Suomessa kuului ilonsanoma: -- Maanpakolaiset saapuvat kotiin! --
Lähes kaksi vuotta olivat he ajelehtineet maailmalla kodittomina ja
juurettomina kuin puun lehdet irtireväistyinä omasta oksastaan, myrskyn
ajeltavina, tulevaisuudestaan epävarmoina.
Hallimajalaiset odottivat omiaan, valmistivat vastaanottoa ja ikävöivät
päivää ja hetkeä, jolloin maanpakolaiset saapuisivat. Kivistömäellä
seisoi valmiina kansanopisto kauniina ja vakavana kuin sankarilaulu
ja sen rinnalla maanpakolaisten koti somana kuin lemmenruno. Niitten
harjalla liehui nyt sinivalkoisia lippuja. Hallimajalaiset olivat
ylpeitä opistostansa, mutta se ei ollut yksin heidän. Se oli laajan
maaseudun rakentama. Kaikki he olivat siihen tuoneet hirsiä osaltaan,
keränneet rahaa ja lämpöisin mielin tulleet neuvotteluihin. Esa oli
heitä pimeimpinä hetkinä pitänyt lämpiminä ja viitannut tulevaisuuteen,
jolloin heidän opistonsa saisi kasteensa ja silloin samalla
Mooseksensa. Näin oli Mooseksen nimi liittynyt kirvesten kalskeeseen
opiston kohotessa, työn touhuun, kokousten humuun ja innostuksen
tuleen, tuon salaisen ja kytevän, joka ei saanut henkensä uhalla
liekkiin leimahtaa.
Nyt hymyili vapauden kuulakka kevät, täytti rinnat valoisan päivän
toivolla. Unohdetut olivat pimeyden painajaiset. Kuin Vetehisen
talviset vangit noustiin nyt lainehtivalle selälle.
Työväki oli saanut vapaapäivän ja kaikki riensivät junalle. Maalaisia
oli asemalla suuri joukko odottamassa tulevaa johtajaansa. Raskaissa
tamineissaan, rusokasvoin, jäykkinä ja totisina erottuivat he
heikkorakenteisesta tehtaan väestöstä, joka liikkui ja aaltoili
levottomana.
Soittokunta oli asettunut keskelle asemasiltaa ja sen ympärille joukko
kukoistavia, nuoria tyttöjä, jotka nauravien kasvojensa tasalla
kantoivat kukkavihkoja. Loistavin silmin he odottivat sitä paria,
jonka rakkauden tarina kauniina satuna kulki suusta suuhun, sydämestä
sydämeen ja ihanteellisena lemmen taivaana sai jokaisen nuoren mielen
hehkumaan. Veronika oli heidän prinsessansa, Mooses sankarinsa.
Nyt syntyi hälinää. Juna voihki ja vihelsi kallioitten välissä.
Soittokunta viritti tervehdyksen ja tytöt kohottivat kukkiaan.
Rautahirviö porhalti asemalle puhkien ja rämisten. Tuolla, vaunun
sillalla, he seisoivat, Veronika syli täynnä ruusuja ja Mooses paljain
päin.
-- Terve, terve, -- kuului väkijoukon huuto. Se eteni ja kaikui
kauempana "eläköön" huutona. Tytöt piirittivät tulijat kantaen kukkiaan
iloisten kasvojen tasalla. Soitossa ja laulussa puhkesi yleinen
ilo ilmoille, paisui riemuksi ja vapautti mieliä. Kaikki huusivat
huumaantuneina: eläköön! Kelle? Tuolle nuorelle parilleko?
Mooses katsoi heitä silmästä silmään ja hänen sydämensä vavahti.
Miesten silmissä oli jotakin uutta ja outoa, kiihkoista, -- ahnasta.
Innostuksen koski nosti hänet hartioilleen, kantoi Veronikan rinnalla.
Se oli hetken vaikutus ja Mooses unohti sen jälleen. Riemu huumasi
hänetkin ja kantoi sylissään opiston ovelle, jossa juhlatulet,
juhlarunot ja juhlaiset ateriat odottivat.
Vasta myöhään yöllä he olivat omassa kodissaan kahden.
-- Mooses!
-- No?
-- Mitä pidät meidän kodistamme?
-- He sanoivat minua tänään Tuhkimoksi, joka on voittanut prinsessan ja
puolen valtakuntaa. Tämä on kuin satulinna.
-- Oletko sinä onnellinen? -- Veronikan ääni soi hellyyttä ja
vakavuutta, kun hän laski kätensä miehensä olalle.
-- Ellei tämä ole onnea, silloin en tiedä, mikä olisi. -- He katsoivat
toisiaan silmiin, niinkuin katsovat ne, joilla on avain toistensa
sieluun.
-- Olet tosiaan onnellinen. Ja se tulee siitä, että olet sadun sankari.
Mutta satu on seikkailua ja ihmeitten maailmaa.
-- Etkö sinä ole onnellinen?
-- Tunnen liian selvästi, että tämänpäiväinen riemu on vaahtona
nousemista kuultavanvihreän myrskyaallon harjalle.
-- Olet runollinen.
-- Etkö sinä tunne samaa? Tiedätkö, minä en koskaan tahtoisi nousta
aallon harjalle, vaan pysyä aallon pohjalla, vesien vellojana, aaltoa
nostamassa.
-- Sinä olet merkillinen tyttö, Veronika. Sinussa herää usein uutta
ja suurta. Olet kaunis kuin aamurusko etkä itse tahdo tietää siitä,
aina terve ja voimakas, etkä kuitenkaan ylly voimillasi tempomaan.
Sinussa ei ole vähääkään aikasi hermostusta, ei edes uhmamielisyyttä.
Kultaseni, sinussa on sitä voimaa, joka aaltoja nostattaa.
-- Kun sinä sen sanot, uskon. Sinä rakastat minua sielullasi ja
ymmärrät minun sieluani. Minä olisin eloton, kuollut, ellei sinua olisi
ollut. Tunnen sen, sieluni tarvitsee sinua joka hetki, elää sinulle
ja sinun kauttasi. Minä en tahdo onnea, en tavota sitä, siirrän sen
yhä tuonnemmaksi, aina tuuma tuumalta etäämmäksi. Tahdon tehdä sen
suuremmaksi, ylevämmäksi, kuinka sanoisin: jumalalliseksi. Ja sitten
-- -- -- niin, en minä sitä sittenkään tahtoisi anastaa, sillä sen
takana häämöittää totuus ja ijäisyys ja niitä janoon, en onnea!
-- Niin, armaani, tulkoot myrskyt ja työ. Sinä teet minut vahvaksi.
* * * * *
Seuraavana aamuna sanoi Veronika: -- Nyt menemme Talvelaan. Ethän ole
kunnolleen tuttukaan papan kanssa.
-- Luuletko, että me tulemme hyvin toimeen keskenämme? Hän
ehkä -- -- --.
-- Voi, sinua, pistä nyt piiloon pelkosi.
-- Ei se pelkoakaan ole.
-- Mooses kulta, sinähän ihailet pappaa.
-- Hän ja minä olemme niin erilaiset.
Marck oli vanhentunut, käynti oli raskasta, tukka kauttaaltaan harmaa,
silmätkin samentuneet. Keskellä ensi illan riemua Veronika sen huomasi.
Hän tiesi, että hän itse oli piirtänyt nuo syvät juovat isänsä otsaan
ja sirottanut harmautta hänen mustaan tukkaansa, ja hellä, ihaileva
sääli sai vedet hänen silmiinsä. -- Kohtalo on armoton ja sokea, --
myönsi hän itselleen, -- ja ihminen elää itsellensä, oman sisäisen
sointunsa mukaan. Hän tarvitsee työnsä jatkajaa. Pappa hyvä, kuinka
sinä olet pettynyt, työsi jää -- -- -- ties kenen varaan.
Ja minä valitsin sen ainoan, jonka voin valita.
-- Nyt me tulemme ja olemme koko päivän täällä, -- selitti hän
eteisessä. -- Emme lähde, vaikka ajaisitte. Ah, täällä hengitän kodin
ilmaa, muu maailma saa hävitä.
-- Moosekselle hän kuiskasi: -- Tule katsomaan onko papan
kirjoituspöydällä sininen nauha kynätelineessä!
Marck istui pöytänsä ääressä ja siirsi paperit syrjään. Veronika nojasi
tuolin selustaan ja upotti sormensa harmaaseen tukkaan.
-- Pappa, nyt vasta minulle on selvinnyt, että sinä olet hirveän tärkeä
henkilö minulle. Kun olin kotona, kaipasin Moosesta. Nyt kun sain
Mooseksen, kaipaan sinua.
-- Kun kissanpoika kasvaa, niin se saa silmät.
Veronika ei malttanut olla paikoillaan. Hän hyräili ja kulki huoneesta
huoneeseen, väänsi laatikot mullin mallin ja kyseli äidiltään
taloudesta sellaisella innolla, että rouva Marck riipaistui irti
arkipäiväisestä tasaisuudestaan ja yhdessä he nyt neuvottelivat
kiivaasti, unohtaen miehet.
Marck ja Mooses puhelivat yleisistä asioista karttaen lähempiä välejä.
Kumpikin pelkäsi kompastuvansa.
-- Kyllähän kapitalistin voitto on kansan voitto, -- sanoi Marck.
-- Epäilemättä, mutta sen rinnalla täytyy käydä kansan henkisen voiton.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat?
-- Kaiken kansan pitää voida seurata maan lainlaadintaa ja ottaa osaa
siihen. Kunnallinen itsehallinto yleisen äänioikeuden perusteella olisi
erinomainen kasvattaja, -- sanoi Mooses.
-- Kun minä syvennyn omaan alaani, en joudu ajattelemaan muuta. --
Marckin kasvoilta hävisi valoisa ilme, joka nuorten tullessa oli häntä
elähyttänyt.
-- Se juuri onkin suurta, voida kiintyä koko olennollaan omaansa, luoda
uutta ja raivata tietä muillekin. Juuri sellaisten miesten varassa,
kuin te olette, on Suomen tulevaisuus! -- huudahti Mooses innostuneena.
Marck hämmästyi ja katsoi pitkään nuorta miestä, joka yhä kasvoi hänen
silmissään. Mooseksesta oli hävinnyt kaikki poikamaisuus. Ryhti oli
suora ja voimakas, katseessa varmuutta ja älyä; vain silloin tällöin
välähti lämmin, viehkeä silmänisku, joka antoi kasvoille niiden
lumoavan ilmeen.
Marck nousi tuoliltaan ja hymyili. Hän oli jälleen voitettu.
-- Teollisuus ei vielä hallitse meillä, vaan merkitsee vähän. -- Hän
katsoi vielä kerran vävyynsä ja sanoi ikäänkuin ohimennen: -- Kuule,
etkö ole ajatellut mahdollisuutta siirtyä tähän minun tehtaaseeni? --
Marck katsoi nyt jännittyneesti Moosesta, jonka kasvoilla innostus
vielä väreili.
-- En, ei minusta ikinä tule liikemiestä. Minä ihailen teidän
työtänne ja lasken riemulla, kuinka paljon hyötyä ja lisää onnea se
tuottaa kansalle ja uusia mahdollisuuksia henkiseenkin kehittymiseen.
Minä olen opettaja ja kasvattaja. -- Mooses ei nähnyt pettymystä
Marckin kasvoilla; hän liikkui nyt vapaasti ja luonnollisesti omassa
ajatuspiirissään.
-- Missä Eveliina ja Veronika lienevät, pitäisi saada jotakin
suunavausta!
-- No, vieläkö sinä olet yhtä kiivas sosialisti kuin ennenkin? -- kysyi
Marck pöydässä sellaisella huolettomuudella kuin soutaja, joka on
vetänyt airot veneeseen eikä aijokaan niitä käyttää.
-- Olen kyllä. Pikkupoikana luulin, että kuu oli tarttunut Kivistömäen
männyn latvoihin, ja kiipesin tavottamaan. Nuorukaisena uskoin, että
maailman kurjuus on rikkaitten syy. Nyt tiedän, että kansa voi luoda
itselleen onnea, mutta ainoastaan sen verran, kuin se ansaitsee.
-- Sinä tarkoitat, että ainoastaan siinä määrässä kuin kansa noudattaa
totuutta ja rakkautta, voi se tulla onnelliseksi, -- sanoi Veronika.
-- Meneppäs sanomaan se työväentalolla, -- sanoi Marck.
-- Se on siellä sanottava, -- sanoi Mooses.