-- Se oli Manun ääni, -- sanoi Esa.
"Alas, alas!" kuului nyt sekavin äänin ja akkunaan jysähti kivi.
Marck seisoi kalpeana keskellä lattiaa asetta puristaen kädessään. Hän
sävähti kiven jysäyksestä kuin joku olisi lyönyt häntä vasten kasvoja.
-- Voi, pappa, tule pois toiseen, huoneeseen! -- rukoili Veronika.
Marck ei kuullut. Kun toinen kivi jysähti akkunaan ja täräytti ruudun
rikki, astui hän aukon luo ja ampui aseellaan ilmaan. Laukausta seurasi
hurja rähinä ulkona, ja Marck horjui käydessään valkoiseen saliin.
Veronika seurasi häntä levottomana, mutta ei ennättänyt luo, kun Marck
äkkiä kaatui lattialle.
Rouva Marck, Esa ja Veronika kantoivat hänet vuoteelleen ja
telefonoivat kaupungista lääkäriä.
-- Henrik, Henrik! -- huuteli hänen vaimonsa epätoivoisena. -- Henrik,
Henrik, anna joku merkki, voitko kuulla? -- He odottivat kaikki henkeä
pidätellen. Merkkiä ei tullut.
Esa koetteli suonta. Hän tiesi, että Marck oli kuollut.
-- Pappa kulta! -- puheli Veronika polvillaan hänen vuoteensa vieressä
ja nyyhki.
-- Sinä olet niin hiljaa. Mamma, luuletko -- -- -- luuletko sinä -- --?
Äidin kasvoilla oli sanomaton tuska, ja Veronika hiipi hänen luokseen,
piilotti päänsä hänen povelleen ja kuiskasi: -- Mamma, onko pappa
kuollut? -- Äiti tuijotti yhä eteensä ja silitteli tyttärensä päätä.
-- On, hän on kuollut, -- sanoi hän soinnuttomalla äänellä.
Esa jätti äidin ja tyttären mennäkseen taivuttamaan räyhäävää joukkoa
jättämään vainaan rauhaan. Kun hän tuli pihalle, oli se tyhjä ja melu
kuului maantieltä.
-- Mooses! -- huuteli Esa. Häntä ei kuulunut. Esa meni naisten luo,
jotka sanattomina istuivat lähetysten kadotetun puolison ja isän luona
odottaen Moosesta ja lääkäriä.
Oli jo myöhä yö, kun lääkäri saapui hevosella läheisestä kaupungista
ja vahvisti, minkä kaikki jo tiesivät, että Marck oli kuollut
sydänhalvaukseen.
Mooses oli yhä poissa.
-- Minä menen hakemaan Moosesta, -- sanoi Esa Veronikalle.
Veronika tavoitti otsaansa. -- Missä hän on?
-- En tiedä, olen levoton, -- sanoi Esa.
-- Voi, lähdetään. Minä tulen mukaan!
-- Eihän toki. Kyllä minä hänet löydän.
-- Minä tahdon tulla mukaan. Voi, pappa parka! Hän ei enää minua
tarvitse. Mamma, minä menen Moosesta hakemaan. Tohtori on täällä niin
kauan.
Oli jo keskiyö, kun he kulkivat sokkeloisia käytäviä lyhtynsä heikossa
valossa.
-- Manun täytyy tietää, missä hän on, -- sanoi Veronika. -- Tule!
-- Sinä olet rohkea. Se minun täytyy tunnustaa.
Veronika astui puolijuoksua ja kehoitti Esaa seuraamaan. Manun mökki
oli tienvieressä ja Veronika astui nopeasti ovelle, heitti sen auki
ja seisoi hämärästi valaistun huoneen kynnyksellä. Esa katsoi hänen
olkansa takaa sänkyä kohti kumartuvaa miestä. Se oli Manu. Veronika
astui lähemmäksi ja näki tyynyllä kaksi lapsen päätä. Toinen nukkui
makeaa unta posket vaaleassa punassa. Toinen oli vahankeltainen,
silmät sammuneet ja syvälle kuoppiinsa painuneet ja huulet elottomina
hampaisiin kiristyneet. Mies sängyn vieressä lysähti polvilleen, kätki
kasvot käsiinsä ja itki, nyyhki kuin herraansa sureva koira pitkään
inuen.
Veronika peräytyi Esan luo ja kuiskasi: -- Täälläkin on käynyt kuolema.
Tiellä he tapasivat Homperin. -- Kyllä minä tielän, ketä herrasväki
hakee. Maisteri on teljetty putkaa ja minä olen juuri hakenu Pitkältä
avaimet ja nyt männää päästämää. Vai on patruuna kuollu, kuulin juur
Pitkältä. Voi, voi tät mänöö, tät mänöö!
-- Onko siellä vahdit? -- kysyi Esa.
-- Minuahaa ne vannotti vahtimaa ja palokelloa soittamaa, jos jokuu
tulis. Ja minä lupasi. Mitäs niille hunsvoteille!
-- Tietääkö Homperi, onko maisteria lyöty? -- kysyi Veronika.
-- Lyötykö? Eikös mitä! Nyt on ovi auki. Mooses kuuli äänet ulkoa ja
rynnisti raskaan oven selki seljalleen. Hänen kätensä olivat sidotut
selän taakse.
-- Esa, päästähän tuo naru auki. Ne riivatut sitoivat niin kovaan, että
sormeni puutuvat, -- sanoi Mooses. -- Veronika, oletko sinäkin tullut?
-- sanoi hän rientäen vaimonsa luo. -- Sinä olet niin kummallisen
synkkä. Onko mitään tapahtunut?
-- Marck on kuollut, -- sanoi Esa soinnuttomasti. Mooses painoi
Veronikan povelleen. He seisoivat hetken ääneti ja astuivat sitte
vaieten Talvelaan.
* * * * *
Marraskuun seitsemäs päivä valkeni hämäränä ja kaameana. Hallimajassa
oli suurlakon myrsky asettunut.
Mahtavan vainajan haamu väikkyi vielä kunkin sisäisen silmän edessä,
ja tulevaisuus ja sen kultaiset toiveet häipyivät sameaan hämärään. He
tunnustivat itsellensä, että Marck oli ollut suuri raivaaja, heidän
kaikkien tuki ja pohjan perustaja. Hän oli torjunut kuin kallio
ulkonaiset vaarat, seisonut ja jäänyt pystyyn siinä, missä muut
ympärillä horjuivat ja kaatuivat. Hän oli osannut tehdä ja teettää
työtä ja pitää koossa uppiniskaisia joukkoja.
Kansa ajatteli levottomana Hallimajan tulevaa kohtaloa, sillä se oli
heidän kohtalonsa. Vielä kerran vaelsivat he seurahuoneen pihaan
kuulemaan manifestia, jonka vahvistus nyt oli saapunut.
Kun Mooses astui lavalle, jännittyi hiljaisen kansan tarkkaavaisuus.
Hyvä- ja alas-huudot unohtuivat. Rautainen todellisuus karkoitti
kaikki punaiset toiveet kultaisen kotkan iskemisestä taivaalta.
Pingottuneet kasvot laukesivat punaisten riveissä alakuloisiksi ja
rajut haaveet saivat kuolettavan iskun. Vallaton leikki -- -- -- oliko
se nyt päätettävä? Laimealla hyvä-huudolla otettiin vastaan Suomen
suuren ja ihanan voiton sanoma.
Pihan toiselta laidalta kajahti "Maamme", mutta toisella puolella
järjestyi vankka rivi tulipunaisten lippujen suojaan. Se kulki
työväen marssin tahdissa halki Hallimajan, nousi harjanteelle, jossa
sen lipputangot uhmaten kohosivat kohti taivasta ja laulun mahti
paisutti rintoja. He olivat kerran kuulleet kultaisen kotkan siipien
suhahduksen. Se oli sytyttänyt kuuman taistelukiihkon. Sen silmä oli
hehkunut ja ampunut tulisen nuolen. Se nuoli rinnassaan he kulkivat
riveissä harjua pitkin.