Kevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana,
kun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään
tapaansa:
-- Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä
olet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta
käy hullusti! -- Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä
hänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.
-- Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi
hullusti! -- Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.
Tämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti
tarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi
nyrkkiään ja hoki: -- Kuinka hän uskaltaa?
-- Kuka nyt uskaltaa? -- kysyi täti toisesta huoneesta.
-- Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten
naamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka
olenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin
puolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! --
Siihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että
tädin sydäntä särki.
-- Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, -- sanoi täti arastellen.
-- Pitääkö? Ei täti ymmärrä tällaisia asioita. Rolf on välitön, tunteen
ihminen, mutta arvaamaton ja kiduttaa toista aina, aina!
-- Pysy erossa hänestä! Se on paras keino.
Melu näytti noudattavan tädin neuvoa ja vältti Karénilaisia. Rouva
lähetti sanoja ja tuli lopulta itse hakemaan. Melu ei mennyt. Mutta kun
Rolfin kirjeet tulivat, eivät Melun rakentamat muurit seisoneetkaan.
Hän meni vanhaan sovittuun paikkaan metsätielle.
-- Tulihan puolukka, kiitos! -- sanoi Rolf.
-- Kiitä niitä, joilta olet jotakin saanut, älä minua.
-- Jos rupeat juroksi ja kylmäksi, on meidän paras palata maantielle.
-- Maantielle! -- Melu nauroi. -- Maantie on minusta mieluisempi kuin
mies, joka tekee sydämensä maantieksi.
-- Punnitse sanasi! Jumaliste!
-- Oletko sinä niitä punninnut?
-- Minä olen mies ja minulla on oikeus sanoa ja sinulla pitää olla älyä
joko kuunnella tai olla kuulematta.
-- Ahaa, minun pitää olla korkea siveyden patsas; tai sinulle parempi,
jos olen pikkunen typerä tyttöparka, jota voi polkea kuin nousevaa
vihreetä ruohoa jalkaimme alla.
-- Sinua ei ole helppo polkea, ei turkanen olekaan!
-- Puolukka on sitkeänahkainen. -- Melu naurahti sovinnollisesti ja
Rolf pujotti kätensä hänen kainaloonsa.
Metsä humisi hiljaa ja Melun katseet seurasivat rattaan kuuroa kapealla
tiellä, ja Rolfin silmät lumoutuivat Melun kasvoihin. Niin he kulkivat
hetken ääneti toisiinsa vaipuneina.
-- Mitä ajattelet, Melu?
-- Sinua.
-- Mitä minusta?
-- En hyvää.
Rolf irroitti äkkiä kätensä; vihainen ja intohimoinen silmäys välähti
ja hän puristi Melua syliinsä rajusti. Melu huumaantui, sulki silmänsä,
mutta samassa hän ehti tajuihinsa, ponnisti irti ja katsoi mieheen.
-- Sinä olet -- -- -- Rolfin kädet irroittuivat -- -- kuin puolukka
houkutteleva, sileä ja korea, tekee mieli puraista. -- Katse oli yhä
musta ja pyytelevä.
-- Ja sitten sylkeä ulos?
-- Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui
uudestaan Melun käsivarteen.
Melu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.
-- Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.
-- Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu -- --?
-- Älä puhu siitä! -- ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti
itsensä irti.
-- Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä
sorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan
sinut! -- Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti
hattuneulansa.
-- Ellet päästä, isken sinua silmään.
-- Villikissa! -- Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista
selkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi,
seurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.
Melu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana
ja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan
huolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema,
piti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa
hemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti
jälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.
-- Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa
Kuulehan, miksi emme menisi kihloihin?
Melu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.
-- Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? --
Katseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia,
sitoi yhä uudestaan ja uudestaan.
-- Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on
vahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja
viimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!
Lopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf
uhkaavana ja katse palavana.
Rolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton
kaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja
kepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti
puolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti
olla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.
-- Onko pappa itse niin tehnyt?
Isän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli
terävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi
saavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen
kuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.
Melu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään
pidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi,
virrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki
oli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.
* * * * *
Melu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja
hyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä
pukeutua morsiameksi.
-- Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.
-- Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?
-- Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi
taivaan väri.
-- Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen,
hienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on
valkoinen.
-- No, mistä sinä sellaisia mietteitä --?
-- En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan
valkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo,
minun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin
haluni. -- Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja
onnellisena.
-- Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.
Melu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja
tarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.
-- Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne
voisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.
-- Melu, sinähän ihan väriset!
-- Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! -- Hän ponnisti kyyneliä
vastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: -- Morsianta pitää
itkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.
Päivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä
morsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta
mielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja
ihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi
varmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut
halveksivansa.
Täti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.