II

Minä odotin Caritaksen puhelinsoittoa.

Minulla ei ollut mitään varsinaista tehtävää. Vasta myöhemmin syksyllä

astuisin toimittajavirkaani, koska ihmisellä kerta kaikkiaan pitää

olla jokin toimi. Minä tarvitsin työtä, sillä aloin jo melkein

sairaalloisesti sulautua omaan itseeni. Jonakin aamuna saatoin seistä

peilin edessä katsellen omia kasvojani ja ihmettelin, kuka minä mahdoin

olla. Silmäkulmissa alkoi olla hienoja ryppyjä, hiukan liian varhain,

ja silmissä oli vieras ilme.

Olin vaivautunut luomaan itselleni elämänkatsomuksen, joka perustui

kausaliteettilakiin niin materiaalisella kuin sielullisellakin

alueella. Olin yrittänyt karsia itsestäni mielikuvitusta ja suhtautua

elämään mahdollisimman kylmästi ja käytännöllisesti. Yritin kaikista

tapahtumista hakea syitä ja seurauksia, antamatta tunteiden vallata

itseäni.

Kaikki tuo oli minun naamioni. — Se oli määrätty asenne ihmisiin

nähden. Se teki useimpiin vaikutuksensa, ja lopputuloksena oli, ettei

minulla ollut ainoatakaan varsinaista ystävää.

Pikkuveli oli vielä maalla, luki ehtojaan seitsemännelle luokalle,

pelasi tennistä naapurintyttöjen kanssa ja mahdollisesti jollakin

yöllisellä automatkalla otti pienen ryypynkin tai suuteli tyttöjä.

Äiti oli kuollessaan uskonut Pikkuveljen minun huostaani. — Pikkuveli

oli minun yhteiskunnallinen velvollisuuteni, hän oli se kahle, joka

sitoi minut elämään. Koetin olla hänen toverinsa, ymmärtää häntä, antaa

hänelle sitä rakkautta, jonka olemassaoloon en varsinaisesti teoriassa

uskonut, mutta jonka edellyttäminen oli käytännössä välttämätöntä.

Mikäli se ei häirinnyt omaa mukavuuttani, autoin häntä luvuissakin,

pelkään, että hän oli hiukan laiska. Ja vuosi vuodelta oli hän kasvanut

erilleen minusta, käynyt minulle yhä vieraammaksi ja kaukaisemmaksi.

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin tapasin Pikkuveljen savuke suussa.

Hän oli hiukan hämillään, aikoi ensin kätkeä sen, mutta yritti sitten

nauraa. En tietystikään sanonut mitään, yritin katsoa häneen vain

vakavasti, ja uskon, että hänellä oli hiukan paha omatunto. — Hän ei

enää ollut Pikkuveli, hän kävi jo kahdeksaatoista, mutta milloin minä

ajattelin häntä ja hänen tulevaisuuttaan, oli hän aina minulle vain

Pikkuveli, jota minä omalla tavallani »rakastin» ja koetin suojella.

Osani Isoveljenä saattoi minut usein hämilleni.

Minun tehtäväni oli koettaa suojella häntä kaikesta siitä, mikä oli

tullut minun kohtalokseni liian aikaisin. Luulen melkein, että ilman

häntä olisin jo aikaa sitten joutunut hunningolle, sillä minulla on

vahva taipumus juomiseen ja aistillinen luonne. Omasta mielestäni

olin turmeltunut liian aikaisin. Jotkin muistot saattoivat pistää

mahdottoman kipeästi iltaisin, kun olin yksin, vaikka yritin kylmästi

eritellä niitä ja poistaa niistä siten kaiken katkeruuden.

Caritas soitti eräänä iltana kello yhdentoista aikaan. Olin

juuri tullut kotiin ja aioin sängyssä lukea itseni uneen erään

vastailmestyneen runokokoelman avulla.

»Tulkaa Katolisen kirkon eteen kahdenkymmenen minuutin kuluttua.

Näkemiin.»

Hän soitti puhelimen kiinni.

Ulkonaisesti katsoen oli aika hiukan epäkorrekti nuoren, säädyllisen

naisen kohtaamista varten, mutta niin... oliko Caritas säädyllinen,

nuori nainen. Hän oli moderni; häntä eivät sitoneet ennakkoluulojen

kahleet, mikäli hän saattoi salata »harha-askelensa» niiltä, jotka

olivat ennakkoluuloisia. Menin häntä kohtaamaan tuntien, että tuleva yö

saattoi sisältää jotakin odottamatonta. Kukaan nainen ei jaksa kauan

säilyttää miehen mielenkiintoa, ellei hän aina ole uusi ja yllättävä,

ellei hänessä ole aina uusia portteja tuntemattomille alueille.

Sain odottaa ainoastaan muutamia minuutteja. — Caritas oli uusi.

Hänellä oli hyvin viehättävä valkea hattu.

Kaivopuiston penkeillä istui varjostossa pareja, jotka puristelivat

toisiaan tai suutelivat toisiaan. Sotilaita ja piikoja, konttoristeja

ja tehtaantyttöjä, koulupoikia ja konttorineitejä.

»Onko teidän tarkoituksenne valloittaa minut tuolla?» kysyin teennäisen

kauhistuneena ja osoitin pimeyteen, josta kuului kahinaa ja ääniä.

Caritaksen hattu loisti valkeana läikkänä.

»Oh, minä luulen, että te olette liian aristokraattinen, jotta minä

voisin seurustella kanssanne. Miksi emme voisi leikkiä, että te olette

ujo koulupoika, joka vie tyttönsä pimeälle penkille, puristaa hänen

kättään ja lausuu runoja, eikä uskalla suudella häntä, ennen kuin tyttö

tekee aloitteen. Se olisi herttaista.»

»Oi rakas, sinun silmäsi ovat kaksi tähteä, sinun suusi on kirsikoitten

lihaa, sinun ruumiisi on paratiisin portti», lausuin minä hartaalla

antaumuksella ja korostaen rytmillisesti sanoja.

»Älkää tehkö pilaa pyhistä asioista... Tarkoitus, miksi kutsuin teitä,

on se, että teemme yöllisen ryöstöretken Pekingin keisarin linnaan,

ja te tuotte hänen päänsä minulle kultaisessa vadissa. Minulla ei ole

parempaa toveria kuin te... ainakaan tällä kertaa.»

»Minun välkkyvä säiläni on teroitettu ja verentahrimat käteni huutavat

murhaa sille, joka uskaltaa uhmata prinsessani tahtoa. Mutta mikä on

Pekingin keisarin osoite?»

»Te olette ymmärtäväinen leikkitoveri. Me teemme pienen yöllisen

vierailun maisteri Hellaan erakkoluolaan. Minä tahdon kuulla hänen

ilkeyksiään, jotta voisin antaa paremmin arvoa teille.»

Me kuljimme ohi valkean marmoritalon. — Mietin, mihin Caritas mahtoi

tähdätä, miksi hän oli ottanut minut mukaansa, mitä hän tahtoi

Hellaasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat valkoisen hatun alla.

»Minä tahtoisin, että teistä ja Hellaasta tulisi hyvät ystävät. Hän on

kuitenkin ainoita todella erikoisia miehiä meidän piirissämme, enkä

usko, että te koskaan katuisitte, jos koettaisitte tunkeutua häneen

hiukan pintaa syvemmälle.»

»Te siis uskotte, että hänessä on todella jotakin kaiken kyynillisyyden

alla.» — Sanoin tämän vain koetteeksi, toivoen, että Caritas innostuisi

ja paljastaisi ajatuksensa. Mutta hän oli liian viekas ja sanoi vain

välinpitämättömästi:

»Tietysti, täytyyhän jokaisessa ihmisessä olla jotakin muuta kuin vain

se, minkä kaikki näkevät.»

»Kaikki on sitä, miltä se näyttää.»

»Pirandello on jo poissa muodista.»

Pysähdyimme pienen puurakennuksen eteen ja istuimme pihalle. Toisen

kerroksen ikkunasta loisti vihreäkupuinen lamppu. Kuljimme nurmikon

yli, se oli aivan kostea kasteesta. — Caritas heitti kourallisen

hiekkaa ikkunaan. — Hän tuntui olevan tottunut siihen. Jokin äkillinen

ajatus lensi aivojeni halki, mutta poistin sen, koska vielä ainakaan ei

ollut kylliksi syitä olettaa sitä todennäköiseksi.

Ikkuna avautui ja maisteri Hellas pisti päänsä ulos. Hän oli vielä

täysissä pukeissa, kalpea ja hermostunut.

»Kuka saakeli siellä keskellä yötä... Vai niin, Caritas, oletko yksin?

Herra Hart... Vai n-i-i-n... Päästän teidät sisään, jos voitte olla

kymmenen minuuttia absoluuttisen hiljaa, mitä ette kylläkään voi. Ei

ainakaan Caritas.»

Hän venytti ilkeästi tuota »vai niin»-arvostelmaansa. Caritas puristi

käsivarttani:

»Muistakaa! Pekingin keisarin pää — kultaisella vadilla.»

Hellas tuli aukaisemaan alaoven. Hänen silmänsä olivat verestävät ja

tummien juovien ympäröimät.

»Oli hyvä, että tulitte. Olen loppuun väsynyt ja kyllästynyt. Kirjoitan

vain pari riviä, niin voimme mennä kävelylle.»

Hänen huoneensa oli epäjärjestyksessä. Lattialla lojui kirjoja ja

tupakantuhkaa. Pöydällä oli käsikirjoitusliuskoja ja kirjoja sekaisin.

Lampun vihreässä valossa oli jotakin kylmää ja ankaraa. — Hellas istui

pöytänsä ääreen ja jatkoi kirjoittamistaan välittämättä meistä.

Seinällä, jonkin sekavan, kubistisen taulun vieressä oli suuri Euroopan

kartta, rautatielinjoineen ja lentoreitteineen. Minä katselin sitä ja

mieleeni takertui hiukan epämääräistä kaipausta. Berliini, Lontoo,

Pariisi, Wien. Pöydällä oli Baedeker, ja ohivilahtavana aistimuksena

tunsin korvissani suurkaupungin kuumeisen hälinän ja autojen huudot.

Caritas loikoili leposohvalla ja selaili Jules Romainsin runoja. Hän

oli ottanut hatun pois päästään. Se oli tuttavallista ja teki minuun

vaikutuksen kuin olisi hän hyvin usein tehnyt samassa huoneessa samalla

tavalla.

* * * * *

Hellas tuli viereeni ja osoitti karttaa:

»Minä haaveksin nykyään Lontoosta ja Biskrasta, kun minulla on aikaa.

Lontoosta silloin kun olen romanttinen, ja Biskrasta, kun olen vain

muuten väsynyt. Kuvitelkaa erämaata Biskrasta etelään, säilykepurkkeja,

kumirenkaitten jälkiä hiekassa ja likaisia kameeleja, jotka pudottavat

karvojaan suurina kimppuina. Ja hidas kömpivä juna, jossa on halvan

tupakan ja arabialaisten hien hajua. — Se on kaipausta... se on

eksotiikkaa.»

»Ja loistojuna, Kultainen Nuoli Lontoosta Nizzaan. Kansainvälinen

makuuvaunuyhtiö, ravintolavaunu ja wienerschnitzeli jonkun

bentsiiniagentin vieressä.»

»Caritas, sinä särjet sydämeni. Älä puhu kaikesta tuosta. Tulee liian

ikävä olla.»

Hellaan silmissä oli jotakin, mitä en niissä ennen ollut huomannut.

Niihin tuli kirkkautta, veristäminen hävisi, hän hymyili aivan

inhimillisesti. Hänen partansa oli ajamaton, näytti siltä kuin hän ei

pariin päivään olisi poistunut huoneestaan.

»Mitä sinä kirjoitat?» kysyi Caritas ja aikoi katsella käsikirjoitusta,

mutta Hellas veti hänet pois ja sanoi:

»Älä viitsi, ei se ole mitään. Luultavasti hävitän sen ennen pitkää,

kun ehdin saavuttaa kyllästymisen rajapisteen. Se on roskaa.»

»Minä olen tullut myös runoilijaksi. Luin jonkun saksalaisen

modernistin teoksen, joku Mikä-hänen-nimensä-nyt-taas-olikaan. Se on

helppoa. Tahdotko kuulla Espanjalaisen Fantasiani?»

Caritas lausui varpailleen kohoten ja kierrellen ruumistaan:

»Caramba, carambba,

caramba,

señorita, rita, ta.

Madrid.»

»Mainiota», Hellas taputti käsiään. »Cari, sinulla on muotoaistia

ja sanonnan ytimekkyyttä. Loistava muoto yhdistettynä äärimmäiseen

älylliseen suppeuteen. Mutta sinä et kiertänyt kättäsi tarpeeksi

lausuessasi, kas näin.»

Hellas otti tyynyn käteensä ja heilutti sitä niin kuin härkätaistelija

vaatettaan. Hän nauroi ja oli huvitettu. Minä ihmettelin enkä osannut

sanoa mitään.

»Caritas on aivan oikeassa», selitti Hellas minulle suojelevasti.

»Nykyaikainen n.s. absoluuttinen runous on hiuksenhienosti

mielipuolisuuden ja suuren huumorin rajalla. Sen suuri tehtävä on kerta

kaikkiaan juurruttaa pois kaikki vanha heilahtamalla äärimmäisyydestä

toiseen.»

»Niin, minun mielestäni joku voi ostaa yhden tuollaisen kokoelman

uteliaisuudesta, mutta kahta ei luullakseni kukaan osta. Suomi on vielä

toistaiseksi säilynyt niistä.»

»Jumalan kiitos», sanoi Hellas. »Kuvitelkaa, että joku uskaltaisi

täällä yrittää sellaista. Häntä luultavasti haukuttaisiin

sanomalehdissä; meillä ei ole kylliksi huumorintajua. Hänet

murskattaisiin huomauttamalla, että kysymyksessä oleva suunta on

jo pari vuotta sitten sivuutettu ulkomailla ja että huomattavat

kirjailijat ovat palanneet sidottuun mittaan. Luultavasti he juuri

siksi ovat huomattavia. — Meillä on vielä joitakin käsitteitä

runoilijan pyhästä hehkusta, — inspiratiosta ja puhdistavasta tulesta,

kaikesta tuosta, jolla muutamat nuorukaiset kiemailevat, sairastaessaan

viime vuosisadan aikuista maailmantuskaa.»

»Kuulkaa nyt, hyvät herrat, minä tulen kipeäksi. Emmekö me voi lakata

puhumasta runoudesta. Hellaalla on aivan lapsellinen pakkomielle puhua

arvostelijoista ja yleisestä mielipiteestä. — Ellet sinä lopeta, niin

me uskomme, että joku arvostelija on maalannut sinua itseäsi ivan

ruoskalla. Sinä teet itsesi koomilliseksi.»

»Minä ehdotan, että lähdemme pienelle kävelyretkelle Kaivopuistoon

etsimään kultaista tietä Samarkandiin», sanoin minä. »Samalla on

minulla tilaisuus katkaista Pekingin keisarin pää ja luovuttaa se

prinsessalle...»

»Mutta vadin pitää olla kultaa», sanoi Caritas vaativasti ja sijoitti

hattua päähänsä.

»Eine frau ist etwas frau eine Nacht,

und Wenn Sie schön ist auch für die Nächsten.»

Tunnetteko D-junan, herra Hart. Siinä on jotakin suurenmoista. Braun!

gelb! Malaijengelb! Viimeiset ruskeaksi paahtuneet kylpyvieraat

täyteenahdetussa junassa, naiset vaaleamman, miehet tummemman

ruskeita. Ja keltaisia lehtiä, kesän viimeinen, kuumeenraskas huokaus,

sairaalloinen hurmio, kauhu ja hekuma. — Tulin vain ajatelleeksi, kun

katselin Caritasta. Se sopii häneen, eikö totta?»

»Maisteri Hellas, teidän uskomaton hävyttömyytenne!»

Se oli Caritas enkä minä. Minulla ei ollut mitään sanomista. Hellas oli

ainoastaan pukenut sanoiksi sen, mitä minä olin tuntenut katsellessani

Caritasta hänen ojentaessaan käsivarsiaan ylöspäin ja asetellessaan

hattua.

»Mitä, etkö sinä olekaan ruskea...? Olet aivan varmasti kyllin paljon.

Muuta vastaväitettä minä en ymmärrä.»

»Porsas.»

* * * * *

Kuljimme alas meren rannalle. — Kun talot olivat jääneet taaksemme,

oli kaikki aivan hiljaista ja pimeää. Emme voineet erottaa toistemme

kasvoja; ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Takanamme loi kaupunki valkean

kajastuksen taivaalle, mutta meren yllä oli raskaita pilviä ja pimeys.

Joku hiekkakaljaasi ui valkoista merenpintaa pitkin levitetyin purjein,

jättäen jälkeensä kimaltelevan vanaveden. Hiekka ratisi askeltemme

alla. Hellaksen savukkeenpää hehkui pimeään ja valaisi välistä osan

hänen kasvoistaan epäselvästi ja aavemaisesti.

Mieleeni kohosi ilkeä muisto monen vuoden takaa, ensimmäiseltä

ylioppilaskesältäni. — Meitä oli kolme uutta ylioppilasta. Annoimme

jonkun venheen soutaa itsemme Luodolta Kaivopuiston rantaan, puhuimme

rivouksia ja sekoitimme spriihin vettä juomalähteen kauhassa.

Minä eksyin parin konttoristin seuraan. — Meidät heitettiin ulos

purjehdusseuran paviljongilta. Ajoimme moottoriveneellä ympäri

kaupungin. Katajanokan rannassa toinen niistä, hintelä, finninaamainen

juoksi kiinni jonkun naisen, rivonnäköisen katutytön. Se oli

ensimmäisiä niitä muistoja, jotka saivat minut kiemurtelemaan

itsehalveksimista iltaisin vuoteessani. Vielä nytkin, monen vuoden

takaa, sai se ilkeän hien kohoamaan ohimoilleni.

»Emmekö lähde uimaan», sanoi Hellas. »Ei ole juuri suurenmoisempaa

tunnelmaa, kuin uida yöllä, tuntemattomasta rannasta.»

Caritas kieltäytyi:

»Minun sisuni ei riitä siihen. Minä jään vartioimaan teidän

vaatteitanne. Mutta älkää menkö kauaksi, minua pelottaa.»

Laskeuduimme alas rantaluodoille. Uimahuoneella oli yövartija,

joka murisi äkäisesti, ja Ullanlinnan silta oli avonainen paikka,

jos poliisi olisi sattunut tekemään kiertokäyntinsä. Menimme sen

itäpuolelle, missä meri oli kuivaessaan paljastanut matalia luotoja.

Caritas poistui parin askelen päähän meidän riisuutuessamme. Oli

niin pimeää, että vain epämääräisesti saattoi erottaa valkean ihon

himmeän kiillon. Hellas jätti tulitikkunsa Caritakselle ja pyysi häntä

raapaisemaan tulta pari kertaa palatessamme, jotta osaisimme takaisin

samaan paikkaan. Minua värisytti; ilma oli kostea ja raaka. Hellaan

vartalo oli solakka pimeässä. Hän oli ehkä hiukan liian laiha, kapein

vyötäisiltä ja lanteilta.

Me luisuimme kalliolta veteen. Ihmeekseni huomasin, että jalka ei

ottanut pohjaan sillä kohtaa. Minut valtasi keveyden tunne, vesi oli

lämmin ilman raa'an kosteuden jälkeen, ruumis hävisi olemattomiin.

»Varokaa, ettette lyö itseänne kiviin. Siinä voi satuttaa pahemmin kuin

ensin huomaakaan. — Eikö olekin suurenmoista.»

Hellas oli uinut jo parikymmentä metriä. Kiiruhdin hänen rinnalleen.

Hän ui pitkin, tasaisin vedoin ulapalle. Veden pinta särkyi laineiksi

ja loiskahti hiljaa. Me jätimme kaksi valkoista juovaa jälkeemme.

Joku ajelehtiva meriruoho kiertyi jalkani ympärille pidättävänä ja

säikyttävänä. Oli kuin limainen käsi olisi sivellyt polveani. Se oli

kylmempi kuin vesi. — Mutta vaaran tajuamisen rinnalle kasvoi mieleeni

uhman ja varmuuden tunto. Syvyys aukeni yläpuolella ja alapuolella,

mutta Hellaan pää oli turvallisen lähellä. Hän hidastutti vauhtiaan ja

kääntyi puhelemaan:

»On aivan eri tunnelma uida kahden kuin yksin. Silloin vasta kun on

yksin lähtenyt ja tietää, ettei ketään ole auttamassa, ettei kukaan

kuule huutoa, silloin vasta se on todella hermoja jännittävää. — Kerran

poikana oli minun unelmani uida yöllä kauas, äärettömän kauas, vajota

siellä veteen ja hävitä. Ihmiset vain löytäisivät rannalta vaatteet ja

lähtisivät naaraamaan, mutta eivät koskaan löytäisi. Se on kauneimpia

itsemurhan muotoja.»

»Minä taas harkintani mukaan tulin aikanaan siihen lopputulokseen, että

browninki on kuitenkin kaikkein komein ja uljain loppu. Mutta sydämeen,

ei päähän. Rintalastan lävitse, mutta piippua ei saa painaa kiinni

ihoon, sen täytyy olla parin sentin päässä siitä. Minä kokeilin peilin

edessä siihen aikaan.»

Olimme jo kaukana rannasta. Hellas kiristi vauhtia eikä näyttänyt

pienintäkään takaisinkääntymisen aikomusta. Yht'äkkiä sanoi hän

terävästi:

»Anteeksi, herra Hart, haluaisin kysyä teiltä, oletteko jo rakastunut

Caritakseen.»

Minua loukkasi hänen käskevä sävynsä. Tunsin, että hän vainusi jotakin

enempää kuin mitä sanat olivat sanoneet.

»Mutta tehän ette tunnusta rakkauden olemassaoloakaan.»

»Roskaa! — toivottavasti te ette ottanut vakavalta kannalta puheitani

sinä iltana. Maassa maan tavalla, ja ihmiset pitävät ivailusta, kunhan

se ei kohdistu heihin itseensä.»

»Caritas on kaunis nainen, harvinaisen kaunis. — Mutta voin vapauttaa

teidät siitä huolesta. En ole rakastunut häneen... vielä.»

Pistoni osui. Hellas teki äkillisen liikkeen vedessä ja hänen päänsä

painui veden alle. Kun hän nosti sen esiin purskuttaen vettä suustaan,

oli hänen sävynsä muuttunut:

»Pyydän anteeksi. En tahdo loukata teitä. Se oli minun syyni. Olin

epähieno.»

Käännyimme takaisin päin. — Rannalla leimahti pieni valopiste, joka

hävisi heti. Olimme kauempana kuin olin luullutkaan.

»Caritas alkaa hermostua», sanoi Hellas. »Pieni tyttö raukka.»

Hänen äänensä oli niin muuttunut, että minä olin vuorostani vähällä

painua veden alle. Siinä oli todellista hellyyttä, hiukan kaipausta ja

hiukan tuskaa. — Rannalla välähti valopiste.

»Hänet on luotu kärsimään maailmassa», jatkoi Hellas puoleksi

itsekseen. »Hän on pohjaltaan elävää tulta. Hän on värisevä

hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse

kertoo teille itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa,

mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi

joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla.

— Ja jos joskus... te tulisitte... niin olkaa hyvä hänelle. — Minä

huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti

ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on

puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette

itse huomaamaan. Otaksun ainakin...»

Löin polveni veden alla piilevään kiveen, mutta en tuntenut kipua.

Olimme jo lähellä rantaa, ja minua alkoi väsyttää. — Caritaksen hattu

loisti valkeana pimeässä. Hän sytytti taas tulitikun ja epäselvästi

saatoin eroittaa osan hänen kasvoistaan.

Emme löytäneet kalliota, jolta olimme luisuneet veteen, ja saimme

kahlata maihin. Pohja oli liukas ja kivinen. Kompastellen ja läähättäen

pääsimme Caritaksen luo.

»Viikingit saapuvat matkaltaan viettelemästä merenneitoja. — Herra

Hellas, älkää loukatko minun ujouttani. Ellei olisi niin pimeä,

näkisitte, kuinka punastun.»

Huomasin, että polveani kiersi punainen viiru. Olin loukannut sen,

mutta pukeuduin nopeasti, jotta Hellas ei huomaisi sitä.

»Ette usko, kuinka minä pelkäsin. Te menitte liian kauaksi. Ajatelkaa

nyt, jos jotakin olisi tapahtunut. Teistä ei ole väliä, mutta minun

maineeni... Tavattiin vartioimassa kahden alastoman miehen vaatteita...

Jos olisi ollut edes yksi, mutta kaksi, se on jo liikaa.»

Caritas nauroi ja puhui hengästyneenä ja keventyneenä. Hän oli varmasti

peljännyt enemmänkin, sillä hänen kätensä vapisi, kun tartuin siihen

Hellaan sitoessa kravattiaan.

»Nyt juostiin, lapset, että tulee lämmin. Emme ole vielä liian vanhoja

siihen, vai mitä.»

Hellas lähti pikajuoksijan vauhtia kiitämään Lehtokujaa ylöspäin ja me

seurasimme hengästyneinä ja läähättäen.

Kaivohuoneen kohdalla pysähdyimme ja käännyimme hitaasti ylöspäin.

Hellas oli saavuttanut entisen äänensävynsä.

»Nyt vasta tuntee elävänsä. Kaikki pessimismi on hävinnyt. Vain

kylmä suihku, ja kapinoitsija on muuttunut yhteiskunnan kiltiksi

ja työtätekeväksi jäseneksi. Joku kristillisen ylioppilasliiton

neuvonantaja suositteli niille nuorukaisille, jotka tulivat valittamaan

maailmantuskaansa, kylmää suihkua joka ilta ennen maatamenoa. Hän oli

suorastaan inhoittavan moderni, ja kaikki maailmantuskaa sairastavat

nuorukaiset vihasivat häntä sydämensä pohjasta. Minä muitten mukana.

Huomatkaa, että minäkin olen ollut joskus sellainen, joka kysyy neuvoja

ja luulee saavansa tyydyttäviä vastauksia. Tai ehkä se oli vain

määrätynlaista kiemailua.»

»Maisteri Hellaan patentoitu vesiparannusmenetelmä. Poistaa taatusti

synkkämielisyyden ja pessimismin. Suositellaan kasvuikäisille

nuorukaisille», nauroi Caritas ilkkuvasti.

»Myös yhtähyvin neitosille», sanoi Hellas ilkeästi. »Älä ole lainkaan

olevinasi viaton. Sinä tarvitsisit sitä vielä nytkin.»

»Kuule, nyt minä loukkaannun. On sentään joitakin asioita, joista ei

lasketa leikkiä. Herra Hart, auttakaa minua.»

Caritas tuli ja painautui kiinni minuun. Minä huusin: »Maisteri Hellas,

pian, minä tarvitsen suihkun.» »Te olette molemmat ilkeitä, hävyttömiä

miehiä, joiden mielikuvitus auttamattomasti on turmeltunut. Ette ole

sen arvoisia, että minä seurustelisin kanssanne. Hyvästi.»

Caritas käänsi selkänsä meille ja oli lähtevinään pois.

Hellas kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

»Teidän psyykenne on mielenkiintoinen sekoitus tunteellisuutta ja

itsekkyyttä. Luulen, että meistä voisi tulla hyvät ystävät.»

»Ja teissä, maisteri Hellas, pyrkii iva voittamaan määrätynlaista

tragiikkaa. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos te silloin elätte, mitä

epäilen, olette koomillinen ukko, joka on sietämätön eikä edes huomaa

olevansa naurettava.»

»Älkää koskaan sanoko kenellekään, että hän on naurettava», huomautti

Caritas. »Ihminen voi ottaa sen naamion huvittaakseen toisia, mutta jos

joku todella ottaa hänet siltä kannalta, loukkaantuu hän enemmän kuin

mistään muusta.»

»Kohteliaisuus on jälleen tullut muotiin, Caritas. Emmekö hautaa

sotakirvestä? Sallitko, että herra Hart ja minä saatamme sinut autolla

kotiin. Tämä yö voi loppua tähän, sillä muuten kyllästymme liian pian

toisiimme. On annettava uutuuden viehätykselle arvonsa. Ja Cari huomaa,

että herra Hart on löytö.»

»Voi, miksi sinä sanoit sen. Nyt hän tulee itserakkaaksi ja menee ja

hakee jonkun muun naisen koetellakseen lumousvoimaansa. Ja onnistuu

varmasti, sillä kaikki tuo riippuu vain itseluottamuksesta.»

»Caritas, älä yritä kahmia itsellesi kohteliaisuuksia. Kukaan nainen ei

voi kilpailla sinun kanssasi. Sinä olet autolyhtyjen valo ja majakan

punainen silmä pimeän meren yllä. Sinä olet pikajunan kaipaus ja

hyperbeli. Sinä olet kaikki, koska et ole mitään. Sinä olet...»

»Riittää, riittää. Tunnen jo itseni.» — No, minä olen haudannut

sotakirveen. Oli hyvä, että antauduit, muuten herra Hart olisi

murhannut sinut ja tuonut sinun pääsi minulle kultaisella vadilla. Me

olimme tehneet sopimuksen. Mutta toivottavasti se ei häiritse sinun

luottamustasi minuun.»

»Oh, Caritas. Minä olen nostanut valkoisen lipun.»

Suuri illusioni · 第 3 / 20 题