Mooses tuli Helsingistä kotona käymään ja aikoi mennä Heikin ja Esan
kanssa työväen talolle, jossa piti luennoittaman tarttuvista taudeista,
mutta työväki oli joutunut asiasta kiistaan, eikä luennosta tullut
mitään, vaikka kuvernöörin lupa oli saatu. Vielä samana päivänä sai
Mooses tiedon Helsingistä, että hänet oli ilmiannettu yllytyksestä ja
jottei "kodille" tulisi rettelöitä, neuvottiin häntä heti eroamaan sen
kirjastonhoitajan toimesta.
-- Näin se leikki alkaa, -- sanoi Esa. -- Ei muuta kuin pussi selkään
ja värvinkii, siin' on leipä kuin särvinkii.
Mooses käveli kiivaasti lattialla, huitoi käsillään ja mutisi
ääneen: -- Minua tukehuttaa se, mikä nyt on tulossa. Eivät he lakkaa
vainoamasta ennenkuin saavat minut maasta pois tai linnaan!
Toiset olivat poistuneet Mooseksen huoneesta ja jättäneet hänet
Veronikan kanssa kahden.
Veronika kiersi kätensä hänen kaulaansa. -- Eihän sinun koskaan
tarvitse olla yksin. Meidän pyhättömme ulottuu kaikkialle ja sen kirkon
huippu on niin korkealla, ettei mikään tässä maailmassa voi meitä
siellä häiritä.
He unohtivat maanpaot, vankeudet ja pakkovallat eläen hetkisen toinen
toisilleen.
-- Minä lähden huomenna takaisin Helsinkiin, -- sanoi Mooses
illallisella tädille ja Melulle.
-- Minä tulen mukaan! -- huudahti Melu vilkkaasti.
-- Nyt on huonot ajat, -- yritti täti estellä.
-- Sen kyllä tiedän. Te ette kumpikaan välitä, vaikka paita päältänne
menisi, kunhan nuo tehtaan rotat vain elävät. Nyt olemme kauniisti
kiikissä, mutta heidän tähtensä minä en ole kotona, en vaikka! Täti saa
hankkia rahaa vaikka silmästään. Taikka minä menen lainaamaan.
-- Kukahan sinulle uskoisi? -- sanoi täti.
-- Kun lupaan hankkia itselleni rikkaan miehen, niin uskovat.
-- Älä aina hulluttele. Et sinä Helsinkiin pääse, ellet tahdo siellä
mitään oppia.
-- Tahdonhan minä oppia, nähdä teatterit, käydä konserteissa,
tanssiaisissa, tuntee ihmisiä, juoda elämää!
-- Sen ohella voit muutakin oppia, sanoi Mooses.
-- Voin oppia olemaan nainen, viljelemään kauneutta, pukeutumaan,
puhumaan, seurustelemaan, arvostelemaan ja kietomaan sen tulevan
mieheni noin, noin sormeni ympärille.
-- Miehet vaativat nyt jo vakavampaa, ei se vanha keino tepsi, -- sanoi
Mooses.
-- Uskokoot sitä narrit. -- Melu rallatti täydellä äänellä iloista
tanssilaulua, ja toisten täytyi hymyillä.
-- Antaa pahan saada, ei pahalle mitään voi, -- sanoi täti
masentuneena. -- Mene Helsinkiin, mene!
Sitten tuli kiista rahoista, ja Melu urkki ja saikin selville tädin
viidensadan säästön. Nyt ei häntä pidättänyt mikään. Melu sanoi: --
Minä menen!
-- Tuleeko se Karénin keppulikinttu kanssa? -- Täti ei voinut olla
pistelemättä, niin häntä kiukutti.
-- Ei Karénin keppulikinttu tule, mutta ylioppilas Rolf Karén tulee.
-- No, sellainenhan se on, aina silmät kirnapillaan ja jalat housuissa
niinkuin mänttä kirnussa.
-- Ei suinkaan täti tahtoisi, että hän hameissa kävisi?
-- Kulkee se nyt sellainen hameissa tai housuissa, aina se on kuin
lankavyhti.
Mooses tahtoi tehdä lopun kinastelusta.
-- Minä soitan siis Alma Borgille, että Melu tulee. Ehkä sinä pääset
hänen luokseen asumaan.
-- Laita vaan, ettei minun tarvitse ruveta maailmaa parantamaan.
* * * * *
Melu seisoi peilin edessä sovitellen punaista silkkiunikkoa korvallensa
kellertävään tukkaan, pehmeisiin hiuspyörylöihin. Hän hymyili ja
viehkeili itselleen, katseli hoikkaa, hiukan eteenpäin kumartuvaa
vartaloaan peilissä. Tummanvihreä samettipuku liittyi vartaloon
tiiviisti kuin patsaan ympärille kiedottu vaate solmittuna povelle.
Kellertävä harsopilvi ympäröi hohtavan valkoista, pehmeätä kaulaa kuin
keltaiset lehdet neitseellisen koivun runkoa.
Ovelle koputettiin.
-- Sisään!
Ora astui sisään kumartaen ylen syvään ja pysähtyi matkan päähän
arvostelevin silmäyksin mittaillen Melua.
-- Taideteos. Jos olisin maalari, ikuistaisin teidät kevätmetsän
hengettärenä. Syvä havunvihreys, synkän viehkeästi houkutteleva,
kellertävät lehdet pään ympärillä ja koivun hohtavuutta,
neitseellisyyttä ja kevään ihana, salaperäinen sulo. -- Ora astui
puhuessaan lähemmäksi, kietoi käsivartensa Melun olalle.
Melu seisoi kuin patsas liikahtamatta nojaten peiliin takanaan ja
siristi katseensa intohimoiseksi viivaksi. Nuori mies horjahti häntä
kohti, kohotti toista kättään. Silloin Melu vavahti, katsoi hänen
ivallisesti nauraen.
-- Demooni! -- puristi Ora vihamielisesti hampaittensa välistä.
-- Ehkä, olen sen lainannut teiltä. -- Melu nauroi.
Komean samettipuvun päälle vedettiin ohut, kulunut nuttu. Vastakohta
oli liian räikeä. Runollisuus katosi, ja hytistelevä sievistelijä istui
reessä.
Ylioppilastalon salissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja tummat
värit. Rolf tuli heitä vastaan ovella ja yhteen he asettuivat istumaan.
Melun tulipunainen unikukka herätti huomiota.
Mooses istui heidän lähellään.
-- Antakaa minulle tuo kukka korvanne juuresta, -- kuuli Mooses Oran
sanovan.
-- Vaivaavatko teitä ihmisten silmät? -- kysyi Melu.
-- Täällä rakastetaan tummia värejä; maassa on suru.
-- Minä suren punaisella unikukalla. --
-- Keinotekoisella. Teille sopisi sitäpaitsi paremmin pihlajanmarjat.
-- Hyi, olette runoilija ja kehoitatte koristamaan syötävällä.
-- Liian kirpeliä syötäviksi.
Melu kääntyi puoleksi selin Oraan ja puhui Rolfin kanssa.
-- Täällä on kuolettavan ikävää. Minä tahtoisin tanssia.
-- Hei, sitä ette tarvitse kahdesti pyytää, tunnin päästä vien teitä
ensimmäistä valssia, -- huudahti Rolf vallattomasti.
Mooses tiesi Melun kertomuksista Rolfin tanssiaisten merkitsevän
samppanjakestiä ja rohkeata leikkiä aamuun asti ravintolan
sivuhuoneissa.
-- Nyt minä hengitän jälleen, -- sanoi Melu. Ora hyräili hiljaa,
intohimoisesti Melun korvaan:
Mun vereni syttyy ja sieluni juo,
Juo viinin ja lemmen tulta...
Mooses valvoi aamuyöhön juhlasta tultuaan ja kuuli Melun ja hänen
saattajainsa äänet portaissa. Ora hyräili ja puhui hiukan sammaltaen:
-- Herranen aika, vai menisi nykyajan ihminen naimisiin! Se olisi
he-helvetti; rakkaus on helvetti nykyajan ihmiselle.
-- Teidän rakkautenne ehkä, -- sanoi Melu.
-- Meidänkö?
-- Niin, niin teidän!
Ora hyräili, ja Rolf yhtyi häneen.
-- Eläköön!
-- Mikä sitte?
-- Te, te ihana neito. Hurraa!
Pojat nostivat Melun portaiden johteelle ja hänen täytyi pitää heitä
käsin kaulasta, ellei tahtonut syöstä alas. Rolf työnsi Oran syrjään ja
kantoi Melun sylissään portaita ylös.
Mooses avasi oven Melulle ja näki eteisen himmeässä valossa hänen
kasvojensa velton ilmeen.
-- Hyvää yötä, Mooses, älä ole pahoillasi, vaikka tulen näin myöhään.
Usko pois, minun täytyy saada elää, elää. Sitte myöhemmin...
-- Alma lähti matkalle ja käski meitä hankkimaan sinulle toisen asunnon.
-- Voi, se on totta. Minä unohdin. Hän puhui siitä jo aikoja sitte.
Mihin minä nyt menen?
-- Hallimajaan.
-- Ei, ei, viikon, kahden tai kolmen päästä, ei nyt.
-- Tädillä ei ole rahaa lähettää sinulle.
-- Voi, ne kurjat rahat! Niin, onhan se pahasti, että olen ottanut
sinunkin rahasi, Mooses rukka, ainoat rahasi.
-- Älä puhu niistä!
-- Hyvää yötä! Ei, kuulehan, kenties en tapaa sinua huomenna. Jos
tuodaan -- -- -- ei, hyvää yötä! Minä muutan huomenna.
-- Minne?
-- Saamme nähdä.
Seuraavana päivänä tuotiin Melulle lasku. Mooses avasi sen ja säpsähti.
Se oli viidensadan markan lasku Melun puvuista.
-- Neiti ei ole kotona.
-- Niin täällä aina sanotaan, -- väitti velkoja, soma, nuori neiti.
Melu ei ollut ilmoittanut, missä asui.
-- Eihän tässä ole järkeä. Miksi sinä lymyilet? -- sanoi Mooses, kun
tapasi Melun kadulla.
-- En saa rauhaa laskuilta enkä tahdo pakottaa sinua peliini.
-- Kuinka paljon sinulla niitä on?
-- Mistä minä tietäisin?
-- Oletko kirjoittanut tädille?
-- Kaikkea vielä!
-- Minä hankin sinulle rahaa.
-- Voi, hyvä Mooses, voitko sinä?
-- Mutta silloin sinun pitää mennä kotiin.
-- Minä näännyn ikävään siellä!
-- Tule kolmen päivän päästä. Silloin luulen voivani antaa sinulle
seitsemän sataa.
Melu riensi kevyin askelin kaupungille.
* * * * *
Mooses sai kotiin tultuaan kirjeen Veronikalta ja unohti kaikki
harminsa.
Hallimajassa.
Rakas ystävä!
Miten sinun nyt lienee siellä? Luet, luet aina vaan ja valmistut
pian. Olen ylpeä sinusta. Eivät ehätä meitä. Se musta,
suurikitainen peto lojuu käpäliään nuollen ja siristää silmiään. Me
pelkäämme joka kerta, kun se pahaa ennustavalla tavalla häntäänsä
heiluttaa. Ehkä se paneutuu maata, painaa päänsä käpälien väliin ja
me saamme rauhassa viettää onnenjuhlaamme.
Kansanopiston seinät kohoavat. Ja kesällä, oi, kesällä on meillä
-- -- -- en uskalla sanoa sitä. Vereni pulppuaa rajusti. Silloin
olisimme omat herramme ja sinä kantaisit minut omin käsivarsin
kansan rakentamaan linnaan. Kuninkaallisempaa ei voisi toivoa!
Sinä opettaisit, voittaisit sydämet ja minä kutoa kalskuttaisin.
Ajattele, se voi toteutua, piankin. Niin, ja nyt täällä? Minä
lietson kaikin voimin. Sairaala on tehnyt työnsä vastoin heidän
tahtoaan. Kurkkumätä ja tulirokko ovat voitetut. Mökkilöitä
puhdistetaan ja pappa rakennuttaa uusia, laajempia pikkukoteja
väelle. Ruhalan emäntä paranee. Uusin ajatukseni on laittaa
lastenhoitola. Täällä täytyy, täytyy elämän parantua! Ei saa olla
kurjuutta eikä sairautta. Jospa he vaan itse oikein haluaisivat
parempaa, mutta he nukkuvat, ovat tyrmistyneet tai katkeroittuneet,
manaavat ja vihaavat silloin, kuin heidän pitäisi tarttua kiinni
elämänsä purteen ja laulaen auttaa se väljemmille vesille.
Kuule, lähettini tuo sinulle suuren mytyn. Arvaa, mitä siinä on!
Vaatteet sinulle. Merkilliset vaatteet. Olen ne omin käsin kutonut
ja Hallimajan hoviräätäli on vanhan pukusi mukaan neulonut ne
oikein kiinalaisella matkimiskyvyllä. Meitä on nyt kuusi morsianta
kutomassa ja kaikkien sulhot saavat puvun.
Kunhan meidän kotiamme valmistetaan, tahdon itse tehdä kaikki,
kaikki siihen ja sinulle. Vaikka eihän minun pitäisi puhua
tästä. Se on niin pyhää, ettei sitä saisi koskettaa muuten kuin
onnellisten hetkien yksinäisyydessä.
Suothan anteeksi, että sekaannun asioihisi. Hely tiesi kertoa
Melusta yhtä ja toista, mikä kuuluu oudolta. Tarjosin tädille
rahoja Melulle lähetettäväksi, mutta täti ei taipunut ottamaan. Te
olette liian ylpeitä, sinä ja täti. Kärsitte suotta pulaa. Täti on
ihan kuivunut kasaan surusta Melun vuoksi. Sinusta hän ylpeilee ja
ihmettelee, mistä olet niin paljon rahaa irti saanut.
Hän pyysi minua kirjoittamaan Melulle ja taivuttamaan häntä kotiin
tulemaan, mutta mitä minä osaisin hänelle sanoa? Moraalia hän
halveksii, työtä hän pelkää, totuus on katkeraa, säästäväisyys
on poroporvarillista, ja minä olen hänen mielestään kuin
pelastusarmeijalainen, ikävä maailmanparantaja. Tunnustan joutuvani
ymmälle hänet tavatessani ja tyhmistyväni hänelle puhuessani.
Kirjoittaa sellaiselle kauneuden ja elämänmakeuden papittarelle,
huu, minua värisyttää sitä ajatellakin. Ja kuitenkin pidän Melusta,
en vain sinun vuoksesi, sinun kasvinsiskonasi, hänen itsensä
vuoksi, suorasta ja itsenäisestä Melusta. Hän ei salaa mitään,
ei paheitaankaan, nauttii halusta ilojansa, ei halveksi niitä,
ei kärsi ristiriitaa. Jos hän halveksisi itseään, silloin tulisi
häntä sääli ja säälin mukana halveksiminen, silloin en enää pitäisi
hänestä. Ehkä sinä voit puhua hänelle. Jos hän pitää Rolfista
niinkuin luulen, ei tarvitse muuta kuin viitata halveksimisen
mahdollisuuteen Rolfin puolelta, silloin hän jättää elämän siellä
ja tulee kotiin. Tee se tädin vuoksi. Käy niin kovin sääliksi
kuihtuvaa eukkorassua. Hän on puhdasta kultaa, suuri aarre hän on.
Odotan iloisella kaipuulla sankariani kotiin julkisen tutkintosi
jälkeen. Tulevaisuus on meidän!
Veronikasi.
Mooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki
tärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.