Minä odotin Caritaksen puhelinsoittoa.
Minulla ei ollut mitään varsinaista tehtävää. Vasta myöhemmin syksyllä
astuisin toimittajavirkaani, koska ihmisellä kerta kaikkiaan pitää
olla jokin toimi. Minä tarvitsin työtä, sillä aloin jo melkein
sairaalloisesti sulautua omaan itseeni. Jonakin aamuna saatoin seistä
peilin edessä katsellen omia kasvojani ja ihmettelin, kuka minä mahdoin
olla. Silmäkulmissa alkoi olla hienoja ryppyjä, hiukan liian varhain,
ja silmissä oli vieras ilme.
Olin vaivautunut luomaan itselleni elämänkatsomuksen, joka perustui
kausaliteettilakiin niin materiaalisella kuin sielullisellakin
alueella. Olin yrittänyt karsia itsestäni mielikuvitusta ja suhtautua
elämään mahdollisimman kylmästi ja käytännöllisesti. Yritin kaikista
tapahtumista hakea syitä ja seurauksia, antamatta tunteiden vallata
itseäni.
Kaikki tuo oli minun naamioni. — Se oli määrätty asenne ihmisiin
nähden. Se teki useimpiin vaikutuksensa, ja lopputuloksena oli, ettei
minulla ollut ainoatakaan varsinaista ystävää.
Pikkuveli oli vielä maalla, luki ehtojaan seitsemännelle luokalle,
pelasi tennistä naapurintyttöjen kanssa ja mahdollisesti jollakin
yöllisellä automatkalla otti pienen ryypynkin tai suuteli tyttöjä.
Äiti oli kuollessaan uskonut Pikkuveljen minun huostaani. — Pikkuveli
oli minun yhteiskunnallinen velvollisuuteni, hän oli se kahle, joka
sitoi minut elämään. Koetin olla hänen toverinsa, ymmärtää häntä, antaa
hänelle sitä rakkautta, jonka olemassaoloon en varsinaisesti teoriassa
uskonut, mutta jonka edellyttäminen oli käytännössä välttämätöntä.
Mikäli se ei häirinnyt omaa mukavuuttani, autoin häntä luvuissakin,
pelkään, että hän oli hiukan laiska. Ja vuosi vuodelta oli hän kasvanut
erilleen minusta, käynyt minulle yhä vieraammaksi ja kaukaisemmaksi.
Muistan ensimmäisen kerran, jolloin tapasin Pikkuveljen savuke suussa.
Hän oli hiukan hämillään, aikoi ensin kätkeä sen, mutta yritti sitten
nauraa. En tietystikään sanonut mitään, yritin katsoa häneen vain
vakavasti, ja uskon, että hänellä oli hiukan paha omatunto. — Hän ei
enää ollut Pikkuveli, hän kävi jo kahdeksaatoista, mutta milloin minä
ajattelin häntä ja hänen tulevaisuuttaan, oli hän aina minulle vain
Pikkuveli, jota minä omalla tavallani »rakastin» ja koetin suojella.
Osani Isoveljenä saattoi minut usein hämilleni.
Minun tehtäväni oli koettaa suojella häntä kaikesta siitä, mikä oli
tullut minun kohtalokseni liian aikaisin. Luulen melkein, että ilman
häntä olisin jo aikaa sitten joutunut hunningolle, sillä minulla on
vahva taipumus juomiseen ja aistillinen luonne. Omasta mielestäni
olin turmeltunut liian aikaisin. Jotkin muistot saattoivat pistää
mahdottoman kipeästi iltaisin, kun olin yksin, vaikka yritin kylmästi
eritellä niitä ja poistaa niistä siten kaiken katkeruuden.
Caritas soitti eräänä iltana kello yhdentoista aikaan. Olin
juuri tullut kotiin ja aioin sängyssä lukea itseni uneen erään
vastailmestyneen runokokoelman avulla.
»Tulkaa Katolisen kirkon eteen kahdenkymmenen minuutin kuluttua.
Näkemiin.»
Hän soitti puhelimen kiinni.
Ulkonaisesti katsoen oli aika hiukan epäkorrekti nuoren, säädyllisen
naisen kohtaamista varten, mutta niin... oliko Caritas säädyllinen,
nuori nainen. Hän oli moderni; häntä eivät sitoneet ennakkoluulojen
kahleet, mikäli hän saattoi salata »harha-askelensa» niiltä, jotka
olivat ennakkoluuloisia. Menin häntä kohtaamaan tuntien, että tuleva yö
saattoi sisältää jotakin odottamatonta. Kukaan nainen ei jaksa kauan
säilyttää miehen mielenkiintoa, ellei hän aina ole uusi ja yllättävä,
ellei hänessä ole aina uusia portteja tuntemattomille alueille.
Sain odottaa ainoastaan muutamia minuutteja. — Caritas oli uusi.
Hänellä oli hyvin viehättävä valkea hattu.
Kaivopuiston penkeillä istui varjostossa pareja, jotka puristelivat
toisiaan tai suutelivat toisiaan. Sotilaita ja piikoja, konttoristeja
ja tehtaantyttöjä, koulupoikia ja konttorineitejä.
»Onko teidän tarkoituksenne valloittaa minut tuolla?» kysyin teennäisen
kauhistuneena ja osoitin pimeyteen, josta kuului kahinaa ja ääniä.
Caritaksen hattu loisti valkeana läikkänä.
»Oh, minä luulen, että te olette liian aristokraattinen, jotta minä
voisin seurustella kanssanne. Miksi emme voisi leikkiä, että te olette
ujo koulupoika, joka vie tyttönsä pimeälle penkille, puristaa hänen
kättään ja lausuu runoja, eikä uskalla suudella häntä, ennen kuin tyttö
tekee aloitteen. Se olisi herttaista.»
»Oi rakas, sinun silmäsi ovat kaksi tähteä, sinun suusi on kirsikoitten
lihaa, sinun ruumiisi on paratiisin portti», lausuin minä hartaalla
antaumuksella ja korostaen rytmillisesti sanoja.
»Älkää tehkö pilaa pyhistä asioista... Tarkoitus, miksi kutsuin teitä,
on se, että teemme yöllisen ryöstöretken Pekingin keisarin linnaan,
ja te tuotte hänen päänsä minulle kultaisessa vadissa. Minulla ei ole
parempaa toveria kuin te... ainakaan tällä kertaa.»
»Minun välkkyvä säiläni on teroitettu ja verentahrimat käteni huutavat
murhaa sille, joka uskaltaa uhmata prinsessani tahtoa. Mutta mikä on
Pekingin keisarin osoite?»
»Te olette ymmärtäväinen leikkitoveri. Me teemme pienen yöllisen
vierailun maisteri Hellaan erakkoluolaan. Minä tahdon kuulla hänen
ilkeyksiään, jotta voisin antaa paremmin arvoa teille.»
Me kuljimme ohi valkean marmoritalon. — Mietin, mihin Caritas mahtoi
tähdätä, miksi hän oli ottanut minut mukaansa, mitä hän tahtoi
Hellaasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat valkoisen hatun alla.
»Minä tahtoisin, että teistä ja Hellaasta tulisi hyvät ystävät. Hän on
kuitenkin ainoita todella erikoisia miehiä meidän piirissämme, enkä
usko, että te koskaan katuisitte, jos koettaisitte tunkeutua häneen
hiukan pintaa syvemmälle.»
»Te siis uskotte, että hänessä on todella jotakin kaiken kyynillisyyden
alla.» — Sanoin tämän vain koetteeksi, toivoen, että Caritas innostuisi
ja paljastaisi ajatuksensa. Mutta hän oli liian viekas ja sanoi vain
välinpitämättömästi:
»Tietysti, täytyyhän jokaisessa ihmisessä olla jotakin muuta kuin vain
se, minkä kaikki näkevät.»
»Kaikki on sitä, miltä se näyttää.»
»Pirandello on jo poissa muodista.»
Pysähdyimme pienen puurakennuksen eteen ja istuimme pihalle. Toisen
kerroksen ikkunasta loisti vihreäkupuinen lamppu. Kuljimme nurmikon
yli, se oli aivan kostea kasteesta. — Caritas heitti kourallisen
hiekkaa ikkunaan. — Hän tuntui olevan tottunut siihen. Jokin äkillinen
ajatus lensi aivojeni halki, mutta poistin sen, koska vielä ainakaan ei
ollut kylliksi syitä olettaa sitä todennäköiseksi.
Ikkuna avautui ja maisteri Hellas pisti päänsä ulos. Hän oli vielä
täysissä pukeissa, kalpea ja hermostunut.
»Kuka saakeli siellä keskellä yötä... Vai niin, Caritas, oletko yksin?
Herra Hart... Vai n-i-i-n... Päästän teidät sisään, jos voitte olla
kymmenen minuuttia absoluuttisen hiljaa, mitä ette kylläkään voi. Ei
ainakaan Caritas.»
Hän venytti ilkeästi tuota »vai niin»-arvostelmaansa. Caritas puristi
käsivarttani:
»Muistakaa! Pekingin keisarin pää — kultaisella vadilla.»
Hellas tuli aukaisemaan alaoven. Hänen silmänsä olivat verestävät ja
tummien juovien ympäröimät.
»Oli hyvä, että tulitte. Olen loppuun väsynyt ja kyllästynyt. Kirjoitan
vain pari riviä, niin voimme mennä kävelylle.»
Hänen huoneensa oli epäjärjestyksessä. Lattialla lojui kirjoja ja
tupakantuhkaa. Pöydällä oli käsikirjoitusliuskoja ja kirjoja sekaisin.
Lampun vihreässä valossa oli jotakin kylmää ja ankaraa. — Hellas istui
pöytänsä ääreen ja jatkoi kirjoittamistaan välittämättä meistä.
Seinällä, jonkin sekavan, kubistisen taulun vieressä oli suuri Euroopan
kartta, rautatielinjoineen ja lentoreitteineen. Minä katselin sitä ja
mieleeni takertui hiukan epämääräistä kaipausta. Berliini, Lontoo,
Pariisi, Wien. Pöydällä oli Baedeker, ja ohivilahtavana aistimuksena
tunsin korvissani suurkaupungin kuumeisen hälinän ja autojen huudot.
Caritas loikoili leposohvalla ja selaili Jules Romainsin runoja. Hän
oli ottanut hatun pois päästään. Se oli tuttavallista ja teki minuun
vaikutuksen kuin olisi hän hyvin usein tehnyt samassa huoneessa samalla
tavalla.
* * * * *
Hellas tuli viereeni ja osoitti karttaa:
»Minä haaveksin nykyään Lontoosta ja Biskrasta, kun minulla on aikaa.
Lontoosta silloin kun olen romanttinen, ja Biskrasta, kun olen vain
muuten väsynyt. Kuvitelkaa erämaata Biskrasta etelään, säilykepurkkeja,
kumirenkaitten jälkiä hiekassa ja likaisia kameeleja, jotka pudottavat
karvojaan suurina kimppuina. Ja hidas kömpivä juna, jossa on halvan
tupakan ja arabialaisten hien hajua. — Se on kaipausta... se on
eksotiikkaa.»
»Ja loistojuna, Kultainen Nuoli Lontoosta Nizzaan. Kansainvälinen
makuuvaunuyhtiö, ravintolavaunu ja wienerschnitzeli jonkun
bentsiiniagentin vieressä.»
»Caritas, sinä särjet sydämeni. Älä puhu kaikesta tuosta. Tulee liian
ikävä olla.»
Hellaan silmissä oli jotakin, mitä en niissä ennen ollut huomannut.
Niihin tuli kirkkautta, veristäminen hävisi, hän hymyili aivan
inhimillisesti. Hänen partansa oli ajamaton, näytti siltä kuin hän ei
pariin päivään olisi poistunut huoneestaan.
»Mitä sinä kirjoitat?» kysyi Caritas ja aikoi katsella käsikirjoitusta,
mutta Hellas veti hänet pois ja sanoi:
»Älä viitsi, ei se ole mitään. Luultavasti hävitän sen ennen pitkää,
kun ehdin saavuttaa kyllästymisen rajapisteen. Se on roskaa.»
»Minä olen tullut myös runoilijaksi. Luin jonkun saksalaisen
modernistin teoksen, joku Mikä-hänen-nimensä-nyt-taas-olikaan. Se on
helppoa. Tahdotko kuulla Espanjalaisen Fantasiani?»
Caritas lausui varpailleen kohoten ja kierrellen ruumistaan:
»Caramba, carambba,
caramba,
señorita, rita, ta.
Madrid.»
»Mainiota», Hellas taputti käsiään. »Cari, sinulla on muotoaistia
ja sanonnan ytimekkyyttä. Loistava muoto yhdistettynä äärimmäiseen
älylliseen suppeuteen. Mutta sinä et kiertänyt kättäsi tarpeeksi
lausuessasi, kas näin.»
Hellas otti tyynyn käteensä ja heilutti sitä niin kuin härkätaistelija
vaatettaan. Hän nauroi ja oli huvitettu. Minä ihmettelin enkä osannut
sanoa mitään.
»Caritas on aivan oikeassa», selitti Hellas minulle suojelevasti.
»Nykyaikainen n.s. absoluuttinen runous on hiuksenhienosti
mielipuolisuuden ja suuren huumorin rajalla. Sen suuri tehtävä on kerta
kaikkiaan juurruttaa pois kaikki vanha heilahtamalla äärimmäisyydestä
toiseen.»
»Niin, minun mielestäni joku voi ostaa yhden tuollaisen kokoelman
uteliaisuudesta, mutta kahta ei luullakseni kukaan osta. Suomi on vielä
toistaiseksi säilynyt niistä.»
»Jumalan kiitos», sanoi Hellas. »Kuvitelkaa, että joku uskaltaisi
täällä yrittää sellaista. Häntä luultavasti haukuttaisiin
sanomalehdissä; meillä ei ole kylliksi huumorintajua. Hänet
murskattaisiin huomauttamalla, että kysymyksessä oleva suunta on
jo pari vuotta sitten sivuutettu ulkomailla ja että huomattavat
kirjailijat ovat palanneet sidottuun mittaan. Luultavasti he juuri
siksi ovat huomattavia. — Meillä on vielä joitakin käsitteitä
runoilijan pyhästä hehkusta, — inspiratiosta ja puhdistavasta tulesta,
kaikesta tuosta, jolla muutamat nuorukaiset kiemailevat, sairastaessaan
viime vuosisadan aikuista maailmantuskaa.»
»Kuulkaa nyt, hyvät herrat, minä tulen kipeäksi. Emmekö me voi lakata
puhumasta runoudesta. Hellaalla on aivan lapsellinen pakkomielle puhua
arvostelijoista ja yleisestä mielipiteestä. — Ellet sinä lopeta, niin
me uskomme, että joku arvostelija on maalannut sinua itseäsi ivan
ruoskalla. Sinä teet itsesi koomilliseksi.»
»Minä ehdotan, että lähdemme pienelle kävelyretkelle Kaivopuistoon
etsimään kultaista tietä Samarkandiin», sanoin minä. »Samalla on
minulla tilaisuus katkaista Pekingin keisarin pää ja luovuttaa se
prinsessalle...»
»Mutta vadin pitää olla kultaa», sanoi Caritas vaativasti ja sijoitti
hattua päähänsä.
»Eine frau ist etwas frau eine Nacht,
und Wenn Sie schön ist auch für die Nächsten.»
Tunnetteko D-junan, herra Hart. Siinä on jotakin suurenmoista. Braun!
gelb! Malaijengelb! Viimeiset ruskeaksi paahtuneet kylpyvieraat
täyteenahdetussa junassa, naiset vaaleamman, miehet tummemman
ruskeita. Ja keltaisia lehtiä, kesän viimeinen, kuumeenraskas huokaus,
sairaalloinen hurmio, kauhu ja hekuma. — Tulin vain ajatelleeksi, kun
katselin Caritasta. Se sopii häneen, eikö totta?»
»Maisteri Hellas, teidän uskomaton hävyttömyytenne!»
Se oli Caritas enkä minä. Minulla ei ollut mitään sanomista. Hellas oli
ainoastaan pukenut sanoiksi sen, mitä minä olin tuntenut katsellessani
Caritasta hänen ojentaessaan käsivarsiaan ylöspäin ja asetellessaan
hattua.
»Mitä, etkö sinä olekaan ruskea...? Olet aivan varmasti kyllin paljon.
Muuta vastaväitettä minä en ymmärrä.»
»Porsas.»
* * * * *
Kuljimme alas meren rannalle. — Kun talot olivat jääneet taaksemme,
oli kaikki aivan hiljaista ja pimeää. Emme voineet erottaa toistemme
kasvoja; ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Takanamme loi kaupunki valkean
kajastuksen taivaalle, mutta meren yllä oli raskaita pilviä ja pimeys.
Joku hiekkakaljaasi ui valkoista merenpintaa pitkin levitetyin purjein,
jättäen jälkeensä kimaltelevan vanaveden. Hiekka ratisi askeltemme
alla. Hellaksen savukkeenpää hehkui pimeään ja valaisi välistä osan
hänen kasvoistaan epäselvästi ja aavemaisesti.
Mieleeni kohosi ilkeä muisto monen vuoden takaa, ensimmäiseltä
ylioppilaskesältäni. — Meitä oli kolme uutta ylioppilasta. Annoimme
jonkun venheen soutaa itsemme Luodolta Kaivopuiston rantaan, puhuimme
rivouksia ja sekoitimme spriihin vettä juomalähteen kauhassa.
Minä eksyin parin konttoristin seuraan. — Meidät heitettiin ulos
purjehdusseuran paviljongilta. Ajoimme moottoriveneellä ympäri
kaupungin. Katajanokan rannassa toinen niistä, hintelä, finninaamainen
juoksi kiinni jonkun naisen, rivonnäköisen katutytön. Se oli
ensimmäisiä niitä muistoja, jotka saivat minut kiemurtelemaan
itsehalveksimista iltaisin vuoteessani. Vielä nytkin, monen vuoden
takaa, sai se ilkeän hien kohoamaan ohimoilleni.
»Emmekö lähde uimaan», sanoi Hellas. »Ei ole juuri suurenmoisempaa
tunnelmaa, kuin uida yöllä, tuntemattomasta rannasta.»
Caritas kieltäytyi:
»Minun sisuni ei riitä siihen. Minä jään vartioimaan teidän
vaatteitanne. Mutta älkää menkö kauaksi, minua pelottaa.»
Laskeuduimme alas rantaluodoille. Uimahuoneella oli yövartija,
joka murisi äkäisesti, ja Ullanlinnan silta oli avonainen paikka,
jos poliisi olisi sattunut tekemään kiertokäyntinsä. Menimme sen
itäpuolelle, missä meri oli kuivaessaan paljastanut matalia luotoja.
Caritas poistui parin askelen päähän meidän riisuutuessamme. Oli
niin pimeää, että vain epämääräisesti saattoi erottaa valkean ihon
himmeän kiillon. Hellas jätti tulitikkunsa Caritakselle ja pyysi häntä
raapaisemaan tulta pari kertaa palatessamme, jotta osaisimme takaisin
samaan paikkaan. Minua värisytti; ilma oli kostea ja raaka. Hellaan
vartalo oli solakka pimeässä. Hän oli ehkä hiukan liian laiha, kapein
vyötäisiltä ja lanteilta.
Me luisuimme kalliolta veteen. Ihmeekseni huomasin, että jalka ei
ottanut pohjaan sillä kohtaa. Minut valtasi keveyden tunne, vesi oli
lämmin ilman raa'an kosteuden jälkeen, ruumis hävisi olemattomiin.
»Varokaa, ettette lyö itseänne kiviin. Siinä voi satuttaa pahemmin kuin
ensin huomaakaan. — Eikö olekin suurenmoista.»
Hellas oli uinut jo parikymmentä metriä. Kiiruhdin hänen rinnalleen.
Hän ui pitkin, tasaisin vedoin ulapalle. Veden pinta särkyi laineiksi
ja loiskahti hiljaa. Me jätimme kaksi valkoista juovaa jälkeemme.
Joku ajelehtiva meriruoho kiertyi jalkani ympärille pidättävänä ja
säikyttävänä. Oli kuin limainen käsi olisi sivellyt polveani. Se oli
kylmempi kuin vesi. — Mutta vaaran tajuamisen rinnalle kasvoi mieleeni
uhman ja varmuuden tunto. Syvyys aukeni yläpuolella ja alapuolella,
mutta Hellaan pää oli turvallisen lähellä. Hän hidastutti vauhtiaan ja
kääntyi puhelemaan:
»On aivan eri tunnelma uida kahden kuin yksin. Silloin vasta kun on
yksin lähtenyt ja tietää, ettei ketään ole auttamassa, ettei kukaan
kuule huutoa, silloin vasta se on todella hermoja jännittävää. — Kerran
poikana oli minun unelmani uida yöllä kauas, äärettömän kauas, vajota
siellä veteen ja hävitä. Ihmiset vain löytäisivät rannalta vaatteet ja
lähtisivät naaraamaan, mutta eivät koskaan löytäisi. Se on kauneimpia
itsemurhan muotoja.»
»Minä taas harkintani mukaan tulin aikanaan siihen lopputulokseen, että
browninki on kuitenkin kaikkein komein ja uljain loppu. Mutta sydämeen,
ei päähän. Rintalastan lävitse, mutta piippua ei saa painaa kiinni
ihoon, sen täytyy olla parin sentin päässä siitä. Minä kokeilin peilin
edessä siihen aikaan.»
Olimme jo kaukana rannasta. Hellas kiristi vauhtia eikä näyttänyt
pienintäkään takaisinkääntymisen aikomusta. Yht'äkkiä sanoi hän
terävästi:
»Anteeksi, herra Hart, haluaisin kysyä teiltä, oletteko jo rakastunut
Caritakseen.»
Minua loukkasi hänen käskevä sävynsä. Tunsin, että hän vainusi jotakin
enempää kuin mitä sanat olivat sanoneet.
»Mutta tehän ette tunnusta rakkauden olemassaoloakaan.»
»Roskaa! — toivottavasti te ette ottanut vakavalta kannalta puheitani
sinä iltana. Maassa maan tavalla, ja ihmiset pitävät ivailusta, kunhan
se ei kohdistu heihin itseensä.»
»Caritas on kaunis nainen, harvinaisen kaunis. — Mutta voin vapauttaa
teidät siitä huolesta. En ole rakastunut häneen... vielä.»
Pistoni osui. Hellas teki äkillisen liikkeen vedessä ja hänen päänsä
painui veden alle. Kun hän nosti sen esiin purskuttaen vettä suustaan,
oli hänen sävynsä muuttunut:
»Pyydän anteeksi. En tahdo loukata teitä. Se oli minun syyni. Olin
epähieno.»
Käännyimme takaisin päin. — Rannalla leimahti pieni valopiste, joka
hävisi heti. Olimme kauempana kuin olin luullutkaan.
»Caritas alkaa hermostua», sanoi Hellas. »Pieni tyttö raukka.»
Hänen äänensä oli niin muuttunut, että minä olin vuorostani vähällä
painua veden alle. Siinä oli todellista hellyyttä, hiukan kaipausta ja
hiukan tuskaa. — Rannalla välähti valopiste.
»Hänet on luotu kärsimään maailmassa», jatkoi Hellas puoleksi
itsekseen. »Hän on pohjaltaan elävää tulta. Hän on värisevä
hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse
kertoo teille itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa,
mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi
joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla.
— Ja jos joskus... te tulisitte... niin olkaa hyvä hänelle. — Minä
huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti
ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on
puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette
itse huomaamaan. Otaksun ainakin...»
Löin polveni veden alla piilevään kiveen, mutta en tuntenut kipua.
Olimme jo lähellä rantaa, ja minua alkoi väsyttää. — Caritaksen hattu
loisti valkeana pimeässä. Hän sytytti taas tulitikun ja epäselvästi
saatoin eroittaa osan hänen kasvoistaan.
Emme löytäneet kalliota, jolta olimme luisuneet veteen, ja saimme
kahlata maihin. Pohja oli liukas ja kivinen. Kompastellen ja läähättäen
pääsimme Caritaksen luo.
»Viikingit saapuvat matkaltaan viettelemästä merenneitoja. — Herra
Hellas, älkää loukatko minun ujouttani. Ellei olisi niin pimeä,
näkisitte, kuinka punastun.»
Huomasin, että polveani kiersi punainen viiru. Olin loukannut sen,
mutta pukeuduin nopeasti, jotta Hellas ei huomaisi sitä.
»Ette usko, kuinka minä pelkäsin. Te menitte liian kauaksi. Ajatelkaa
nyt, jos jotakin olisi tapahtunut. Teistä ei ole väliä, mutta minun
maineeni... Tavattiin vartioimassa kahden alastoman miehen vaatteita...
Jos olisi ollut edes yksi, mutta kaksi, se on jo liikaa.»
Caritas nauroi ja puhui hengästyneenä ja keventyneenä. Hän oli varmasti
peljännyt enemmänkin, sillä hänen kätensä vapisi, kun tartuin siihen
Hellaan sitoessa kravattiaan.
»Nyt juostiin, lapset, että tulee lämmin. Emme ole vielä liian vanhoja
siihen, vai mitä.»
Hellas lähti pikajuoksijan vauhtia kiitämään Lehtokujaa ylöspäin ja me
seurasimme hengästyneinä ja läähättäen.
Kaivohuoneen kohdalla pysähdyimme ja käännyimme hitaasti ylöspäin.
Hellas oli saavuttanut entisen äänensävynsä.
»Nyt vasta tuntee elävänsä. Kaikki pessimismi on hävinnyt. Vain
kylmä suihku, ja kapinoitsija on muuttunut yhteiskunnan kiltiksi
ja työtätekeväksi jäseneksi. Joku kristillisen ylioppilasliiton
neuvonantaja suositteli niille nuorukaisille, jotka tulivat valittamaan
maailmantuskaansa, kylmää suihkua joka ilta ennen maatamenoa. Hän oli
suorastaan inhoittavan moderni, ja kaikki maailmantuskaa sairastavat
nuorukaiset vihasivat häntä sydämensä pohjasta. Minä muitten mukana.
Huomatkaa, että minäkin olen ollut joskus sellainen, joka kysyy neuvoja
ja luulee saavansa tyydyttäviä vastauksia. Tai ehkä se oli vain
määrätynlaista kiemailua.»
»Maisteri Hellaan patentoitu vesiparannusmenetelmä. Poistaa taatusti
synkkämielisyyden ja pessimismin. Suositellaan kasvuikäisille
nuorukaisille», nauroi Caritas ilkkuvasti.
»Myös yhtähyvin neitosille», sanoi Hellas ilkeästi. »Älä ole lainkaan
olevinasi viaton. Sinä tarvitsisit sitä vielä nytkin.»
»Kuule, nyt minä loukkaannun. On sentään joitakin asioita, joista ei
lasketa leikkiä. Herra Hart, auttakaa minua.»
Caritas tuli ja painautui kiinni minuun. Minä huusin: »Maisteri Hellas,
pian, minä tarvitsen suihkun.» »Te olette molemmat ilkeitä, hävyttömiä
miehiä, joiden mielikuvitus auttamattomasti on turmeltunut. Ette ole
sen arvoisia, että minä seurustelisin kanssanne. Hyvästi.»
Caritas käänsi selkänsä meille ja oli lähtevinään pois.
Hellas kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
»Teidän psyykenne on mielenkiintoinen sekoitus tunteellisuutta ja
itsekkyyttä. Luulen, että meistä voisi tulla hyvät ystävät.»
»Ja teissä, maisteri Hellas, pyrkii iva voittamaan määrätynlaista
tragiikkaa. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos te silloin elätte, mitä
epäilen, olette koomillinen ukko, joka on sietämätön eikä edes huomaa
olevansa naurettava.»
»Älkää koskaan sanoko kenellekään, että hän on naurettava», huomautti
Caritas. »Ihminen voi ottaa sen naamion huvittaakseen toisia, mutta jos
joku todella ottaa hänet siltä kannalta, loukkaantuu hän enemmän kuin
mistään muusta.»
»Kohteliaisuus on jälleen tullut muotiin, Caritas. Emmekö hautaa
sotakirvestä? Sallitko, että herra Hart ja minä saatamme sinut autolla
kotiin. Tämä yö voi loppua tähän, sillä muuten kyllästymme liian pian
toisiimme. On annettava uutuuden viehätykselle arvonsa. Ja Cari huomaa,
että herra Hart on löytö.»
»Voi, miksi sinä sanoit sen. Nyt hän tulee itserakkaaksi ja menee ja
hakee jonkun muun naisen koetellakseen lumousvoimaansa. Ja onnistuu
varmasti, sillä kaikki tuo riippuu vain itseluottamuksesta.»
»Caritas, älä yritä kahmia itsellesi kohteliaisuuksia. Kukaan nainen ei
voi kilpailla sinun kanssasi. Sinä olet autolyhtyjen valo ja majakan
punainen silmä pimeän meren yllä. Sinä olet pikajunan kaipaus ja
hyperbeli. Sinä olet kaikki, koska et ole mitään. Sinä olet...»
»Riittää, riittää. Tunnen jo itseni.» — No, minä olen haudannut
sotakirveen. Oli hyvä, että antauduit, muuten herra Hart olisi
murhannut sinut ja tuonut sinun pääsi minulle kultaisella vadilla. Me
olimme tehneet sopimuksen. Mutta toivottavasti se ei häiritse sinun
luottamustasi minuun.»
»Oh, Caritas. Minä olen nostanut valkoisen lipun.»