ja kuukausien kuluessa syövyttää mielipiteensä
tuhansien ihmisten mieliin, saada heidät näkemään niinkuin minä näen,
arvostelemaan asioita ja tapahtumia minun kannaltani.
Ja minun kantani. — Se oli yhtä väärä kuin kaikkien muidenkin. Minulla
ei ollut totuutta tarjottavana, ja jos minulla olisi ollutkin, en olisi
sitä saanut painoon. Kaiken täytyi kulkea ensin siivilän lävitse,
muuttua standarttimuotoon, sulautua kaikkeen siihen, mikä ennen oli
sanottu, mukautua puolueen ajatustapaan ja päämääriin.
Suuri tyhjyys valtasi minut. Minä tunsin sen kaikin aistimin, kaiken
tarkoituksettomuuden, kaiken pienuuden, kaiken koomillisuuden. — Minä
elin — värisevin aivoin kerätäkseni kokemuksia, ahmiakseni aistimuksia,
yhä uusia ja uusia, sulattaakseni ne toistensa yhteyteen ja sitten
viedäkseni ne hautaan mukanani. Minkä tähden... mitä varten...?
Minä nauroin itsekseni... Nauroin tahallani ääneen kuullakseni oman
ääneni kaiun ja ihmetelläkseni, kuka minä olin. Ääni erkani minusta,
heijastui seinistä ja kantautui taas korviini. Minä tajusin sen, se
tuli ulkoapäin ja kuitenkin se oli minun oma ääneni. Se oli tekoa,
työtä, energiaa. Se oli elämää.
Minä tunsin itseni koomilliseksi. Ajatukseni kulkivat vanhoja latuja,
synnyttämättä mitään uutta. Kysymykseni olivat kaikille yhteiset. Ne
oli jo ennen ajateltu miljoonia kertoja, puhuttu, kirjoitettu... Minä
en kyennyt tuomaan mitään uutta valoa vanhoihin probleemeihin. Niiden
pohtiminen oli hedelmätöntä.
Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. Ulkona satoi. Silmiäni poltti.
Kaikki tietysti pohjaltaan perustui määrätyille hypoteeseille.
Hypoteesit olivat välttämättömiä, jotta ihminen voisi elää. Ajatteleva
ihminen nimittäin. Ihmisen erotti eläimestä vain se, että ihminen
vaati elämänsä perustaksi määrättyjä hypoteeseja. Uskonnon tehtävänä
oli valmistaa hypoteesit sopivaan ja helposti omaksuttavaan muotoon,
standardioida ne. Meidän aikamme uskonto teoreettisena — ei!
teologisena rakennelmana oli vanhentunut. Maailmansota oli sen suuri
konkurssi. Meillä ei ollut enää hypoteeseja. Teoreettisesti katsoen
emme siis voineet elää. Mutta elämä ei ollut teoriaa. Me saatoimme elää
ilman hypoteeseja, mutta meidän elämäämme ympäröi tyhjyys...
»Sisään.»
Ilmeeni oli asiallinen ja tarmokas. Sellaisen miehen ilme, jolla ei
ole aikaa tuhlattavana, joka tietää, mitä hän tekee, joka ilmaisee
ajatuksensa suppeasti, ilman turhia sanoja. — Se oli tullut kasvoilleni
automaattisesti.
Korte hiipi sisään harmaana ja teräväsilmäisenä.
»Terve. — Työ sujuu hyvin, häh. — Pistäydyin sisään katsomaan ja
onnittelemaan. Sanoivat alhaalla, että sinussa on hyvää ainesta. Mitä
tuumit hommasta? — Ajattelin, että olet väsynyt, niin että pieni
ryyppy... häh.»
Minä yritin olla reipas ja huoleton.
»Hauskaa hommaa, peijakas, mutta hermoille se käy ajan pitkään. Olin
juuri pois lähdössä. Minne mennään istumaan?»
»Vanhat paikat ovat turvallisimmat. Häviää vaihtelun kaipauskin, kun
vanhentuu ja vakiintuu.»
Vedin päällystakin ylleni ja sammutin sähkön katsottuani, että kaikki
oli järjestyksessä. Korte hieroi käsiään tyytyväisenä.
* * * * *
Konjakkiteetä.
»Helkkarin hauska, että sain sinut käsiini. Olen yksin ja... no niin...
tämä sadekin on niin noloa. Ja yksin on ikävä ryypätä. On ihan se tunne
kuin olisi kaappijuoppo, vaikka sitä kai minä vähitellen alan ollakin.
— Sinä olet vielä nuori, ja minulle tekee hyvää katsella nuoruutta. Se
on rasittava ala muuten, sanomalehtityö, ja se vie hermot pilalle.»
Korte vaikutti hyvin inhimilliseltä. Hänessä oli jotakin avutonta
ja ikäänkuin anteeksipyytävää. — Konjakki toi hiukan punaa hänen
poskilleen ja kiiltoa silmiin. Hänen tukassaan alkoi olla jo harmaata,
vaikka hän tuskin saattoi olla kymmentä vuotta minua vanhempi. Hän
puheli välittämättä odottaa vastausta, ikäänkuin keventääkseen itseään.
Lasi tyhjeni nopeasti.
Konjakki teki suloisen lämpimän olon. Jalkani olivat märät, ja ääneni
oli mennyt hiukan painuksiin. Mutta nyt katosi väsymys ja harmaus. Olin
ollut äsken hiukan idioottimainen, pessimismihän on idioottimaisuutta
— tai mahdollisesti oli vatsani ollut epäkunnossa. Tunsin äkillistä
toimintahalua. Tilasin lisää juotavaa ja sanoin Kortteelle:
»Minä maksan. Juhlitaan hiukan uutta virkaani, kun se tuntuu kerran
hyvin menevän.»
Korte nauroi vahingoniloisesti hihittäen.
»Sinä olisit kuitenkin joutunut maksamaan. Minä mietin juuri, kenet
saisi tarjoamaan, kun olen aivan poikki. Ne kirotut vekselit tekevät
pään harmaaksi. Tiesin, että sinulla on rahaa.»
Itserakkauteni sai pienen, aivan pienen kolauksen, mutta ärsytys hävisi
kohta. Korte oli kuitenkin kunnon toveri ja hänen kanssaan oli hauska
puhua. Ja hän oli yhtä yksin kuin minäkin. Ja ulkona satoi. Ja oli
syksy.
Tarjoilijatar oli vaalea ja nuori. Vyötäisiltä kapea, sääret
hienopiirteiset. Puuteria, ja silmät. — Korte puheli hänen kanssaan,
laski leikkiä, iski silmää.
»Oletko Caritasta nähnyt... ja Hellasta. — Se poika tekee itsensä
vielä kerran kuuluisaksi. Hän on kyllin sairas ollakseen taiteilija,
mahdollisesti myös kyllin sairas ollakseen nero. Mutta sehän
ratkaistaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. — Modernismiä, saakeli!
minä en ymmärrä runoudesta hölyn pölyä, mutta minusta on hauska nähdä,
että tulee myös jotakin uutta. Ja nykyaika on sentään toista kuin se,
kun isä lampun osti.»
Minä vihasin Hellasta. Vihasin hiljaa, tympeästi ja tarmokkaasti
välittämättä syistä. Tunsin olevani hiukan humalassa.
Korte puheli lakkaamatta, mutta en viitsinyt kuunnella. Hänhän oli
vain ennen aikojaan vanhentunut juoppo, jonka käytös oli töykeä ja
vastenmielinen... Tai ei, hänhän oli kuitenkin etevä sanomalehtimies,
jota kaikki pitivät arvossa. Ja tuo käytös oli vain naamio. Rouva
Spindel oli hysteerinen, vanha nainen ja Korte oli valvonut yön ja
hoidellut häntä, vaikka tietysti siinä saattoi olla muutakin. — Rouva
Spindelissä taas oli jotakin likaista, jotakin eläimellistä Hän oli
kylmän ja kostean kiiltävää ja kuumaa...
Ajatukset kertautuivat nopeassa tahdissa aivoissani. Se oli piiri,
josta en päässyt eteenpäin. — Caritas ja Hellas, — ainako minun piti
ajatella heitä yhdessä. Minulla ei ylipäänsä ollut mitään halua
ajatella Hellasta. Hellas oli luotaantyöntävä, vastenmielinen. Mutta
Caritas, Caritas oli suloinen tyttö, häntä olisi ihana rakastaa, — äsh,
minä olin heikko... Ja miksi miehen aina pitäisi olla niinkuin härkä.
»Korte hei, pitääkö miehen olla aina niinkuin härkä?»
»Ahah, johan sinä alat herätä. Minä luulin sinun alkavan sammua.»
»Hullu, eihän nyt parista lasista vielä mitään tunne. Nyt minä vasta
aloitan. — Neiti!»
»Hänen nimensä on Margit», sanoi Korte ja iski minulle silmää rivosti
hymyillen.
»Osh, alkoholi herättää kaikki alhaisimmat vaistot esiin. Tässä on
varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.»
Ravintola oli melkein tyhjä. — Huoneen toisella puolella istui joku
pankinjohtaja naisensa kanssa. Hänen kasvonsa punoittivat, ja kalju pää
kiilsi hikeä.
Tyttö tuli hymyillen, ja hänen silmänsä... Korte sieppasi hänet
polvelleen. Tyttö oli närkästyvinään, mutta nauroi kuitenkin.
»Eikös Margit anna vanhalle sedälle yhtä pusua... ja lisää konjakkia.»
Minä inhosin Kortetta.
»Toinen herra on niin vakava.»
»Hän on kiltti poika, Margit, ja vakava. Et saa iskeä silmää hänelle.
Hän voi tehdä valituksen kassalle.»
Tympeää, tympeää, tympeää. — — — Puotityttöjä ja sakilaisia. —
Mutta tyttö oli todellakin sievä. — Mutta ei! Seuraavana päivänä
olisi kuitenkin krapula ja lankeemuksen tunto ja ehkä tauti... kuka
tuommoisesta saattoi tietää. Ravintolassa iltakaudet humalaisia miehiä
palvelemassa.
Korte katseli minua tutkivasti. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä taas
kovin väsyneet ja vanhat.
»Kuule, suo anteeksi. Toivottavasti et loukkaantunut. Katso, minä
tunnen tytön ennestään. Olin kerran elävissäkuvissa hänen kanssaan. Ei
mitään muuta. Ja hän itki siellä. Sentimentaalinen pikkutyttö, jolle
miehet ovat raakoja tultuaan humalaan.»
Korte on kuitenkin parempi kuin kukaan meistä, oli Hellas sanonut.
»Katsos, poika, minä olen nyt vain tällainen karkea, vanha juoppo,
mutta käy sääliksi. Hänen kohtalonsa on kuitenkin varma. — Niinkuin
minunkin kohtaloni. Elämä on niin pirullista, eikä jaksa aina
taistella. Parempi on juoda ja unohtaa. — Mutta sinä olet nuori ja
sinusta tulee onnellinen. Ehkä sinä löydät jotakin, jonka puolesta
kannattaa elää. Minulla ei ole kiintopistettä. Työpöydän äärestä
kapakkaan ja takaisin. Kuta pikemmin pääsen loppuun, sen parempi.
— Suo anteeksi, että puhelen tällaisia, mutta syksyllä tulee aina
sentimentaaliseksi, — märät lehdet liimautuvat kadun pintaan, niinkuin
ihmiset takertuvat kiinni elämään.»
Minun teki mieleni itkeä. Olin tietysti humalassa niinkuin Kortekin.
Vesisilmäinen juoppo, joka yritti kerjätä sääliä itselleen. Särkynyt
elämä, mutta se oli hänen oma syynsä. Minua puistatti ajatellessani,
kuinka lähellä olin jo itse samanlaista kohtaloa.
Ei, jos kerran pitää itkeä, niin voi itkeä vuoteessaan ja tukkia
kasvonsa tyynyyn. Nauraa ja olla ivallinen ihmisten seurassa — näytellä
hyvin osansa, niin että voi olla tyytyväinen, kun esirippu laskee. —
Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä — väkevät sydämet — murtuvat
yksin. Jokin rytmi alkoi soida sielussani niinkuin teräsvasarain kalke.
— Nyt saatoin kysyä sitä, mitä en ollut tahtonut ajatella — sitä, joka
oli painanut alitajuntaani monta viikkoa:
»Kuule Korte... Tiedätkö, onko Hellaan ja Caritaksen välillä suhde?»
Korte säpsähti ja katsoi minuun aivan kuin olisi tahtonut lyödä,
naurahti pakotetusti ja sanoi venytellen ikäänkuin tarkoin punniten
jokaista sanaa:
»Suhde... hm... sillä sanalla on niin monta merkitystä. Tai, miksi
yrittäisin kieroilla. Sinä tiedät kuitenkin, että minä ymmärrän, mitä
tarkoitat. Mutta miten sinä sitä olet tullut ajatelleeksi?»
»Oh, en tiedä. Juolahti mieleeni tässä, ja minusta vain tuntuu siltä
kuin siinä olisi jotakin.»
»Niin, miksi minä en oikeastaan voisi sanoa sinulle sitä. Hehän
olivat joku aika sitten hyvin paljon yhdessä. Heidän piti kai mennä
naimisiinkin, mutta siihen tuli jotakin väliin... Caritashan on hyvin
rikas... tiedätkö sitä?... ja Hellas taas verrattain köyhä. Luulen,
että hän elää nykyjään vain kirjoitteluillaan, ja se on tietysti
verrattain kurjaa. — Ei silti, se seikka ei tietystikään voi vaikuttaa
enää nykyaikana eikä Hellas ole sen luonteinen. Mutta jotakin siinä
piilee. — Nythän he seurassa ovat kuin kaksi tiikeriä samassa häkissä,
ivaillevat toisiaan ja muuten... Mahdollisesti Caritas ei lopulta
huolinut hänestä... Poika, oletko rakastunut?»
»Älä nyt hulluja... Muuten vain tulin ajatelleeksi.»
Tietysti minä rakastin — rakastin hullusti, järjettömästi,
erittelemättä. Kaipasin hänen läheisyyttään, hänen äänensä sointua,
hänen kevyttä, ivailevaa puhettaan. — Hänen hiuksensa olivat hiukan
karheat poskea vasten. Hänen silmissään saattoi piillä tuhat eri
vivahdusta.
Minä tahdon Pekingin keisarin pään. Me olimme leikkineet. — Oh,
Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.
Mutta me olimme saattaneet Caritaksen hänen kotiovelleen ja eronneet
nauraen ja leikkiä laskien. Hellas oli saattanut minut vielä ovelleni
ja palannut samalla autolla Kaivopuistoon. — Hellas oli siis köyhä.
— Minä olisin tietysti voinut maksaa auton silloin — tai luultavasti
hän olisi loukkaantunut siitä. Ei, nykyaikana ihmiset voivat suhtautua
vapaasti toisiinsa myös tuontapaisissa asioissa. Hellas olisi varmasti
epäröimättä mennyt naimisiin Caritaksen kanssa tämän rahoista
huolimatta, ellei... Ehkä Caritas ei rakastanut häntä... Ehkä Hellas ei
halunnut sitoa itseään.
Sitoa itseään... Minä olin joskus epämääräisesti ajatellut naimisiin
menoa. Tietysti tulisin joskus tekemään sen, mutta se tuntui vielä niin
kaukaiselta. Kun olin joskus väsynyt — ikävöin toveria, joka voisi
ymmärtää... jonka olkapäähän voisi painaa päänsä, jonka kanssa voisi
yhdessä katsella tyhjyyttä kasvoihin, turvallisempaa kahden kuin yksin.
— Valita vapauden, itsekkyyden... niin, mitä oli vapaus oikeastaan
muuta kuin itsekkyyttä... ja elämän onnen välillä. Mutta siihen
tarvittiin kaksi. Ja vuosi vuodelta olin oppinut ymmärtämään, mitä on
yksinäisyys, haava, katkeruus, johon ei ole parannuslääkettä...
Oh, Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.
Hätkähdin Kortteen katseeseen. — Se oli niin väsynyt, niin sanomattoman
katkera. — Ja ulkona satoi. Asfalttikäytäviin oli liimautunut tuulen
ajamia lehtiä.
»Caritas. — Jospa minä olisin nuori, niinkuin sinä, jospa minulla olisi
terve iho ja kirkkaat silmät vielä, jospa voisin rakastaa, niinkuin
nuoret rakastavat...»
Korte oli sivuuttanut rajan ja oli auttamattoman hellämielinen.
Ihmettelin alkaisiko hän myös itkeä.
»Neiti, kaksi lisää.»
Mitä muuta oikeastaan toimitti tehdä. — Juoda ja unohtaa. Minulla oli
työni päivisin, ja — ulkona satoi.
Pikkuveli.
Huoneen toinen pää oli tullut pimeäksi. Alkoivat sammuttaa valoja.
»Haaska.»
Punanaamainen pankinjohtaja toisella puolella huonetta oli noussut
puoleksi pystyyn. Lasi putosi pöydältä ja kiersi kilisten lattiaa.
Kuului läimäys, nainen oli kyyristynyt sohvannurkkaan ja huusi
kimeällä äänellä suojellen päätään käsillään. Portieri kiirehti apuun.
Hän horjui, humalassa. Hänen kasvonsa olivat kuin harmaata, tahmean
rasvaista, veden liottamaa imupaperia.
»Haaska... haaska... haaska... haaska...»
Pankinjohtaja kiljui käheällä äänellä, joka katkeili kohotessaan
kimeäksi. Hän piipitti koomillisesti. Kaljussa kiilsi hikeä.
Nainen oli äärimmilleen säikähtynyt, vapisi ja nyyhkytti hiukan
hysteerisesti ja vastenmielisesti. — Hänen pukunsa oli yksinkertainen
ja kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.
Minä yritin nousta, mutta Korte painoi minut takaisin tuolilleni:
»Hiljaa, hiljaa, se on suljettu seura. Pientä, intiimiä huvittelua.
Kyllä hän tasaantuu. Sinä vain pahentaisit asiaa.»
Hän oli oikeassa. Pankinjohtaja heilahti toiseen äärimmäisyyteen.
Nojasi pöytää vasten rypistäen pöytäliinan ja kaataen lasit itki
nyyhkyttäen ja tutisi koko ruumiiltaan. Portieri veti häntä
kyynäspäästä ja johti hänet eteiseen. Kyynelet vierivät pitkin hänen
kasvojaan. Hän oli säälittävä ja muuttunut, mutta kun tarjoilijatar
antoi hänelle laskun, alkoi hän uudestaan kiroilla ja rähistä.
Eteisestä kuului hänen äänensä käheänä ja siihen sekaantui portierin
rauhoittava ääni.
»Eikös painuta nukkumaan. On kai jo saatu kylliksi.»
Korte horjui hiukan. — Minä olin selvinnyt pienestä alkuhumahduksesta.
Katulyhtyjen valo heijastui valkeina läikkinä märästä asfaltista. Ilma
oli kuin sekoitus raakaa spriitä ja sitruunasoodaa.
Kotona oli pimeää, mutta sain sen vaikutuksen kuin Pikkuveli olisi
painunut vuoteeseensa vasta kuultuaan minun askeleeni rapussa. Hänen
suuri radiokoneensa, jonka kanssa hän puuhaili illat, oli aivan kuin
sitä äsken olisi kosketeltu. Ja huoneessa viipyivät vielä kaukaisten
kaupunkien äänet.
Minä olin antanut Pikkuveljelle ankaran ultimaatumin olla viimeistään
kello yksitoista vuoteessa, sillä hänen kouluunmenonsa aamuisin
oli verrattain raskasta, enkä minä halunnut antaa liian paljon
poissaolotodistuksia parin tunnin päänsäryn tähden. Nyt hän oli
tietysti puuhaillut koko illan. — Katselin muistiinpanovihkoa. Siihen
oli merkitty kolme uutta kaupunkia ja niiden aaltopituudet.
Koko minun puolihumalainen pessimismini oli poissa. Kuulin, kuinka
Pikkuveli seinän takana liikahteli vuoteessaan. Ja taas minä uskoin,
uskoin aivan vaistomaisesti ja järjettömästi, että minun elämässäni oli
joitakin arvoja — mitä ja minkälaisia, sitä en kyennyt selvittämään. Ja
se oli tarpeetonta.
Kun olin sammuttanut valon ja sulkenut silmäni vuoteessa, näin selvänä
Kortteen kasvot, surullisen väsyneet ja yksinäiset. Ja korvissani soi
Caritaksen ääni...