Opistoon oli pyrkijöitä toista sataa, ja työ piti juuri alettaman, kun
samana päivänä kaikki saapuneet junat jäivät asemalle ja nopea huhu
levisi yleisestä lakosta. Se sytytti ihmisten mielet kuin tulikipinä
tappurat. Kansaa tulvi Hallimajaan joka puolelta, uteliaana, pelokkaana
tai taistelun ja seikkailun haluisena.
Tulipunaiset liput liehuivat ensimmäiseksi "talon" harjanteella ja
niitten varjossa luikersi pitkä, tumma ihmisvirta rinnettä alas, paisui
ja laajeni ja sulloutui seurahuoneen suureen, aidattuun pihaan.
Mooses, Esa, Ruhala ja hänen joukkonsa kulkivat rinnan punaisten
lippujen varjossa laulaen kansallislauluja ja työväen marssia. Kaikki
äänet yhtyivät oikean ja hyvän ylistykseen; kaikki kukkarot aukenivat
nälkäisten ruokkimiseen ja turvattomien matkustajien ylläpitoon
ja majoittamiseen. Ensimmäinen päivä oli ihanaa vapauden laulua,
tulevaisuuden kultaisia toiveita täynnä. Kaikki sydämet avattiin toinen
toisilleen; juotiin vapauden maljasta ihanaa innostuksen ja elon
nestettä.
Toisille oli vapaus huumaavaa väkiviinaa, teki miehet raivopäiksi,
villitsi väkivaltaisiin tekoihin ja loihti esiin heidän rumimmat
intohimonsa.
Toisena päivänä neuvoteltiin seurahuoneen suuressa salissa. Ruhala
asettui nyt joukkoineen viimeisille riveille. Manu hiipi heidän
taakseen laveassa takissaan, silmissä omituinen, villi hehku. Joukko
uusia, outoja naamoja muodosti muurin heidän kulmallaan, josta
usein kuului kovaääninen "hyvä" tai "ei" soinnuttomasti sorahtaen.
Silloin tällöin häiritsi Mooseksen puhetta järeä sana, jota säestivät
hyväksyvät katseet ja uhkaavat liikkeet syrjämuurissa.
Kun Mooses oli selvitellyt lakon valtiollista tarkoitusta, kehoitti
hän läsnäolevia valitsemaan väliaikaisen komitean lakkoajaksi
ylläpitämään järjestystä ja laatimaan oman paikkakunnan osalta ohjelmaa
tulevaisuutta varten.
Syrjämuuri liikahti levottomasti ja Ruhala pyysi puheenvuoroa: -- Meitä
on tässä vain pieni joukko, mutta takanamme on suuri kansan paljous
ja me kysymme: Mistä saisimme kylliksi työtä ja kylliksi palkkaa?
Kaikki muut asiat ovat meille toisarvoisia. Tämä on otettava ensiksi
tutkittavaksi. Muuten sanon minä, että koko tämä himphamppu tulee vain
yläluokan hyväksi, on tyhjää kuun paistattamista meille köyhäläisille
sillä aikaa, kun muut auringossa loikovat. Yläluokka on nyt
näännyttänyt meitä niin, että olemme kuin kymmenes osa nälkäsankaria
ja koreesti nuolemme heidän rasvaisia sormiaan, kyykimme kuin hiiret
heidän nurkissaan. Mutta nyt minä sanon, että tästä täytyy tulla loppu!
-- Ruhala notkisti polviaan ja painoi ruumistaan antaakseen pontta
viimeiselle sanalle. Syrjämuurista kaikui "hyvä" huuto, ja Ruhala
innostui jatkamaan: -- Yhteiskuntamme on kuin tunkioläjä. Tuleen kuiva
tönskä sen päältä, että hedelmällinen voima pääsee ruohoa kasvamaan!
Pois yläluokka köyhälistön niskoilta! Me tahdomme nähdä päivän!
-- Juuri niin on tehtävä, -- myönsi Mooses puheenjohtajana. -- Minä
tahtoisin vaan jatkaa Ruhalan vertausta tunkioläjästä. Hän ei ole
maanviljelijä eikä tullut ajatelleeksi, että tunkio ajetaan pellolle ja
sekotetaan multaan. Silloin siitä on hyötyä. Kun sitä muuten huvikseen
penkoo ja jättää siihen paikkaan, levittää se inhottavaa lemua. Sen
mädännäisyys tekee ihmiset sairaiksi!
Syrjämuuri kuunteli murahdellen ja Ruhala tarttui taas puheeseen: --
Kuulen, että maisteriinkin on jo tarttunut kapitalistien oppi. Me
köyhälistö olemme löyhkäävää mädännäisyyttä teidän mielestänne. Ei
siitä ole kauan, kun maisteri itse huusi häviötä kapitalisteille, mutta
silloin te olittekin köyhä. Me emme tyydy enää koreihin lupauksiin, me
vaadimme oikeata johtoa. Me tahdomme nousta kapitalismin orjuudesta. Me
emme usko loruihin; me vaadimme tosityötä. Emme huoli paikkauksista,
kapitalistien hoitoloista ja parantoloista ja seinien paperoimisista
ja puoskaroimisista emmekä lattiaimme maalaamisista. Me tahdomme osan
johtoon ja työhön!
Ruhalan emäntä seisoi lähellä Veronikaa. Hän joutui aivan epätoivoon
kuullessaan miehensä puhetta, sillä parantumisestaan saakka hän oli
ihaillut Veronikaa ja ollut hänelle kiitollinen. Hän pujottautui
ihmisjoukon läpi miehensä taakse. Joku joukosta sanoi: -- Rouva Ruhala
tahtoo puhua.
-- Enhän minä, -- -- vaikka voinhan sen ääneenkin sanoa. Kyllä ne
hoitolat ja parantolat ja työväenasuntojen sivoomiset ovat olleet hyvä
asia. Ja pyydämme, että neiti -- -- rouva Härmälä jatkaisi samaan
suuntaan työ -- -- --. Sivumuurista kuului ankaraa murinaa, joka kasvoi
jalkojen ja keppien kolinalla valtavaksi meluksi ja hukutti heikon
äänen.
-- Kopistakaa, minkä kopistatte! -- huusi Kruunu-Anna. -- Suunne on
täynnä rohkeita sanoja, mutta työnne ovat kurjia ja matalia. Perheenne
jätätte usein vaimoparkainne elätettäväksi, niinkuin Ruhala itsekin
on tehnyt. Lakon aikana se raukka itsensä näännytti ja ukko kulki
kokouksesta kokoukseen huutamassa -- -- --.
-- Suu poikki akoilta! -- huudettiin.
-- Asiaan! -- huusi puheenjohtaja, mutta melu yltyi. Kukaan ei saanut
ääntään kuuluville.
-- Hiljaa! -- huusi Mooses täysin voimin ja löi nuijan varren poikki
pöytään. Tuli hiljaisuus. -- Täällä ulvotaan kuin sudet metsässä! --
huusi Mooses. -- Tiedättekö, mitä Venäjällä on tekeillä?
-- Vapaus, vapaus! -- huudettiin.
-- Mikä on vapaus? Minä sanoisin: vapaus on oikeudessa! Vaikka täällä
toisemme haukkumalla hävittäisimme ja veremme maahan vuodattaisimme,
emme pääsisi hituistakaan lähemmäksi oikeutta eikä myöskään vapautta.
Päinvastoin tulisimme heikoiksi, erottaisimme sydämet, surmaisimme
yhteistunnon. Te uskotte, että ikuinen oikeus hukkuu ja te sen mukana,
jos joku kansanluokka toista sortaa. Ei! Luonto, ikuinen oikeus
pakottaa omansa, se on vahvat, taistelemaan työllä ja toimella,
viisaudella ja kestävyydellä omien lakiensa mukaan. Ne, luonnon ja
oikeuden lait auttavat voittoon, ei vääryys, ei väkivalta! Meillä
on taistelu käsissä. Pitäkää puhtaina kätenne, noudattakaa
omaatuntoa -- -- --.
-- Alas sellaiset puhujat! huudettiin joukosta, mutta se huuto ei
saanut voimakasta kannatusta ja kun Mooses lopetti puheensa, alettiin
taas neuvotella käytännöllisistä asioista.
* * * * *
Veronika, Hely ja Melu olivat rientäneet asemalle hätääntyneitä
matkustajia auttamaan. He ruokkivat ja majoittivat kolmesataa ihmistä:
äitejä pienine lapsineen, epätoivoisia, joitten perhe oli turvattomaksi
kotiin jäänyt, sairaita, jotka olivat matkalla parantolaan,
kaikenlaista kansaa, joilla ei ollut muuta kuin matkalippu taskussaan.
Hannulan Onni ja Manu oli muitten mukana valittu järjestystä hoitamaan.
Aseilla varustettuina he kulkivat marraskuun hämärässä.
-- Massatehtaan piipusta nousee savua! -- sanoi joku.
-- Se ei seiso!
Talvelan portit olivat kiinni, samoin tehtaan. Mutta miehet rikkoivat
portin ja tunkeutuivat Marckin luo hänen kotiinsa.
-- Tehdas on suljettava, -- vaati Manu.
-- Se on suljettu! -- sanoi Marck.
-- Me tahdomme päästä sisään katsomaan.
-- Tehdas ei ole mikään maantie, minne kaikki rosvot saisivat tunkeutua.
-- Punnitkaa sananne, patruuna! Me tahdomme tehtaaseen; ja ellei muu
auta, niin tässä on avain! -- Manu veti browningin taskustaan.
-- On se minullakin, -- sanoi Marck, nousi istualtaan ja asettui
ruokasalin kaappia vastaan seisomaan ase ojennettuna miehiä vastaan.
-- Ase taskuun! komensi hän varmalla äänellä. Manu totteli. -- Nyt
peräännytte ovelle kädet pystyssä! -- Miehet seisoivat suu auki. --
Mars! -- komensi Marck, -- muuten, jumal'avita, minä laukaisen! --
Miehet lähtivät.
* * * * *
Kylmästä väristen ja uupuneena palasi Veronika asemalta matkustavia ja
seudun köyhiä ruokkimasta. Hevosta ei saanut käyttää. Hän tuli jalan
kiireesti astuen lokaista ja kuoppaista tietä. Silloin tällöin ilmestyi
pimeästä joku ihmishaahmo ja katosi jälleen yön tummuuteen. Miesten
ääniä kuului kiihkeässä kiistassa ja pian hän oli heidän keskellään.
Silmät kiiluivat kiihkoisina pimeässä, mutta äänekäs puhelu vaikeni.
Veronika tunsi Manun laajasta takistaan ja muisti samassa, että hänen
ulkotyöväenkomiteanaisensa oli valittanut heidän kärsivän nälkää.
-- Jos miehiä haluttaa syödä, on asemalla valmista ruokaa, -- sanoi hän
ystävällisesti.
-- Susi teidän ruokia syököön! -- sanoi Manu katkerasti ja sylki
pitkään.
Veronikaa värisytti kiiluvat katseet. Hän pujahti äkkiä miesten ohitse
lokaisella tiellä ja lähti juoksemaan. Hän kuuli takanaan sadatuksia ja
vihaisia huutoja ja päätti poiketa Kruunu-Annalle ja pyytää Helmiä tai
Annaa mukaansa, mutta eteiseen tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta
sisältä.
-- Sinä kuljet kuin rosvo kiiluvin silmin, ase kourassa vaanimassa
parempia ihmisiä ja olet olevinasi kuin sika menevinään. Minä en
ikipäivinä sinusta huoli, olet kuin mikäkin Manu! -- Ääni oli Helmin.
-- Ole sinä vait, herrojen orja ja pohattojen portto. Minä olen vapaa
mies ja teen mitä tahdon! -- Ääni oli Hannulan Onnin. Huoneessa kolahti
ja sen jälkeen tuli hiljaisuus. Veronika värisi, ei voinut kauhulta
jäsentä liikuttaa. Samassa ovi työnnettiin sisältä auki ja Onni hiipi
ulos pimeään eteiseen ja hävisi marraskuun yöhön.
Veronika kuunteli vielä hetken ja meni sisään. Helmi virui lattialla,
hän oli kaatunut tuolinensa. -- Helmi, Helmi! -- huuteli Veronika ja
ravisti häntä. Helmi avasi hiljalleen silmänsä ja hieroi niitä nousten
istumaan.
-- Mitä hän teki sinulle?
-- Kuuliko neiti?
-- Kerro nyt. Mitä hän teki?
-- Ei hän tehnyt mitään. En ainakaan tajunnut. Hän vain ojensi
revolverin ja katsoi niin kauheasti. Sitte en muista. Taisin kaatua.
-- Miksi hän sinua ahdistaa?
-- Me olimme kihloissa ennen, mutta kun hän on yltynyt sellaiseksi
Manuksi, en minä voi kärsiä häntä.
-- Oikein, Helmi! Nyt minä menen. Pane ovesi lukkoon.
Veronika painoi kätensä levottomalle sydämelleen, juoksi kuin henkensä
edestä. Päätä kivisti ja päivän moninaiset tapahtumat kiitivät hurjaa
nelistä hänen kuumeisessa mielessään. Mooses ei ollut kotona. Hän
heittihe pitkäkseen lattialle ylen uupuneena, nukkui, eikä nukkunut.
Hurjat hevoset ahdistivat häntä pimeässä, taivas salamoi ja ihmiset
lauloivat, kulkivat pitkässä jonossa pitkin harjua, kaarsivat yhä
lähemmäksi Talvelaa. Hän itse tuijotti pimeyteen ja oli tukehtua sen
painoon, huusi valoa ja rukoili: -- Oi ikuinen Jumala, anna valoa! --
Hänen isänsä nousi ihmisjoukosta, kohotti aseensa ja laukasi. Valo
välähti ja Veronika heräsi. Palvelija toi lamppua huoneeseen.
* * * * *
Aamulla he heräsivät hurraahuutoihin, jotka kuuluivat heidän asuntoonsa
seurahuoneen pihalta.
-- Kuuletko, Mooses, noissa huudoissa on uhkaa. Minua ne sävähyttävät
pahasti, -- sanoi Veronika.
He riensivät joukkoon ja saapuivat paraiksi kuulemaan Ruhalan puhetta.
-- Toverit, -- huusi hän täydellä voimalla, -- me köyhälistö olemme
olleet yksinkertaisia ja luottavaisia, uskoneet parempien päivien
kerran koittavan ja nyt näyttääkin siltä, kuin niin kävisi, mutta
älkäämme uskoko parempiosaisten kädenlyöntiin ja yrityksiin eikä heidän
saarnatun jumalansa apuun. Siihen he eivät itsekään usko, tekevät
temppuja hänen selkänsä takana kuin vanhan raihnaisen ukon, nostavat
meille varottavaa sormea, ilkku mielessä ja sanovat: "Hiljaa lapset,
ettei ukko suutu". Me köyhälistö voimme luottaa vaan toinen toisiimme
ja liittyä vastustamaan yläluokan sortoa. Yläluokan liitto on rautainen
ja luja kuin vuoret. He turvaavat lakiin ja oikeuksiinsa ja sen nojalla
imevät meistä veren ja syöttävät puutteella ja kurjuudella. Meillä ei
ole muuta keinoa kuin: pois sellaiset lait, ja köyhälistö hankkikoon
itse itselleen lait ja oikeudet! -- Ruhala oli tyyni ja vakava eikä
eläköön-huudot olleet kovinkaan voimakkaat. Kiihottuneet, jotka kaiken
melun pitivät, vaativat repäisevämpiä puheita.
Hannulan Onni nousi lavalle, ja hurjien parvi hänen edessään nosti
hyvä-huudon. Hän luki omatekoisensa runon nyrkkiä puiden ja huutaen
verta ja kostoa rikkaille ja mahtaville. Lopuksi hän turvautui suoraan
puheeseen: -- Lietsokaa te voimakkaat väkivallan pauhaavaa myrskyä!
Mooses ja Veronika katsoivat toisiinsa. Onnin sanat ja sävy
muistuttivat nyt Mooseksen puhetta.
-- Me tahdomme olla kuin ärjyvä koski, joka vetensä purkaa uuteen
uraan, allensa ruhjoo kaikki esteet. Ei oikeutta köyhä saa, ellei itse
sitä hanki!
Hän kiihtyi yhä, unohti sanottavansa ja syöksi kuin vallaton varsa
sokeasti edelleen.
-- Jo kauan on meitä kidutettu, vertamme imetty, hiestämme lihottu.
Katsokaa noita kurjia majoja, -- puhuja viittasi kylään, joka ei tänne
näkynyt, -- niissä on meitä näännytetty ja orjiksi kasvatettu. Mutta
nyt me nousemme ja kaadamme esteet, sorramme sortajat, kahleisiin
lyömme heidät. Aseisiin, nuoret, reimat miehet! Kellä rohkeutta on,
se etummaisena kaartiimme tulkoon. Ei aikaa saa tuhlata, nyt on hetki
meidän!
Mooses oli tunkeutunut lähemmäksi puhujalavaa aikomuksessa nousta
puhumaan, mutta joku tarttui hänen käsivarteensa: -- Onko maisterilla
lakkokomitean lupa puhua? --
-- Vieläkö täällä sensuuria pidetään? -- kysyi Mooses tulistuneena.
-- Kyllä meidän täytyy, -- sanoi Onni punaisena puheestaan. -- Muuten
emme voi vastata, mitä kansa tekee. Se on nyt niin hurjistunut.
-- Teidän puheenne oli kumouksellinen. Sitä juuri sanoisin kansan
yllyttämiseksi.
Joukko outoja miehiä kerääntyi Mooseksen ympärille kuulemaan. -- Mekö
kansaa yllytämme? Se on itse niin kiihtynyt, että on täysi työ sitä
hillitä, ettei se repisi kappaleiksi teitä kapitalisteja ja porvareita,
-- väitti Hannula.
-- Jos niin kävisi, en luulisi teidän kovinkaan surevan, -- sanoi
Mooses hymyillen. Miehet nauroivat.
-- Maisteri menee vaan puhumaan, sanoi Ruhala. Mooses seisoi hetken
ääneti joukon edessä katsellen järeitä kasvoja, joitten silmissä hehkui
kiihkoisa, ahnas halu saada kuulla uutta, nähdä onnen pyörän heilahdus,
koskettaa sitä kädellään ja sitten hurjaa, myrskyisää vauhtia
kiidättää: minne? -- Kansalaiset! -- sanoi Mooses. -- Olette maistaneet
liiaksi kiihotusten ja hurjuuksien juovuttavaa, vaarallista viinaa,
mutta meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, emme saa erehtyä,
vaan selväjärkisinä käydä ohjaamaan Suomen kansan kohtaloa. Se hetki
on nyt juuri käsissämme. Teidän täytyy uskoa, ettei kukaan täällä nyt
ole sortaja eikä sorrettu. Olemme kaikki ihmisiä ja kansalaisia. Tällä
hetkellä ei voi luokkaedut -- -- --.
Alas, alas, alas! -- ärjyi joukkue lavan edessä. Mooses seisoi kalpeana
odottaen myrskyn asettumista. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli
sama mies, joka oli estänyt häntä lavalle nousemasta. Mooses ravisti
miehen itsestään irti ja harppasi alas.
-- Juna on tulossa! -- huudettiin miehestä mieheen, ja ken vaan
jaloille kykeni, riensi asemalle kuulemaan ja näkemään ja saamaan
tietoja muilta seuduilta. Vihdoin se puhkui kallioiden välistä, tuo
kauan odotettu, kiihkeästi kaivattu. Se ajoi remuten asemalle täynnä
riemuista kansaa, miehet kukissa, naiset naurussa, soitoin, lauluin,
puhein ja huudoin vapaudesta juopuneena. Porvarillisten kasvoille
levisi pettynyt raukeus. Tuo kiihkeästi odotettu oli "lakkojuna", kulki
poikki Etelä-Suomen, kaarsi kohti pohjoistakin ja tavoitti itäistä
laitaa, kuulutti vapauden riemusanomaa ja köyhälistön suurta voittoa.
Se oli kuin auringonsäde pimeässä yössä, lämmitti ja sytytti. Se
kertoi kansan asettamasta väliaikaisesta hallituksesta ja "punaisesta
manifestista".
Viimeisessä vaunussa oli Mooseksen tuttava maanpakolaisajoilta, ja
hän painoi jotakin salavihkaa ystävänsä taskuun kuiskaten: -- Se on
manifesti, vielä julkaisematon. He repivät sen palasiksi, jos näytämme.
Tiellä heitettiin junasta pois muuan mies, jolla näitä oli.
-- Nyt neuvotteluihin, -- sanoi Esa. -- Tästä tulee kova ottelu. Heillä
on ihmeellisiä uutisia Helsingistä. Kaikki on punaisten hallussa: maat
ja mannut, kahvit ja pannut.
Kokouksessa oli pääkaupungista tulleita eläviä viestejä, ja Onni
Hannula jakoi punaista manifestia. -- Nyt emme haikaile emmekä
kumartele ketään. Nelivaljakko riisutaan ja me, köyhälistö, säädämme
lakia.
-- Ei nyt ole puhumisesta hyötyä, -- sanoi Mooses Esalle.
-- Ennen me saisimme kivetkin kiljumaan kuin punaiset luopumaan
hullutuksistaan.
Maltillisia oli lakkokomiteassa toinen puoli ja punaiset olivat
raivoissaan.
-- Ellette hyväksy punaista manifestia, voitte saada tästä, -- huusi
Manu hurjin katsein ojentaen revolverin Moosesta kohti.
Kaikki jähmettyivät kauhusta ja henkeä pidätellen seurattiin Manun
liikkeitä.
-- Vaikka meidät kappaleiksi repisitte, emme rahtuistakaan poikkea
oikeudesta! -- huusi Mooses suuttumuksesta kalpeana.
Manu piteli asettaan hermostuneesti, heilutteli sitä ja pisti laveaan
taskuunsa. Hengitettiin helpommin.
-- Peto on nyt näyttänyt hampaansa, voi se vielä kynsiäänkin käyttää.
Parasta olisi panna lujat vahdit Talvelaan, -- sanoi Esa.
-- Se voisi ärsyttää heitä, -- sanoi Veronika. -- Manu on aina
tapaisensa, ei ne muut sentään -- --.
* * * * *
Sillä aikaa kun sisähuoneissa neuvoteltiin, puhui seurahuoneen pihassa
toinen toistansa kiivaampi toisten seutujen lähettiläs ja repäisevät
"eläköön" ja "alas" huudot hermostuttivat Veronikaa. Hän oli Mooseksen
kanssa neuvotteluissa ja lähti sieltä pihaan puheita kuulemaan. Kun
hän tuli ulos, tapasi hän Melun, joka kalpeana seisoi oven vieressä
portailla. Joku puhuja oli juuri lopettanut ja nyt kuului jyrisevä
"alas" huuto. Seuraava puhuja ehdotti, että mentäisiin Karénille
mielenosotusretkelle ja samalla suljettaisiin olutpuoti. Tämän
kuultuaan liukui Melu alas portailta, sulloutui tungokseen, ponnisti ja
pujottelihe ominaisella notkeudellaan ja voimallaan joukon lävitse ja
riensi kotiin.
Karén harppoi levottomana työhuoneessaan. Rouvan päätä särki. Hän
ei ollut rahtustakaan nukkunut moneen yöhön, kirkasi pienimmänkin
kolauksen kuultuaan ja oli ärtyinen kuin riehaantunut lapsi.
Rolf poltti vimmatusti vahvoja sikaareja ja laski karkeata pilaa
roskajoukon räyhäämisestä. Melu kertoi, mitä seurahuoneen pihassa oli
päätetty.
-- Olisipa täällä vain joku kasakka ja nagaikkoja! -- huudahti Rolf
uhkaavana.
-- Hurskaita toivomuksia. Tosiaankin, voisihan niitä riivatuita hiukan
pelottaa, -- sanoi Karén kevyesti naurahtaen.
-- Ootappas pappa, kyllä minä ne -- -- --!
-- Jumalan tähden Rolf, jätä se tekemättä! -- huudahti Melu. -- Te
ette ole olleet siellä joukossa, ette tiedä, mitä nyt on tekeillä.
Siellä ei leikitä, kaikki on täyttä totta, pelottavaa ja hirvittävää
kaikessa pimeydessään. Mistään ei saada luotettavia tietoja, pelkkiä
ristiriitaisia huhuja.
-- Melu, sinä liioittelet naisten tapaan. Manifestikin on tullut, --
sanoi Karén.
-- Vahvistamaton toistaiseksi, -- vakuutti Melu.
-- No, mitä sinä niistä asioista tiedät?
-- Enemmän tällä kertaa kuin te täällä kotona. Minä varotan ja pyydän,
älkää tehkö mitään hullutuksia, älkää ärsyttäkö kansaa. Verityöt eivät
voi olla kaukana, kun päiväkaudet lietsotaan mielettömillä koston ja
väkivallan huudoilla.
-- Sinä alat olla yhtä hermostunut kuin mamma. Minä lähden ulos, ei
tätä ainaista jankutusta jaksa kuulla! -- sanoi Rolf.
-- Kuule, Rolf kulta, ole järkevä. Minusta tuntuu kun olisimme tehneet
heille väärin. Niin, emmehän me ole olutta valmistaneet, mutta
sentäänkin -- -- kun pappa -- -- --, -- sanoi Melu pihassa.
-- Älä puhu sillä tavalla papasta! -- Rolfin huudossa oli uhkaa. Melu
tarttui miehensä käsivarteen.
-- Hyödymmehän mekin siitä.
-- Sinä puhut kuin roskajoukko.
-- Voi älä sano roskajoukoksi. He ovat nyt oikeassa ja me väärässä.
Minä tunnen sen!
-- Kuulehan, Melu, menekin sinä heidän joukkoonsa huutamaan alas pappaa
ja minua, vaan älä tule sitte enää minun pöytääni! -- Rolf irroitti
kätensä tylysti Melusta.
-- Rolf, sinä et ajattele, mitä sanot!
-- Liiankin paljon. Ja minä heille vielä näytän! -- Rolf jätti Melun
pihaan ja riensi Hallimajaan päin taaksensa katsomatta.
* * * * *
Seuraavan päivän iltapuolella oli taas suuri kokous seurahuoneen
pihassa. Melu oli saapunut ajoissa ja seisoi levottomana tungoksessa.
Puheet lietsoivat tulta ja vihaa yläluokkaa vastaan. Melusta tuntui
kuin olisi ilma ollut täynnä veristä sumua, hätähuutoja ja tuskaa.
Tulipunaiset liput roikkuivat tangoissa suorina ja velttoina peittäen
valkoiset vaalilauseet, kuin olisivat tällä kertaa tahtoneet ne
unhottaa ja ampua pilvistä kultaisen kotkan. Tahtomattaan seurasi Melu
tungosta ja joutui yhä lähemmäksi lavaa, jonka kulmissa liput olivat.
Joukossa oli levottomuutta, kuiskailtiin, tungettiin sinne tänne.
Ahdinko oli kamala. Äkkiä kirkasi naisen ääni portilta: -- Kasakat
tulevat! -- Melua pyörrytti, silmissä musteni ja ihmiset hävisivät,
mutta samalla hän pääsi jälleen tajuihinsa, survasi itsensä lavan
portaalle, juoksi ylös ja sieppasi lavan kulmasta lipun käsiinsä,
heilutti sitä ja huusi luonnottoman kovalla äänellä:
-- Kasakoita ei tule, se on pelotusta, valetta! Kasakoita ei tule! --
Huutoaan hän jatkoi siksi, kunnes ihmiset rauhoittuivat, alkoivat uskoa
ja kysellä.
Silloin Melu häpeissään lujui alas lavalta. Lippu liukui hänen
käsistään ja jäi portaille lojumaan. Hän itse hukkui väkijoukkoon,
kulki vapisevin polvin, sydän pakahtumaisillaan lyöntien nopeudesta
vanhaa, tuttua tietä Härmälän tädin luo. Siellä hän sanatonna ja
voimatonna lankesi tädin kaulaan ja itki hillitöntä tuskaa.
Täti silitteli päätä ja vei sohvalle lepäämään, jätti hänet yksin
rauhottumaan kyselemättä, utelematta. Itse hän lähti kylälle kuulemaan,
mitä oli tapahtunut.
Kun ihmiset olivat selvinneet oman pelkonsa huumauksesta ja päässeet
käsittämään, että Melu oli puhunut totta, alettiin kiihkeästi kysellä:
mistä sellainen huhu oli lähtenyt?
Onni Hannula nousi lavalle ja selitti sekavassa puheessa, kuinka
kapitalistit ennenkin olivat poliisien apuun turvautuneet ja niillä
työväkeään kurissa pitäneet. Hän kiihottui yhä selvemmin puhumaan
Marckista ja jyrisevä "alas" huuto vahvisti hänen puheensa.
Talvellinen vihamielisyys lakkoajoilta puhkesi nyt ilmi tekoihin.
Ruhala, Hannula ja Manu olivat ensimmäisiä rivissä, kun liehuvien
lippujen suojassa marssittiin Talvelaan.
Kun Mooses näki kiihtyneen mielialan, ei hän yrittänytkään puhua
järkeä. Pieni joukkue lavan edessä oli varmasti päättänyt kostaa. Sen
hän tiesi. Hän riennätti Esaa mukaansa Talvelaan.
Mooses ilmoitti ensin asiasta Veronikalle, joka oli viimeisinä päivinä
asunut Talvelassa, sillä Marck oli ollut heikko revolverikohtauksen
jälkeen "järjestyskomitean" kanssa.
-- Mitä pappa sanoisi, jos nyt koko lakkojoukko tulisi tänne Talvelaan?
-- kysyi Veronika hymyillen.
-- Voihan täällä peeveleitten pesässä tapahtua mitä tahansa. Mooses on
nolona ja Esa punainen kuin koulupoika, jolla on huono omatunto. No,
pojat, tulevatko he?
-- Tulevat, -- sanoi Mooses silmäillen tielle.
Marck katsoi työhuoneensa akkunasta kansanjoukkoa, joka hajallisena
laumana seurasi pientä miesten ryhmää keskellään.
Ilta alkoi jo pimetä ja harmaina haamuina liikuttiin pihassa.
Konttorihuoneuston ulko-ovelle kolkutettiin, mutta Marck sanoi: -- Ei
ketään saa päästää sisälle. Heillä ei ole tällä hetkellä mitään asiaa
minulle. -- Hän otti laatikostaan revolverin ja antoi Moosekselle
toisen ja Esalle kolmannen. -- No, pojat, pitäkää puolenne, jos
tarvitaan!
Ulkoa kuului epäselvää puhetta, melua ja naurua. Nyt puhui joku
Marckistä.
Mooses lähti keittiön kautta ulos väkijoukkoon.
-- Se on Hannulan ääni, -- sanoi Esa. -- Sanoja en erota.