Tietäähän sen, että Repolainen on mainio kalakeiton keittäjä, kun aina
rantoja hyppää ja kalojen kanssa puuhaa. Tosin Mikki syö halukkaasti
semmoista kalaa, jonka aurinko on keittänyt kovin suuressa padassa,
järvessä, kun sattuu kalamiehen koukusta karkaamaan ja kuolemaan,
mutta joskus saa Mikki vastustamattoman halun keittää oikeata keittoa,
rannalla, kallion kyljessä, veden hengessä, roihuavilla tervatulilla.
Niinpä nytkin Mikko istui rantakivellä ja mietti sitä keittoa. Oli koko
yön etsinyt rannalta sitä auringon keittämää ja paistamaa suuhunsa,
saamatta mitään.
Nälkä väänsi ilkeästi sydänalaa, ihan niin, että pitkä sylki putosi
suusta. Voi kuitenkin sitä nälkää, miten pani pahasti sisuksissa.
Ei mitenkään voinut nauttia kauniista kesäaamustakaan. Veti niin
alakuloiseksi, että häntäpöyrykin putosi kiveltä veteen ja Mikki
säikähtäen veti sen takaisin ja laski siihen kivelle vierelleen,
samalla vähän naurahtaen.
Jopahan nyt kalat lopetti rannoilta, nepä mädänneet ja makeat. Kun
saisi oikeata kalakeittoa, lahnaa eli muuta suurta kalaa. Kelpaisi
tässä tuskassa vaikka ahvenkin. Tulisi se siitäkin välttävä, jos olisi
voita panna pataan, niinkuin aina ne mirriläiset mötkäyttävät silloin
kun kalaa keittävät.
Mikin häntä nytkähti ja suu visahti nauruun. Johtui taas mieleen ne
mirriläiset, nakattajat.
Jos lähtisikin Mirrilään ja pyytäisi maukujia ongelle. Saisihan sitä
onkia itsekin, mutta lystipä olisi taas tehdä niille vähän kiusaa,
ongittaa ensin kalat ja kun saa keiton kypsäksi, pistellä se yksin
partaansa.
Lähtisi tämä hiuka ja hiveltäjäinen mahasta.
Parasta se on kun lähtee.
Mikki vikitteli rantakiviä myöten Mirrilän rantaan.
Siinäpä oli niiden nakattajien kalavehkeet, onget ja siimat. Siltä
näyttää ettei ole ongella käyty eikä kalaa keitetty. Johan ne laiskat
viitsisivät edes kalastaa.
Mikko siitä sitten vähitellen pihaan ja tupaan.
Tiesihän sen, että Mirrilässä vain maattiin. Mirrivaarista vanhimpaan
muoriin asti.
Mikko esitteli, että jos sitä nyt kuitenkin lähdettäisi ongelle ja
kalaa keittämään, kun on näin kaunis päivä ja kalat hyppii aivan
rantakiville.
Isäntämirri haukotteli ja köyristeli selkäänsä.
— Mitenkä tuo olisi... tuon ongelle lähtemisen kanssa, kun niin
painostaa. Taitaa tulla siitä vesisateet.
Repolaista yhä tuimasi ja nälätti. Lähteä pitää nyt mirrien, ei siinä
auta haukotus eikä selän köyristely, ajatteli hän ja heilautteli
häntäpöyryään.
— Mikä siinä on, että aina maataan, hihkasi mirrien korvaan. — Jos minä
nyt otan ja hujauttelen...
— Millä? kiivastui isäntämirri Mikin röyhkeydestä. — Tuolla
hännälläsikö?
Repolainen huomasi, että pitää panna asia nauruksi, muuten ei tule
kalaan lähdöstä mitään.
Kun siinä sitten haukoteltiin, nakateltiin ja kuonnuteltiin
makaamisesta jäykistyneitä selkiä, niin jopa lähdettiin.
Eipä tarvinnut edes lähteä Mikin soutamaankaan näitäpä naukujia,
niinkuin välistä piti tehdä onkimatkoilla. Mirrilän rannassa hyppi
ahvenet niin että ruohikko heilui. Ei muuta kun heitti siiman veteen,
niin paikalla lätkähti köriläs rannalle.
— Minä käyn perkaamaan, sanoi Mikki, näitäpä kaloja, ahvenen
pörriäisiä. Vedelkää te muut niitä vain maalle.
Ei auttanut, piti jo peratessa pistää partaansa muutama kala, kun se
nälkä niin väänsi mahaa.
Repolainen liikkui ketterästi. Laittoi kivenkoloon padan ja hyvän
tervastulen alle. Kauankos siinä kalat kiehuivat.
Maisteli ja haisteli sitä keittoa ja nauroi kouraansa näilläpä
mirreillä, jotka eivät taas arvanneet mitään hänen metkuistaan.
Kun kala tuntui olevan makeimmillaan, sanoi mirreille:
— Menkää nyt hakemaan leipää ja piimää, minä tässä jään vahtimaan
keittopataa, ettei kukaan pääse sitä varastamaan eikä kaatamaan.
No, lähtiväthän mirrit pihaan, mutta jättivät minijämirrin varalta
rantaan, jos Mikko sattuisi taas mitä ilkeyksiään tekemään.
Mikkoa nälätti jo ihan kovasti. Kun suolaa maisteli keitosta, tipahteli
makeat vedet suupielistä. Ihmetteli, että minijämirri jätettiin häntä
vahtimaan, mokomakin mötys. Kyyrötti nyt siinä rantakivellä ja piti
varalla hänen kaikkia liikkeitään.
— Kuulehan hyvä emäntä, kun sanon.
— No mitä? naukasi mirri.
— Että mene veikkonen nyt hakemaan metsästä mustikoita jälkiruuaksi,
niin tulee tästä oikein juhla-ateria. Mutta varo kovin kauan
viipymästä, ettei keitto ehdi jäähtyä. Pian sieltä pihasta toisetkin
palaavat.
— Jos sinä latkit keiton yksin mahaasi, sanoi minijämirri.
— No johan sinä nyt puhut ihan päättömiä, naurahti Mikko. — Pienin
osahan tässä minulla on. Mene nyt pian ennenkuin toiset palaavat.
Tietäähän tämän vätyksen, että lähti.
Eipä siinä Mikkokaan joutanut siekailemaan, eikä leipää ja piimää
odottelemaan. Nosti padan tulelta ja puhalteli, jäähdytteli. Ja alkoi
pistellä poskeensa kaloja, hörppäsipä väliin lientäkin. Suu siinä
kiireessä tahtoi palaa, mutta ei auttanut.
Loppu täytyi kaataa maahan ja napsia sitten parhaimmat kalat siitä
kiviltä suuhunsa.
Jopa mirritkin palasivat pihasta ja minijän mötkäle mustikasta.
Mikko kiireesti selittämään:
— Voi hyvä ihme, mikä piti tulla. Kun Hukka Hujulainen kulki tästä ohi
ja minä... satun olemaan... vähän poskessa, niin silloin lotkimaan
kaloja padasta ja minä kun ajamaan sitä heittiötä, niin kaataa padan
tuohon ja loikkii matkaansa. Siihen se nyt meni vakainen vaivan näkö.
Ihan sydäntä pakottaa tämä vahinko.
Mikko piteli mahaansa käpälillään, kun söi sen niin täyteen, että
pakotti tosiaankin.
Tietää sen, mikä elämä siitä nousi. Syytettiin minijääkin
huolimattomaksi, kun niin lähtee Mikon narrattavaksi.
Eikä vähemmin Repolaista.
— Kyllä sinä taisit itse kaataa keittopadan, sanoi isäntämirri. — Jos
me nyt sinua tässä mötkimään, kuvatus.
— Eihän se vahinko siitä parane, sanoi Mikki. — Ei muuta kun onget
likoon ja uusia kaloja pataan. Mutta kun kerran aina minua syytätte
kaikesta, niin keittäkää itse keittonne. Enpä halua olla mokomien
syyteltävänä.
Ja Mikko lähti vilistämään. Päästyään suojaisaan paikkaan, kellistyi
rantakalliolle hautomaan täysinäistä vatsaansa ja naureksi partaansa.
Mutta mirreiltä jäi uusi keitto keittämättä. Kun näes kukaan heistä ei
osannut sitä keittämisen taitoa.
Kalat täytyi popsia keittämättä.
Eikähän niitä enää saatukaan.