Polle soitteli kelloaan hakaveräjällä ja odotti Pekkaa, hyvää
ystäväänsä, tuomaan suolapalaa hänelle.
Eipä vaan kuulunut, vaikka jo oli varmasti aamiaisen aika, koskapa
talossa ruokakellolla soitettiin. Se Pekka välistä nukkuikin ohi
aamiaisajan, unikeko, ja unohti veräjällä käynnin. Silloin ei ollut
oikein mukavaa koko päivänä.
Polle puisti päätään vähän harmistuneena ja lähti vönkkimään vesakkoon.
Ruohossa oli vielä yön jälkeen kastetta ja se oli mieluista pureksia.
Paarma surisi lehtiverkossa, mutta eksyi eikä osannut puremaan. Saattoi
hyvin seista siinä varjossa ja odottaa Pekkaa.
Sieltäpä Pekka jo tulikin. Kas, kun tuli, ettei kolistellut
veräjäpuita, eikä virkkanut mitään.
— Missä sinä taas niin kauan viivyit, hirnasi Polle Pekalle ja tuli
ottamaan palansa.
— Lähtään Polle uimaan tuonne rannalle, sanoi Pekka ja taputteli Pollen
kaulaa.
Melkein joka aamu, silloin kun Pollella ei ajettu, vei Pekka Pollen
rantaan, kapusi selkään ja varovasti lähti Polle veteen, ilman suitsia.
Kiersi syväyksen reunaa ja kun pääsi niin matalalle, että varoi Pekan
jalkojen ylettyvän pohjaan, karisti pojan veteen ja kahlasi rannalle.
Pekka kirkui ilosta ja Pollella oli hyvin hauskaa.
— No, odotas, kun pääsen selkääsi, sanoi nyt Pekka ja kapusi ja tyrkki
polvillaan Pollen arkoja kylkiä.
— Elä sinä aina potki kylkiin, sanoi Polle. — Vie minut kiven viereen
ja hyppää sitten siitä... No, pitele nyt harjasta, ettet putoa.
Uimasta palattua oli se hauska tarinatunti, josta Polle piti yhtä
paljon kuin Pekkakin. Polle huiskautteli kärpäsiä hännällään ja pää
alhaalla, pojan sylissä melkein, kuunteli mitä poika hänelle puheli.
— Kun minä tulen suureksi, niin minä kynnän maata nurin sinulla, sanoi
Pekka.
— Ja minä kierrän sitten kauniisti kaikki kivet ja seisotan pahoissa
paikoissa, että saat levätä. Ethän sinä sitten kiroile, niinkuin muut
miehet tekevät kyntäessään?
— En minä puhu rumasti milloinkaan. Ja sitten kun tehdään yhdessä
viljapelto oikein kauniiksi, minä kylvän siihen ruista ja seuraavana
kesänä ajetaan sitten yhdessä taas lyhteet riiheen. Voi miten hauskaa
se on.
— Niin, ja sitten kun tulee talvi, mennään yhdessä myllyyn, sanoi
Polle. — Minä juoksen kauniisti, kauniimmin kuin kenellekään muille
ja varon pahoissa tien käänteissä kaatamasta kuormaa. Kun palataan,
paistaa kuu ja tähdet vilkuttavat lumisen metsän läpi.
Pekka taputti käsiään.
— Se on hauskaa. Kun päästään kotiin, riisun minä sinulta valjaat ja
teen hyvän appeen eteesi. Jos on kova pakkanen, laitan loimen selkääsi,
että on lämpimämpi.
— Etkös laitakin hyvästi jauhoja appeeseen, kun kerran on yhdessä
niitä kasvatettu ja laitettu, sanoi Polle ja hyväili sametinpehmeällä
huulellaan pojan päätä.
— Annanhan minä toki omalle Pollelle... leipääkin tuon joskus sinulle
talliin, niinkuin nyt aina tänne hakaankin.
— Sitten minä lihon ja jaksan vaikka kuinka raskaita kuormia vetää. Ja
juosta. Minä juoksen niin ettei kukaan pääse ajamaan edelle.
Mutta nyt oli kesä ja paarmat ahdistivat Pollea. Pekka teki
lepänoksista vastan ja ajeli niitä pois.
— Eikö sinulla ole ikävä täällä kun saat olla yksin? kysyi Pekka.
— Kylläpä joskus, mutta sitten kun sinä käyt, on mukava olo koko
päivän. Ja ajetaanhan minulla väliin, ja työssä ei tule ikävä
milloinkaan.
— Onko sinusta työnteko hauskaa? kysyi Pekka.
— On toki; laiskottelu on ikävää aina. Kun oppii oikein tekemään työtä,
ei ole ikävä milloinkaan.
— Kun tulen isoksi, teen oikein kovasti työtä, sanoi Pekka.
— Ja sitten tullaan yhdessä vanhaksi, minä tulen ennemmin. Mitäs sinä
silloin minulle teet?
Pekka mietti ja punoi Pollen harjaa.
— Hoidan sinua hyvin.
— Etkä vie markkinoille ja siellä myy?
— Enhän toki.
— Etkö myy muillekaan? uteli Polle. — Kun minä sinun hyväksesi teen
kaikki minkä voin, niin...
— En myy, älä veikkonen puhukaan siitä semmoisesta. Enhän minä niin
paha ole.
— Sitten kun minä kuolen, niin laitat länkeni pään alle ja kaivat
haudan johonkin minulle, eikö niin?
— Niin, niin, ja minä nyljen sitten nahkan päältäsi ja saan siitä
oikein lämpimiä kenkiä, sanoi Pekka.
— Vai nyljet sinä nahkani, virkkoi Polle ja näytti olevan vähän
hämillään. Että nyt Pekkakin tekisi sen minkä muutkin, tuntui vähän
pahalta.
— Kyllähän se on vähän ilkeätä työtä, mutta isä sanoo, että kaikkea
pitää oppia tekemään ja sitten kun sinä kuolet, opettelen minä sitäkin.
Polle huokasi. Mihin ne sitten hänen nahkansa vienevät. Kun hän oli
varsa ja isäntä ajoi hänellä ensi kertaa, oli vanhan ruunan nahka —
niin isäntä sanoi — reessä ja sitä piti pelätä niin ettei tahtonut
aisoissa pysyä. Ikävä juttu, että nahka sillä lailla kuljetellaan.
Polle muisti jotain.
— Kuulehan Pekka, luuletko että meillä hevosilla on sielu? Kuulin
kerran isäsi sanovan, ettei eläimillä ole sielua. Eiköhän olisi
meilläkään.
— Mikä se semmoinen kapine on?
— En minäkään tiedä. Kaipa se on jotain, joka on vain ihmisillä,
sinullakin, Pekka.
— Nyt minä muistan. Se on sitä, että pääsee taivaaseen. Pääsetköhän
sinä Polle taivaaseen?
— Mitä luulet?
— En tiedä. Tuskinpa, kun kerran nahkanikin nyljetään, huokasi Polle.
— Kyllä minä mielelläni jätän nahkan päällesi, jos vain sitten pääset
taivaaseen. Pitääpä kysyä isältä tätä asiata.
— Sano sitten minulle, kun kuulet, pyysi Polle. — Kysy, miten sinne
mennään. Minusta se tuntuu mahdottomalta, kun sinne ei kerran pääse
eläessään. Minuthan, samoin kuin ihmisetkin pannaan maakuoppaan. Eihän
sieltä mihin pääse. Taitaa olla leikkipuheita ne semmoiset, naurahti
Polle.
— Miten lienee sinun kanssasi, mutta kyllä ihmiset pääsevät jos ovat
oikein hyviä, sanoo äiti. Mutta jos se onkin siinä, kun ihmisiä ei
nyljetä, arveli Pekka. Tästä minä kysyn ihan paikalla, kun menen kotiin.
— Mutta sitten sinulle taitaa tulla ikävä, kun minä kuolen, sanoi
Polle. Onhan sinulla sitten toisia hevosia, osannevatko sitten olla
sinun mieliksesi niinkuin minä.
— Kyllä minulle taitaa tulla ikävä, arveli Pekka pää alhaalla.
Polle hyväili huulillaan Pekan niskaa ja sanoi:
— No, älähän nyt sure, vielä minä elän monta vuotta. Sinä tulet
mieheksi ja kasvatat varsoista uusia... kyllä ne oppivat, niinkuin
minäkin.
— Kyl-lä. Minusta tuleekin hevosmies.
Pekka käveli veräjälle ja Polle saatteli häntä.
Kun poika pujahti veräjän toiselle puolelle, laski Polle vielä päänsä
hänen kainaloonsa.
— Tulehan taas aamulla.
— Tulen minä, ja ne taitavatkin sinulla ajaa tänä päivänä heiniä
haasioille.
— Hyvä on, päästään heinäntekoon, hirnahti Polle iloisesti. — Tule
sinä hakemaan minua.
— Minä en taida saada suitsia sinun päähäsi, sanoi Pekka.
— Kyllä minä tulen sinun jälessäsi muutenkin.
Pekka lupasi tulla noutamaan Pollen, joka jäi siihen veräjälle
katselemaan hänen jälkeensä.