Vanha Puputti oli ikävissään. Päivä paistoi ja niityn kukat loistivat,
mutta kaikki, yksinpä lintujen laulukin, haukotutti vain jänöparkaa.
Heinäkuun aurinko lämmitti vähän liiaksi. Pesä oli varjopaikassa, mutta
se oli käynyt kuumaksi, ja jos pesän suullakin makasi, niin hiki tahtoi
tulla sittenkin.
Olisi oikeastaan pitänyt laittaa uusi pesä johonkin kiven koloon,
synkän viidakon keskelle, mutta siinäkin olisi ollut niin kovin paljon
puuhaa, ettei kehdannut. Tottapahan päivät jaksoi, kun kerran öillä oli
viileää, että saattoi edes ruokapaikoilla käydä.
Jos koettaisi kuitenkin lähteä hieman jaloittelemaan.
Puputti loikkasi heinikkoon ja siitä ojaan, ilman vain huvikseen. Mutta
ojassa olikin vettä ja se räiskähti mukavasti niin että naurattamaan
rupesi.
Olisihan hänen pitänyt muistaa, että ojassa oli vettä, mutta ei se
mitään. Viileämmältä vain tuntui.
Ihan virkisti.
Puputti jännitti takasensa ja otti muutaman pitkän hypyn. Hei, miten
hauskaa sittenkin oli kesällä, kun niitty oli vielä niittämättä ja
heinä täydessä kukassa.
Kelpasi kupsehtia ja silpoa hienoimpia helpeitä suuhunsa.
Jos lähtisi vaikka järven rannalla käymään, koskapa nyt jaksoi paremmin
liikkuakin, kun ojassa sai sen kylvyn. Siellä saisi huuhtoa hieman
turkkiaankin, joka oli rypeytynyt mutaisessa vedessä.
Lepikkoahoa on sitten mukava viilettää, tuumaili Puputti ja kierteli
valoisampia paikkoja ja yht'äkkiä huomasi joutuneensa vasikkahaan
aitavarteen.
No, eipä hulluimpaa, vaikka pistäytyisi vasikkahupeloitten pakeilla,
kun kerran näin sattui.
Puputti kapsahti istumaan ja kuunteli. Sieltä kuului vasikan kello,
kaksikin, ja vesakko rapisi. Löytäisi nyt vain sopivan kolon, josta
pujahtaa...
— Ka, Puputti, mölähti iso vasikka, jolla oli iso kellokin kaulassa ja
luuli olevansa muutenkin viisain vasikkaparvessa. — Jopa olet näköinen,
jatkoi. — Varmaankin Repolainen on sinua ryvettänyt.
— Mitä sinä hupelo tiedät Repolaisesta, naurahti Puputti. — Hyppäsin
ojaan ja siitä se... Mitenkäs teillä aika kuluu?
— No, meneehän se, vaikka juotavaa saisivat tuoda vähän useammin, sanoi
vasikka. — Kärpäsetkin tahtovat ahdistaa.
— Minuun ne eivät uskalla koskea lainkaan, sanoi Puputti. — Teitä
näkyykin kiertävän kaikki metsän pörriäiset. Tietäähän sen, kun on vain
vasikka.
— Ja mikä sinä sitten luulet olevasi, mölähti mullikka, joka oli vasta
tullut paikalle.
— Minä olen haltijajänis, sanoi Puputti, eikä kukaan uskalla koskea,
minuun. Minä osaan kiertää kaikki ansat ja pyydykset, eikä koirat
välitä minusta mitään; käyvätpähän välistä pakinoilla luonani.
— Niin, mutta minä olen emännän nimikko ja nämä toiset tässä ovat
pikkutyttöjen... Minusta tulee oikein kaunis lehmä ja saan sitten syödä
kaikkein parhaimpia heiniä.
— Ja minua ruopottaa isäntä kaulasta, kun sattuu joskus täällä käymään,
mölähti mullikka.
— Hah, hah, nauroi Puputti. — Eihän teillä taida olla edes nimeäkään,
ja silti ollaan noin olevinaan. Kaikkea sitä...
— Vai ei ole, ynähti iso vasikka. — Minun nimeni on Lystikki, tuo
tuossa on Tiistikki ja tämä Heluna.
— Ja minun nimeni on Jussi, myrähti mullikka.
Puputtia nauratti yhä enemmän.
— Vai on teillä semmoiset nimet ja tämäkin sitten mukamas ihan kaima —
Puputti sipaisi käpälällään mullikan nenää — voi tätä jussipahaista.
Se suututti, semmoinen, mullikkata ja sieraimiaan tuhauttaen lähti se
vesakkoon.
— ... tuommoisten kanssa rupea seurustelemaan, möyryi mennessään.
Puputti laukkasi muutaman askelen ja kapsahti sitten istumaan. Kylläpä
oli näilläkin vasikkahupeloilla hyvät päivät, kun ruohoa oli polveen
asti ja rannalla sai käydä vettä lipaisemassa. Sitten tuotiin vielä
kahdesti päivässä eri juomiset, kuin hyvillekin...
— Vai pitäisi sinusta tulla oikein emännän nimikko, sanoi Puputti
Lystikille. — Entäs jos sattuu käymään niin, että nahkasi joutuu
syksyllä kepille. Isännästä se kai riippuu, pääsetkö talvelle, vain
mitä?
Vasikka huiskautti häntäänsä semmoisille puheille. Totta kai emäntä
tiesi niin paljon kuin isäntäkin, ja enemmänkin. Piti vähän Puputille
vielä selvittää.
— Kohta puoleen minä saan jo kulkea toisten mukana karjassa ja
maata lehmisavuilla niinkuin toisetkin ja iso härkä suojelee minua
laitumella, jos joku vieras lehmä meinaisi tulla puskemaan. Ja aina
minä jo vähän itsekin — vasikka nosti niskansa jäykäksi ja mullisti
silmiään — pidän puoliani.
— Eihän sinulla ole sarviakaan, nauroi Puputti.
— Ei niitä nykyisin käytetäkään oikeilla lehmillä, kun näes pitää pää
olla pyöreä ja semmoinen juova seljässä kuin minullakin.
— Ptrui juomaan, ptrui juomaan, kuului veräjältä.
— No nyt ne toivat juomista, sanoi iso vasikka ja tömisti ensimäisenä
paikalle.
— Pitäkää puolianne, sanoi Puputti toisille ja otti muutaman askelen,
nähdäkseen, miten kävisi.
Toiset vasikat pukkasivat Lystikkiä kylkeen ja mölähtäen kellahti tämä
nurin. Maitoa ei ollut enää kuin pisara sangon uurteessa, kun iso
vasikka painoi päänsä siihen.
— Voi pahus, minkä tekivät.
— Se oli parhaiksi sinulle kehujalle, sanoi Puputti.
— Kyllä minä sen vielä maksan, uhkasi Lystikki ja pukkiloi pienempiä
kylkeen.
Puputille johtui pieni hauska temppu mieleen.
— Lähde rantaan minun kanssani, niin minä opetan sinut uimaan, pyysi
hän vasikkaa. — Sehän on näin kuumalla mukavata, vai pelkäätkö?
— Minä en pelkää mitään, sanoi iso vasikka ja oli valmis lähtemään.
Rannalla oli iso kivi ja Puputti kapsahti sille.
— Nousehan sinäkin tänne niin yhdessä hypätään veteen.
Vasikka nousi ja koetti olla rohkea, vaikka hirveästi peloitti.
— Minun pitää katsoa, miten sinä hyppäät alas, että osaan neuvoa
sitten. Ala jo mennä, minä tulen jälessäsi.
Vasikka hyppäsi kiveltä ja upposi kaulaansa myöten veteen ja säikähti
kovin. Rannalle päästyään sanoi:
— Ethän sinä tullutkaan.
— Jopahan minä nyt... kun sinua vain juksasin, nauroi Puputti.
— Jopa teit huonon tempun, mölähti vasikka ja vihaisena lähti hakaan.
Pörriäinen lensi lepikossa ja vasikka sitä pakoon sen kuin jaloistaan
pääsi. Puputti loikki jälestä ja ilkkui:
— Sinähän pelkäät pientä pörriäistäkin, hupelo. Ei sinusta tule emännän
nimikkoa, ei ikinä.
Puputti lähti loikkimaan omille teilleen ja nauroi ylpeällä, tyhmällä
vasikalla mennessään.