ISKU.

Mooses oli suorittanut loistavan kandidaattitutkinnon, ja miehestä

mieheen kuiskailtiin Hallimajassa hänen ja Veronikan onnesta. Opiston

seinät kohosivat yhä ja syksyllä piti sen valmistua ja silloin

toteutuisi se, mitä Veronika niin kiihkeästi toivoi. Mooses saisi

kantaa prinsessan omaan linnaansa, jonka kansa oli rakentanut hänen

hallittavakseen. Mutta Mooses aavisti, ettei hän saisi siellä olla.

Damokleen miekka roikkui hänen päänsä päällä.

Esan isä, vanha nahkuri Helin, oli hiljan kuollut, ja Esa kertoi

Moosekselle: -- Olen myynyt isäukon vanhat nahkasammiot, talorähjän

ja muut vehkeet ja saanut sievän summan rahaa. Sitä paitsi tiedät,

että ukolla oli kirstun pohjalla. Niin että, mitä meidän välillä on

raha-asioita, saa jäädä tuonemmaksi.

-- Kiitos! -- Mooses oli yhä synkkä ja tuijotti eteensä.

-- On minulla toinenkin uutinen. Mooses katsoi häneen hajamielisenä.

-- Olemme nyt Hely ja minä aivan porvarilliseen tapaan menneet

kihloihin ja aiomme mennä vihillekin.

-- Sinä onnen poika, -- hymyili Mooses.

-- Niin, minä aion hankkia itselleni kerran oikein rasvaisen

tuomiokunnan ja saada suuren Hallimajan vielä kaupan päälle.

-- Laki ja oikeus on sinulle kovin suosiollinen.

-- Olisitpa sinäkin vain ruvennut porvariksi ja heittänyt kaikki

profeetalliset hommasi, niin kyllä nyt kelpaisi. Ukko Marck antaisi

tyttärensä naurussa suin ja teidän välillänne vallitsisi sula sopu.

-- Ja Suomessa olisi ollut yksi onnenonkija lisää, ilman vakaumusta

ja omaatuntoa. Sitäpaitsi ei Veronika ikinä olisi minusta sellaisena

huolinut.

-- No niin, leikki sikseen. Mitä sinä nyt aiot?

-- Suo siellä, vetelä täällä. Katkeraa on katsella, mitenkä täällä

Hallimajassa niinkuin muuallakin maassamme työväen ja isäntien välit

kärjistyvät ja katkeroittuvat. Juopa työkansan ja parempiosaisten

välillä laajenee. Mihin lopulta päättyneekään? Pimeää on kaikkialla ja

pimeyden töitä haudotaan, kiihdytään salaisissa kokouksissa, heitetään

syrjään järki ja oikeus. Tiedän, että voisin heitä nyt ohjata,

myöhemmin se on vaikeata, ehkä mahdotonta, mutta katkerinta on se,

etten saa heitä ohjata. Kaikki sellainen työ suistetaan tekijöineen

pimeyteen, ja minä tiedän yritykseni päättyvän vankeuteen tai

maanpakoon. Ja kuitenkin täytyy yrittää. -- Mooses käveli kiihkeästi

lattialla, katse maahan tähdättynä. -- Olen jo Ruhalan kanssa sopinut ja

pidän työväen talolla sarjan esitelmiä, ensin nykyisestä valtiollisesta

asemastamme ja sitten siirrytään siihen, mikä on heistä tärkeintä.

-- Kunhan saisit heidät tajuamaan, ettei leipäkysymys ole kaikkein

tärkein.

Mooses pysähtyi Esan eteen, löi häntä olalle ja sanoi tyynesti:

-- Se juuri on heille kaikkein tärkein. Se on kuin suuri, kirvelevä

palohaava. Se särkee ja pakottaa huutamaan. Sitä haavaa täytyy hoitaa.

Ellei sitä tehdä, joutuu yhteiskunta rappiolle. Mitä tästä sinulle

puhun? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka asia on.

Mooses katsoi kelloaan. -- Minun pitää nyt lähteä työväen talolle.

Talo oli Hallimajan etelänpuoleisella, korkealla harjulla, josta

oli ihana, laaja näköala saariselle ulapalle ja kauas laakson

niskaan maaseudulle. Rakennus oli kiireessä ja pienillä varoilla

kokoon koperrettu, suuri, korkea sali, jonka seinän rakosista ja

akkunanpielistä tuuli puhalteli. Salin taka-alalla oli näyttämö ja

oviseinällä lehteri. Eteisestä mentiin keittiöön ja sen takana oli

huone talon hoitajaa varten. Kun Mooses ja Esa tulivat, oli sali täynnä

väkeä: miehiä, naisia ja lapsia. Kukin liikkui ja jutteli vapaasti,

joten hälinä oli yleinen. Miesten tupakka, epäsiistit vaatteet ja

lattiasta nouseva pöly pilasivat ilman. Keskustelun aiheena oli

osuusruokala ja siinä oltiin jouduttu karille velaksiantokysymyksessä.

-- Joka tahtoo velaksi, hankkikoon oman ammattikunnan takauksen, --

sanoi Ruhala.

-- Entäs ne raukat, joilla ei ole varaa kuulua mihinkään yhdistyksiin?

-- kysyi eräs nainen.

-- Hitto heidät vieköön! -- sanoi Onni Hannula.

-- Joka ei kuulu meihin, se on meitä vastaan, -- päätti Ruhala.

-- Niin kapitalistitkin sanovat! -- huudahti nainen katkerasti.

Se oli kuin sähkösysäys. Ja nyt syntyi kiihkeä puhetulva, jossa nyrkit

puivat ja silmät paloivat.

Manu istui kasassa sivuseinällä puoleksi torkkuen, velttona kuin

uinaileva koira.

-- Sen minä vaan sanon, -- huusi Onni Hannula, -- että kyllä työväki

kerran herää ja kostaa verenimijöille! --

Manu nosti päätään, nousi hitaasti seisomaan suoristaen suuren, luisen

vartalonsa. Halveksiva katse paloi syvissä silmäkuopissa ja nyrkki

puristui: -- Suutanne osaatte täällä soittaa, vaan ette mitään tehdä!

Manu poistui huoneesta.

Esa ja Mooses olivat istuneet lähellä Manua ja vaieten seuranneet

keskustelua.

-- Manun kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin! sanoi Esa.

-- Pelkään, että hän luulee olevansa koston välikappale, -- kuiskasi

Mooses.

Osuusruokala oli keskustelusta häipynyt ja nyt oteltiin tulisesti

palkoista.

Mooses pyysi puheenvuoroa, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.

-- Te puhutte alimmista palkoista ja luulette sillä kohottavanne

hyvinvointia. Kuitenkin tiedätte, että samassa määrässä kuin

rahapalkkanne korkenee, kallistuvat elintarpeet. Raha ei voi luoda

järjestystä ja rauhaa piiriinne. Se on liian luistavaa, irrallista.

Vaatikaa kiinteitä etuuksia, hyviä asunnoita, maata, vettä ja ilmaa.

Vaatikaa lujaa, järkähtämätöntä järjestystä isäntienne puolesta ja

itseltänne.

Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi järjestää työnsä ja

elämänsä. Epäjärjestys on hänen suurin vihollisensa ja meidän pyhä

velvollisuutemme on se poistaa. Teidän silmänne palavat vihasta

niitä kohtaan, joitten otaksutte olevan syypäät epäjärjestykseen, ja

nyrkkinne ovat valmiit heihin iskemään.

Minä näen puheenjohtajan kädessä soman nuijan. Te tiedätte, ettei

sellaista voi valmistaa muulla kuin sorvilla. Puukolla saisimme ruman,

tökerön tekeleen, vinon, ryhmyisen kapineen. Ja kuitenkin se veisi

aikaa eikä tekijä saisi nauttia työnsä onnistumisesta.

Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi rakentaa järjestystä käyttämättä

raakaa eläimellistä voimaa. Meidän pitää kunkin hioa itsemme teräväksi

puraaksi, jotta kelpaisimme sorvissa käytettäviksi, kohtalomme aseiksi.

Työ on ainoa keino, jolla voimme omaa itseämme hioa. Kansat raatavat,

rakentavat, kaupunkeja kohoo ja yhteiskunta järjestyy, maa on viljeltyä

ja kaunista. Samalla on kansasta sen omalla, järjestetyllä työllä

kehittynyt sivistynyt kansa.

Tai pakottakaamme meistä kuka tahansa laiskana, toimettomana

maleksimaan. Pian alkaa kiukku nostaa päätään; viha, epäluulo, himot,

toivottomuus, kaikki pahuuden mahdit syöksyvät meihin käsiksi. Me

huudamme kostoa ja hävitystä muille ihmisille. Mutta kun pääsemme

työhön käsiksi, luikkivat pimeyden lähettiläät kuiluihinsa, ja me

olemme jälleen ihmisiä.

Pyytäisin, että palaisimme jälleen osuusruokalan sääntöihin, sillä se

kuuluu meidän työhömme!

Miehet unohtivat kiistansa, ja osuusruokala saatiin valmiiksi pohdittua.

-- Nyt seuraa maisteri Härmälän esitelmä nykyisestä valtiollisesta

asemastamme, -- ilmoitti puheenjohtaja.

Mooses asettui pöydän viereen, mutta ovelta kuului hälinää, ja outo

mies vaati kokousta keskeyttämään.

-- Tämä on yksityistä laatua, omien jäsenten kesken, -- selitti Mooses.

-- Olen pakotettu hajottamaan kokouksen, -- oli ainoa vastaus.

Miehet ovensuusta alkoivat purkautua ulos, ja pian oli huone tyhjä.

Viimeisinä poistuivat Mooses ja Esa, Ruhala ja Onni Hannula.

Mooses oli alakuloinen kuten päivälläkin.

-- Voithan sinä, Mooses, selittää asioita Ruhalalle ja Onni Hannulalle

ja he taas vuorostaan muille, -- ehdotti Esa.

-- Niin, sehän kyllä käy päinsä, -- sanoi Ruhala.

-- Pelkään, ettei meille jää suuria aikoja siihenkään. Luultavasti

minun täytyy pian poistua.

-- Se tulee olemaan suuri tappio meikäläisille, -- sanoi Onni. Mooses

puristi ystävällisesti hänen kättään. -- Olisimme maisterin avulla ehkä

päässeet selville monesta pulmasta.

* * * * *

Juuri näihin aikoihin karkoitettiin kansalaisia; käsky käskyn perään

leimahti. Hallimajassa pelättiin pahinta.

Ruhala ja Onni kävivät nyt usein Mooseksen luona, mutta Mooses sai pian

pelätyn karkoituskäskyn.

Koko seutu oli kuohuksissa, ja monet kymmenet kädet ojentuivat häntä

auttamaan. Hän eli oman tuskansa ja ihmisten myötätunnon siivillä

tunnista tuntiin, ajoi tulevaisuudenajatukset luotaan, vältti niitä

kuin vihaisia koiria. Veronika auttoi häntä uskollisesti.

-- Älä mieti, älä epäile, luota meidän onnemme tähteen, -- sanoi hän.

-- Minä olen väärää rahaa vieraalla maalla, vaikka täällä

tunnustettaisiinkin oikeaksi. En koskaan voi muuttua muukalaiseksi,

mennä heidän sulatusuuniinsa ja painattaa kylkeeni heidän leimaansa.

-- Taivas varjelkoon, silloinhan en minäkään sinusta huolisi.

-- Siis?

-- Älä sano mitään enää. Tämän lähtöpäiväsi elämme vaan toisiamme

varten. Mennään lähteelle Kivistömäen juurelle ja siellä sinä lupaat

aina pitää pyhänä isänmaan vettä ja sitä janota. Tiedätkö, mitä minä

tarkoitan pyhänä pitämisellä? -- Mooses veti hänet lähelleen heidän

mäenlaitaa astuessaan. -- Sitä vain, että pitää toivoa, vaikki kuinka

synkkää olisi. --

-- Toivoa, mitä?

-- Voi, minä en osaa sanoa, mutta tunnen, että meidän täytyy, kuuletko,

täytyy uskoa ikuisuuteen ja totuuden voimaan, muuten emme jaksa toivoa,

emme elää!

He katsoivat kauan toisiaan silmiin, tunsivat eron hetkellä oman

heikkoutensa ja pienuutensa, ja siihen tuntoon yhtyi ikuisuuden siiven

suhahdus.

-- Maailma on suuri ja me olemme pieniä. Se ottaa kaikki, ihan tyyni

meidät, jos vaan itsemme annamme. Se ei sääli ketään, ken ei itseänsä

sääli. Voi sinua, Veronika, voi minuakin. Me olemme ypöyksin. Hämärästi

vain tunnemme korkeamman voimaa, ei se meitä eläviksi tee. Lähemmin,

lähemmin meidän se pitäisi tuntea.

-- Ei. Minä en pelkää elämää. Sinun kanssasi uskallan uhmata maailmaa.

Meillä on voimaa. Tahtoisin osoittaa sinua ja huutaa kaikille valon

vainoojille, noille nimellisille ja nimettömille pimeyden kätyreille:

Katsokaa, tuossa hän on, sankarini, johon luotan kuin totuuteen. Jos

teillä olisi omananne yksikään sielu, johon voisitte niin luottaa,

niin silloin vääryys ja sorto piankin hävittäisivät ihmiskunnan. Mutta

teillä ei ole, te petturit ja pelkurit! Mooses, meidän ei tarvitse

heitä pelätä!

He astuivat Kivistömäen laitaa alas lähteelle, kun Manu tuli

heitä vastaan. Miehen silmät kiiluivat sisällisestä, kuluttavasta

intohimosta, joka jäykissä juovaisissa kasvoissa oli kammottavaa. Hänen

polvensa notkahtelivat kuin väsymyksestä ja laaja takki roikkui rentona

luisilla hartioilla.

-- Manu suree vaimoaan omalla tavallaan ja sekottaa katkeruutensa

maailman menoon. Minä pelkään hänen mieletöntä villiyttään. Hän voi

tehdä mitä tahansa, -- sanoi Veronika ja painautui lähemmäksi Moosesta.

-- Pelkäätkö häntä?

-- En tiedä, tulee aina niin tukala olla, kun näen hänet. -- He

astuivat hetken ääneti kuunnellen hiljaisuutta ympärillään metsäpolulla.

-- Sinun käsivartesi tukee lujasti ja varmasti, Mooses!

-- Veronika, minäpä kannan sinut lähteelle. -- Mooses otti hänet

kevyesti syliinsä. -- Sinä olet kevyt, ja täällä metsässä on suloinen

rauha.

-- Minä olen sinusta ylpeä, armas, sinä olet niin hyvä ja vahva.

-- Ja sinä olet -- -- -- tahtoisin aina katsella kasvojasi ja janoan

huuliasi. -- Hän laski taakkansa heidän yhteiselle kivelleen lähteen

rannalla.

-- Suutele minua, Veronika!

Joka puussa sirkutti lintunen, joka mättäällä tuoksui kukkia ja

metsässä kuiski lempi.

-- Tahtoisitko nyt olla mieheni, armas?

-- En vielä. Tahtoisitko sinä olla vaimoni?

-- En, en vielä. Tahdon vain silittää otsaasi, näin, ja upottaa sormeni

somaan tukkaasi, olla ihanteesi, olla kaunis sinulle.

-- Kyyneleitä, miksi?

-- Onnesta, sinä.

-- Sinä olet suloinen, sinua jumaloin ja suutelen!

-- Katso, Mooses, lähde nauraa meille. Tule, polvistu tähän rinnalleni.

Näin, katso sen syvää, surunvoittoista hymyä. Mitä näet?

-- Näen kaksi tummaa silmää, syvät kuin lähteemme, kauniin, pehmeän

kaulan utuisen harson poimuissa.

-- Ja minä näen kasvosi rakkaat, suusi väreilevän ja miehekkään

rintasi. -- Veronika pisti kätensä veteen, antoi kirkkaitten pisarain

valua sormistaan ja painoi ne viileänä sulhonsa otsalle. -- Nyt kastan

sinut Hallimajan rakentajaksi, oman elämäni haltiaksi.

Mooses kastoi sormensa veteen ja kosketti Veronikan otsaa. -- Ja minä

kastan sinut Hallimajan haltiattareksi ja oman elämäni sieluksi.

-- Minusta tuntuu, kuin olisi kruunu päässäni ja sen olet antanut sinä.

-- Ja minusta tuntuu, kuin olisi valtikka kädessäni ja kuninkaan kaapu

hartioillani ja ne olet antanut sinä.

Kiurun ääni soi yli muitten lintujen, männyn latvat huminoivat ja

sirkka siritti ruohossa. Nuoret olivat polvillaan ja odottivat lähteen

pintaa selviämään.

-- Hyvästi, Mooses, lähteessä! Tänne tulen sinua ajattelemaan, niin

kauan kun sen silmä kirkkaana pysyy.

-- Tule, täältä saa sinua ajatukseni etsiä, pyhältä lähteeltämme.

-- Tule! -- Veronika hypähti ylös ja tarttui Mooseksen käteen. Vielä

kerran he nyökkäsivät toisillensa lähteessä ja astuivat käsi kädessä

sanattomina, hiljaisen onnen kantamina metsän pyhässä rauhassa.

Mäen päällä avautui Hallimaja heidän eteensä. He sykähtivät kumpikin.

-- Erota, erota!

-- Onko se tuskaista?

-- Älä kysy!

-- Ei puhuta, ei!

Pitkä, tuskaisa syleily, ja Veronika riisti itsensä irti, laskeutui

alas puutarhaan pienen portin kautta.

* * * * *

Pihalla, konttorihuoneitten edessä hän kuuli melua ja miesten räyhääviä

ääniä. Hän oli huumauksissa eikä oikein tajunnut, mitä melua se

oli, meni vain ajatuksissansa sisään ja ikäänkuin vaistosta isänsä

huoneeseen, jonka akkunoista voi joukon nähdä.

Siinä kinasteltiin, räyhättiin, huidottiin olutpulloilla ja

häristeltiin nyrkeillä. Työnjohtaja, ehätti hillitsemään ja käski

miehiä pois ja kielsi juomasta olutta. Miehet kiihtyivät yhä

hurjemmiksi ja uhkauksia sateli juopuneitten suusta. Työnjohtaja

survaistiin sisään. Pitkä, jonka piti viran puolesta olla läsnä, hiipi

arkana tiehensä, eivätkä Hallimajan toisetkaan poliisit uskaltaneet

kiistaan sekaantua.

Joku uhkasi puukolla ja löi nyrkillä toverinsa maahan. Silloin

sekaantui työnjohtaja leikkiin uhaten työstä erottaa rähisijät. Hänet

ympäröittiin, ja miehet löivät häntä vasten kasvoja. Nyt Veronika

kuuli isänsä jyrisevän äänen portailta: -- Laskekaa irti! -- Kukaan

ei kuullut. Samassa hän näki isänsä tappelevain keskellä. Hän koppoi

miehiä kauluksesta ja paiskeli heitä kontilleen, seisoi koko joukkoa

päätänsä pitempänä pelottavan varmana, säihkyvin silmin. Humalaiset

alkoivat selvitä ja kömpivät häpeissään taas pystyyn. Mutta äkkiä

Veronika säpsähti. Toisten takana hän näki kissamaisen katseen, joka

tähtäsi hänen isäänsä, kierteli joukosta selän taakse. Veronika ei

kerinnyt ajattelemaan, syöksyi konttorihuoneitten läpi, alas portaita,

seurasi miestä silmin ja hänen kättään, joka tarttui suureen puukkoon

ja nosti sen ilmaan. Veronika kiljahti ja tarttui molemmin käsin konnan

käsivarteen isänsä selän takana. Liike oli äkkinäinen ja voimakas,

veti miehen puukon taaksepäin, joten se lyöjän käden taipuessa viilsi

Veronikan vasenta olkaa.

Marck ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Vasta kun naiset huusivat

etäämpää: -- Ryökinän kädestä tulee verta! -- otti hän Veronikan

syliinsä ja kantoi sisään.

-- Ei saa sanoa kellekään, kuinka se tapahtui. Pappa kulta, älä sano!

-- Älä kiihdy. Me teemme kaikki, mitä pyydät, kun et vain kiihdy.

Veronika makasi ruokasalin nahkaisella sohvalla ja äiti sitoi haavan.

Ehkä ensi kertaa elämässään oli rouva Marck suunniltaan, kulki

levottomana huoneesta huoneeseen, heitteli hermostuneesti esineitä,

etsi kiireesti Veronikan tavaroita ja hätäisesti komensi palvelijoita.

Hän soitti läheisestä kaupungista lääkäriä, mutta siellä luultiin

paraaksi, että Veronika tuotaisiin sairaalaan.

Äiti polvistui lapsensa eteen sohvan viereen, koetteli suonta ja

otsaa. Levottomuuden kyyneleet kostuttivat hänen silmiänsä, ja

Veronika hymyili äidin hellille sanoille. Hän ei ollenkaan kapinoinut

mielessään, vaikka haavaa särki: oli hyvä olla äidin hellässä hoivassa,

turvallinen ja lämmin. Sydämessään hän toivoi: jospa minulla aina olisi

tällainen äiti.

-- Kuinka sinä olet hyvä, äiti!

-- Älä puhu, ole aivan hiljaa.

-- Tahtoisin tavata Moosesta.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun äidin kasvoilta hävisi hellyys, ja

suruinen, jäykkä ilme tuli sijaan. Hän oli jälleen ennallaan, huokasi

ja lähetti hakemaan.

Samassa Mooses jo tulikin, heitti lakkinsa eteiseen ja astui äänet

kuultuaan huoneeseen. Ja nyt hän vuorostaan oli polvillaan Veronikan

edessä.

Veronika nosti vasenta kättään.

-- Hiljaa! -- huudahti rouva Marck ja iski ankaran ja tuskaisen katseen

tyttäreensä.

-- Älä liiku, Jumalan tähden, älä liiku, -- kuiskasi Mooses henkeään

pidätellen, katseessa sellainen tuska, että Veronika hetkeksi sulki

silmänsä uupumuksesta ja kuiskasi:

-- Ei ole vaarallista. Minä voin hyvin, vain hiukan särkee. -- Hieno

puna levisi kasvoille ja uudestaan hän kuiskasi: -- Nyt menemme samalla

hevosella junalle täältä. Sinä et saa jättää minua. Ei kukaan muu saa

kantaa junaan. -- Hän uupui jälleen ja sulki silmänsä.

Mooses ei liikahtanut, nojasi toiselle polvelleen ja piteli hyväillen

Veronikan vasenta kättä.

-- Kuka sinulle sanoi, kun niin pian tulit?

-- Joku, en muista; onnettomuuden sanoma kulkee nopeaan. Tiedätkö, kuka

löi?

-- Manu, -- kuiskasi Veronika.

Marck tuli sisään. Mooses punastui ja tumma välähdys silmissä kohtasi

Veronikan isää, kun he kohteliaasti kättelivät.

-- Elämä on toisinaan kovaa, -- sanoi Marck. -- Olisin toivonut

tapaavani teidät toisissa oloissa.

-- Niin minäkin, -- sanoi Mooses hätäisesti rientäen Veronikan luo,

kun näki tuskallisen ilmeen hänen kasvoillaan. Veronika antoi hänelle

vasemman kätensä.

-- Junan aika lähenee ja hevoset odottavat, -- sanoi Marck aikoen ottaa

Veronikan syliinsä. Mutta Veronika katsoi Moosekseen eikä hellittänyt

hänen kättään.

Mooses nosti hänet varovasti syliinsä kuin pienen lapsen makaavassa

asennossa ja kantoi vaunuun. Marck otti hänen lakkinsa eteisen

pöydältä ja painoi päähän, avasi ovet ja piteli itse hevosta vaunuun

astuttaissa. Hiljaa, jalasta jalkaan piti ajaa, sillä äidin sitoma

kääre oli tullut punaiseksi.

-- Minnekä te aiotte siirtyä? -- kysyi Marck. Hän istui vaunuissa

vastapäätä nuoria.

-- Ensi vuoden olen ajatellut kerätä aineita väitöskirjaan

kansantalouden alalta. Jos näitä ahtaita, aikoja yhä jatkuu, mikä kyllä

on mahdollista, täytynee kaiketi asettua kansalaisten luo Amerikaan,

sillä vieraassa kansassa en löytäisi mitään yhtymäkohtia.

-- Se olisi järkevää, saisitte uusia, terveitä näkökohtia, ehkä

häviäisi liikanainen haaveellisuus. Ja jos palaatte, voitte opettaa

työväelle parempia aatteita kuin nyt olette opettanut.

Mooses kävi tulipunaiseksi.

-- Pappa, jos kaikilla meillä olisi niin ihanteellinen maailmankatsanto

kuin Mooseksella on, olisimme onnelliset.

Vaunut pysähtyivät. Veronika kietoi vasemman kätensä Mooseksen kaulaan

ja Mooses kantoi hänet junaan nuorison laulaessa kansanjoukon keskellä.

Hän asetti Veronikan vaunun sohvalle, suuteli hänen otsaansa ja

huuliaan kuin sairaan lapsen, nosti kaulaltaan vasemman käden sivulle,

siirsi jalat sohvalle mukavaan asentoon.

-- Onko sinun näin hyvä olla? -- kysyi hän levottomana. -- Nyt

tahtoisin olla sinua lähellä, helliä, hoitaa, olla miehesi!

-- Ethän ole epätoivoinen?

Juna vihelsi. Vielä kerran Mooses silitti armaansa poskea hellästi ja

omistavasti, painoi huulensa huulille, katsoi syvään tuskaisiin silmiin

ja poistui vedet silmissään. Veronika seurasi katseillaan hänen pitkän,

hoikan vartalonsa hiukan kumaraista käyntiä, näki hänet avoimesta

ovesta vaunun sillalla, miten hän liikutettuna lakki kädessä, kukka

napinlävessä seisoi hänen isänsä edessä.

-- Lähettäkää minulle osoitteenne, missä kulloinkin olette, -- sanoi

Marck.

Junan liikkuessa hyppäsi Mooses alas samalla kun hänen oma junansa

vastakkaiselta suunnalta puhkui asemalle.

Täti ja Melu olivat tuoneet tavarat ja odottivat häntä. Asema oli

kansaa tulvillaan aina maantielle saakka ja naisilla kukkia heidän

ihailemalle sankarilleen. Laulu oli tarttunut yleisöön ja kun "Maamme

laulu" alotettiin, upposi junien melu kansan sydämen mahtavaan ääneen.

Juna ei seisonut kauaa asemalla, ja Mooses nousi vaununsa sillalle

paremmin nähdäkseen kaikki. Silloin puhkesi ilmoille jyrisevä "eläköön"

huuto ja kukkia satoi hänen ympärilleen yksitellen, vihottain, ja

naisten kimakat äänet yhtyivät miesten painaviin "eläköön, eläköön"!

huutoihin.

Täti nyyhki ääneen ja Melu piteli häntä sylissään itsekin itkien. Esa

ja Hely saivat viimeisimmäksi puristaa hänen kättään ja Hely sanoi:

-- Minä menen ensi junalla hänen luokseen enkä väisty hänen

vuoteeltaan, ennenkuin hän on terve.

-- Pää pystyyn! -- sanoi Esa.

-- Eläköön isänmaa! -- huusi Mooses, kun juna jo liikkui.

Kansa lauloi liikutettuna, vesissä silmin: "Mun muistuu mieleheni

nyt..."