Hämärissä aamulla Veronika ajoi asemalle, osti lipun toiseen luokkaan
ja haki itselleen paikan. Hän tuli liian aikaiseen ja odotteli toisia.
Lähtöaika tuli yhä lähemmäksi eikä ketään kuulunut. Silloin hän äkkiä
lensi punaiseksi.
-- He ovat tietysti kolmannessa luokassa, -- sanoi hän itselleen
melkein ääneen, kokosi tavaransa ja kiirehti vaunujen läpi.
-- Hei tänne, tänne! -- huusi Hely vaunun nurkasta, jonne he olivat
tungoksessa tilansa saaneet. -- Tule pian, kun ei kukaan tahdo uskoa,
että meitä on neljä. -- Hely oli iloinen ja kukoistava ruskeassa
turkissaan, veti kaikkein katseet itseensä ja heijasti oman olentonsa
raittiutta ja kauneutta ympäristöönsä. Häntä katsellessa tuli hyvä
olla ja teki mieli hymyillä. Pieninkin seikka hänen puvussaan ja
matkatamineissaan sai värityksensä ja oman hauskan leimansa hänestä.
Naiset ihailivat hänen lakkiaan ja kaulustaan ajatellen: juuri
tuollaiset minäkin hankin. He eivät tahtoneet myöntää, että juuri
sellainen oli Helyllä kaunista. Kellä tahansa muulla se olisi ollut
pelkkää ruskeata nahkaa.
Veronikaa hyristytti. Hän veti päänsä hartiain väliin ja pujotti
kätensä pehmeään puuhkaan.
-- Voi pikkusta, kun on uninen! -- sanoi Esa ja jäljitteli Veronikan
hyristystä. Veronika naurahti ja oli tyytyväinen.
Ovia läiskittiin, käytävällä tungettiin ja likistettiin, kiisteltiin
paikoista ja heitettiin tavaroita hyllyille.
-- Katsokaa, kuinka Pitkä tekee itsensä kapeaksi kuin onkimato ja Manda
itkeskelee nurkassa, -- kuiskasi Esa Veronikalle.
-- Tuntuu niin erikoisen hauskalta nyt mennä Hallimajaan. On kuin
kotiseutu olisi laajennut, kun sinäkin olet mukana, Veronika, -- sanoi
Hely, kun juna läksi liikkeelle ja vaunussa oli rauhoituttu. Veronika
hymyili.
-- Kuules, mies, sinähän olet vaiti kuin kala. Rutistetaan, eiköhän
ääni lähde, -- sanoi Esa Moosekselle ja ravisti hartioista.
Mooses istui Veronikan vieressä uneksien ja unohtaen ympäristönsä.
Juna kulkea kolkutti, lämpö nousi vaunussa ja matkustajien piti heittää
pois päällysvaatteensa.
Hely heitti kätensä Mooseksen polvelle.
-- Heitetään arpaa kenen pitää aloittaa rynnäkkö Hallimajassa. Olkoon
se, jonka käsi on yhdeksästoista päällimmäisenä.
Esa laski leveän kämmäkkänsä Helyn kädelle. Mooses veti oikeansa
povestaan ja Veronika laski kätensä viimeiseksi. He sävähtivät
punaisiksi kumpikin. Veronika seurasi vaan hämärästi käsien vetoa
alimmaisesta ylimmäiseksi ja heräsi vasta kun huudettiin:
-- Mooses!
-- Mooses, pelasta nahkasi!
Hely hymyili tyytyväisenä Esalle.
-- Oikein laskettu.
-- Jaa, se oli hienosti tehty, -- nauroi Esa niin, että valkeat hampaat
loistivat.
-- Ei hyväksytä, -- sanoi Mooses.
-- Vedetään pitkää tikkua sitte, -- ehdotti Esa, otti neljä tulitikkua
ja laitteli niitä selkänsä takana.
-- Vedäppäs, mies!
Mooses veti ja sai pitkän tikun.
-- Näytäppäs muut tikut, -- sanoi Mooses.
-- Eikö yksi pitkä riittänyt? Tässä on kolme lisää.
-- Kolmas kerta toden takaa. Veronika saa tunnustaa, -- sanoi Hely.
Liina sidottiin Veronikan silmille ja kukin sai koskettaa hänen
kämmentään.
Hely ja Esa koskivat yht'aikaa.
-- Liian monta. Yksi kerrallaan, -- sanoi Veronika. -- Mooses! --
huudahti hän samassa, kun Mooses puristi omaansa koko käden. Veronika
oli hämillään, sillä nyt hän oli ensi kerran maininnut häntä nimeltä.
Moosekseen se vaikutti kuin taikajuoma. Hän loi Veronikaan kiitollisen,
loistavan katseen. Neljä nuorta ihmistä säteili onnea ja nuoruuden
suloa. He elivät hetkessä, iloitsivat toinen toisistaan, unohtivat
ikävän ympäristönsä, kuuman, kolisevan ja likaisen rautatievaunun.
-- Me piiritämme vihollisen linnan heti, tutkimme sen varustukset ja
sitten ensi sunnuntaina teemme rynnäkön ja otamme kaikki sotajoukot
vangiksi ja panemme ne vannomaan uskollisuuden valan toiselle
hallitukselle. Tämä on minun suunnitelmani, -- puhui Esa.
-- Hyväksytään! -- huusivat toiset.
-- Minä tuon vartiojoukoksi kaikki meikäläiset, -- lupasi Hely katsoen
Veronikaan.
Veronika sävähti ja tunsi olevansa syrjäinen toisten innostuksessa,
ei niin lähellä sitä suurta yhteistä asiaa ja omaa maaperää, kuin nuo
toiset. He omistivat sen niin varmasti ja luonnollisesti kuin joku
omistaa puun hedelmät, kun itse on sen istuttanut, sitä hoitanut ja sen
juurella levännyt, haaveillut jo ennenkuin sen hedelmiä syönyt. Hän
muisti, mitä Alma oli sanonut, ettei hän vielä tajunnut sitä soittoa,
joka oli pohjasävelenä kodissa. Mutta ei, kyllä hän sitä jo tajusi ja
vielä lisäksi hän kuunteli sitäkin säveltä, joka soi kalpeitten lasten
silmissä.
-- Veronika, -- lausui Mooses hyväilemällä nimeä -- ja Hely, te
keräätte kaikki nuoret tytöt, kehräätte, kudotte, laulatte, soitatte ja
opetatte viljelemään elämän kauneutta. --
-- Sen me teemme! -- huudahti Hely, ja Veronika punastui innosta.
-- Kättä päälle! -- Esa vaati tyttöjen kädet. -- Mooses erottaa. Tästä
ette nyt pääse yli ettekä ympäri.
-- Ei ole tarviskaan. -- Hely heitti somaa päätään ja hymyili.
-- Se on tehtävä ja paljon muuta, -- sanoi Veronika. Hänen äänensä oli
vakava.
* * * * *
Juna vihelsi kimakasti. Nuoret nousivat kaikki, pitivät toisiaan
käsistä, katsoivat silmiin hymyillen ja nyökäyttäen äänettömän
sopimuksen.
-- Hallimajan asema! -- kuului huuto ulkoa.
-- Minä kuulun nyt heihin! -- päätti Veronika, ja se päätös teki hänet
isänsä näköiseksi. Voiman leima säteili silmissä, väreili suupielissä
ja heijastui koko olennosta.