HALLIMAJASSA.

Veronikaa hyristi kylmä pakkanen kuumasta vaunusta tullessa, ja

kiireesti hän juoksi äitiänsä vastaan, joka odotti toisen luokan

kohdalla.

-- Mamma! -- huusi hän heittäen tavaransa sillalle ja syleili äitiään.

-- Almalla oli niin paljon puuhaa, ettei hän vielä ehtinyt, käski

sanomaan terveisiä ja tulee vasta joulu-illaksi. --

He olivat tulleet pienen hevosen luo. -- Kas, mikä otus tämä? Kuulehan,

Talli-Ville, kenen tämä on? --

-- Patruuna sanoo, että se on ryökinän, -- sanoi poika naurahtaen.

-- Mamma, onko se minun? --

-- Onhan se, pappa hankki sen sinulle joululahjaksi. Veronika halasi ja

taputteli ponia. -- Voi, kuinka tämä on soma ja lysti, ja että pappa

joutuu ajattelemaan tällaista otusta ja minua, se on sentään kaikkein

sominta. On taas ihanaa tulla kotiin! Täällä on kuin kaupungissa,

loistavat sähköt ja voihkivat tehtaat. Tuntuu oikein kodikkaalta kuulla

sahan viuhumista ja särisemistä ja koneitten jymyä tehtaassa. Voi,

mamma kulta, kuinka minä olen iloinen!

Sinertävän valkoisena hohti lumi Talvelan puutarhassa ja sähkölamppujen

valo loihti salaperäisiä, häälyviä varjoja käytäville. Maassa, puissa,

ilmassa oli kimmellystä, kun pehmeät lumihaahtuvat tuprusivat alas

puista.

-- Täällä on ihanaa! -- huusi Veronika ja juoksi edellä sisään.

Äiti katseli uteliaana hänen outoa vilkkauttaan, mutta rauhoittui, kun

näki tyttärensä loistavat silmät ja terveyttä ja elämänhalua uhkuvat

kasvot.

-- Täällä on laajaa ja komeata, äiti, oikein sellaista leveää ja

tukevaa, joka pysyy ja elää satoja vuosia.

-- Veronika, niinhän sinä puhut, kuin jostakin oudosta linnasta, --

sanoi äiti moittivasti.

-- Minkä minä sille teen? Se vaikuttaa minuun, kuinka sanoisin -- -- --

historiallisesti. Muualla, missä liikun, ei ole tällaista. Minä tulen

aina juhlalliseksi, kun pitkien aikojen päästä astun tähän saliin. Eikö

sinustakin, mamma, kaikki nämä rokoko-esineet, tuolit, pöydät, peilit,

kruunut ja seinämaalaukset manaa esiin haamuja menneisyydestä? Näitten

keskellä liikkuu kuin näyttämöllä. Ei muuta puutu kuin peruukki,

korkeat korot, leveäpoimuiset hameet ja puuteri.

-- Kuinka sinä nyt tähän johdut?

-- Älä suutu, mamma, tämä sali olisi monen mielestä taiteellinen

kokonaisuus, johon pyrkivät, mutta --.

-- No, jätä nyt!

Veronika alkoi itsekin huomata liioitelleensa, ja iloisuus laukesi

hiljalleen. Omatunto soimasi hänen vieraantuneen äidistään, ja

rauhattomana hän juoksi huoneesta huoneeseen. Isän huone oli aina

ollut kielletty, pyhä paikka, ja nytkin tuntui juhlalliselta istua

kirjoitustuoliin.

-- Ei, mutta tuleppas katsomaan, mamma, kun isän kynätelineessä on

minun vanha nauhani, juuri samanlaisena kuin minä sen kerran kurillani

siihen sidoin. Katsos nyt, kuinka hullunkuriselta se siinä näyttää!

Äiti ei katsonut, vaan käänsi päänsä pois. Veronika meni hänen luokseen.

-- Mamma!

-- Etkö sinä sitä ymmärrä? Tähän pöytään ei kukaan muu saa kajota

paitsi minä. Kerran yritin ottaa pois nauhan. Hän laski kätensä

kädelleni katsomatta minuun. Nauha on saanut olla.

-- Voi, mamma, mamma! -- Veronika heittäytyi äidin syliin ja itki, itki

pois oikullisen tuulensa. Nyt hän vasta oli kotona.

Vasta illallisella Veronika näki isänsä. Hän oli muutamassa kuukaudessa

muuttunut vanhaksi mieheksi, harmaantunut, ja kasvoille oli ilmestynyt

syviä ryppyjä.

-- Miksi et tullut aikaisemmin kotiin? -- sanoi hän melkein ankarasti.

-- Olihan minulla lupa olla niin kauan kuin halusin.

-- Lupa, enhän minä nyt sitä tarkoittanut. -- Ääni oli jo lempeämpi. --

Ei tässä muuten joudu ajattelemaan eikä muistamaan omia asioitaan. On

niin yllin kyllin tekemistä työväestä ja sen rettelöimisistä.

-- Mitä vaikeuksia teillä on ollut? -- kysyi Veronika aivan

luonnollisesti.

Isä katsoi häneen pitkään.

-- Mitä sinä niistä välität? Onhan sitä siinä, kun minä saan niiden

kanssa rähistä. Täällä on ollut sellainen helvetinmoinen sekasorto

sitte syksyn, kun oluttehdas ja nyt työväen talo valmistui. Työväki juo

itsensä köyhäksi, ja humaltuneina he tappelevat teillä ja asunnoissaan,

usein tehtaalla työssäänkin, ja työväen talolla ajetaan jos jotakin

hullutusta heidän päähänsä.

-- Täällä täytyy saada aikaan vastaliike. Mooses Härmälä ja Esa Helin

ovat juuri sitä varten tulleet tänne, ja minäkin olen luvannut auttaa,

vaikka vähäistähän se on.

-- Sinä! Raakojen työmiesten kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä.

Ja se Härmälän ottopoika on juuri pahimpia; kuuluu jo toissa kesänä

niitä villinneen ja huutaneen mäellä hullutuksia polttamisesta ja sen

sellaisesta. Ihmettelen vaan, etteivät viranomaiset ole sekaantuneet

asiaan. Mutta täällä eletään kuin varis takatalvea paossa omissa

oloissamme. Eivät tänne muut osaa kuin työväen villitsijät.

-- Ei suinkaan pappa toivoisi, että santarmit -- --.

-- Ei sitä tiedä, mitä tässä toivoo, täällä on sellainen sekamelska yöt

ja päivät, että taitaa olla parasta tehdä työnsulku.

-- Sehän olisi kauheata! -- huudahti Veronika.

-- Lakko ainakin tulee -- -- --.

-- Eikö voida sopia? -- kysyi Evelina rouva säikähdys kasvoillaan.

-- Heidän vaatimansa korotus nousisi viiteen kymmeneen tuhanteen

markkaan vuodessa. Me emme voi.

-- He näkevät nälkää, tulee levottomuuksia, ehkä sotaväkeä, voi, pappa

kulta! Eikö ole mitään keinoa?

-- On, jos he pysyvät kohtuudessa.

-- Minä puhun huomenna tästä pojille. He varmaan keksivät keinon.

-- Minä kiellän sinua sekaantumasta tähän asiaan eikä noitten

nulikoiden kanssa sinulla saa olla mitään tekemistä!

Veronika sävähti tulipunaiseksi, ja tummissa silmissä välähti uhka.

-- Pappa unohtaa, että olen jo täyskasvanut ja ymmärrän itse kulkea

tietäni. Minä kuulun heihin ja heidän aatteensa ovat minun aatteitani

ja minä tahdon puhua heille tästä.

Marck nousi pöydästä, kääri ruokaliinan tyynesti kasaan, katsoi

musertavasti kerran Veronikaan ja lähti huoneesta. Äiti ja tytär

istuivat äänettöminä uskaltamatta katsoa toisiinsa.

-- Vai semmoisena sinä tulet kotiin, uhka mielessä. Tiedätkö, että

papan sydäntauti on yltynyt viime aikoina ja käynyt vaaralliseksi, --

sanoi äiti matalalla äänellä.

-- Sitä aavistinkin, hän on vanhentunut ja käynyt huonoksi.

-- Ja kuitenkin sinä -- -- --.

-- Niin, mamma, minun sydämeni on sairas tästä, mutta minä kuulun

heihin, minä en voi enkä tahdo peräytyä. Minun omatuntoni on heidän

puolellaan.

* * * * *

Erottuaan toisista asemalla, harppasi Mooses matkalaukkuaan kantaen

jalan kotiin päin. Majat tien varrella olivat hänen mielestään

entistään matalampia ja tehdaskin vaan kohtalainen rakennus. Kuinka hän

olikin sitä pitänyt niin suurena ja nujertavana! Mooses hymähti omia

kiivastelujaan; tuntui kuin olisi siitä jo ollut kymmenen vuotta. Eihän

siitä kuin vähä toista...

-- Joko sinä nyt jouduit? -- huusi täti ja töksähti lyhdyn luona eteen.

-- Luulin vielä junalle ehtiväni ja ajelin Melua mukaan, vaan eihän

se -- -- --. Mutta kuinka sinä olet kolistunut ja tullut mieheksi! En

olisi varmasti pimeässä tuntenut, ellen olisi nähnyt vanhaa kapsäkkiä.

Se on mennyt luttuun, näen mä. Ja palttoosi on sama musta. Kuinka se

enää mahtuu päällesikään? Voi sentään, voi, että sinä nyt taas olet

kotona! Vaan kuinka kauan?

-- Mitähän sitä täälläkään?

-- Kuinka sinulla rahat ovat riittäneet, kun et ole kotoakaan?

-- Olen ansainnut lukujeni ohella.

-- Jaa, jaa, tietystikin. Minulla on nyt pikkusen säästöä, -- kuiskasi

täti, -- vaan en ole virkkanut siitä Melulle mitään. Ei se antaisi

pahaakaan rauhaa, on ruvennut koreilemaan ja kulkemaan Karénin Rolfin

kanssa.

-- Ja täti on antanut hänen...! Mooses kiivastui.

-- Minkäs minä sille mahdan! Ne jaarittelevat kaiket illat, enkä

minä tule hullua harmaammaksi, vaikka kuinka kuuntelisin, mitä he

jaarittelevat.

-- Kuinka paljon tädillä on säästöä?

-- Viisi sataa, -- kuiskasi täti.

-- Melu voisi elää sillä noin viisi kuukautta Helsingissä tai jossain

muualla ja oppia jotakin. Hän ei saa jäädä tänne koko talveksi.

-- Sitähän minäkin olen ajatellut, vaan en ole uskaltanut puhua Melulle

mitään. Se on niin tyranni ja omavaltainen. Kas niin, nyt ollaan

kotona. Pane tuohon minun kamarini nurkkaan kapsäkkisi. Tässä saat nyt

asua. Melulla on sinun kamarisi ja siellä on niin paljon kampsuja.

-- Täällähän on uudestaan rakennettu ja suurennettu huoneita. Kas vaan

tädin kamaria! Vai mikä tämä nyt on?

-- Minun nimellänihän tämä... Tules katsomaan Melun kamaria. Pirtin

seinää on siirretty, kaikki maalattu ja paperoitu ja vanhoista seinän

tyngistä laitettu jos mitäkin komeroita. --

Täti avasi oven, ja Mooses hämmästyi nähdessään hienon, uudenaikaisen

huoneen, sen vaaleanpunaiset seinät, samanväriset matot ja huonekalut.

Somat, ilmakkaat harsoverhot, punainen varjostin lampussa, kaikki

hiveli silmää, oli kodikasta ja somaa.

-- Miten teillä on riittänyt näin suuriin laitoksiin? -- kysyi Mooses

ihmetellen.

-- Ei ole ketään koulussa. --

Mooses jäi seisomaan suu ammollaan, silmät leveinä.

-- Ei ole ketään koulussa, -- toisti täti.

Ei ole ketään koulussa! Siinähän se oli tuo vanha pöpö. Se oli

sittenkin suuri totuus, minkä täti oli kyynelissään vuodattanut heidän

nähtävilleen joka kerta, kun syksyllä kouluun mentiin. Täällä hän oli

penni penniltä haalinut kokoon ne rahat, joilla koulua käytiin, asunut

ruokahuoneen sopessa, ettei puita suotta kuluisi, nukkunut oljilla ja

syönyt suolaista sianlihaa ja perunoita ja juonut kahvi tilkan päälle.

Aina samaa matalamajan yksitoikkoista elämää elänyt. Hän olisi voinut

elää aivan toisin, ellei olisi kouluttanut häntä, löytölasta, ja

oikullista veljentytärtä.

Täti tarkasteli korkeata peilinlasia, laapasi sitä ruskealla kädellään

ja sai pölyä.

-- Voi, voi sentään, kun ei se Melu opi pitämään siistiä huoneessaan.

Komeata pitää olla ja hankkia ja laittaa se osaa, vaan ei siivota.

-- Täti meni omaan kamariinsa, ja Mooses istui hänen viereensä

kiikkutuoliin. Hänen teki mieli silittää tädin harmaata tukkaa, vaan

eihän sellainen tullut kysymykseen heidän kesken. Täti ei ollut

kertaakaan hyväillyt häntä taikka Melua, eikä Mooseskaan muistanut

koskaan tunteneensa hellyyden oireita jotka hyväilyä kaipasivat. Mooses

hymähti.

-- Lieneekö tämä uusi komeus syynä herraskaisiin tunteisiin vai mikä,

mutta minun teki juuri mieli silittää tädin tukkaa, -- sanoi hän

nauraen.

-- Mitäs nyt vielä! -- Täti meni kiiruusti keittiöön.

-- Joko Mooses on tullut? -- kuuli hän Melun kysyvän. Ääni oli tuttu,

vaan ei kuitenkaan sama kuin ennen. Sisään astui Melu. Se oli Melu,

vaan ei sama kuin ennen, pitempi, hoikempi, valkoisempi ja kauniimpi

Melu kuin ennen.

-- Tervetuloa kotiin! Oletpa sinä miehistynyt. --

-- Aina ajan mukana. Te olette ruvenneet täällä komeiksi ja

uudenaikaisiksi.

-- En olisi mitenkään voinut maleksia vanhassa harakan pesässä enää

toista talvea. Sinulla kai on ollut hyvin hauska tämä viimeinen vuosi.

Kuuluit esiintyneenkin ja ihastuttaneen pääkaupunkilaisia.

-- Kuule, mitä sinä puuhaat täällä? -- keskeytti Mooses.

-- Kysy sitä, en itsekään tiedä, kuinka aikani liukuu. -- Melun

silmissä välähti, kasvoille pulpahti puna, ja vartalo singahti suoraksi

kuin taipeesta päästetyn nuoren koivun. -- Minä tahtoisin päästä

Helsinkiin! -- huudahti hän heilutellen töyhtöhattua kädessään.

-- Eihän se olisi hullumpaa. Sinun pitäisi oppia jotakin.

-- Ei, minä tahdon elää, elää täysin siemauksin. Nauraa, laulaa,

tanssia ja -- -- --.

-- No, sitähän voi täälläkin tehdä, -- sanoi Mooses hymyillen.

-- Täällä! Voi taivasten tekijä! Kenelle täällä itseään pukisi, olisi

kaunis ja -- -- --? Lehmille, lampaille ja ehkä tehtaalaisille!

-- Sinä kai tunnet Rolfin? -- Mooses heitti kysymyksen nähdäkseen,

miten se Meluun vaikuttaisi.

-- Ei yksi pääsky kesää tee! -- huudahti Melu niin keveästi, ettei

Mooses tullut viisaammaksi. Hän ei nähnyt, kuinka kyynel nousi

Melun silmään, kun hän kiirehti omaan kamariinsa, heitti hattunsa

huolimattomasti sohvalle, risti kätensä selän taa ja hyräili hampaitten

välistä.

Pitkät on päiväni,

raskahat on yöni,

kyynelet lohtuni,

murhe mulla työni.

Sävel katkesi, ja täydellä, heleällä äänellä hän lauloi niin, että

Moosesta vihloi:

Ennen soisin oman kullan

Vaikka alle mustan mullan...

Senkin hän katkasi ja juoksi Mooseksen luo.

-- Kuule, sinä voit viedä minut Helsinkiin. Olisin jo aikoja sitte

mennyt viime talvena, vaan en oikein arvannut. Se on suuri kaupunki, ja

siellä on -- --

-- monenlaisia vaaroja, -- lisäsi Mooses.

-- Enhän minä ole lapsi, joka mörköjä pelkää. Ei, minä tarkoitan,

siellä on kai vaikea päästä hienon maailman mukaan eli oikeammin

sellaisten, jotka oikealla tavalla ymmärtävät päästä irti maasta.

-- Sinä olet osaksi sama Melu kuin ennenkin ja lisäksi olet kai saanut

Rolfilta -- -- --. Minä en voi auttaa sinua. En ole irti maasta enkä

kuulu hienoihin.

-- Ja sinä olet sama, vanha Mooses, suurprofeetta, joka et välitä

ylhäisistä etkä maallisista, tahdot elää hunajalla ja heinäsirkoilla,

kymmenistä käskyistä ja herran hengestä! -- Melun silmät säkenöivät,

kuopat poskissa syvenivät ja heleä nauru soi. Se helisi ja liverteli,

kunnes Mooseskin siihen yhtyi. Melu tarttui tuolin selustaan, alkoi

tanssia wiener-valssia ympäri lattiaa, kevyesti, liitelemällä. Nauru

upposi valssin säveleeseen. Melu pysähtyi Mooseksen eteen ja heitti

tuolin.

-- Osaatko sinä?

-- Miksikäs en.

He tarttuivat toistensa käsiin ja tanssivat täydestä sydämestä, kunnes

hengästyneinä pysähtyivät, ja Melu jatkoi:

-- Katsos, profeetta voi halveksia ylhäisöä, mutta mitä minun

tapaiseni voi? Ellen kuulu ylhäisöön tai siihen vapaaseen, täytyy

minusta tulla poroporvari. Sellainen, joka syö vatsansa ylen täyteen,

makaa höyhenillä, juo olutta ja rötköttää sohvalla, lyö täyteläistä

rahasäkkiään ja röhkii!

-- Joku välimuoto sentään lienee olemassa.

-- Välimuodoista en minä huoli. Minä tahdon ihanteeni ehdottomana

ja kokonaisena. Sen pitää olla "joko -- taikka". Minä tahdon elää;

minun täytyy saada elää tinkimättä! Rolf on kertonut, kuinka pitää

elää ja nauttia. Kukkia silloin, kun aurinko paistaa ja terälehdet

ovat aukeamaisillaan; tuoksullaan täyttää ilma; huumata ja huumautua

kuin päiväperhonen; tehdä nuoruudestaan ihana kesä, jota vanhanakin

muistelee!

-- Kuulehan. Melu, oletko sinä koskaan ajatellut, millaista elämää täti

ja nämä muut täällä elävät? -- kysyi Mooses vakavasti.

-- Ei minun asiani ole ajatella, miten muut elävät. Minä itken jokaista

päivää, joka valuu käsistäni. En viihdy siellä enkä täällä, juoksen

kyliä, etsin jotakin, en tiedä mitä, on aina kiire enkä kuitenkaan

toimita mitään. Kaikki on täällä ala-arvoista, ikävää ja pikkumaista!

-- Melu kiihtyi omista sanoistaan.

-- Sinä tavoittelet mielikuvien luomaa nautintojen maailmaa, jollaista

ei todellisuudessa ole.

-- Todellisuuttahan minä juuri haenkin. Minä en jaksaisi enkä tahdokaan

hautoa mitään veretöntä mielessäni.

-- Me emme ymmärrä toisiamme. Sinun maailmasi on kuin lasinen lelu

minun silmissäni. Kun auringon säteet siihen taittuvat, on se loistava

ja monivärinen, houkuttelee tavoittamaan. Sellaisena se pistää

silmääni, vaan tavoittaa sitä en halua.

-- Mimmoinen on sitte sinun maailmasi? -- kysyi Melu syvään huoaten.

-- Minun maailmani on vielä hämärä ja monipoimuisten verhojen peittämä.

-- Mooses nojasi molemmin kyynärpäin pöytään ja kannatti leukaansa

kämmenillään. -- Päivät ja toisinaan yötkin etsin sen ääriviivoja,

hapuilen sen muotoja verhojen poimuissa. Joskus valahtaa poimu ja pieni

kulma kirkastuu silmiini. Silloin tartun siihen, sydämeni lyö; minä

tahdon nähdä lisää, revin ja kiskon verhoa, vaadin sitä väistymään,

mutta se on turhaa. Se verho ei siirry enempää kuin sen omat lait

sallivat sen siirtyä. Eikö se ole merkillinen, se elämän verho? --

Mooses muutti asentoa ja antautui tuijottamaan.

-- Ei, kuules, heitetään tämä viisastelu! -- Melu pudisti pois

raskasmielisyyden. -- Muistatko, kuinka sinä opetit minulle aa'ta, ja

minä puin nyrkillä päätäni ja huusin aa, aa! ja niin se meni päähän.

Mutta silloin sinä pengoit kirjat ja hait kaiken näköisiä aita ja

vaadit minua oppimaan nekin. Minä en ikinä ole tahtonut oppia muuta

kuin yhdenlaisen aa'n.

-- Tunnet kuitenkin jo useita eri aita.

-- Minä en huomaa eroa ja merkitys on aina sama. Täti toi höyryäviä

vateja ja laski ne pöydälle.

-- Melu taitaa syödä tänään ensi kertaa, -- sanoi hän. -- Olin

Melinillä suuruksella ja Karénilla päivällisellä.

-- Käytkö sinä Karénilla? -- kysyi Mooses.

-- Käyn kuin käynkin, kutsun rouvaa tädiksi ja herraa sedäksi, -- sanoi

Melu ärsyttelevästi.

-- Ja poikaa sinuksi, -- lisäsi täti nyreissään.

-- Eipäs, se ei ole tavallista hienojen ihmisten kesken, -- sanoi Melu.

-- Ovatko Karénit sinun mielestäsi hienoja ihmisiä? -- kysyi Mooses.

-- Ovat kylläkin. Rouva on käynyt ulkomailla ja herra on ystävällinen

ja hauska. Ja se on aina hienouden merkki, -- päätti Melu varmasti.

-- Vaikkei hän olisi viinapatruuna, en sittenkään pitäisi häntä hienona

miehenä, -- sanoi Mooses.

-- Entäs sitten, on niitä muitakin viinapatruunoita, oikein maan

mahtavia. Täti, emmekö mekin osta Karénilta uutta olutta? Se on

erinomaisen hyvää. Minä olen juonut sitä.

-- Emme sinä ilmoisena ikänä. Vai olutta! -- Täti oli tavattoman varma.

* * * * *

Aamulla oli mieto pakkanen, ja aurinko näytti talvista, kylmästi

hymyilevää naamaansa. Veronika riensi alas jäälle arvaten tapaavansa

pojat siellä, eikä hän erehtynytkään. Mooses sitoi luistimia jalkaansa

ja auttoi Veronikaa.

-- Tuleeko toisia? -- kysyi Veronika, kun he olivat kappaleen matkaa

luistelleet.

-- En ole varma. Läksin vaan itsekseni koettamaan jäätä nyt, kun se on

puhdas ja pääsee vaikka kuinka kauas.

Ilma oli tyyni, ja auringonsäteet karkeloivat miljoonin hypyin

hohtavalla jäällä, hymyilivät, nauroivat ja hyppivät kimmellyksissä

toisiaan tavoitellen.

-- Uskallammeko kauas?

-- Uskallamme.

Selemmällä alkoi tuulla, mutta Mooses painoi Veronikan kädet lujemmin

itseensä, tuki häntä voimakkaasti. Rannat olivat jo kaukana ja suuri

selkä sinersi haaleana, paikoin hohti valkeana. Ei kuulunut ääntä, ei

näkynyt eloa.

-- Nyt olemme kahden, -- sanoi Mooses.

-- Täällä on ihanaa, vapaata! -- Silmissä kiilsi kosteus, kasvoilla

hohti puna ja voitokas onnen hymy. -- Ei kaipaa mitään, ei toivo

mitään, vaikka aika seisahtuisi.

-- Veronika! -- Veronika siirsi katseensa hänen tulisiin silmiinsä ja

vapiseviin huuliinsa.

Miljoonat kimmellykset karkeloivat, tuuli soitti, ja rannat kaukaa

hymyilivät nuorelle lemmelle.

-- Minusta tuntuu kuin olisin aina sinut tuntenut, vaikka ensi kerran

katsoin sinua kasvoihin toissa kesänä Kivistömäellä. Silloin kun sinä

puhuit.

-- Minä näin sinun ihanat silmäsi ja puhuin niille, sinun avoimen,

suloisen suusi, sinun -- -- --.

-- Mooses!

-- On suloista paljastaa sinulle sieluni ja anastaa sinut omakseni,

omistaa, aina omistaa!

-- Ja sinä olet ylhäisin kaikista ylhäisistä. Sinun lämmin sydämesi

minua rakastaa, voimakas älysi vallitsee minua. Niin, usko pois, sinun

täytyy voida vallita minua älylläsi. Silloin vasta hyväksyn tulisen

sielusi meidän molempien elämän johto voimaksi.

Lämpöisenä ja raukeana, silmissä onnen loiste ja valokehä kasvojen

ympärillä tuli Veronika kotiin rikkaana ja turvallisena. Hän meni

huoneeseensa, eli uudestaan ja uudestaan sen, mitä oli tapahtunut.

Onnensa huumauksessa tahtoi hän saada vanhempien suostumuksen ja sitten

tuoda hänet kotiin, heidän turviinsa.

-- Mamma, onko pappa tänään kotona? -- kysyi hän ruokasalissa.

-- On, kuinka niin?

-- Minulla olisi teille kerrottavaa. Mamma, se on niin suurta ja

meille kaikille -- -- -- Veronika keskeytti nähdessään äidin kasvoilla

tuskallisen ilmeen. Se säikytti häntä ja onnen tunne haihtui hetkeksi.

Hän muisti isän sanat edellisenä iltana nulikoista. Samassa ilmestyi

uhka silmiin ja tumma pää heittäytyi ylpeänä taaksepäin.

-- Sinun pitäisi nyt säästää pappaa ja jättää kertomatta, jos se on

jotakin sen tapaista kuin eilen.

-- Ei nyt puhuta siitä. -- Äänessä oli uusi, naisellinen ja pehmeä

sointu, joka herätti äidin huomiota. Hän katsoi äkkiä tyttäreensä

kysyvästi, odottaen.

-- Näen, että jotakin on tapahtunut.

-- Mamma, minä olen kihloissa. -- Sanat tulivat hiljaa, onnellisilta

huulilta.

Rouva Marck vavahti, punastui ja vaaleni. Poskille jäivät punaiset

täplät, ja katseessa oli vapisevaa hämmästystä.

Isä tuli huoneeseen, pysähtyi pöydän luo ja katseli heitä hetken.

Veronika seisoi vapaana ja varmana, äiti tuskaisena ja hätääntyneenä.

-- Veronika sanoo menneensä kihloihin, -- sanoi rouva Marck oudolla

äänellä.

Isä loi Veronikaan suuren katseen.

-- Olen kihloissa, pappa, Mooses Härmälän kanssa. Isku tuli liian

äkkiä. Tehtailija Marck sävähti kuin joku olisi lyönyt häntä vasten

kasvoja. Konemaisesti hän asettui paikalleen ja otti leipää. -- Sitä

kihlausta ei julaista.

-- Pappa, se ei olekaan tarpeellista. Meidän pitää kauan odottaa.

-- Siitä ei saa koskaan tulla mitään! -- Nyt hän vasta pani ääneensä

pelottavaa voimaa.

-- Me emme ole lapsia, vaikka olemme nuoria. Meidän työmme ja aattemme

ovat samat!

-- Minä kiellän kaiken lähentelemisen, ja sinä olet alaikäinen.

Veronika nousi pöydästä hiljaisena ja varmana.

-- Meidän päätöksemme on tehty, eikä sitä peruuteta.

-- Uskallatko sinä -- -- --? Isä nousi suuttuneena, vaan samassa

hän malttoi mielensä, istui jälleen, heitti aterian kesken ja astui

valkoisen salin läpi työhuoneeseensa. Veronikan tuskainen, kyyneltynyt

katse seurasi kumartunutta vartaloa, harmaantunutta päätä ja väsynyttä

käyntiä. Vedet putosivat poskille, ja nyyhkytys nousi tukehuttamaan.

-- Mamma, eikö sinullakaan ole minulle mitään hyvää sanottavaa. Olenko

minä pahantekijä taikka huono teidän mielestänne?

Äiti ei jaksanut kauempaa; hän heltyi, tuli Veronikan luo ja silitti

hänen painunutta päätään.

-- Mamma, sinä et ajattele samoin kuin pappa. Ethän?

Äiti kääntyi pois ja meni silmiään pyyhkien huoneeseensa.

Monta tuntia tuijotti Veronika eteensä, punnitsi uudestaan ja uudestaan

päivän tapahtumia. Kalvava pelko ja epäilyskin pyrkivät nostamaan

päätään. --

Ellei Mooses näin ollen -- -- -- ei, ei. Hän rauhoittui sovittuaan

telefoonissa Mooseksen kanssa, että iltapuolella tavattaisiin. Tunnit

matelivat hitaasti, ja lyhyt talvipäivä oli aikoja sammunut, kun hetki

löi. Veronika tuli portille samalla, kun Hely, Esa ja Mooseskin sinne

saapuivat. He jättääntyivät Helystä ja Esasta jälkeen puhuakseen omasta

asiastaan.

-- Olen puhunut vanhemmilleni. He eivät suostu, mutta eihän se meidän

päätöstämme muuta.

-- Veronika, uskallatko sinä sittenkin? Arvaathan, mitä merkitsee,

ellei isäsi suostu. Elämämme tulisi olemaan ahertamista jokapäiväisen

leivän vuoksi. Siihen sinä et ole tottunut.

-- Hylkäätkö sinäkin minut? -- Veronika hoippui leveällä tiellä ja

tuijotti itsepintaisesti maahan.

-- En koskaan! Kuinka sinä... Sinä olet nyt tuhat kertaa minua

lähempänä kuin aamulla. Älä koskaan sano, mitä äsken sanoit. Minä

pidän sinusta kiinni kuin omasta sielustani, tahtoisin tehdä sinut

onnelliseksi vaikka kuinka kalliista hinnasta.

-- Vaikka minusta luopumalla?

-- Älä kiusaa minua. Veronika, sinä olet onneton, epätoivoinen. Mitä

minä voisin -- -- --.

Pimeys peitti heidät, suru hiipi kädestä käteen, sydämestä sydämeen ja

hukkui voiton riemuun.

-- Minä en ole enää suruinen. Oletko sinä?

-- En, minä olen julman rikas!