Mirrilä on iso talo. Tietäähän sen, kun on niitä mirrejä,
nytkyttelijöitä, kokonaista kymmenen ja vielä poika ja tyttömirrit
lisäksi. Onhan siinä perhettä.
Ja nyt oli Mirrilän perhe vielä lisääntynyt viidellä pikkumirrillä,
jotka olivat kaikki poikia. Onnellinen mirriäiti makasi vakassa ja
hoiteli pienokaisiaan.
Tietää sen, että siinä nakatettiin ja maristiin. Kun nyt niin monta
poikaa saatiin yht'aikaa Mirrilään.
Eipä malttanut isäntämirrikään lähteä töihin vaan kähräili siinä
vakun ympärillä ja veteli pitkiä haikuja piipustaan. Siinä käpsehti
mirrivaarikin ja lateli juttuja, joita kukaan talonväestä ei uskonut.
Oli näes hänkin niin hyvällä päällä, että rupesi valehtelemaan. Ihan
piti nauraa mirrien sillä vaarilla, kun tekaisi niin pitkiä valeita.
No, eihän siinä muuta, kun ristijäisiä puuhaamaan, kun kerran
mirriläistenkin piti niitä tapoja noudattaa.
— Ja ne ristijäiset pitää puuhata ihan paikalla, sanoi isäntämirri ja
sylkäsi ja sähähti. Vai ei tässä mukamas ristijäisiä, kun kerran viisi
koreata kissanpoikaa tuli yht'aikaa perheen lisäksi.
Emäntämirrillä oli tosin ilon ohella huoliakin.
— Mistä heille ruokaa saanee riittämään, virkkoi. — Maitoa sitten vielä
pitäisi olla ja herkkuja. Eikö pitäne karjaa lisätä Mirrilään.
— Noo, kyllä Mirrilässä peltoja on ja leipä riittää ja ostetaan vielä
yksi lehmä. Sammakkolaiset kuuluvat kokeilleen lehmänhoitoa ja kun
siitä ei ole tullut mitään, myyvät koko kapineen. Pitääpä lähteä
ostamaan se huiskahäntä sieltä.
Isäntämirri pisti piippunsa housujensa taskuun ja sylkäsi päättävästi.
Samalla saa pyytää Mikko Repolaista toimittamaan pienten mirrien
kastamisen.
— Senkö kujeilijan sinä taas meinaat kuljettaa, ärähti muorimirri
isännälle, mutta tämäkin tokaisi:
— Eipä sitä metsänväessä ole muita niinkään pystyviä siihen tehtävään
kuin Repolainen. Eikä se nyt aina Mikkikään kujeile, varsinkaan niin
tärkeässä tehtävässä.
Mikäpä siinä, paistettiin ja puuhattiin. Pitäähän sitä toki
ristijäisissä olla tarjottavaa, varsinkin semmoisessa talossa, kuin
Mirrilässä. Hiki valui muorimirrinkin parrasta, kun keitti ja paistoi
ja mirrineidot tomuttivat ja siivosivat.
Sieltäpä se jo Repolainenkin tuli kummien kanssa. Yhdeksi kummiksi oli
saatu salon haltijajänis, Puputti ja muina oli naapurin Moppe ja Kippi,
pieniä pihakoiran retuksia. Hukka Hujulainen oli lupautunut tulemaan
laulajaksi juhlaan.
Arvokkaana istui Repolainen pöydän päässä ja haasteli ilmoista, ja
muista Mirrilän vanhemman väen, setien ja tätien kanssa. Viimein jo
kyllästyi siihen hökötykseen.
— No tuleeko siitä mirripoikien kastamisesta mitään. En minä tässä
jouda koko päivää semmoisen asian takia... pitää joutua lakia lukemaan
Harakka Hajulaisten käräjiin, kun kuuluvat taas riitelevän ja räiskävän
keskenään.
Siinä tuli jo kiire, kun Mikko semmoisia haastoi. Pojat tuotiin
kummeille ja Repolainen aloitti toimituksen.
— Mitä näille nimiksi pannaan? kysyi.
— Voi hyvänen aika, kun tässä ei ole muistettu sitä lainkaan, sanoi
emäntämirri ja muorimirrikin murisi:
— Enkö sitä jo sanonut. Minijä ei muista mitään, kun nyt ei sen
vertaa, että nimet lapsille. Minä teen ehdotuksen. Yhden nimeksi
pannaan Mirumaru, toisen Lirularu, kolmannen Niuniu, neljännelle jos
pistettäisiin Mimumamu ja viidennelle Lorunloppu.
— Mutta lorunloppua ei pistetä nimeksi, ärähti emäntämirri. — Vai
pitäisi tässä nyt nimellä pilata yksi Mirriläisten suuresta parvesta,
kun kerran minullakin on sananvaltaa. Olen ajatellut, että tästä
punaisen kirjavasta tehtäisiin Nikunaku, kun se on niin kaunis nimi.
Jopa nyt nauratti Mikko Repolaista.
— Sehän on sian nimi, hohotti. — Eikö passaisi paremmin Höpsy eli
Kepsu. Nehän ovat semmoisia herrasnimiä.
Isäntämirri jurotteli. Koko mirriläisten perheessä ei ollut yhtään
Jussia, hänen kaimaansa, ja se oli paha asia. Eipä kehdannut siitä
huomauttaa nytkään, tehkööt pojista vaikka sammakon kaimoja.
Minijä huomasi toki tämän ajoissa ja yksi nakattajista päätettiin
kastaa isännän kaimaksi.
No tietäähän sen, että se oli löksöttävähousuisesta isäntämirristä
kovin mieluista ja eikös kehveli pistänyt kesken koko toimitusta
piippuunsa. Mällinkin latasi vielä poskeensa ja sylkeä roiskutteli
sitten toisten mirrien varpaille.
Tuotiin vesisaavi pöydän viereen ja Mikki piti mieltä ylentävän
puheen mirriläisten viisaudesta ja nauroi välillä kouraansa sillä
kompailullaan. Eivät mokomat nakattajat käsittäneet hänen puhettaan
pilkaksi, vaan sivelivät ylen liikutettuna partojaan. Isäntämirri oli
niin mielissään, että mälli putosi suusta.
Mikki alkoi mätkiä poikasia vesisaaviin.
— Siin'on Mirumaru, siinä Lirularu, nyt meni Mirnumarnu ja... mitenkäs
se nyt olikaan, ne toiset nimet unohtuivat.
Sanottiin nimet Mikille, mutta kuuli väärin.
— Tässä Huihai ja tuos' on sitten se Lassi.
Repolainen punttasi viimeisen pojan veteen.
Syntyi hätä ja hämminki.
— Jussihan sen piti olla.
— Nyt pojat hukkuvat veteen.
— Eikä se toinenkaan ollut huihai. Nyt yksi jo veti veden henkeensä.
Voi hyvä isä.
— Antakaa Mikille lähtimet.
— Pistäkää tuli häntään mokomalle.
Saatiinhan siitä pojat kuiville ja Mikki naureksi rauhallisena. Jopahan
nyt olisi pakoon lähtenyt, kun kerran kesteihin käskettiin. Palkkojaan
tahtoi vaivoistaan ja sanoi tyytyvänsä kolmeen kalakeittoon, kun tässä
oltiin näin naapureita.
Tietää sen, että kyllä nauvuttiin ja nakatettiin, syljettiin ja
sihistiin.
Kun ihan juhlan pani piloille tämä Mikon kehveli.
Mirriläiset tekivät päätöksen, etteivät kutsuisi Mikkoa koskaan
avukseen, mutta Mikki vain naureksi sillä päätöksellä, kun tiesi, ettei
menisi kauankaan kun mirriläiset taas tarvitseisivat hänen apuaan.