Valot välkkyivät pitkän rakennuksen akkunoista maantien varrella. Se
oli Karénin rakentama seurahuone. Toisella puolella tietä oli hänen
oluttehtaansa ja syvemmällä metsässä hänen asuntonsa. Esa ja Hely
olivat menneet sisälle, kun Mooses ja Veronika tulivat portille.
-- Täällä on huonoa elämää; tuskin sinä tahdot sitä nähdä?
-- Me katselemme elämää yhdessä suoraan silmiin. Eikö niin? -- He
seisoivat hetken ääneti, lähetysten. Lumihaahtuvat putoilivat hiljaa,
taukoamatta. Metsä humisi ja valot akkunoista heittivät pitkiä varjoja
jäiselle tielle. Sisältä kuului valittava valssin sävel ja voimakasta
jalanpoljentaa. Kun he avasivat eteisen oven, tuoksahti heitä vastaan
paha tupakan käry, oluen haju ja äänten sorina. Veronika tarttui
Mooseksen käsivarteen ja yhdessä he tunkeutuivat perähuoneeseen joukon
lävitse. Siellä oli kyllä väljempää, mutta oluen ellottava haju
vahvempi. Penkillä retkotti paksu mies, ja häntä herätteli akka. Esa ja
Hely olivat myös pujahtaneet tänne.
-- Mikäs roive tuo on? -- kysyi Esa eräältä akalta, osoittaen miestä.
-- Se on meirän!
-- Mitä se teirän täällä makaa?
-- Häh? -- hönähti akka.
-- No, herättäkää se ja viekää -- -- --.
Akka nuiji ja ravisteli, minkä jaksoi, ja lopulta nousi paksu mies
istumaan. Tuskin hän oli saanut silmänsä raolleen, kun akka innostui ja
alkoi:
-- Voi, rahjus, tääll' sie roikut ja rähjäät. Missäs piirurahat on?
-- Piir -- -- ru-rahatko? -- mörräsi mies.
-- Anna rahat!
-- Rahat män' mänöjää! -- sammalsi mies.
-- Män' mänöjää, kurkust' alas, häh! Onkos nyt sitte parei ollakses,
kun on kuormalliin piiruja mahassas -- --?
Hely ja Veronika punastuivat ja käänsivät päänsä pois avioparista. Esa
nauroi:
-- Aijai, vai piiruja koko kuormallinen?
-- Sellaihaa se on tää meirän. Syksyll' ikää toi tänne kaikki kalat ja
ajoi ne omaa nahkaasa, niin että nyt saan hakea niit' täält' takasi.
-- Äijän nahastako? -- ivasi Esa.
-- Häh! -- hönähti akka ja reuhtoi äijää mukaansa.
-- Piirujenko joukosta ne ongitte? -- huusi Esa.
-- Selkänahasta, -- ivasi joku. Akka ei kuullut, pulasi vaan ukkoa
rekeen.
Nuoret tunkeutuivat tanssihuoneeseen ihmismuurin lävitse. Kuumuus
helmeili hikenä otsilla, ja tytöt läähättivät vavisten ponnistuksesta
tanssittuaan nääntymään saakka. Parit pyörivät kuin myllynkivet yhdessä
kohden, lensivät siitä tuiskuna joukkoon tölmäisten toisia pareja, niin
että sisälmykset tärskähtivät. Notkeammat parit pysyivät väljemmillä
aloilla, noudattivat soiton valittavaa säveltä, liitelivät ja keinuivat
sen aalloilla kalpeina, jännitettyinä, tanssin intohimon pakottamina.
-- He tanssivat kuin henkensä edestä, -- kuiskasi Veronika. Hän tunsi
kuinka kostea hiki tunki tyttöjen vaatteiden läpi, ja toisinaan kylmä,
märkä käsi sivuutti hänen kättään tungoksessa. Hän sääli ja inhosi
heitä. -- Minua puistattaa, -- kuiskasi hän Helylle. -- He värisevät
kuin leikattu kala, -- sanoi Hely.
Silmät palavina tanssin kiihkosta, sieramet leveinä, kasvot kalpeina
heittivät pojat tyttöjä käsistään, ottivat uusia ja pyörittivät
raivoisasti.
-- Minua tukehuttaa, -- valitti Hely.
-- Mene ylös lehterille yrittämään, etkö saisi soittoa taukoamaan, --
pyysi Mooses Esaa. Hetken kuluttua soitto lakkasi, parit hajaantuivat,
ja keskelle lattiaa jäi vapaata. Mooses astui siihen, sivalsi tukan
otsaltaan, heilutteli lakkiaan ja alkoi:
-- Oli kerran, -- hänen äänensä pysäytti kaiken liikkeen, ja ihmiset
katsoivat häneen. -- Oli kerran veden väen nuoriso vangiksi otettu
ja viety talven syvään veteen, sullottu paksun jään alle, jonne
ei mikään auringonsäde pilkistänyt. He olivat aina ennen vapaina
ollessaan kuunnelleet Ahdin ihanaa soittoa, karkeloineet kesäisillä
vesillä ja laulaneet taivaan sinen ylistystä ja kuulleet aaltojen
kotoista loisketta. Nyt he ikäväänsä itkivät, suruunsa nääntyivät ja
tuskaansa valittivat. Silloin tarttui Vetehinen rumaan päristimeensä,
soitti epätoivon polskaa, joka pakotti vangit tanssimaan liejuisissa
onkaloissa. He tarttuivat toisiinsa rajuina, kiitivät villinä kaarissa
ristiin rastiin ahtaissa vesissä, polkivat tahtia, huusivat vauhtia
jäisen kannen alla.
Minusta tuntuu kuin pyörisimme täälläkin Vetehisen syvissä onkaloissa,
kahleet jaloissa, käsissä, ja polttava suru, tuska ja valonkaipuu
sydämessä. Mutta älkää antako ruman pärinän itseänne lumota!
Uneksikaamme keväästä, ihanasta vapaudesta, jolloin taas saamme
seppeleitä punoa ja voimme laulaa taivaan sinen ihanuutta! Outo mies
astui puhujan luo, kuiskasi hänelle jotakin korvaan ja poistui.
-- Minua kiellettiin puhumasta, kun ei ole esivallan lupaa. Tästä
näemme, että olemme talvisten jäitten alla. Vielä kerran sanon:
Uneksikaa keväästä, sillä ellemme jaksa kevättä toivoa emme sitä
saavuta!
Veronika tuli levottomana häntä vastaan. -- Mitä tästä vielä tulee?
-- Ne riivatun nuuskijat ovat saaneet sinut mustaan kirjaan ja sinun on
oltava nyt tuppisuuna, ellet tahdo pistää käpäliäsi ketunrautaan. Mutta
ei vielä hätää, -- puhui Esa.
Kansa hajaantui, ja tytöt jäivät kahden, sillä Esa ja Mooses häärivät
kansan joukossa.
-- Nepäs vasta hienoja lintuja, -- sanoi joku miehistä.
-- Suunne kiini! -- huusi Manu. -- Ettekös hölmöt näe, että patruunan
tytär katselee, kuinka nälässä tanssitaan?
-- Hah, hah! -- naurettiin. Mooses ja Esa tulivat.
-- Kas Härmäläistä! Herrat herroja hakee. Härmäläkin on kapitalistien
tuttu. Hunsvotti! -- Mies sylki ja jonkki pois kädet taskussa.
Veronikaa puistattivat villit katseet.
-- Nyt se vasta tanssitus alkaa. Me olemme hiljaa kuin myyrät,
vikisemme koloissamme, kaivamme kuoppia ja maanalaisia käytäviä,
että kun esivallan herrat jalkansa maalle astuvat, niin kyllä heidän
kompastuman pitää!
Veronika huomasi Mooseksen muuttuneen. Entisestä valoisasta katseesta,
joka aamulla vielä iloisena loisti kirkkaalla jäällä, oli kaikki
lapsellinen kaiho poissa. Hän puristi Veronikan kättä kovasti ja katsoi
häneen tulisesti. Voimakas tunnevirta sitoi heidät ja pakotti astumaan
lähetysten. -- Nyt, Veronika, on hyvä, että meitä on kaksi.
* * * * *
Esan ja Helyn seuraan oli liittynyt Ruhala ja hänen vaimonsa.
-- Härmälä puhui pakottavasta voimasta, mutta tuskin hän sillä
tarkoitti työväen luokan pyöveliä, -- sanoi Ruhala.
-- Eikö meillä kaikilla ole sama pyöveli? -- kuuli Mooses Esan
vastaavan.
-- Tietääkös herra Helin, mikä on meidän pyövelimme? Se on raha, ja
se komentaa polvilleen joka nulkin. Rahasta me rukoilemme yläluokkaa,
kerjäämme työtä ja olemme ylen onnelliset, kun saamme valmistaa heidän
vaatteensa, ruokansa, istuimensa ja astuimensa, palvella heidän
palvelijoitaan ja elukoitaan. Me voisimme olla omia herrojamme, jos
tahtoisimme. Tuolla huutaa viljelemätön maa meidän voimiamme ja lupaa
meille luonnollisen palkkamme, mutta me olemme kahleissa, rahan
kahleissa.
-- Oppikaa rahan hankkimisen taito, ja silloin olette herroja.
Veronika näki sivulta Ruhalan hurjistuneet katseet, kun hän puristi
molemmat kätensä nyrkkiin aivan kuin olisi tahtonut ryhtyä tappeluun.
-- Olemmeko me juutalaisia, verenimijoitä, jotka ahmivat ja nielevät
kultaa kuin rahapajan sulatusuuni. Meistä on koetettu tehdä julmuria,
on tyrkytetty meille juutalaisten hirmuista jumalaa, joka ei koskaan
naura, ei edes suutaan viistoon vedä, vaikka hänen luomakuntansa on
tökerö tekele.
-- Kristushan on itse lempeys, -- yritti Veronika sanoa. Hän huomasi,
kuinka Ruhalan vaimo katsoi häneen ystävällisesti ja nyökkäsi. Veronika
liittyi häneen.
-- Kristus ei olekaan jumala, vaan ensimmäinen kansan ystävä.
-- Kristus ei ollut sosialidemokraatti, -- sanoi Esa.
-- Sosiaalidemokraatti -- --! -- Ruhala joutui sileälle jäälle. --
Olkoon, mitä oli, mutta meidän täytyy nyt saada osamme; ellemme saa
hyvällä, otamme väkisin.
-- Mitä pakolla otetaan, se pakolla viedään. Jos kerran väkivaltaan
turvataan, niin kovaa vastaan täytyy panna aina kovempi, -- sanoi
Mooses.
-- Mikä meitä muukaan auttaa? -- kysyi Ruhala.
-- Kehitys, -- sanoi Veronika.
-- Kehitys! Kun kukin saa vatsansa täyteen kolmasti päivässä, hyvän
asunnon ja vähän huvia, silloin vasta voimme puhua kehityksestä.
-- Onko teidän mielestänne esimerkiksi Karén kehittynyt mies. Hän on
ainakin rikas? -- kysyi Mooses.
-- Karén on itse paholainen!
-- Ja se on kehityksen huippu sekin, -- sanoi Esa. He olivat tulleet
Ruhalan portille.
-- Minä tulen katsomaan pikku Irjaa, -- sanoi Hely. -- Tiedätkö,
Veronika, Irja on koko Hallimajan lemmikki, pikkunen enkeli taikka
untuinen kananpoika. Tule sinäkin katsomaan. Tyttöraukka on nyt
sairaana. Pikku Irjan kutrinen pää oli likomärkä ja rinta huohotti. Hän
ei kärsinyt lähellään muita kuin äitiä, huitoi pois luotaan. Itkeä hän
ei enää jaksanut.
-- Mitä lääkäri sanoo? -- kysyi Veronika.
-- Ei meillä ole ollut lääkäriä, -- sanoi äiti.
-- On vaikea saada kaukaa kaupungista saakka ja tulee liian kalliiksi.
--
-- Näytätte itsekin väsyneeltä, -- sanoi Hely.
-- Olen monta yötä nukkunut huonosti. Irja on kovin levoton. --
Kamari, missä Irja makasi, oli pieni siniseinäinen, ruskealattiainen,
akkunan edessä pöytä ja pöydällä pienen pieni, valkoinen ruumisarkku
telineellä, jotta se näkyi hyvin ulos. Veronika silitti sen sileätä
pintaa ja hymyili sen somuudelle.
-- Nuo suuret, mustat tuolla etuhuoneessa eivät enää ollenkaan kammota,
kun katselee tätä pikkusta, -- sanoi hän. Kello naksutti, vanhemmat
lapset nukkuivat tuvassa säännöllisesti hengittäen, lamppu paloi
unisesti pöydällä.
-- Eikö neidit tahtoisi mennä katsomaan Kivistömäen laitaan? Siellä
kuuluu olevan hyvin kurjaa, -- sanoi Ruhalan vaimo.
-- Mennäänkö huomenna? -- kysyi Hely. -- Olisi paras neuvotella ensin
Härmälän tädin kanssa. --
He lupasivat seuraavana päivänä poiketa Ruhalaan ja sopivat poikien
kanssa tulostansa Härmälään.
Yksin jäätyään Veronika antautui ajattelemaan päivän kirjavia
tapahtumia. Aamulla loisti hänen onnensa kirkkaana kuin auringonsäteet,
mutta se oli yhtä lyhyt kuin talvinen päivä, synkkeni aikaisen hämärän
tullen, ja illalla, -- niin, illalla hän sai vilkaista yöhön. Yöhön
tanssi tilaisuudessa ja Ruhalan kodissa. Siellä tuijotti elämän
vakavuus häneen mustien ruumiskirstujen haahmossa ja pikku Irjan
sammuvassa olennossa. Mitä huomenna tulee? Näitä ajatellessaan hän
nukkui.
Härmälän puodissa oli ahdinkoa, tupakansavua ja hälinää. Miesten
kasvoilla kiilsi hiki ja kiihko saada yhä uudestaan ja uudestaan
vakuuttaa, että heitä kuristettiin kurkusta, imettiin heidän verensä
ja nujerrettiin. Levottomina vilkuiltiin Härmälän tädin "kädenalaisen"
oveen, kuin olisi pelastus ollut sieltä odotettavissa.
-- Tää on hulluutta! -- kirkui eräs nainen, joka istui kumoonkäännetyn
padan pohjalla imevä lapsi rinnoillaan. -- Te miesroikaleet tapatte
muijat ja lapset nälkään. Patruuna ei koskaan anna perään!
-- Älä huoli! Kyllä myö ollaa sikkeähenkisiä, ja vielä se mölyki
piletää, ennenku kuollaa, -- sanoi karkeanaamainen mies.
Ruhala tuli "kädenalaisesta" ja huusi Onni Hannulaa. Sisällä
neuvoteltiin, mistä lakonajaksi elonpidikettä saataisiin. Kassa oli
niin pieni, ettei se riittänyt viikoksikaan.
-- Voisiko neiti Härmälä antaa velaksi? Pelkään, että tapahtuu
onnettomuuksia, ellei -- -- --.
Täti keskeytti Ruhalan puheen.
-- No, no, ei niille pidä huutaa, että minulta saa velaksi, silloin ne
tulevat suin päin. Kyllä ne tänne tiensä löytää, kun hätä käskee. Ei
siinä mitään ilmoittamisia tarvita. -- Täti heitti neuvottelut sikseen
ja meni puotiin, mittasi, punnitsi rahasta ja rahatta. "Nälkäkirjaan"
tuli paljon ronkeloita sinä päivänä, ja Mooses pudisteli päätään.
-- Jos näin jatkuu, täti, ei viikon päästä ole mitään antamista.
-- Mitäs me siitä, annetaan kaikki, mitä riittää, katsokoot eteensä
sitte.
-- Täti ei luultavasti saa heiltä koskaan takaisin.
-- Ei jumalakaan takaisin tahdo muuta kuin sielun, kaikkihan ne tänne
jää maalliset.
Työväen talolta oli tuotu lippuja, ja pitkässä kulkueessa alettiin
mennä patruunan luo neuvottelemaan. Mutta juuri kun kulkue oli päässyt
astumaan, tulivat ratsupoliisit vastaan, ottivat liput pois ja
hajoittivat joukot. Hely ja Veronika sattuivat samaan aikaan Härmälän
kohdalle ja sekaantuivat joukkoon. Tytöt turvaantuivat toisiinsa käyden
käsitysten ja yrittäen jouduttaa kulkuansa. Jyrkät ja vihaiset katseet
seurasivat heitä, ja Hely kuiskasi ruotsiksi:
-- Joudutaan, Manu vaanii meitä; hän on ihan takanasi.
-- Minne ryökynöillä kiire on? Eikö sovi katsoa, kuinka papan piiskurit
kansaa kurissa pitää? -- sanoi Manu, ja joukko nauroi.
-- Tiedätte hyvin, ettei isälläni ole mitään tekemistä noitten
piiskurien kanssa! -- Veronika nosti ylpeästi päätään osoittaen
ratsupoliiseja ja pysähtyi. Hely juoksi sisään noutamaan Moosesta.
Veronika piiritettiin miesten keskelle; järeät kasvot ja tuijottavat
katseet sakenivat yhä hänen ympärillään. Katseissa oli ahnasta
uteliaisuutta näkemään heidän käsityksensä mukaan onnellista ihmistä,
sen miehen tytärtä, jota he pelkäsivät, kadehtivat ja josta heidän
aineellinen kohtalonsa riippui.
-- Mitä me roskaväki tietäisimme! -- huusi Manu.
-- Herrat kehuvat, että heitä ahdistetaan, mutta koska olette nähneet
heidän kulkevan nälkäisinä ja repaleisina? Ei kotka toisen kotkan
silmää ronkkase, eikä herrat herroja sorra!
Hehkuvat ja tuijottavat silmät ärsyttivät Veronikaa. Hän kangistui
jäykäksi, voimakas leuka nousi ja silmistä säkenöi uhmaava ylpeys. --
Jos te kotkia olisittekin, ei teitä poljettaisi, eikä repaleet ja nälkä
teitä rumentaisi!
Miesten silmät kiiluivat yhä kiihkeämmin, ja joukosta kuului huuto:
Hyvä, hyvä! -- Se kasvoi jyriseväksi ja tempasi mukaansa nekin, jotka
eivät tienneet, mille huudettiin.
-- Mitä he huutavat? -- kysyi Mooses päästyään Veronikan luo.
-- Neiti kehoitti meitä rupeamaan kotkiksi, -- sanoi joku mies.
Härmälässä ympäröivät kaikki Veronikan udellen, paitsi Melu, joka
seisoi vaaleassa tanssipuvussaan jutellen Oran kanssa.
-- Nuo unikukat korvanjuuressa pukevat teitä erinomaisesti. Te olette
kuin nuori pihlaja syksyn punervissa marjoissa. Eivätkö nuo toiset
neidit tule tanssiaisiin? -- kysyi Ora matalalla äänellä, joten se ei
kuulunut toiseen huoneeseen. Oran imartelu miellytti Melua ja rohkaisi
puhumaan.
-- Katsokaa nyt Marckin neitiä. Oletteko koskaan nähnyt sileämpää pukua
kuin hänen, aivan kuin pelastusarmeijan upseerin, sininen ja raskas,
ei ainoata laskosta, ei poimua, ei nauhaa missään. Olisinpa minä noin
pitkä ja solakka ja leveähartiainen! Totta tosiaan tietäisin pitää
huolen puvustani! Hänessä ei huomaa pukua ollenkaan. Hän on liian
luonnollinen.
Oran suupielissä oli hieno hymy. -- Mutta teissä, neiti, yhtyy luonto
ja taide suloiseksi sopusoinnuksi.
-- Lähdetään nyt. Onhan hevonen jo odottamassa ja Karénille pitää aina
saapua ajoissa. Täti on niin hermostunut odottamisesta. -- Melu aavisti
Oran sanoissa ivaa.
-- Menettekö Karénille tanssiaisiin? -- kysyi Hely hyvästellessä.
-- Ettekö tekin tule? -- kysyi Ora seurueelta.
-- Olemme menossa muuanne, -- sanoi Veronika vakavasti katsoen Oraan.
-- Leben und leben lassen! -- huudahti Ora ovessa.
-- Tulimme kysymään tädiltä, mitä niille raukoille siellä Kivistömäen
takana tehtäisiin, -- sanoi Hely.
-- Mitäs minä osaisin neuvoa. Ne ovat sellaisia kuin ovat, eihän niitä
-- -- --.
-- Täti on ihan litistynyt mitättömäksi Veronikan vuoksi, -- kuiskasi
Esa Helylle.
-- Ruhalan vaimo sanoi siellä olevan puutetta, -- sanoi Veronika
katsoen tätiin.
-- Voi, herra paratkoon, kyllähän sitä aina on!
-- Täti alkaa lämmitä, -- kuiskasi Esa.
-- Mitä niille tekisimme?
-- Antaa olla ja vähän auttaa, -- neuvoi täti.
-- Jos menisimme katsomaan?
Täti vaan salavihkaa katseli Veronikaa, oli hämillään ja kömpelö.
-- Eikö täti usko, että heitä voisi auttaa? -- huudahti Veronika
innolla.
-- Voi, herranen aika, tottahan te voitte, jos vaan tahdotte! -- pääsi
tädiltä luonnollisesti, ja kaikki kankeus valahti hänen vanhoilta
kasvoiltaan.
-- Nyt on täti saanut sielunvirkistystä pitkäksi aikaa Veronikasta, --
kuiskasi Esa.
* * * * *
Kivistömäen kupeella, kivikossa oli pahoja lautahökkeleitä, joissa
asui pullonpesijöitä, yövahti ja muita työväestön kurjimpia.
Kinokset ulottuivat matalaan akkunaan ja jäähän hakattu porras johti
lautaeteiseen, jonka rakosista tuuli vonkui, ja lumi tuprusi sisään.
-- Minua kammottaa, -- sanoi Veronika pilkkopimeässä. He avasivat oven.
Vastaan läikähti vinkevä, ellottava haju ummehtuneesta liasta. Nainen
tuuditteli sylissään räsykääröä, jossa vikisi ja valitti. Hän nosti
harmaat kasvonsa, tuijotti tulijoihin.
-- Mikä lapsen on? -- kysyi Veronika.
Heidän oli vaikea hengittää, olisivat tahtoneet heittää oven auki,
mutta naisen katse osoitti, ettei se ollut luvallista.
-- Mikäkö on? Häi toinen taitamaton -- nainen katsoi pientä tyttöä
uunin vieressä ja vähän suurempaa poikaa -- kantoi eilen kuumaa
tuhkaa tän helmaan, kun tää istui tuutussa, ja vatsa paloi, -- puhui
vaimo kääriessään lasta kehtoon. Siinä oli eheät vaatteet jyrkkänä
vastakohtana kaikelle repsuvalle, likaiselle ja savuttuneelle.
-- Eikö teillä ole hoitajaa, kun itse työssä olette? -- kysyi Hely.
-- Onhan niitä toi poika hoidellut, mutta nyt on sekin niin
villiintynyt, että uhkasi puukolla tappaa itsensä ja toiset, jos vielä
telkeisin huoneeseen.
-- Ehkä hän hoitaisi hyvällä puheella paremmin, -- yritti Veronika
neuvoa.
-- Kukahan tässä hyvällä ... sutenahan kaikki juoksevat. -- Lapsi
valitti ja äiti silitteli, tuuti, kääri ja puhutteli lempinimellä.
Järeä ääni heltyi ja kimeni kyyneleiseksi ja roima olento pehmeni
naiselliseksi. -- Se kuolee, nyt justiisa se kuolee! -- puhui hän
valittaen tuskassaan.
Juhlallinen vakavuus sykähytti nuoria sydämiä ja kolkon vieraan
läsnäolo kouristi. He unohtivat kurjuuden ympärillään, polvistuivat
kehdon viereen ja tahtoivat katsoa kuolemaa silmästä silmään. Veronika
silitteli äidin päätä ja katsoi lasta, jonka suu oli vääntynyt ja
lasimaiset silmät tuijottivat häneen, kunnes sammuivat, peittyivät
ikuisen verhon taa. -- Tämä lapsi ei enää valita, -- sanoi Veronika
lohduttaakseen vaimoa.
-- Eihän se valita. Jumalan tiet ovat monenlaiset. Näin hän usein
taivaan valtakuntaa lisää.
Tytöt katsoivat toisiinsa.
-- Oletteko tekin Karénilla työssä? -- kysyi Hely.
-- En, minä olen Marckin sahalla.
Veronika tarttui rääsyillä täytetyn sängyn tolppaan. Häntä ahdisti
ja pyörrytti. He jättivät vaimolle rahaa ja poistuivat masentuneina,
tuskaisina.
* * * * *
Kotona oli hiljaista ja synkkää, kuin olisi kuolema sielläkin käynyt.
Palvelijat liikkuivat hiipaillen ja sanattomina; rouva samoin.
Talvela oli kuin harmaa seinä, jolle pilvet heittävät tumman varjonsa
painostavina, tukehuttavina.
Telefooni soi eteisessä reväisten kipeästi hermoja jurottavassa
hiljaisuudessa. Mooses soitti Veronikaa kävelemään.
Seuraava aamu oli jälleen kirkas ja haihdutti illalliset painajaiset.
Mooses odotti portilla, ja yhdessä he suuntasivat kulkunsa maantietä
pitkin ja poikkesivat veräjästä metsätielle suuren ikikoivun ohitse.
-- Millaista oli Kivikolla eilen? -- kysyi Mooses. Veronika painautui
lähemmäksi häntä.
-- Älä sitä kysy. Ellei sinua olisi, tahtoisin hukkua, hävitä, unohtua.
Mutta sinä olet ja me elämme, uhallakin elämme ja kuulumme toinen
toisillemme, vaikka -- -- --. Kaksi lujaa käsivartta kohotti hänet irti
maasta ja lämmin suu sulki hänen suunsa.
Lumihaahtuvat putoilivat, liittyivät entisiin hangella, puitten oksilla
ja aidoilla. Talvipäivän harmaus peitti heidät vaippoihinsa, ja puitten
hellä humina säesti sydänten lyöntiä. Eteenpäin kahden, maailmasta
irti, pyhässä metsässä he astuivat.
-- Täällä on hyvä olla. Kerro jotakin kaunista, tähän metsään sopivaa.
Minä tahdon kuulla ääntäsi, tuntea sieluasi. --
Mooses mietti, ja hiljaisina he kulkivat.
-- Nyt me istumme tälle kivelle ja sinä kerrot.
-- Oli niinkuin nyt, -- alkoi Mooses. -- Lumihaahtuvat putoelevat,
liittyvät entisiin hangella, puitten oksilla, kivillä ja aidoilla.
Ne käärivät pehmoiseen vaippaan kulkijanaisen metsätiellä, kattavat
päälaen, satelevat käsivarsille, olalle, syliin pitkähkön käärön päälle
ja koteutuvat harmaan vaipan poimuihin. Hiljaa, aivan hiljaa ne siihen
laskeutuvat, kartellen, varoen, ettei käärössä nukkuja heräisi. Kantaja
ravistaa tungettelijat maahan.
Ne tulevat uudestaan, yhä rohkeammin, yltyvät, yhtyvät tuuleen, joka
puitten latvoissa laulaa ja viskoo lunta kulkijanaiselle vasten
kasvoja. Hän painaa päänsä alas, etsii suojaa vaipoista, astuu vuoroon
nopeaan, vuoroon vitkaan. Toisinaan hoipahtaa hoikka olento ladulta
syrjään ja jalka kompastelee. Eteenpäin, aina vaan eteenpäin.
Ajatukset ne tulevat kuin lumihiutaleet hiljaa, kiertoteitä, kyselevät,
piinaavat, uhkaavat. Muistot kerääntyvät kintereille, ilkkuvat ja
haukkuvat. Lopulta ne tuulessa ulvovat, inuvat ahnaasti kuin pedot.
Mitä ne ajatukset ilkkuvat ja ahnaina ulvovat?
Poika hänen sylissänsä nukkuu.
-- Jospa saisikin nukkua, on niin väsynyt. Ei, silloin ne vainoojat
vievät pojan!
Metsä harvenee, tie puikahtaa veräjästä aukealle. Tuuli karkaa repimään
vaippoja ja hakkaa jäiset hameet sääriin. Kulkijanainen taistelee
tuulen kanssa, kietoo ja kietoo harmaita vaippoja kääröönsä ja katsoo
hätääntyneenä ympärilleen.
Nyt nauraa.
-- Mikä nauroi?
-- Hah, hah, haa! -- Kulkijanainen uupuneena vaipuu puunjuurelle,
käärii ja käärii, kätkee lasta ja torjuu -- -- --.
-- Anna tänne, sinä kulkijaäiti, anna pois poikasi! -- Se oli
myrskyraivotar, piiskoi valkoisin hapsin kulkijaäitiä.
-- Sinä kurja kulkija-äiti, minun on poikasi, minun! Myrskyraivotar
ryöstää pojan, kietoo valkohapsiinsa ja kiidättää. Äiti tavottaa,
juoksee, nääntyy tielle, juoksee uudestaan tavottaen ilkkuvaa
raivotarta, ja joutuu kaupunkiin, missä tuhannet valot tuikkivat.
Sairaalassa hän huutaa myötäänsä myrskyraivottarelle: -- Anna pois,
sinä siivellinen peto! Kuuletko piiskuritukka, päästä kynsistäsi,
muuten sinut kuristan!--
Valkoinen lepo käärii hänet hohtaviin vaatteisiin ja antaa ikuisen
rauhan.
Veronika kätki kasvot käsiinsä ja nyyhki: Kulkijanainen oli sinun oma
äitisi. -- Hän itki raskaan sydämensä kevyeksi Mooseksen sylissä.