Julle, iso jänökoiran vöntti lötkötti pirtin lattialla ja koetti
nukkua. Eihän siitä mitä, nukkumisesta, kun oli jo kärpäsiä tuvassa.
Oli kärpäsiä tosiaankin, vaikka oli vasta huhtikuu. Mutta ulkona olikin
niin kovin lämmin että kärpäset saattoivat lentää navetasta tupaan.
Julle oli nähnyt niitä navetassa ja uskoi varmasti, että sieltä niitä
tuli, rauhan häiritsijöitä.
Julle nousi laiskasti istumaan. Pää kallellaan siinä mietti, että
saattaa sitä olla vielä aikaa syksyyn, jolloin pääsee salolle
jussukoiten jälille. Saattaapa olla siihen monen piskin ikä, monta
sadetta jos paistettakin. Ensin tämä kevät ja sitten se kuuma kesä,
sitten vielä hyvän aikaa semmoista, joka ei ole kesää eikä syksyä.
Kylläpä se tiedetään, milloin sitä päästään jahtaamaan, kun on omat
merkit; semmoiset, että kun näkee metsäpolulla ensimäiset keltaiset
lehdet niin silloin saa olla valmiina.
Niinpä niin, se on sitä aikaa ja tämä on tätä.
Julle haukotteli. Onpa ne nyt ihmiset raivautuneet tupasalta, kun
ei ketään... lastenkin ääni kuuluu kartanolta. Ne äsken pyysivät
leikkiinsä, mutta eihän tässä nyt enää lasten kenkiin, kun on ikää
jo ja viisautta. Äooh, kylläpä se nyt kovin haukotuttaa, taitaa olla
vesisateet tulossa.
Joko taas.
Julle tavoitti suuhunsa kärpästä, joka oli tunkeutunut niskaan ja
puraisi pahasti. Toiseen paikkaan, siitä ikkunan paikalta paisteesta,
piti muutaita. Olisi saattanut lähteä vähän uloskin, kun olisi päässyt
metsään.
Sinne ei laskettu. Sanottiin, että mitäpä tuonne... antaa puputtien
rauhassa pesiä ja poikasia puuhata.
Isäntähän se aina niin...
Niinkuin hän milloinkaan olisi heidän, puputtien, rauhaa näin keväisin
häirinnyt. Kyllähän luonto veti, mutta pitihän sitä olla sen verran
malttia, että antoi niitten olla... Heh, vähän sitä luotetaan, vaikka
kuinka vakuuttaisi.
Jos kuitenkin lähtisi vähän ulos, kun niin raukaseekin. Taitaa tämä
keväinen ilma...
Julle istahti portaille ja veti nenäänsä tuoksuvaa ilmaa. Kesän se
siitä tekee, ei siinä auta mikään. Lumia ei näy enää muualla kuin
metsissä.
Niin, metsissä. Siellä olisi nyt mukavaa, hyppiä mättäältä mättäälle
ja tavata vanhoja tuttavia, Hukka Hujulaista ja Mikko Repolaista.
Voisipa pistää ihan rauhallisena juttua Puputinkin kanssa, senpä
haltijajäniksen, jota ei ole kehdannut enää moneen vuoteen ajaa.
Jos kävisi kävelyllä riihen luona ja pellon veräjällä.
Siitä ei nyt ainakaan moitittane. No ei nyt luulisi ainakaan.
Ka, ka, kun päälle tullaan.
Piiat siitä kulkivat vesikorvon kanssa ja olivat vähällä kaataa Jullen.
Sieltä tuli Jussi kirves kainalossa, laski kirveensä tikapuulle ja tuli
hyväilemään.
— No mitäs se Julle... voi Julle poikaa... onko ikävä metsään?
Julle haukahti ja vikisi.
Vielä sitten kysyy, että onko ikävä. Kun ei käy enää syöntikään. Kyllä
kai sinä antaisitkin juosta metsässä, mutta isäntä ei anna. Jos minä
olisin sinun koirasi, Jussi, niin antaisitko?
Jussi ei ymmärrä Jullen ulahtavaa kysymystä, menee tupaan ja kohta
sieltä ulos, talliin mihin mennenee.
Julle jurpottelee sitä ainaista samaa latuaan riihen luokse ja siitä
peltoveräjälle, mutta ei uskalla metsään asti.
Nyt kuitenkin tuntuu tulevan ihan eri luonto, kuin muina päivinä.
Ilmassa on niin soma kevään tuoksu ja yöllä, kun kylmää, kantaa hanki
varmasti, se mitä on enää hankia ja lunta metsässä.
Mitäs jos lähtisi salaa, kun kaikki hukkuvat, yöllä, kuun paisteessa,
pitkin rapisevia hankia?
Aamupuolella saisi tulla takaisin, eikä kukaan tietäisi mitään. Jopa
hän on ollut koko vätys, kun ei ole jo ennemmin lähtenyt yölliselle
retkelle.
Nyt sitä pitää lähteä, ja ihan varmasti.
Kun talossa nukuttiin, lähti Julle Jutustainen hipottelemaan pitkin
kantavia hankia.
Jopa oli mukavaa. Katseltavaa oli ihan joka puolella ja metsä tuoksui
pihkalle ja mahlajille.
Pitää mennä suoraan Hukka Hujulaisen mökille, kuulemaan metsän uutisia.
Hujulainen oli hänen hyvä ystävänsä sen jälkeen, kun hän oli kerran
pelastanut Hukan varmasta kuolemasta, päästämällä Hujulaisen jalan
kiven kolosta, johon oli tarttunut.
Ka, eikös mennytkin tuolla jänöjussi, olipa toinenkin. Olkoon. Saapa
heitä sitten syksyllä hätistellä makuuksistaan.
Julle koputti Hujulaisen ovelle.
— Kuka siellä? kysyi Hukka.
— Julle täällä vain on, laskehan sisään, että jututaan.
Avasihan Hujulainen oven parhaalle ystävälleen ja hauskaa oli
kumpaisestakin, kun tavattiin.
— No mitä sinulle kuuluu? kyseli Hujulainen Jullelta.
— Mitäpä sitä... päiväkaudet saa maata ja pyöriä yksissä jalkainsa
teissä, hätäjälin pellon veräjälle päästetään.
— Vai on kuoman asiat niin hullusti, sanoi Hujulainen. — Minulla se on
elämä vapaata, kun ei ole ketään kieltämässä eikä käskemässä. Saa olla
niinkuin haluttaa.
— Onhan se muutamilla mukavaa, tämä elämä Lähtisihän sitä koettamaan
ominpäinkin, mutta kun on niin tottunut niihin ihmisiin.
— Eikös ja vähän... kyllä sitä tottuu pian tähän metsäläiselämään,
kun vaan tahtoo. Olisihan tässä tilaa meille molemmille, jos niinkuin
muuten passaantuisi sinulle, esitteli Hukka. — Yhdessä syötäisiin, mitä
saataisiin.
Julle tuli ihan liikutetuksi Hujulaisen ystävällisyydestä. Lupasi
miettiä asiaa ja muutamana yönä käydä sanomassa Hukalle päätöksestään.
Hujulainen tarjosi Jullelle vähän haukattavaakin, tuoretta metsoa,
jonka edellisenä aamuna oli ropannut kankaalta, mihin se tuli
kevätilojaan pitämään.
— Nyt minun pitää jo lähteä kotiin, sanoi Julle.
— Minä tulen vähäksi matkaa saattamaan, lupasi Hujulainen.
Kahtena varjona viilettivät Hukka ja Julle karehtivaa hankea. Vähän
matkan päässä pysähtyi Hujulainen ja nykäisi toveriaan pysähtymään.
Haavikon laidassa, pienen metsälammen rannalla kuukki kaksi jänöjussia,
jyrsien tuulen kaataman haavan kuorta ja väliin heittäen kuperkeikan
kantavalla hangella.
— Paisti mieheen, kuiskasi Hukka, ei muuta kuin otetaan kiinni.
— Ei se käy nyt päinsä, sanoi Julle. — Jänisten metsästys näin keväällä
on huono asia. Antaa niiden pesiä rauhassa, niin saadaan syksyllä
enemmän.
— Eikö mitä, nauroi Hukka. — Us kiini vain vemmelsääreen.
— Jätä nyt kuoma tuo saalistamishalusi, kun kerran pyydän. Minä en
ainakaan jalorotuisena ota osaa semmoiseen metsästykseen.
— No ei sinusta sitten ole toveriksi minulle, sanoi Hujulainen. —
Minä otan mistä saan ja ketä tahansa. Ottaisin sinutkin, jos et olisi
ystäväni.
— Niin, no, kun sinulla on susimaisempi luonto, ei siinä muuta. Ota nuo
jussit, jos haluat, minä lähden loikkimaan kotiin, etteivät tiedä minun
metsässä olleen. Käynpähän sitten juttuamassa jonakin yönä.
Julle lähti sen kun käpälistä pääsi. Ei kehdannut katsoa, miten
Hujulainen hiipi varovasti vaaraa aavistamattomien puputtien lähelle ja
kun olivat vierekkäin silpomassa kuorta samasta oksasta, iski heihin
kumpaiseenkin kyntensä. Julle kuuli vain heikon parkaisun, seisahti ja
kuunteli ja lähti sitten viivana eteenpäin.
Ei hän semmoisen kanssa asumaan, joka ei anna milloinkaan rauhaa metsän
väelle.
Eikä muutenkaan. Onhan sitä vähän ihmistä lähempänä, kun on heidän
asunnoissaan ja hyväiltävänään.
Vähää ennen, kun isäntä meni aamuapetta hevosille tekemään, ehti Julle
kotiin ja paneutui tuvan lattialle pitkäkseen.
Vielä seuraavinakin päivinä näki unta metsästä ja Hujulaisesta.