Iso ja lihava possu makasi kyljellään talon karjapihan takana. Aurinko
paistaa rellitti niin että nahkaa kirveli, eikä silmiään kärsinyt
avata. Tietää sen, heinäkuisen auringon, mitä se tekee. Possunkin piti
jo kääntää toinen kylki auringolle ja sitten hieman lipaista mukavasti
kielellä kärsää ja huokaista tyytyväisyydestä.
— No, noh, paista nyt sitä toistakin kylkeä, ohoh, noh, no.
Sattuipa Harakka Hajulainen lentämään kartanolle ja tutkittuaan
possun ruoka-altaan ja huomattuaan sen nuoltuksi, lentää hupsautti
karjakartanon taakse ja meni possun pakinoille.
— Sinä vaan aina makaat, sanoi se possulle. — Eikö käy ruumiisi
kipeäksi alituisessa makaamisessa?
— No, noh, mitäpä tässä muutakaan, kun on niin kovin vari, sanoi possu.
— Makaisit sinäkin, niin kasvaisit niin suureksi kuin minäkin.
— Ja sitten en pääsisi yhtään lentämään, nauroi Harakka. — Mikä sinun
nimesi on?
— Noh, kah, Tahvohan se taitaa olla.
Tahvo nousi istumaan takastensa varaan ja haukotteli.
— Mikähän aika lienee päivästä, tiedätkö sinä Hajulainen?
— Ei ole vielä päivällisen aika, koskapa talon väkikin on vielä
niityllä. Annatkos vähän sitten minullekin, kun tuovat ruokaa sinulle?
pyysi Harakka.
— No, miten tuon kanssa nyt tekisi. Kun tässä mietin.
— Enhän minä kun muutaman nokallisen vain, sanoi Harakka.
— No, jos et muuta kuin nokallisen, niin saat, lupasi Tahvo. — Sinä
kyllä saisit hankkia ruokasi muualta, kun sinulla on siivet ja pääset
nopeasti liikkumaan, mutta saathan nyt maistaa. Ja ollaanhan tässä
niinkuin tuttaviakin.
Tahvo laskeutui taas pitkäkseen ja huokasi. Taisi olla jyryä ilmassa
kun niin raukasi.
— Kerroppas minulle, minkälaista on siellä metsässä, pyysi Tahvo.
— Jos annat minun syödä altaastasi mahani täyteen, niin sama lienee,
lupasi Hajulainen. — Se ei vähennä kuin yhden sinun suullisesi
päivällisestäsi.
Tasulainen maiskutti suutaan. Ei tosin olisi hennonut antaa niin
paljoa, kun jo alkoi nälkäkin tulla, mutta olisi niin hauska kuulla,
mitä siellä metsässä oikein on.
— Noh, jos kerrot oikein mukavasti, niin saat syödä mahasi täyteen. Ja
ala nyt jo kertoa.
Tahvo laittoi itselleen oikein mukavan asennon ja sulki silmänsä. Olipa
siinä nyt mukava kuunnella.
— Siellä metsässä on vaikka mitä, aloitti Harakka. — Kun on niin
korkeita puitakin, ettei tahdo jaksaa yli lentää. Ja niin suuria
kiviäkin on kuin tämä navetta ja lato yhteensä. Mikko Repolainen sanoo
niitä haltijain saunoiksi, mutta minä en sitä oikein usko. Kivi kuin
kivi, eihän sen sisällä ketään asu. No, joko sinä nukut?
— Öö, öhhöh, en minä vielä...
— Ja sitten siellä on semmoisia lampia, joissa on niin suuria kaloja,
että ihan peloittaa. Ovat ihan yhtä suuria kuin sinäkin.
Tahvo raotti vähän silmiään.
-— Nyt taidat valehdella, sanoi. — Ei niitä toki missään semmoisia
kaloja...
Tahvo sulki jälleen silmänsä. Kylläpä se aurinko nyt hautoi kun ihan
hiki kohosi pinnalle. Pitäisikin tässä lähteä savihautaan uimaan, kun
kehtaisi.
— No, ethän sinä kerrokaan. Minä en anna yhtään nokallista muuten...
— Mitäs teit valheeksi, tirskahti Harakka..— Ja turha sinun on sillä
ruuallasi mahtailla, mokomallakin sotkulla.
— No, noh, älä nyt haasta riitaa, vaan kerro, kun kerran lupasit.
— Ja sitten siellä on niin suuria eläimiäkin, että yhdellä suupalalla
sinut hotkaseisivat, sanoi Harakka. — Jos nimet tahdot tietää, niin
yhden nimi on Nalle Karhunen, toisen Susi Hukkanen, ja kolmannen Hirvi
Herranen. Ne ovat semmoisia petoja, että ihan hirvittää. No, johan sinä
taas nukut?
Hajulainen löi nokallaan Tasulaista kärsään.
— Öh, kah, noh, mitä sinä nyt... että minkälaisia ne elukat olivatkaan?
Taisin todellakin vähän nukahtaa.
— Semmoisia, jotka syövät sinut heti suuhunsa kun vain näkevät, sanoi
Harakka ja nauraa tirskutti.
Tahvo kiljasi pelästyksestä ja nousi istumaan.
— Eihän ne vaan tänne kartanolle tullene? kysyi.
— Saattavat ne tulla tännekin, jos niiksi sattuu. Pitää varoa nyt
naapurin, ettei vaan joutuisi petojen ruuaksi.
Tahvo kellahti takaisin syrjälleen.
— Ähhäh, nnoh, kyllä sinä valehtelet nyt ihan kouraantuntuvasti. Ei
niitä ole semmoisia petoja. Ja jos olisikin, eivät ne uskalla tulla
tänne talon kartanolle. Isäntä kun ottaisi seipään, niin silloin tulisi
suloinen lähtö. Ajoi se yhden kerran jo minuakin seipäällä.
— No mistä syystä?
— Satuin menemään perunapeltoon ja siitäkös tämä hyväkäs suuttui
hirveästi. Karjui ja hotaisi seipäällä, että monta päivää jomotti
nivusia.
— Vai semmoinen tämä isäntä. Äkäinen sillä on poikakin. Menin
kerran pihamaalta jotain suuhuni hamuamaan, niin tämä hävytön ampua
roiskautti, mutta eipäs toki sattunut. Siinä oli jo henki vaarassa,
kertoi Harakka.
— Hyvä se isäntä on minulle sitten sen jälkeen ollut. Käy aina korvan
tauksia ruopottamassa ja hokee: »kosu, kosu». Toi yhden kerran
kaurojakin. Siitä hyvästä minä olen sille lahjoittanut kaksi kertaa
oikein kauniita porsaita.
— Mutta saat uskoa, että vielä se syö sinut suuhunsa, isäntä, sanoi
Hajulainen.
Tahvo nousi taas istumaan ja heristi kuuloaan.
— Että mitenkä?
— Niin, että syö sinut suuhunsa.
Tahvo mietti hieman ja sanoi sitten:
— Ohoh, mitenkä se sen tekisi?
Harakka naurahti. Tuo Tahvo on sitten aika ällikkä, kun luulee saavansa
aina elää.
— Roiskauttaa pyssyllä korvan juureen ja sitten nylkee nahkan päältäsi
ja keittää lihoistasi soppaa.
— Ohhoh, sitä valhetta. Kyllä sinulle ei passaisi antaa sitä ruokaa
yhtään, kun sinä puhelet noin paljon joutavia, sanoi Tasulainen. —
Mitä varten se sitten olisi minua näin isoksi kasvattanut, jos kerran
aikoisi korvan juureen roiskauttaa?
— Sitä varten, että saa sinusta enemmän lihaa, sanoi Harakka.
— Sitä minä en oikein ymmärrä, enkä uskokaan. Puhutaan muista asioista.
— Samahan tuo on, sanoi Harakka ja hypähti karjatarhan aidalle ja siitä
tarhaan.
— Mitä sinä siellä? kysyi Tahvo.
— Pitää katsella jotain suuhunsa, kun niin hiukasee. Eivät ne tuokaan
ruokaa sinulle tänään.
Tahvo alkoi miettiä sitä, että jos eivät toisi ruokaa, niin nälkä
tulisi, ja alkoi vinkua.
Harakka hyppäsi aidalle.
— No mikä sinulle tuli? kysyi.
— Pitää tässä aloitella sitä ruokavirttä. Sitä saa aina laulaa hyvän
aikaa, ennen kuin tuovat. Öäää, örni, örni, vorniinkorni.
— Elä veikkonen, kun ihan korvat halkeaa, sanoi Hajulainen. — Näkyivät
tulevan niityltä, pian ne ruokaa tuovat, kun maltat odottaa.
Talon ruokakello helähti soimaan ja Harakka lensi navetan katolle
odottamaan Tahvon ruoka-annosta, saadakseen siitä luvatun mahantäyden.