Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.
I
Leveän, pimeän rappukäytävän tuoksu löi meitä vastaan. Se oli kaupungin
tuoksu, — kylmää, huuhdeltua kiveä, tomua, ummehtunutta ilmaa ja
jotakin muuta, jota ei osaa selittää, johon tottuu aivan heti, niin
ettei sitä huomaakaan, mutta maalta tullessa on sillä aina oma
erikoinen voimansa.
Olin tullut kaupunkiin elokuun alkupäivinä, koska maalla oli liian
kuuma ja koska oli olevinaan joitakin asioita, jotka kykenivät olemaan
tekosyynä. Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja
bentsiinin tuoksua, — sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä
iltoina kiertää hiljaisia katuja.
Olin kierrellyt Länsirantaa pitkin, katsellut laivoja, tuntenut mätien
kalojen lemun Kauppatorin rannassa. Ja juuri samassa kun jossakin,
pitkän kadun päässä, punainen valoreklaami oli välkähtänyt näkyviin,
olin kohdannut toimittaja Kortteen. Hän tervehti, savukkeenpää hehkui
hämärään. Näin, miten hänen suupielensä nytkähtelivät hermostuneesti.
Kasvot olivat veltot ja kelmeät kuin ruumiin. Hän oli väsynyt,
— viikkokautisesta juopottelusta tai työstä, sitä en kyennyt
arvostelemaan, ja sehän oli minulle samantekevää.
Olin tuollaisessa hiukan hermostuneessa, hiukan epätodellisessa, hiukan
ikävystyneessä mielentilassa ilman päämäärää ja suunnitelmia. Korte
vei minut mukanaan. — En tuntenut rouva Spindeliä, olin vain kuullut
hänestä epämääräisiä juoruja. Mutta sehän ei tehnyt mitään, — yksi
illanviettotapa oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Tajuntaani oli iskeytynyt
tuo punainen valoreklaami, joka kaukana kadun päässä oli välkähtänyt
näkyviin. Se oli ollut kummallisen vaalea kalpeassa hämärässä.
Muistan vielä, että minulla oli vain pehmeä, taivutettu kaulus ja että
tukkani oli niskasta hiukan liian pitkä, koska päivällä olin unohtanut
käydä parturissa.
Sillä tapaa opin tuntemaan Caritaksen. Se oli vain tuo sattuma, että
jossakin Kluuvikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa olin kohdannut
toimittaja Kortteen, — hermostunut ilta, punaisenkiiltävä valoreklaami
ja hämärään hehkuva savukkeenpää.
* * * * *
Kiivetessämme ylös pimeässä, sillä sähkönappula ei toiminut, välkähti
mieleeni epäselvä muisto lapsuudestani, jonka kivikäytävän tuoksu oli
herättänyt unhoituksista. Olin aivan pieni poika, tulin tädin kanssa
maalta, ajoimme ajurilla katua pitkin, aurinko paistoi hyvin kirkkaasti
ja hevosen kaviot kopahtelivat tarkasti määrättyjen väliaikojen perästä
kivitykseen. Silloin oli varmasti varhainen aamu, sillä ihana raikkaus
täytti ilman, ja kaikki ihmiset tuntuivat nauravan. Minä tulin isäni
hautajaisiin, vaikka en kyllä ymmärtänyt siitä muuta, kuin että minulla
oli jalassa mustat sukat, jotka olivat kovin karheat ja tekivät olon
epämiellyttäväksi. — Ja rappukäytävässä oli sama tuoksu, joka siitä
hetkestä lähtien on ollut minulle rakas, sillä se symbolisoi kaupunkia
ja kaikkea tuntematonta.
Me kuulimme gramofoonin soittoa ja ääniä kolmannesta kerroksesta.
Ovikello helisi jossakin sisällä, jokin lasi särkyi, joku nainen
kirkaisi.
»Jumalan kiitos, että tulee uusia kasvoja. Me olemme lopen kyllästyneet
kaikki toisiimme. Jokaisella on samat vanhat ilkeydet kuin viime
talvena, ja me kuolemme ikävään.»
Rouva Spindel yritti valloittaa minut keski-ikäisen naisen hymyllä,
jossa on paljon epämääräisiä lupauksia ja epämääräistä pessimismiä. —
Olin kyllä kuullut hänestä paljon. Väitettiin yleensä, että hänessä
olisi eräitä epänormaaleja taipumuksia, ja hän koetti mahdollisuuksien
mukaan ylläpitää tätä uskoa.
»Astukaa sisään ja asettukaa niin mukavasti kuin voitte. Tuolla on
vielä vähän samppanjaa jäljellä. Esittely on ikävää ja tarpeetonta.
Esitelkää itsenne, jos tahdotte ja kelle tahdotte, mutta varokaa
naisia, se on parasta tänä iltana. Elokuun troopillinen ilmanala,
ymmärrättehän.»
Korte johdatti minut samppanjan luokse; — sitä oli tuskin puolta pulloa
jäljellä, mutta pari tyhjää näkyi olevan kumollaan pöydän jalkojen
vieressä.
»Pieni ryyppy, häh? Otetaan loppuun, ennenkuin toiset huomaavat.
Harvoin saa näin hyvää tavaraa.»
Korte löysi jostakin laakean samppanjamaljan, mutta minä sain tyytyä
juomalasiin. — Gramofooni soi, ja joku pari yritti tanssia keskellä
lattiaa potkien samalla mattoa syrjään, mutta muut istuivat tyynyillä
ja polttivat tupakkaa. Huoneessa saattoi olla kymmenisen henkeä, mutta
ei ollut mitään ahtauden tunnetta.
»Näyttäkääpä.» — Joku nainen nousi hitaasti seisomaan vieressäni.
Ojensin käteni hiukan hämmentyneenä. Korte päästi varoittavan
sotahuudon, ja samppanjalasini oli tyhjä. Sen reunassa oli pieni
punertava juova siinä kohtaa, mihin vieraan huulet olivat koskettaneet.
»Hyi, Caritas, kuinka sinä olet ahne. Nuori ystävämme on vielä niin
ujo, ettei hän osaa pitää puoliaan.» Korte huitoi käsiään teeskennellyn
raivostuneena.
»Oh, Cari tahtoo näyttää, että hän on oppinut maalaamaan huulensa
niinkuin pariisilainen hm... hm...»
Pitkä, laiha mies, joka oli nojannut ikkunaan, kääntyi meihin päin. En
erottanut hänen kasvojaan, kun hän seisoi selin ikkunaan, mutta hänen
äänensä oli pehmeä, ja hän venytteli sanojaan teeskennellyn laiskasti.
»My boy, sinä olet ilkeä niinkuin aina», sanoi nainen, jota nimitettiin
Caritakseksi. »Minä en ole enää mikään pikku tyttö, enkä ole koskaan
ollutkaan. Ja on epähiehoa huomauttaa, että nainen maalaa huuliaan. Se
ainoastaan huomataan salaa, — ihaillaan hänen uranuurtajarohkeuttaan,
mutta siitä ei puhuta. Mutta minä turmelin teidän lasinne.»
Hän hymyili minulle ja tuli aivan lähelleni, luoden ilkkuvan silmäyksen
ikkunaan päin. Minä yritin vakuuttaa, että lasi oli minulle ainoastaan
pyhitetty, mutta että samppanja ikävä kyllä oli lopussa.
En oikeastaan koko iltana tullut tarkemmin katselleeksi Caritasta, tai
oikeammin, tuijotin häneen liiankin paljon, mutta en saanut tajuntaani
yksityispiirteitä. Seuraavana päivänä tulin miettineeksi, oliko hänellä
tumma vai vaalea tukka, mutta en olisi aivan varmasti voinut vastata
siihen. Saattoi olla siltä väliltä. Hänen puvussaan oli violetti kukka,
jossa oli myös punaista, ja kaula-aukko oli hiukan — aivan hiukan
ratkennut, niin että saatoin nähdä pienen, mustan langanpätkän pistävän
esiin siitä.
Rouva Spindel tuli meidän luoksemme. Vasta silloin huomasin, että hän
oli katsellut meitä hymyillen, ja hänen hymyssään oli jotakin terävää.
Se oli kiiltävä hymy, niinkuin käärmeen nahassa on kiiltoa. — Hän
tuli ja laski kätensä keveästi Caritaksen vyötäisille. — Tulin aivan
huomaamattani ajatelleeksi, oliko mitään perää niissä jutuissa, joita
hänestä kerrottiin. Epämiellyttävä tunne puristi sydänalaani, aivankuin
pimeässä olisin koskettanut jotakin pehmeää ja kylmää.
Ikkunan luona ollut mies astui lampun valopiiriin. Tunsin hänen
ivalliset, kalpeat kasvonsa ja pistävät silmänsä. Se oli maisteri
Hellas, jonka näki teatterin ensitiloissa ja joskus Kämpin
päivällispöydässä. Hän oli julkaissut jonkin kirjan; en jaksanut
muistaa oliko se runoja vai suorasanaista, mutta tiesin, että hän toimi
sanomalehtialalla ja että häntä pidettiin taitavana ja säälimättömänä
kriitikkona.
Hän tuli meidän luoksemme ja sanoi osoittaen rouva Spindeliä:
»Älkää välittäkö Irmasta. Hän yrittää imponeerata ja tehdä
kylmän, myrkyllisen viettelijättären vaikutuksen. Hän koketeeraa
turmeltuneisuudellaan, ja voimme sentähden olla varmat siitä, että
hän pohjaltaan on hyvin viaton ja muuttuisi suorastaan ujoksi, jos
sattumalta joutuisitte kahdenkesken. — Caritas taas on lapsukainen,
joka on hiukan maistanut kokemuksien maljasta ja hapuilee uteliaana
edelleen. Hänen ainoa vikansa on, että hän tekee sen liian avoimesti,
siksi tulee hän lopulta häviämään pelin.»
Caritas otti tyynyn ja heitti sillä maisteri Hellasta. Rouva Spindel
taas yritti peittää loukkaantumistaan ja sanoa kevyesti:
»Minun yritykseni ovat jo edeltäpäin tuomitut epäonnistumaan, kun herra
maisteri on läsnä. Milloin hän itse ei voi olla seuran keskipisteenä,
estää hän jokaisen muunkin olemasta sitä. Hän on raaka, hävytön,
jumalaton mies, joka uskoo olevansa kyynillinen, ja hän on hurmaava
siksi, että hän saa muutkin uskomaan sitä.»
Caritas nauroi ja kosketti hiljaa minun kättäni, kun rouva Spindel
kurkottautui tyttömäisesti varpailleen ja yritti suudella Hellasta, ja
Hellas pyyhki poskeaan kiroten hiljaa. — Hänen kosketuksensa oli aivan
kevyt ja välitön, ja kuitenkin minä tiesin, että hän oli tehnyt sen
aivan tahallaan ja määrätyssä tarkoituksessa.
Korte oli kerännyt tyynyjä erääseen nurkkaan. Siirryimme ryhmänä sinne,
lukuunottamatta rouva Spindeliä, joka hävisi toiseen huoneeseen.
Maisteri Hellas valitsi rauhallisesti suurimman tyynyn ja istuutui.
Caritas sanoi:
»Tuo mies on porsas, hän on unohtanut kaikki kohteliaisuuskäsitteet.»
»Anteeksi rakas neiti», vastasi Hellas. »Käsite kohteliaisuus on
jo vanhentunut. Ihmeellistä, kuinka tiukasti naiset pitävät kiinni
vanhoista ennakkoluuloista silloin, kun niistä on heille määrätynlaista
hyötyä.»
»Se kuuluu naisen psykologiaan», sanoin minä. »Naiset muodostavat
kirkossa kuulijakunnan. Naiset ovat militarismin tuki. Naiset ovat
vanhoillisin osa yhteiskunnassa; he ylläpitävät sitä.»
»Minä ainakin pidän itseäni modernina», huudahti Caritas. »Minä olen
maalannut huuleni näyttääkseni, että uskallan tehdä sen kaikista
ennakkoluuloista huolimatta. Minä olen yhtä vapaamielinen kuin kuka
mies tahansa, kun se koskee minun omaa mukavuuttani. Minä olen lukenut
sosiologiaa, käytän äänioikeuttani ja ihailen modernia runoutta.
Goethe oli vanha poroporvarillinen aasi ja Kant maksatautinen
kauppamatkustaja. Minä tutkin uneni psykoanalyyttisesti ja suggeroin
itseni terveeksi ja kauniiksi. Minä...»
»Syvä ja ihaileva kunnioitukseni», sanoi Hellas ja hänen äänensä oli
ärsyttävän irooninen. »Minä tervehdin sinua, ihana kapinoitsija,
joka murskaat yhteiskunnan huulimaalipuikoilla. Sinun »modernismisi»
on hienosti naamioitua keimailua, ja sisimmässäsi sinä olet yhtä
vanhanaikainen kuin neljäkymmenvuotias impi, joka tekee syntiä...
hm... ja käy laulamassa virsiä helluntaikokouksissa. — Vanhanaikaisuus
etsii sinussa vain uusia muotoja. — Minä en ole koskaan väittänyt
olevani moderni ja tiedän, että en koskaan tule moderniksi, sillä
koko se sana on typerä ja koomillinen. Sinä voit lukea Carl
Sandburgia ja hurmaantua, ja kuitenkin syvimmältään alitajunnassasi
sinä ihailet Koskennientä ja elegioja, koska ne vetoavat siihen
sentimentaalisuuteen, mikä on naisluonteen pääpiirre. Sinä voit
kuvitella rakastuneesi autonkuljettajaan tai johonkin insinööriin,
jolle koko elämä on suuri logaritmitaulu...»
»Kuka soivaa Koskennientä», kysyi joku huoneen toiselta puolelta.
Sitruunankeltainen valo virtasi suuresta varjostimella varustetusta
lampusta ja kiersi Caritaksen hartioita kuin silkkinen liina. Hellas
istui varjossa, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Myöhemmin huomasin,
että se oli hänen tapansa. Hän saattoi senvuoksi ärsyttää pelkällä
käytöksellään sanomatta sanaakaan.
»Koskennientä on riepoitettu monta vuotta, ja häntä ei hellitetä
koskaan. Juuri sen pitäisi todistaa, että hänessä on 'sitä jotakin',
jota teiltä muilta puuttuu. Kukaan runoilijanousukas ei jätä
hammastelematta häntä, sillä jokainen heistä kadehtii syvimmältään
Koskenniemen populariteettia, vaikka ei ikimaailmassa tunnustaisi sitä.
Maisteri Hellaskin varmaan luopuisi koko modernismista, jos tietäisi
senkautta saavansa saman maineen...»
»Roskaa», sanoi Hellas. »Eihän tässä kukaan halua riistää
Koskenniemeltä hänen laakeriseppelettään. Toiset puhuvat pellosta,
toiset pellon aidasta. Minä haluan vain huomauttaa, että hänen
paikkansa on ja täytyy tällä hetkellä olla historiassa. Me kuulumme
toiseen aikakauteen kuin hän. Mitä yhteistä meillä on klassillisen
muototaituruuden, kreikkalaisen mytologian, Panin ja kiurujen kanssa.
— Ne kuuluvat kokonaan toiseen maailmaan kuin me. Ja kuitenkin
vilpittömästi myönnän, että kadehdin Koskennientä sydämeni pohjasta.
En hänen populariteettiaan, vaan tekijäpalkkioita. Nykyaikana,
traagillista ehkä, runoilija on jonkinlainen juovikashousuinen
kauppamatkustaja, joka mahdollisesti omistaa smokingin, kokoelman
panttilippuja ja luoton Brondinilla...»
»Herra Jumala, varjele meitä runoudesta», sanoi Korte sekoittaen
tukkaansa epätoivoisesti. »Te olette äkkiä sairastuneet kaikki. Voiko
joku vielä nykyaikana puhua runoudesta. Se johtuu siitä, että juotava
on lopussa. Yksi pieni ryyppy...»
»Pieni ryyppy, häh, lopettakoon puheensa nykyajasta, sillä juominen
on yhtä vanhanaikaista kuin runoileminenkin, mikäli tämä nyt on
vanhanaikaista. Tosiasia lienee, että runoileminen on tällä hetkellä
eniten muodissa. Turhaan saa odottaa romaania tai proosaa, paitsi
tietysti korvenraataja- ja rahvaskuvitelmia. Minä ainakin olen
kyllästynyt hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan. Mutta
mitä voisi muuta odottaa. Suomihan on noin kymmenen tai kolmetoista
vuotta jäljessä ajastaan. Kansalaissota...»
»Hiljaa», huusi Caritas ja painoi kätensä Hellaan suuta vasten.
»Ei mitään politiikkaa. Se on pannaanjulistettu. Ja Korte kuuluu
suojeluskuntaan — tai ainakin hänen pitäisi kuulua lehtensä kunnian
vuoksi. Siitä kysymyksestä saa puhua ainoastaan kuiskaten ja ainoastaan
yksin. Tai tahdotko, että sinua heitetään tiiliskivillä...»
»Herra Jumala», huus Hellas, ja minä huomasin, että hän oli todella
innostunut, sillä kaikki ironia ja venyttely oli poissa hänen
äänestään. »Totisesti, jos siitä olisi pienintäkään apua, niin saisivat
mielihyvällä kivittää minut, mutta tämä kirottu maa on sokea ja kuuro.
Täällä pitäisi heittää pommeja, jotta ihmiset heräisivät...»
»Eläköön Vänrikki Stoolin tarinat ja Saarijärven Paavo», huusi Korte.
En tiedä oliko hän tosissaan vai oliko se hänen tapansa laskea
leikkiä. »Alas estetisoivat kamarimaisterit, joiden turpa pyörii ilman
kostuketta.»
»Kortetta on mahdoton hillitä», sanoi rouva Spindel, joka huomaamatta
oli kumartunut viereeni ja puhui aivan korvani juuresta, niin että
hätkähdin. Hänen hengityksensä kosketti kuumana poskeani ja tunsin
jonkin hajuveden makean, yllyttävän tuoksun. — »Meidän täytyy hankkia
lisää juotavaa, muuten seura hajoaa. Me olemme liian vanhoja tuttuja
kaikki voidaksemme tyytyä toistemme seuraan ilman juotavaa. Ja
toiseltapuolen te olette liian uusi tuttava ja vapaudutte sen tunnosta
ainoastaan juomalla. Eikö totta...?»
Hän oli aivan lähelläni ja hänen silmissään oli vanhan naisen hiukan
väsynyt ja hiukan julkea ilme. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa:
poika, poika, olet miellyttävän nuori ja sinussa on varmasti jotakin
hauskaa, mutta sinä tarvitset rohkaisua ja minä kyllä...
Hän nousi ja meni eteiseen puhelimen luo. Korte seurasi häntä ja
mutisi tietävänsä hyvän numeron, josta sai koska tahansa. Hellas oli
vetäytynyt varjoon ja nojasi päätään käsiinsä väsyneen näköisenä.
Caritas leikki turkkilaisen tyynyn silkkitupsuilla. — Ulkona oli aivan
pimeää, niinkuin elokuussa on. Kello saattoi olla jo yli yhdentoista.
— Toisesta huoneesta kuului naurua, ja gramofooni pantiin jälleen
käyntiin. Joku pari tanssi yli lattian. Eteisestä kuului Kortteen ääni:
»No, mitä helvettiä! kyllä teillä on. Täällä puhuu toimittaja Korte.
— Toimittaja Korte, ettekö kuule! Minä olen ennenkin saanut... Liian
myöhäistä, saakeli... eikö ketään... No, täältä tullaan hakemaan...
viskiä... eikö mitään muuta... no, varatkaa nyt ainakin pari pulloa...
mutta pitäkää varalta... täältä tullaan... sanotaan puolen tunnin
kuluessa... Selvä on.»
Rouva Spindel ja Korte tulivat voitonriemuisesti tanssien yli lattian
ja kaatuivat jalkoihimme matolle.
»Hah-hah. Minä voitin, vaikka ne eivät tahtoneet antaa. Saakeli, ne
tulevat yhä röyhkeämmiksi. Sanoivat, että on liian myöhäistä. Piru,
niiden kanssa tulee kyllä toimeen, kun osaa vain puhua... Toivottavasti
runous on unohtunut, häh. Caritas, anna suukko vanhalle sedälle, joka
järjestää sinulle ihanat viskigrogit. — Ai, saakeli, mutta kuka lähtee
hakemaan. Minä olen jo osani tehnyt enkä viitsi enempää.»
Minä tarjouduin lähtemään, sillä minulla oli omituinen pahanolon
tunne. Jollakin tapaa häpesin maisteri Hellaan edessä, vaikka en ollut
oikeastaan mitään puhunut. Rouva Spindel hermostutti myös hiukan minua.
En osannut vielä vapaasti suhtautua häneen.
Caritas nousi hitaasti ja sanoi:
»Minä lähden mukaan. Täällä on hiukan kuuma, ja minusta on hauska
hiukan seikkailla.»
Hän katsoi suoraan Hellakseen, mutta tämä heilautti vain ärtyisästi
kättään. Minä sain Caritaksesta aivan uuden kuvan. Äsken hän oli ollut
nuori tyttö, joka nauroi ja puhui uhkamielisen vapaasti, keimaili
rohkeasti ja halusi seikkailuja. Nyt hän oli nainen, kylmä, ylpeä,
maalattu, uhkaava. Hänen kasvonsa olivat oranssinkeltaisessa valossa
kuin valkoinen naamio, josta loisti kaksi jalokiveä. Huomasin kokonaan
erehtyneeni arvostelussani hänestä. Hän oli ehdottomasti täysin
kehittynyt nainen, varmasti yli kahdenkymmenen neljän, ehkä jonkin
verran vanhempi minua.
»Seikkailulle ja sotamaalauksessa», sanoi Korte ja nauroi. »Niin, niin,
luonto se tikanpojan puuhun vetää. Nuori ystävämme saa pitää varansa,
ettet sinä tee hänelle mitään pahaa, häh-häh.»
* * * * *
Olin hämmentynyt siitä uudesta näköalasta, jonka olin saanut hänen
olemukseensa. Pimeässä kuljimme alas rappusia, ja hän nojasi minuun.
Tunsin hänen kapean vartalonsa lähelläni. Hän oli suoran viivan
aikakauden lapsia, hänessä oli jotakin pikantin poikamaista.
Saimme auton ja lähdimme ajamaan Vladimirinkadulle. Auto oli rämisevä
ja kehno, mutta vauhti oli luja. Pitkänsillan tuolla puolen välkähti
näkyviin himmeä, puolivaloinen lyhtyrivi. Taivas oli hiukan pilvinen ja
tuulinen.
Caritas puristui melkein kiinni minuun autossa.
»Mitä ajattelette minusta. Puhuinko liian vapaasti siellä ylhäällä?
Oh, kun yö kuluu pitemmälle, saatte kuulla paljon kauheampaakin. Minun
mielestäni täytyy miehen ja naisen voida puhua vapaasti vaikka mistä
asioista. Nykyaikana.»
»Mutta tosiasiaksi jää kuitenkin, että he ovat Mies ja Nainen», sanoin
minä ja koetteeksi kumarruin lähemmäksi häntä.
Hän ei väistynyt kauemmaksi, vaan nauroi hiljaa.
»Sehän juuri antaa keskustelulle kirpeämmän maun. Mikään ei lopulta
ole mitään. Vain siksi että olemme tottuneet pitämään jotakin pahana,
tunnemme halua tehdä sitä. Jos mikään ei tuntuisi synniltä, ei kukaan
tekisi syntiä. — Voi, minä pelkään, että teen teihin kovin turmeltuneen
vaikutuksen, mutta Hellas on oikeassa. Tahdon tehdä kaikkiin ihmisiin
sen vaikutuksen. Omalaatuista erikoisuuden tavoittelua.»
Hän yritti puhua kevyesti — leikitellen ja ärsyttäen. Mutta me olimme
hiukan liian lähellä toisiamme, hiukan liian vieraat toisillemme,
hiukan liian kahdenkesken, jotta keskustelu olisi vapautunut
pingoittuneisuudesta.
Asematorin valaistu kellotaulu oli vilahtanut ohitsemme ja painanut
silmän verkkokalvoon kellertävän jälkikuvansa.
»Modernin maiseman kuu», sanoin minä.
Auto pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen ja alkoi töryyttää torveaan.
Rappuun ilmestyi valo ja joku nainen tuli avaamaan.
»Minä tulen mukaan», sanoi Caritas.
Nainen oli yöpuvussa, aamuviitta yllään. Hän ei ollut nuori, mutta minä
näin paljaat jalat ja viitan aukosta valkean kaulan. Hänen silmissään
oli levoton, hermostunut ilme, mutta hän oli kohtelias.
»Jaa, se on toimittaja Kortteen. Olkaa hyvä ja tulkaa sisään. En
uskalla näin avonaisesti. Joku voi ilmiantaa.»
Me jäimme ovensuuhun seisomaan. Se oli verrattain suuri huone tuota
tavallista tammifaneeri-standarttityyliä. Nurkassa oli pukkisänky ja
vaikeitten lakanoitten välissä nukkui pieni tyttö. Hänellä oli kalpeat
kasvot ja poskilla sairaalloista punaa. Peittoa oli valahtanut pois,
joten jalka pisti esiin. Se oli hiukan likainen, mutta sievä, ja tytön
nukkuvien silmien ympärillä oli hienoa sinistä varjoa.
»En hennonut herättää sitä raukkaa», sanoi nainen ja hänen silmiensä
levottomuus vaihtui hetkiseksi äidin avuttomaksi hellyydeksi. »Hän
kantelee sitä päivisin ja illalla, ja monta kertaa saa olla huolissaan.
Kerran joku oli yrittänyt... Hienot ihmiset ovat kaikkein pahimpia.
Onhan tämä ikävää, mutta täytyy...»
Puhuessaan oli hän jostakin piironginlaatikosta kaivanut pari pulloa
silkkipaperikääreineen.
»Tämä on oikein alkuperäistä, suoraan laivasta tuotu tänään.
Se toimittaja Korte on hyvä kundi. Hän antaa joskus tytölle
karamellejakin. — Kaksisataa kaksikymmentä yhteensä.»
Minä annoin rahat ja työnsin pullot taskuihini. Naisen silmissä oli
levottomuutta ja nälkää... hänen kaulansa oli hieno ja valkea... mutta
kädet sierettyneet ja punaiset.
Caritas hypähteli autossa. — »Tämä on seikkailua tavallaan. Ja niin
suloinen pikku tyttö. — Te tunnutte olevan tottunut tähän. Minä olen
pari kertaa ollut mukana. Kerran haimme laivasta konsuli Nordin
moottorilla. Se oli jännittävää. Jotainhan olisi voinut tapahtua.
Herroilla oli browningit mukana.»
Auto kiisi rämisten ja ulisten autiota katua. Kadunkulmassa seinää
vasten painautuneena seisoi nainen odottaen. Taivaalla oli pilviä
ja tuulista, mutta ilma oli kuitenkin raskas ja kuuma. Me molemmat
tunsimme sen samalla kertaa. Me olimme hiukan liian lähellä toisiamme.
Minä suutelin häntä. Hänen huulensa olivat viileät, ja ohivilahtavan
katulyhdyn valo loi hänen silmiinsä kummallisen kiillon.
»Oliko se synti?» kysyin minä.
»Ei, jos varmuuden vuoksi pyyhitte huulenne. Hm, mikäli minä kykenen
arvostelemaan, teette te sen varmasti ja jokseenkin kokeneesti.»
Tunsin itseni noloksi. Hänellä oli joka tapauksessa yliote. Hän
hallitsi tilannetta. Se loukkasi hiukan itserakkauttani, ja aivojeni
halki vilahti häviävä epämieluisuuden tunne.
En osannut sanoa mitään... Olimme hiukan vieraat toisillemme. Tosin ei
koskaan voi oppia tuntemaan ketään ihmistä, mutta voi oppia huomaamaan
miten joku reageeraa joissakin määrätyissä tilanteissa ja niistä
joltisellakin varmuudella tehdä johtopäätöksiä, miten hän reageeraa
muissa tilanteissa. Se on ihmisen luonne.
Sanoin sen hänelle ja hän nauroi.
»Teissä on sama vika kuin Hellaassa. Hän voisi olla ihana mies, mutta
hän ryhtyy aina erittelemään. Hänessä ei ole enää tunteita, hän on
eritellyt ne loppuun.»
»Oh, Hellas, hän vaikuttaa liian fanaattiselta ollakseen kylmä.
Mutta puhua rauhallisesti ja eksaktisesti, valita käyttämänsä sanat.
Naamioida tunteensa sanoilla...»
Caritas ei vastannut mitään. Tunsin, kuinka hänen kätensä koski
polveani, puristi sitä hyväillen. Minä kiersin kiihkeästi, hiukan liian
kiihkeästi käteni hänen ympärilleen. Mutta hän naurahti ja vetäytyi
pois:
»Siinä on teidän filosofianne ja eksaktisuutenne. Te olette, jumalan
kiitos, vielä kyllin nuori voidaksenne elää erittelemättäkin. Minun
mielestäni ainoastaan sellainen intuitiivisesti eletty, sanoisinko
absoluuttisesti eletty hetki, jossa ei ole mitään itsetuntoa, ei mitään
minä-tietoisuutta tai erittelyä, jossa vain on itse elämä, sellainen
hetki on todellinen nautinto.»
Minä nauroin.
»Nyt te paljastitte itsenne. Juuri siksi, että te voitte puhua
siitä, juuri siksi te olette aivan samanlainen kuin minäkin. Meidän
sukupolveltamme on kadonnut niin sanottu elämän hurma. Me käymme
aina avoimin silmin, me emme koskaan elä sokeasti, intuitiivisesti.
Meillä...»
Caritas oli tarttunut käteeni. Auto kiepahti ulvahtaen pimeän kulman
ympäri, jotakin mustaa suhahti ohitsemme, kuului repeävän metallin
helinää ja autonkuljettajan kirous.
»Ne pirut, ajavat lyhdyt sammuksissa. Nyt meni kurasiipi helvettiin.
Vaikka olisi pahemminkin voinut käydä.»
Caritas oli hiukan kalpea.
»Minä voitin kuitenkin», sanoi hän, mutta hänen äänensä ei ollut varma.
»Nyt tekään ette eritellyt, vaan todella elitte erään tapauksen.
Intuitiivisesti, sokeasti.»
Keskustelunaihe oli kyllästyttävä. En viitsinyt jatkaa enempää. Pidin
vain hänen kättään kädessäni ja suutelin sitä — jokaista sormenpäätä
erikseen — aivan hiljaa ja hellästi.
»Rakas pieni tyttö. Pelästyittekö?»
Juuri tuo tapa vaikuttaa useimpiin naisiin. Se antaa erikoisen, pienen
satutunnelman, jossa on jotakin intiimiä ja todellista, yksinäisyyden
synnyttämää hellyyttä teeskennellyn hellyyden takana. Se hivelee
jokaisen naisen valloitushalua ja itserakkautta, ja saa miehen
tuntemaan kipeätä nautintoa omasta, todellisesta ylemmyydestään.
»Oh, ei se ollut mitään», sanoi Caritas, ja minä tunsin, kuinka hänen
kätensä vapisi pienin, hermostunein nytkähdyksin. »Minä en voi sille
mitään, että pelkään. Minussa on jo pikkutyttönä ollut taipumuksia
neurasteniaan. En tahtoisi, mutta pelko on jotakin saatanallista
ja lumoavaa. Se pakoittaa minut etsimään sitä, kulkemaan pimeässä,
ärsyttämään miehiä raivoon ja tuntemaan nautintoa pelostani. — Oh, minä
olen typerä.»
Auto pysähtyi, ja kuljettaja sytytti taksamittarin pienen lampun.
Valonkajastuksessa näin Caritaksen kasvot himmeästi pimeän halki. Ja
äkkiä valtasi mieleni ihmetys, kenen kanssa olin ajanut koko tien
yöllisen kaupungin halki. Kuka se oli, joka oli istunut vierelläni,
jota olin suudellut, jonka kanssa häviävän sekunnin ajan olin tuntenut
kuoleman ja häviämisen kauhun. Hän oli nuori tyttö, hän oli vanha
nainen, hän oli viaton ja kokenut, hän oli kylmä ja kuuma, intohimoinen
ja torjuva.
Jokin ajatusyhtymä toi mieleeni Herakleitoksen sivun kuivasta
filosofianhistoriasta, lauseen vastakohtien ykseydestä, olevasta
ja harhaluulosta. Herakleitos oli ollut karvainen erakko, joka oli
peloittanut vuorenrinteillä kulkevia yksinäisiä naisia, hän oli
ratkaissut Caritaksen arvoituksen kolmetuhatta vuotta ennen tämän
syntymää. Sama ikuinen fraasi salaisuudesta ja sfinksistä. »Emme voi
oppia tuntemaan muuta kuin tavan, jolla ihminen reageeraa määrätyissä
olosuhteissa ja niin edespäin.»
Minä ajattelin tätä samalla kun maksoin ja aukaisin oven pimeään
rappukäytävään. En ollut sanonut mitään — kiivetessämme ylös kumisevia
kiviaskelmia ja Caritaksen vetäytyessä kauemmaksi minusta, huomasin,
että olin ollut ikävä ja epähuvittava. Tunsin, että tukkani oli hiukan
liian pitkä niskasta, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa,
että olin keskustellut kömpelösti. — Minut valtasi kipeä häpeän ja
itsehalveksimisen tunne, johon sekaantui vihaa tuota tuntematonta
naista kohtaan.
Niin kiipesimme ylös ja tultuamme valoon, josta riemuhuudot tervehtivät
meitä, huomasin, että olin erehtynyt, että Caritas oli täysin
tyytyväinen minuun ja että hän katseli minua tavalla, joka ei ainakaan
ollut halveksiva.
Korte otti pullot haltuunsa ja rouva Spindel tarttui teeskennellyn
innokkaasti käsivarteeni tehdäkseen nuorekkaan vaikutuksen. Hän puhui
teennäisellä, visertävällä äänellä:
»Voi, suokaa nyt anteeksi, että tulin vaivanneeksi teitä. Huomasin
vasta teidän mentyänne, kuinka epäkohtelias olin. Mutta olihan teillä
Caritas mukananne. Caritas on hyvin herttainen tyttö.»
Hän katseli vaanien minua ikäänkuin yrittäen vainuta, oliko mitään
tapahtunut. Minä sanoin huolettomasti:
»Ei suinkaan, menin hyvin mielelläni. Mutta Caritas ei suinkaan ole
mikään tyttö, hän on kaikkea muuta, mutta ei sitä.»
»Hyi kuinka epäkohtelias nuorukainen», huusi Caritas sisältä.
»Tällaisen palkan saa siitä, että yrittää olla avulias ja kohtelias.»
Hellas nousi nurkastaan ja sanoi:
»Pyyhkikää maali huulistanne, nuori mies, ja yrittäkää olla vielä
viattomamman näköinen.»
Ja hän alkoi pateettisesti lausua jotakin runoa, joka alkoi:
»Yön synti sun silmäsi leimannut on...»
Mutta Korte vaati vaitioloa. Hän toimi soodavesipullo- ja lasiarmeijan
ylpeänä johtajana, heiluttaen korkkiruuvia valtikkana kädessään.
»Arvoisat kuulijat, häh. Yksi pieni ryyppy...»
Joka puolelta satoi tyynyjä häntä kohti. Koko seurue oli muuttunut
riehakkaaksi. Äskeinen painostava tunnelma oli poissa.
»Ei mitään puheita... Suu kiinni. 'Pieni ryyppy, häh', ja pullot auki.»
Kaikki sekoittivat grogeja, naiset verrattain mietoja, mutta Korte ja
Hellas lisäsivät soodavettä vain näön vuoksi.
»Juomme ensin Caritaksen ja tämän jalon nuorukaisen maljan, sillä he
ovat valinneet hyvän osan, jota ei ole heiltä pois ottaminen», selitti
Korte. »Sitten päästäksemme parempaan alkuun, juomme rouva Spindelin
maljan ja kohotamme eläköönhuudon naiselle, joka on säilyttänyt
nuoruutensa ihanuuden pikkutunneille asti...»
Rouva Spindel läimäytti Kortetta hellästi korvalle, ja tämä
yritti puolustautua selittämällä, että hän oli puhunut vain
vertauskuvallisesti.
»Minä ehdotan, että säästämme maljat erikoisempiin juhlatilaisuuksiin,
ja että jokainen juo niin paljon kuin kestää, mikäli juotavaa
riittää», sanoi Hellas. »Päästyämme alkuun voimme alkaa sivistyneen ja
kultivoidun keskustelun. Muunlaisesta ei tietysti ole kysymystäkään.
— Koska täällä on naisia ja koska runous on epäintresanttia, ehdotan
että ryhdymme pohtimaan seksuaalikysymyksiä. Niiltä puuttuu tosin
määrätynlainen uutuudenviehätys, mutta voimme silti olla varmat, että
jokainen läsnäolijoista antautuu keskusteluun innostuksella ja n.s.
kiinnostuksella.»
»Maisteri Hellas on hävytön», selitti Caritas. »Hän arvostelee
sopimattomasti naisia, ja muuten keskustelunaihetta on tarpeeton
esittää. Keskustelu kääntyy kuitenkin luonnonmukaisia uria myöten
siihen suuntaan.»
»Minä hyväksyn kaiken, mitä sanotaan, kunhan vain saan pitää pullon
vierelläni», sanoi Korte. »Herättäkää minut, jos nukahdan. Minä en
pidä metafysiikasta. Mutta minä hyväksyn ponsilauseet, kun vaaditaan
allekirjoituksia.»
Rouva Spindel oli tullut minun viereeni. Hän tuli tarpeettoman
lähelle ja nauroi tarpeettoman äänekkäästi Kortteen puheille. Taas
tuli sieraimiini hänen hajuvetensä tuoksu. Koetin muistutella sen
nimeä, mutta en muistanut samankaltaista. Jokin rouva Spindelissä teki
epähienon vaikutuksen. Minusta tuntui kuin olisi hän jollakin tapaa
ollut likainen. Väistyin varovasti kauemmas, mutta hän veti minut
istumaan viereensä ja niin jouduin olemaan hänen ja Caritaksen välissä,
mikä muihin läsnäolijoihin tuntui tekevän koomillisen vaikutuksen.
»Maisteri Hellas tekee toivoakseni seurueelle sen kunnian, että ryhtyy
alustamaan ehdottamaansa keskustelukysymystä.» — Rouva Spindel oli
juhlallinen ja arvokas.
»Ensin haluan sanoa muutamia sanoja koolla olevasta seurakunnasta. Jos
minun sallittaisiin...»
»Missään tapauksessa ei sallita», huusi Caritas. »Saamme kuitenkin
kuulla ainoastaan hävyttömyyksiä.»
»Minun varma mielipiteeni on se, että me olemme kokoelma nykyisen
yhteiskunnan valioväkeä.» Hyvä! hyvä! »Senjohdosta olemme luultavasti
nykyisen yhteiskunnan surkuteltavimmat olennot. Meidän koko olemuksemme
on ainoastaan näyttelemistä, ainoastaan sitä eikä mitään muuta.
Alkaen minusta itsestäni, joka yritän näytellä olevani kyynikko, aina
Kortteeseen, joka erittäin innostuneesti näyttelee olevansa juoppo,
jolle ei mikään muu merkitse mitään kuin pullo. En halua saada lisää
vihamiehiä ryhtymällä paljastamaan jokaisen muunkin näyttelemää osaa.
Ihminen ei suutu mistään enempää kuin siitä, että hänen kasvoiltaan
riisutaan naamio, jonka hän on omaksunut sopivaksi itselleen. Rouva
Spindel esimerkiksi loukkaantuisi verisesti, jos minä paljastaisin,
että hän yrittää tehdä itsensä intresantiksi levittämällä ympärilleen
eräänlaista mainetta...»
»Ei mitään persoonallisuuksia», huusi rouva Spindel nauraen. »Häneen
ei voi suuttua», kuiskasi hän minulle, mutta minä näin, että hän oli
loukkaantunut, vaikka yritti kätkeä sitä.
»Me olemme valistuneita, siksi tiedämme itsekin, että näyttelemme,
ja näytteleminen on syöpynyt vereemme niin syvälle, että näyttelemme
itsellemmekin silloin kun olemme yksin muun katselijapiirin puutteessa.
Mutta kaiken tämän jälkeen nousee itsestään selvänä kysymys, mitä
me todellisuudessa olemme. Sitä taas on mahdoton ratkaista, joten
meidän on kaiken keskustelun pohjaksi otettava se hyvin epämääräinen
hypoteesi, että me olemme todella sitä, mitä me näyttelemme olevamme.»
»Ei, mutta hyvät ystävät...», sanoin minä. »Tämä hipoilee hiukan
liiaksi muinaista sofismia, joka on jo vanhanaikaista.»
»Hän on oikeassa», sanoi Caritas. »Miksi meidän pitäisi ajatella
syvällisesti. Eksymme vain metafysiikkaan, ja siitä keskusteleminen on
aina hedelmätöntä. Ehdotan, että alustaja jättää teoriat ja siirtyy
todellisuuteen. Me puhumme nyt rakkaudesta.»
»Anteeksi, nuori neiti. Teidän käsitesekaannuksenne on merkillinen.
Jos kerran seksuaalikysymys on keskustelunaiheena, ei sen suinkaan
tarvitse merkitä sitä että keskustelisimme rakkaudesta. Jo itse käsite
on vanhentunut. Nykyaikana ei ole enää olemassa n.s. rakkautta, ei
ainakaan siinä merkityksessä kuin sitä ennen on käytetty. Meidän on
joko sekaannusten välttämiseksi määriteltävä uudestaan se käsite tai
sitten hylättävä se kokonaan, mikä minun mielestäni on viisainta.»
Caritas riensi vastaamaan:
»Luulen melkein maisteri Hellaan pyrkivän todistamaan, että rakkaus
on ainoastaan sukuviettiä. Minä en hyväksy sitä. Jotakin pyhää täytyy
meilläkin sentään olla, ja luulen, että ainoa alue, mistä me sitä
etsimme, on juuri rakkaus. Maisteri Hellaan katsantokanta on ainoastaan
vanhaa materialismia, ja kukaan meistä ei kai ole enää materialisti,
vai kuinka?»
»Minä ainakin olen», sanoi Korte ja haukotteli vasten kasvoja
Caritakselle.
»Naisten kanssa on mahdotonta keskustella», sanoi Hellas. »He
loukkaantuvat verisesti, jos huomauttaa heidän epäloogillisuudestaan.
He kuuluvat tunnepsykologian alaan, he etsivät ratkaisunsa
mielikuvituksesta ja mystiikasta. — Mitä taas materialismiin
tulee, niin se käsite on jo sanana liian ruma ja tympäisevä, jotta
viitsisin olla sitä. Tosiasiassa esimerkiksi Caritas itse ei ole edes
materialisti, koska hän ei vielä ole ehtinyt niin pitkälle ajattelussa.
Hän on vielä lapsen, alkuihmisen ja primitiivisen uskonnon kannalla
ajattelussaan.»
»Niin paljon minä kuitenkin ymmärrän», väitti Caritas, »että maisteri
Hellas eksyy asiastaan ryhtyessään huomauttelemaan vastustajansa
älynlahjoista. Niin tekevät ainoastaan kommunistiagitaattorit ja
maallikkosaarnaajat.»
Kaikki taputtivat riemastuneina käsiään.
»Minä luovun taistelusta», sanoi Hellas. »Minä olen ainoa idiootti
tässä seurassa, sillä minä luulin, että nykyaikana voi vielä puhua
joistakin asioista vakavasti. Te kaikki olette nykyaikaisempia kuin
minä.»
»Me näyttelemme, me olemme olevinamme turmeltuneita ja kevytmielisiä»,
sanoi Caritas. »Mutta me emme voi muuta. Jos me joskus yrittäisimme
todella puhua vakavasti, rupeaisimme me itkemään. Sillä tosiasia on,
että me elämme kuilun yläpuolella. Me olemme kadottaneet uskon.»
»Hm, jos me nyt yrittäisimme sanoa jotakin, niin me elämme vain ja
odotamme ihmettä. Me odotamme uutta Messiasta, uutta uskontoa...»
Minä vaikenin, sillä Hellas nauroi:
»Sanokaa mieluummin: me odotamme jotakin uutta väristystä, uutta
hekumaa, koska meidän turmeltuneet hermomme ovat kyllästyneet kaikkiin
vanhoihin ärsytyksiin.»
»Lopetetaan tämä. Hellas on pahalla tuulella ja me menetämme koko
nautinnon yhdessäolosta», sanoi rouva Spindel nousten seisomaan, ja
Korte lauloi haaveksivasti:
»Nyt pulloni kaulaa suudellen
isä Bakkuksen luokse ravaan.»
»Mikä ihana nautinto yhdessäolosta», sanoi Hellas ja meni sekoittamaan
itselleen uuden grogin.
»Yhteinen eläköönhuuto hermafrodiitti Hellaalle», ehdotti Caritas
ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. »Hellas tekee aina minut niin
surulliseksi. Lohduttakaa minua.»
Hellas tuli luoksemme, hän oli hiukan juovuksissa ja istuutui
viereemme. Olimme kolmisin samassa ryhmässä.
»Caritas, voitko sanoa, mikä ero on sinulla ja prostituoidulla?» kysyi
Hellas ja hänen kasvoillaan oli jotakin inhottavaa, niin että olisin
tahtonut lyödä häntä.
»Jumala, sinä olet tullut hulluksi. — Tuollaisia hän puhuu; onko
ihme, jos ihmiset haluaisivat murhata hänet.» — Nyt oli Caritaskin
loukkautunut ja hänen huulensa vapisivat.
»Ajattele hiukan, lapsi kiltti, niin huomaat, että ajatus ei ole
lainkaan mahdoton. Sinä olet maalattu, hän on maalattu. — Sinä antaudut
miehille, tai ainakin annat ymmärtää kautta rantain, että teet sitä,
— hän tekee sen rahasta, sinä teet sen himo... anteeksi, rakkaudesta.
Sinun silmäsi sanovat jokaiselle miehelle:... niin... ehkä... Ei,
Caritas... anna anteeksi. En tarkoita, mitä puhun, olen hiukan
humalassa ja katkeroitunut. Tämä kirottu seura kykenee viemään pilalle
paremmatkin hermot, saati sitten minun. Cari, suothan anteeksi, en
tahtoisi mitenkään loukata sinua.»
Minä olin vetäytynyt syrjään ja katselin heitä. Hellas oli
humaltunut yhä enemmän ja enemmän. Ja humala paljasti, että hän
näytteli Caritakselle jossakin määrätyssä tarkoituksessa. — Lampun
oranssinvärinen valo kiusasi minua. Siinä oli jotakin myrkyllistä,
niinkuin koko seurueen ilmapiirissä. Hellas kääntyi minun puoleeni:
»Koettakaapa kuvitella, missä te nyt olette. Te luulette olevanne
taiteilijatar Spindelin luona pienellä puoliboheemiviftillä. —
Mutta oletteko varma siitä. Mistä te tiedätte sen? Minä tiedän,
että me olemme yksityisessä mielisairaalassa, joka on järjestetty
mahdollisimman miellyttäväksi potilaille. Korte on lääkärinä täällä,
hän toi teidätkin tänne, koska terveydentilanne on osoittanut
arveluttavia merkkejä. Älkää naurako. Te ette tiedä, kuinka totta minä
puhun. Ikkunoissa on nyt verhot, ne vedettiin eteen, jotta ette olisi
huomannut, kun ristikkoja asetettiin niiden eteen...»
Koetin suggeroida itseni seuraamaan Hellaan sanoja. Hänen ajatuksensa
oli niin luonnollinen ja itsestään selvä, se vapautti ajattelemasta,
kaikesta. Olin vain unohtanut jotakin, koetin muistutella mieleeni...
»Oh, älä viitsi Hellas. Koko ajatus on ikivanha. Minä olen lukenut
sen jostakin Chestertonin romaanista. Sillä ei ole enää uutuuden
viehätystä.» — Caritas haukotteli, hän oli herttaisen lapsellisen
näköinen. Koketeerausta tietysti!
Oli jo kovin myöhäistä. Hellas meni ikkunan luo ja veti verhon sen
edestä. Taivas alkoi olla vaalea ja kirkas. Jokin yksinäinen tähti
paloi kaupungin kattojen yllä sinertävänä, ilman ulottuvaisuutta. Osa
seurasta, ne, joihin en ollut tullut kiinnittäneeksi mitään huomiota,
oli hävinnyt.
»Minä lähden kotiin nukkumaan», sanoi Caritas. »Hellas, sinä olet ollut
inhoittava koko illan. Mutta sinulta on tietysti turha odottaa mitään
anteeksipyyntöjä?»
»Anteeksipyytäminen on aina liian helppoa, jotta kukaan uskoisi siihen.
Se on vanhanaikaista, niinkuin kohteliaisuuskin.»
Aloimme tehdä lähtöä. Korte oli aivan humalassa. Hän nauroi ja oli
onnellinen. — Rouva Spindel oli jo kokonaan unohtanut minut, hän
riippui Kortteen käsipuolessa hysteerisesti nyyhkyttäen:
»Ei, ei, ette saa lähteä, minä jään aivan yksin. Rakkaat, rakkaat, minä
pelkään olla yksin. Ette s-a-a-a!»
Korte veti minua syrjään:
»Täällä on vielä puoli pulloa jäljellä. Lähtekää te vain, minä jään
rauhoittamaan naista. Minä tulen jäljessä, kun ehdin, häh.»
Caritas, Hellas ja minä lähdimme yhdessä. — Kadulla alkoi olla jo
valoisaa. Porttikäytäviin ja varjokohtiin pakeni hämärä, joka oli
aivankuin aineellista, hiutaleista. — Ja kaikki ikkunat kiilsivät
kummallista valoa, heijastusta siitä valosta, mitä meidän aistimemme
eivät kyenneet tajuamaan.
Olimme kävellen tulleet Senaatintorin kulmaan. — Siinä Caritas pysähtyi
ja ojensi kätensä Hellaalle.
»Sinähän asut Kaivopuistossa. Herra Hart saattaa minut perille, meillä
on kai sama matkakin. Kun kohteliaisuuskin on vanhanaikaista, niin
sinun ei tarvitse...»
Hän kosti... Vaikka minä juuri olin koko ajan miettinyt, miten saisin
Hellaan erotettua seurasta, tuli minun vaikea olla. He olivat koko
illan olleet taistelukannalla; tuntui kuin kumpikin olisi tahtonut
pistää toistaan sydämeen. — Ja Hellas:
»Ajattelin juuri sanoa samaa. Minä olen aika lailla väsynyt. On jo
viikon ajan ollut hermostuttavan paljon töitä ja kutsuja. — Pidä
hauskaa. Sanomme kai sentään, näkemiin.»
Hän kumartui hattu kädessään ja suuteli Caritaksen kättä hienosti ja
kohteliaasti. Kun hän kohotti päänsä, välkähtivät hänen hampaansa
hienossa hämärässä.
Caritas ja minä kävelimme hitain askelin Aleksanterinkatua. Taivas oli
valkoinen, ja kadun itäpäässä, meren takana, paistoi punaiselta.
»Minä olen varkain tullut kaupunkiin ja asun hotellissa nämä pari
päivää. Huoneisto on liian ikävä näin kesällä, ja siellä on vanha täti
huolta pitämässä. Jos menisimme sinne, saisin koko aamupäivän kuulla
jankutusta epäsiveellisen myöhäisestä kotiintulosta. — — Huomasitteko
muuten, että se peto puri minua käteen.»
Caritas kohotti kätensä. Minä huomasin veripisaran, aivan pienen ja
kirkkaan juuri siinä kohtaa, missä ranne yhtyy kämmeneen. Seuraten
äkillistä vaistoa tartuin häneen kiinni ja suutelin tuota kohtaa.
Tunsin veren maun. Se oli vastenmielinen, suolaisen tahmea...
Kuljimme äänettöminä eteenpäin. Ikkunat kiilsivät, niissä oli
salaperäistä, tajutonta elämää. Koko kadun pituudelta ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä. Me olimme ainoa elämä, ainoa inhimillinen.
»Muistatteko Paul Morandia: Kaupat ovat kuin suuria kukkia, jotka
aukeavat aamulla ja sulkeutuvat illalla. — Ei! se pitäisi sanoa
ranskaksi, mutta muistan vain tuon kuvan. Minulla on eräs kirja.
Tahtoisin näyttää sen teille, mitä te pitäisitte siitä. Se on
Hellaan...»
»Runoja... En tiedä... Hellas on merkillinen persoonallisuus. Tahtoisin
joskus lukea, mitä hän on kirjoittanut. Muuten ei koskaan saa mitään
selvää hänestä. Hän tuntuu vaihtavan mielipiteitä, niinkuin paitoja,
aina vain saadakseen sanoa vastaan ja leikkiäkseen paradokseilla, jotka
eivät ole paradokseja...»
»Hänen runoistaan ei pääse sen enempää selville. Ne ovat järjettömiä,
jos arvioi niitä tavallisen mittapuun mukaan, itse hän ei ota niitä
vakavalta kannalta, — joskus minä pidän niistä, joskus en... Hän
koettaa intohimoisesti repiä alas sen, mikä on vanhaa. Ja lopultakaan
ei hänellä ole mitään uutta sen sijalle tuotavana. Vain jonkinlainen
hillitön, hapuileva pyrkimys... Ne ovat vakavia, kuolemanvakavia, mutta
niitä on mahdotonta ottaa vakavalta kannalta, jos tuntee Hellaan...»
Olimme kääntyneet Ylioppilastalon kulmasta, ja seisoimme hotellin
oven edessä. Jossakin porttikäytävässä seisoi poliisi, nojaten seinää
vasten. Hän torkkui puoliunessa. Hänen takinnappinsa kiilsivät.
Caritas oli sanomattoman pienen ja hennon näköinen. Hän oli taas pieni
tyttö, joka on ensimmäisellä seikkailullaan aivan omin päin. — Minut
valtasi se sama jännitys ja odotus, joka edeltää kaikkia ratkaisevia
hetkiä, joista on mahdoton tietää, miten ne päättyvät, jolloin on
itsensä ulkopuolella ja katselee itseään ihmetellen, ikäänkuin koko
asia ei liikuttaisi lainkaan.
»Niin, minulla on se kirja tuolla ylhäällä... Jos te tahdotte, niin
voitte tulla hetkeksi istumaan vielä. Minä en ole väsynyt, ja minä
haluan nähdä auringon nousevan... vanhan auringon.»
Taas me olimme hiukan liian vieraat toisillemme ja hiukan liian lähellä
toisiamme. Jossakin seisoi Hellas ja katseli meitä pistävin silmin
ivallinen hymy huulillaan. — Tietysti minä menin, minulla ei ollut
mitään syytä leikkiä miekkailua.
Eteisessä oli portieri kaulus avoinna ja hiukan likainen paita pistäen
esiin takin raosta. Hän oli kalpea ja uninen, silmissä uhkaava ilme,
mutta hän ei sanonut mitään. Tiesin kyllä, mitä hän ajatteli, mistä hän
oli varma, mutta minä puolestani en ollut siitä varma. Hän taas oli
voiton puolella, sillä hän oli ainakin varma juomarahoistaan. Caritas
ja minä taas emme olleet varmat mistään.
* * * * *
Koko tunnelma oli epätodellinen. — Caritas ei sytyttänyt sähköä, vaan
aukaisi ikkunan. Me katselimme ulos Heikinkadulle, jonka puissa oli
väkevä, uhmaileva vihreys. — Kuin jotakin tehdäkseen siirteli Caritas
esineitä pöydällä:
»Niin, se kirja. Se on jossakin matkalaukussa, ja en tiedä viitsinkö
hakea sitä. Mitä me Hellaasta... Ja sehän oli vain tekosyy... Me kai
voimme puhua vilpittömästi niinkuin ystävät, — minä olen väsynyt
ikuiseen näyttelemiseen... Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että
se oli vain tekosyy. Ja jos minä ottaisin kirjan esille, olisi se vain
teeskentelyä. Emmekö me voi olla ystäviä.»
Minä en vastannut mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä
hiljaa. Se ei ollut enää teeskentelyä. Se oli todellista hellyyttä,
joka ei tahdo mitään pahaa, hiukan sentimentaalista, mutta niin
suloista.
Meidät ympäröi hotellihuoneen epäpersoonallinen kosmopoliittisuus. —
Oli jotakin sadunhaurasta ja kirkasta minun sielussani. Kaikki väsymys
ja raukeus, kaikki muistot, kaikki ahdistava oli poissa. Ulkoa tulvi
aamun raikkautta huoneeseen, ja ilmaan sekaantui hienon hieno, melkein
tajuamaton lehmusten tuoksu. Me istuimme aivan hiljaa käsi kädessä.
Tajusimme toistemme hengityksen, suonten rauhallisen tykinnän.
Hänen kaula-aukkonsa oli hiukan ratkennut, aivan hiukan, ja siitä pisti
esiin pieni langanpää.
Ikkunalaudan maali oli halkeillut, ja sininen pohjaväri näkyi
halkeamista. Kaukainen autotorven huuto kantautui korviimme.
»Kaikki kadut johtavat ikuisuuteen tänä aamuna», kuiskasi Caritas.
Hänen hengityksensä oli hieno ja tuoksuva. Hän nojasi minuun
luottavasti ja hänen hiuksensa koskivat poskeani pehmeinä ja hiukan
karheina.
Kaukaiset talojen katot hävisivät siniseen autereeseen. Ikkunat saivat
yhä kirkkaamman kimalluksen.
Katselin Caritasta. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt kaikki uhmaileva
ylpeys ja voitonvarmuus. Puuterin ja puoleksihävinneen huulimaalin alta
näkyivät lapsen kasvot. Niissä oli jotakin avutonta ja hapuilevaa,
jotakin sanomattoman yksinäistä ja ikävöivää.
Minä suutelin hänen silmiään aivan hiljaa. Hän sulki ne huokaisten
pitkään ja nojautui minuun. Hän oli painava kuin nukahtanut lapsi minun
käsivarttani vasten. — Me emme enää olleet vieraat toisillemme. Me
olimme tunteneet toisemme hyvin kauan, ja ikävöineet toisiamme hyvin
kauan. Näkymätön käsi hyväili hiuksiani ja otsaani. Olin onnellinen,
olin lapsi, olisin itkenyt, jos olisin voinut. Olin inhoittavan
sentimentaalinen.
Jossakin kaukana idässä nousi aurinko, — vanha aurinko oli kuollut
ja uusi aurinko nousi elämään. — Taivas paloi punaista ja kultaa.
Vastapäisten talojen ylimpien kerrosten ikkunat olivat liekkejä,
kylmiä, eläviä liekkejä.
»Me kaikki pelkäämme yksinäisyyttä, me pelkäämme jäädä yksin itsemme
kanssa. Meidän täytyisi tehdä tiliä, me nauramme itsellemme, juomme ja
tanssimme ja sanomme: meidän jälkeemme tulkoon vedenpaisumus. Emmekä
me kuitenkaan ajattele todellisuudessa niin. Me emme edes tiedä,
mitä me todellisuudessa ajattelemme. Me leikimme sanoilla ja olemme
unohtaneet... Me emme usko, ja kuitenkin me tiedämme, että olemme
viimeinen sukupolvi ennen tuomiopäivää. Miksi me emme osaa enää edes
itkeä.»
Caritas oli jo poissa kaikesta äskeisestä. Sadun hauras kimallus oli
kadonnut ympäriltämme. Me olimme kaksi ihmistä hotellihuoneessa,
johon hitaasti tunkeutui liian kirkasta valoa. Me olimme väsyneitä ja
kalpeita. Ehkä itse tietämättään oli Caritas astunut vaarallisen rajan
yli. Hänen sanoissaan oli liian paljon banaalisuutta, liian paljon
todellisuutta. Jos minä haluaisin, saisin hänet. Jos haluaisin näytellä
hiukan, olla kiihkeän hellä, intohimoinen, puhua siitä, kuinka elämä
häviää, puhua katoavaisuudesta ja elämän ikuisesta liekistä ja muusta
tuollaisesta, joka vaikuttaa naisiin, — silloin saisin hänet. — — —
Halveksin itseäni sanomattomasti, ja tavallaan halveksin häntäkin,
ja juuri siksi, että luulin ymmärtäväni häntä. Minulla oli henkinen
yliote, mutta jos käyttäisin tilaisuutta hyväkseni, halveksisi hän
jälkeenpäin minua. Tuskin tapaisimme enää koskaan. Olisin vain eläin,
niinkuin kaikki muut ihmiset.
Ja kuitenkin meillä molemmilla oli paljon yhteistä kaipausta, yhteistä
pessimismiä. Me olimme molemmat yhtä heikkoja, yhtä turmeltuneita. Niin
luulin. Me olimme sanomattoman vieraat toisillemme ja myös sanomattoman
läheiset. Me olimme oppineet tuntemaan toisemme emmekä koskaan tulisi
tuntemaan toisiamme.
Aurinko oli noussut, ja kaduilla liikkui ihmisiä. Joku työmies, joku
kadunlakaisija. Vastapäisestä porttikäytävästä tuli poliisi esiin. Hän
ojenteli itseään ja haukotteli. Hänen takinnappinsa kiilsivät.
Minä suutelin Caritasta ja lähdin. Hänen huulensa olivat kylmät ja
raikkaat, hänen silmänsä olivat onnellisen raukeat. Me olimme ystäviä.
»Muistakaa, älkää soittako minulle. Kun minä haluan tavata teitä,
soitan teille tai haen teidät käsiini. Eikö se ole paras?»
Hän oli voittanut. — Hänen huultensa muisto huulillani ja koko
olemuksessani laskeuduin hississä kolme kerrosta. Portieri joi kahvia
ja näytti virkistyneeltä.
»Ihana aamu, herra. — Niin. — Kiitoksia. — Kiitoksia paljon.»
Kävelin Arkadiankadulle. Ihana, raikas aamu ympäröi minut. Olin nuori,
olin reipas, oman itseni herra. Elämäntunto syöksyi hyökynä ylitseni.
Rappukäytävän tuoksu, viileä kesäautio huoneisto. Otin kylmän suihkun
ja poltin savukkeen vuoteessani. En jaksanut enää ajatella. Olin vain
onnellinen. Caritas! Cari...!