Mirriläisiä vaivasi kovin usein kyläilyn halu. Eivät malttaneet pysyä
kauan kotonaan ja tehdä töitään, vaan piti lähteä kyliä votkimaan.
Nyt olisi pitänyt lähteä Naukuniemeen, mutta sinne oli venematka ja
Mirrilän väki oli kovin laiskaa soutamaan. Mikäpä sitä kehtasi venhettä
kiskoa, varsinkaan tuulella. Siinä kävi selkäkin niin kipeäksi,
soutaessa, eikähän se muutenkaan oikein sopinut mirriläisväen arvolle.
No mikäpä siinä. Olihan Mikko Repolainen niin kovin mukava mies,
vaikka joskus kepposiakin teki, että hän souteli mirrejä mielellään
kylämatkoilla ja muulloinkin, milloin tehtiin huvikäyntejä saarissa.
Ei muuta kuin sana taaskin Mikolle, että tulla vain soutamaan.
Mirriläisten ja Naukuniemeläisten välit olivat olleet joku aika
takaperin huononpuoleiset. Riita oli tullut hiirestysmaista ja kun oli
tapella natistettu, olivat Naukuniemeläiset jääneet tappiolle.
Vähitellen olivat välit tulleet entiselleen ja olipa jo muutaman kerran
vierailtukin toisissaan.
Nyt piti lähteä Naukuniemeläisille näyttämään mirrineitojen uusia
pukuja, joita oli teetetty vartavasten koulunkäyneellä ompelijalla,
Liisa Kurnaulla.
Tietää sen, että mirrineidot olivat innoissaan, ärrivaari ei jaksanut
kuunnella enää sitä nakausta ja mankumista, vaan tokasi:
— Pitikin niille laittaa niitä hepeneitä, hepsakkeille. Nyt semmoista
elämää pidetään, ettei korvat tässä enää kestä. Menkää siitä jo
kylään, jos menette, minä jään kotiin ja lämmitän saunan ja kylven
kyläkustistani.
Ja kun ei tullut sanasta apua, otti vaari jo patukan ja koveni:
— Jos nyt ei jo lakata siinä peilailemasta ja räkättämästä, niin tästä
saatte.
Ja äitimirrille kivahti:
— Aina sinäkin niille annat perään joka asiassa. Näihinkin hepeniin
pistettiin markat kalliina aikana ja nyt ei muuta kuin pitää hypätä
näitä hepeneitä näyttelemässä. Johan tuolla ihmisetkin nauravat.
Mirrimuori sähähti:
— Älä sinä vaari aina toraa jauha. Pitihän jo Lirularun ja Mirumarun
muutenkin saada uudet puvut, ja kun nyt ollaan kerran talollisia, niin
laitettiin tämän kerran vähän hienompaa.
Jopa mirrineidot olivat valmiina ja äitimirri myös. Mirrityttärien
hännän päässäkin oli nauharuusuke ja kaulassa semmoiset röyhelöt, ettei
näkynyt kuin nenän päätä ja vähän silmiä.
— Kun nyt Mikki vaan pian tulisi, että päästäisiin lähtemään, sanoi
Lirularu ja käveli hieman kankeasti kahisevissa koltuissaan.
— Katsohan, onko nauhasolmu oikein minun päässäni, pyysi Mirumaru. —
Kyllä kai me nyt ollaan hirveän sieviä.
— Jo toki ollaankin. Kateeksi se käy Naukuniemeläisten, kun Pullilla ja
Pallilla, heidän tyttärillään, ei ole tällaista.
— Sitä kun ollaan niin kateellisia, sanoi Lirularu pää kallellaan. —
Kyllähän Naukuniemeläisetkin laittaisivat, mutta kun ei ole varoja.
Mirrimuori murahti:
— No ei saa puhua pahaa toisistaan. Nykyään pitää meidän mirrienkin
pyrkiä sivistykseen ja mielen jalouteen.
Sieltäpä se jo Repolainen tulikin palavissaan ja tupaan tultuaan,
pyyhki käpälällään hikeä otsaltaan.
— Unohtui siinä kiireessä nenäliina kotiin, virkkoi ja sitten alkoi
puhua, kehveli, palkoistaan ennenkuin oli työnkään tehnyt.
— Se on nyt hyvät naapurit niin, että minun mieleni on ruvennut
tekemään sarkahousuja. Aion tässä pyydystää jo syksystä talven eväät,
ja sitten makailla pesässäni, niin sarkahousut pitää saada, ettei
jalkoja jomota. Teillähän niitä on villoja. Vienpähän Revotar Heikin
lesken kehrättäväksi.
Mirrimuori pyöritteli peukaloitaan. Kovinpa se Mikki olikin käynyt
vaativaiseksi, kun nyt ihan villoja palkastaan.
— No jos nyt lupaat olla kyläreisulla kujeilematta, niin saat, lupasi
hän.
— No milloinka minä olen ennen kujeillut, sanoi Mikki. — Jos
vahingoita sattuu tulemaan, niin sitten minua syytetään kujeista.
Päästiin siitä lähtemään.
Mirriläiset asettuivat taas oikein mukavasti venheeseen ja Mikko alkoi
kiskoa mirrilastia Naukuniemeen.
Kun oli kaunis ilma, niin oltiin mainiolla tuulella ja keskusteltiin.
— Se taitaa olla jo syyspuoli käsissä, sanoi emäntämirri isännälle. —
Pian tulee taas se talvi.
— Ja se on niin hirveän ikävä, marisi Mirumaru.
— Laittaisi äiti joskus tanssiaiset, että mekin oppisimme tanssimaan,
nakatti Lirularu.
Äitimirriä nauratti lasten tietämättömyys.
— Ensinhän sitä pitää oppia tanssimaan ja sitten vasta laittaa tanssit.
Jopa Mikki veteli, kun venhe oli jo Naukuniemen rannassa.
Noustiin pihaan ja katseltiin Naukuniemeläisten kukkamaita. Samalla
saatiin odotella, että tulisivat sisään pyytämään.
Tulihan sieltä emäntä, vanha Mirnau-Maija ja pyysi vieraita istumaan.
Katseli vähän pitkään Mirrilän lasten vaatteita ja kun oli ensin
kuulumisista haasteltu, huomautti hieman pistävästi:
— Kovinpas sitä naapuria lapsettaa, kun tuommoisia hersumia laittaa
lapsilleen.
Emäntämirrin parta alkoi täristä ja isäntämirrikin katseli saappaansa
kärkeä.
— Niin, kun meidän kannattaa, niin me laitetaan, eikä siinä luulisi
olevan kellään mitään sanomista, sanoi Mirrilän emäntä ja silloin se
riita alkoi.
Naukuniemen emäntä sylkäsi ja suhahti:
— Kyllä kai sitä meidänkin kannattaisi, mutta ollaan vähän viisaampia,
eikä matkita herrasryökinöitä, eikä mampseleja.
Siihen vielä Naukuniemen isäntä lisäsi ilkeästi virnistellen:
— Nämä Mirriläiset kun ovat vähän hassahtavia.
Siinäkös sanasota syntyi ja viimein aikamoinen käsirysy.
Siepattiin aseiksi mitä saatiin ja sitten mukiloitiin toisiaan.
Isännät alkoivat ensiksi tappelun. Mirrilän isäntä oli ottanut mukaan
pitkävartisen piippunsa ja mötki sillä Naukuniemen isäntää päähän. Tämä
sai aseekseen hierimen ja pääsi voitolle. Eihän sitä miten hierimen
iskuja kestänyt.
Mirrilän isäntä piteli päätään ja huusi emäntäänsä auttamaan. Mutta
emännät kieriskelivät nurkassa ilman aseita ja sylkivät toistensa
silmille.
Mirrineidot vääntelivät käsiään ja hokivat:
— Tämä on jo kauheata!
Naukuniemen tyttäret olivat varanneet sangollisen vettä ja mätkäyttivät
sen sisällön mirrineitojen päälle.
— Siin' on mampseleille. Ja alkakaa laputtaa kotiinne.
Sieltäpä jo pötkähtivät toisetkin Mirriläiset ulos ja hännät koipien
välissä paineltiin pakosalle, Lirularu ja Mirumaru jälessä.
Venheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:
— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule.
Kehtaavatkin olla niin hävyttömiä.
Äitimirri nyyhkytti.
— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.
Mikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän
kylvyn paluumatkalla.
Ja sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun
vettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi
ja mirrin mötkäleet uimaan.
— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki
kallistit sitä venhettä?
— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja
päristeli vettä turkistaan rantakivillä.
Kylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko
mirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.
Mutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi:
— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.
Pitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty
olalla lähti Mikki mökilleen.