VERONIKA.

Veronika oli istunut kauan flyygelin ääressä, aloittanut monta eri

säveltä, selaillut vihon loppuun. Ei mitään, mikä tyydyttäisi, kaikki

väritöntä, ylimalkaista. Hän yritti itse, hyräili vanhaa kansansäveltä,

sovitti säestystä. Mutta äkkiä hän löi suuttuneena kätensä kieliin.

-- Ei, tämä on typerää itsensä rääkkäämistä! -- Äiti istui viereisessä

huoneessa.

-- Kuule, mamma, minä en koskaan enää soita. Olen siihen mahdoton.

-- Sinä olet aina niin liiallinen; ellet soita ammatiksesi, voinet

soittaa toisinaan huviksesi. --

-- Ei se huvita minua rahtuakaan. Täällä ei mikään huvita.

Äidin vakavat kasvot kävivät vielä vakavammiksi.

Veronika meni huoneeseensa. Hän otti pöytälaatikosta avatun kirjeen ja

luki:

Rakas lapsi.

Sinä kysyt niin monta asiaa, etten voi niihin erikseen vastata. Sen

sijaan kerron omasta lapsuudestasi; se ehkä selittää, miksi nyt

kyselet ja ihmettelet.

Muistan sinut pienenä palleroisena valkoisissa vaipoissasi ja

pehmeissä untuvissa. Suloisempaa pikku kääröä ei voinut ajatella.

Minussa on aina ollut aika määrä vanhaapiikaa; en uskaltanut sinuun

kajota, enkä käsittänyt vähääkään äitisi salaperäisistä puuhista

sinun hoidossasi. Vasta sitte, kun aloit puhua ja tahtoa jotakin,

alkoi meidän ystävyytemme.

Muistan kerran kesällä. Sinä painoit nenäsi puutarhan aidanrakoon,

katselit suurin silmin kylän lasten leikkiä mäellä, kuinka he

hyppivät tasakäpälää, vierivät, huusivat ja ulvoivat riemusta. Sinä

pyysit: -- Saanko minä riisua kengät.

Kovin sinua kävi sääli. Yritin kannattaa kainalosta, kun hiekka

pisteli hentoa jalkaasi. Sinä istuit ja pitelit niitä, yritit

jälleen astua. Itkuun se päättyi.

Seuraavana päivänä jaoit sinä heille marjoja ja kukkia aidanraosta.

He tulivat kaikki, kurottivat likaisia, palleroisia käsiänsä,

tuijottivat sinuun kuin kuvaenkeliin, olivat hiljaisia ja ahnaita.

Sinä tahdoit mennä aidan toiselle puolelle, mutta siihen emme

saaneet lupaa. Eräänä iltana kysyi äitisi:

-- Voitko sinä käsittää, miksi Veronika rukoilee, että pappa ja

mamma tulisivat köyhiksi?

Sinä pääsit. Te katselitte toisianne sormet suussa ja silmät

pyöreinä. He tulivat kaikki, tarttuivat käsiisi ja hypistelivät

vaatteitasi. Sinä peitit kasvosi minun hameisiini ja tahdoit pois.

Olit jo suuri, kun kerran palasit joululomalta kouluun. Kotoa

lähtiessäsi olit kuullut tehtaan mökissä huudettavan: -- Tulkaa

apuun, se tappaa! -- Sinä tartuit ajurin käsivarteen ja vaadit: --

Menkää apuun, menkää! -- Hän sanoi: -- Juopuneet siellä räyhäävät,

-- eikä hän mennyt. Sinä itkit ja vapisit etkä saanut rauhaa,

ennenkuin kotoa sähkötettiin, ettei ketään oltu tapettu.

Sinä sanot pelkääväsi ja kammoavasi omaa väkeänne ja kysyt, mitä

tehdä. Et viihdy, et voi hengittää kotiseudun ilmaa. Et tunne

siellä muita kuin pappilaiset ja viinanpolttajan. Olet käynyt

koulusi täällä pääkaupungissa ja lupa-ajat ollut kylpylaitoksissa.

Onko kumma, ettet viihdy?

Lapsi parka, minun käy sinua sääli. Sinä astut taas hennon paljaan

jalkasi karkeaan hiekkaan. Sinä itket.

Tulen pian teille, ehkä saamme valkeutta asiaan. Vanha

hengenheimolaisesi

Alma.

Veronika haki kiireesti paperia ja alkoi kirjoittaa:

Vanha tukeni!

Jospa sinä tietäisit! Minä vapisen vaaniessani valon välähdystä

ja polttava kaipaus kuluttaa voimiani. Minä luen kaikkea, mitä

käsiini sattuu, etsin kirjoista valoa, heitän ne pettyneenä pois.

Minä katselen kaikkia ihmisiä ja arvailen: mitähän tuo elämästä

tietää? En voi keltään kysyä, sillä sen salaisuuden, jota odotan,

täytyy tulla ilmestyksen tavoin. Sen täytyy tulla sielusta minun

sieluuni, elämästä, luonnosta. Sen täytyy näkyä ja tuntua. Minä en

uskalla kysyä. Ihmisten sielut ovat mustia ja tuskaisia kuin minun.

He vastaisivat katkerasti, tappaisivat haluni elämää voittamaan.

Ja se halu on, tunnen sen, elämääni kalliimpi. Vain harvoin kuulen

valorikkaan sanan. Se veistää vihlaisten sydäntäni ja synnyttää

sellaisen kaipuun kuulla enemmän, etten saa missään rauhaa, olen

tuskassa niinkuin nyt.

Oi, Alma kulta, tule pian tänne; minä kaipaan kiihkeästi

sinua! Olen täällä kuin juhannuskoivu pistettynä oven eteen

juhlan kunniaksi. En tunne kasvavani, en viihtyväni. Miksi he

istuttivatkin minut maailman metsään, kun aikoivat vaan oman

puiston kaunistukseksi?

Pulmusi.

Veronika vei itse kirjeen postiin soutaen pitkän mutkan asemalle,

päästäkseen kulkemasta tehtaan editse ja työväen asunnoitten sivutse.

Hän ei sietänyt nähdä noita matalia, toistensa kylkeen ahdettuja

tehtaalaisasuntoja. Ihmisten katseet siellä piinasivat, tarttuivat

vaatteisiin ja pistelivät.

* * * * *

Viikolla tuli Alman kirje. -- Mamma, -- huusi Veronika, -- huomenna

Alma tulee!

Rouva Marck oli keski-ikäinen, ryhdikäs nainen, tukka ohimoilta

hiukan harmaa, kasvot vakavat. Hänen sielunsa oli kaikilta, hänen

tyttäreltäänkin, tarkoin suljettu salaisuus. Jos hän kärsi, niin

ei siitä kukaan tiennyt; jos hän iloitsi, ei hän sitä mitenkään

osoittanut. Toisinaan liiti kylmä hymy hänen kasvoillaan vierasta

tervehtiessä tai kohteliaasti keskustellessa. Hänen talonsa oli

mallikelpoinen joka hetki.

-- Minä sain jo eilen kortin.

-- Etkä sanonut minulle mitään, mamma!

-- Saathan sen kyllä aikanasi nähdä.

-- Jospa minä olisin puoleksikaan niin järkevä kuin sinä, mamma.

-- Kukin kohdallansa, -- sanoi äiti sulkiessaan ruokasalin kaapin.

-- Ei, mamma, en minä vaan voisi tyytyä itseeni sellaisena kuin nyt

olen. En tahtoisi elää päivääkään, ellen varmaan tietäisi, että elämäni

tulee muuttumaan tykkänään! -- huudahti Veronika ja hämmästyi itsekin

omaa varmuuttaan ja kiihtymystään.

-- Sinä olet koko lailla hermostunut. Istut liian paljon mietteissäsi

ja kudot turhia haaveita. Olisin jo luullut kodistuneesi ja kasvaneesi

kiinni tänne. Etkö tahtoisi ryhtyä johonkin työhön? Ehkä hoitaisit

taloutta?

-- Ei, mamma kulta, säästä minua, se on kauhuni!--

-- Puutarhaa -- --?

-- Siellähän on puutarhuri.

-- Ehkä sinä sentään neuvottelisit hänen kanssaan, toisit kukkia

huoneisiin, valitsisit mieluisiasi?

-- En minä, jos suinkin pääsen!

-- Mikä tästä lopuksi tulee? Jos tahdot viihtyä, niin työ on ainoa

keino. -- -- --

-- Sinä olet oikeassa, aina oikeassa, ja minä väärässä -- -- -- aina

väärässä! -- huusi Veronika toisesta huoneesta hermostuneesti.

-- Tahtoisitko auttaa minua hiukan ja mennä käskemään huomisillaksi

pappilaisia meille!

-- Kiitos, mamma, sinä olet sentään älykäs ja keksit hyvän keinon,

millä tuo inhottava sanakopu vältetään!

* * * * *

Lähestyessään pappilaa Veronika kuuli tanssin säveliä salin avoimesta

ovesta ja näki ihmisiä parvekkeella. Ylimmällä portaalla istui Heikki,

lääkäriksi aikova papin poika, ja alempana vanha Homperi, joka

toimitti pieniä puusepäntöitä silloin tällöin ja Kruunu-Anna, koko

Hallimajan oikea käsi surussa ja ilossa. Hän oli viisas muija, osasi

pukea morsiamia ja ruumiita, parantaa sairaita ja opettaa terveitä.

Ammatiltaan hän oli ompelija.

Rovasti istui nojatuolissa sanomia lukien ja rovastinna kasteli kukkia.

Salista kuului iloista naurua ja tanssin askeleita.

-- Niin ne herrasväet elävät kuin taivaassa joka päivä, -- sanoi

Kruunu-Anna, kun Veronika oli asettunut istumaan.

-- Ei niillä muuta taivasta sitte olekaan, -- sanoi Heikki heittäen

lyhyeksi palaneen paperossinsa alas pihaan.

-- Älä nyt jaarittele, -- sanoi rovasti.

-- Jaarittelenko minä, eihän niillä ole taivasta! -- intti Heikki.

-- Vai ei taivasta, siihen toiseen paikkaanko he kaikki menevät? --

kysyi Kruunu-Anna viekas hymy suupielissä.

-- Eihän niillä ole sitä toistakaan paikkaa, -- selitti Heikki.

-- Minnekä ne sitte joutuvat? Sinnekö haatekseen? Pastori on sanonut,

että sinne otetaan vaan kastamattomat lapset, -- puhui Kruunu-Anna.

-- Kylhää herrasväk' aina eteensä kattoo, niin se sano vankilan

opettajakii, kun nähkääs olen ollu siell' niin monta löysiä, että yksi

vaa sillee puuttuu ja sitte jään sinne tykkänää, -- sanoi Homperi.

-- Sinnekö vankilaan? -- kysyi Veronika kummissaan miehen

avomielisyydestä. Homperi ei sitä kuullut, vaan jatkoi:

-- Niin se tuota minua pelotti, kun minä sanoin vuolen päästä tulevani

takasi, että kun se vankilan portti min takaallain viimeist' kertaa

kiin' louskahtaa, niin samall' louskahtaa kiin' taivaan portti. Niin

minä, tota noin, menin papin puheille tielustamaan, kuinka sen asian

laita olis.

-- Mitä se sanoi? -- huusi Heikki.

-- Se sano, että kyll se taivaanportti aina auki on, kun vaa katuu. Ja

lupasinhaa minä katua, kunhaa vaa olsin saanu tulla vankilaa takasi.

-- Oliko se olo siellä niin herkkua? -- kysyi Kruunu-Anna.

-- Aina parempaa, kun näin maantiellä. No, niin se opettaja sitte sano,

että kylhää pappi luvata voi. Mutta voishaa tot sattuu, ettei taivast'

olekaan.

-- Aijai, niitä jumalattomia, vai ei enää taivastakaa, -- siunaili

Kruunu-Anna. -- Sepä se, kun on tarpeekseen saanut maistaa elämän

makeutta, niin miltäpä se enää taivaissa maistuisi.

Rovasti katsoi sivulta poikaansa ja sanoi ruotsiksi: -- Koeta nyt edes

valita ihmiset, kelle puhut, eläkä eukoille jumalattomuuttasi tyrkytä.

-- Se nyt on merkillistä, ettei saisi puhua asioista, joita joka

nulikkakin nykyään pohtii! -- huudahti Heikki. Hän ja rovasti olivat

niin perin toistensa näköiset, ettei Veronika voinut olla naurahtamatta

verratessaan isää ja poikaa toisiinsa. Kummallakin oli vaalea

pystytukka, jonka läpi kuulsi punainen päänahka. Isän kookas vartalo

oli vaan turpeampi kuin pojan ja papin mustassa takissa arvokas.

Rovasti keräsi lehtensä, murahti jotakin ja meni kansliaan. Ruustinna

oli pujahtanut askareisiinsa jo ennen.

Homperi nauraa hihitti ja jatkoi puhettaan. -- Niin se opettaja sitte

viel' sano, että herrasväki ei huoli taivaast'. Ja minä olen kans'

ajatellu, että koskei siit herrasväki huoli, ei se mahla olla hyvä

paikka.

-- Sus siunatkoon tuota vanhaa syntistä raatoa, kun pilkkaa kaikkein

pyhimpää! -- Kruunu-Anna oli saanut kyllikseen ja lähti ruustinnaa

hakemaan.

-- Oletko sinäkin, Heikki, aivan uskoton? -- kysyi Veronika.

-- Uskotko sinä itse?

-- Uskon kai.

-- Ahaa, jopa tuli "kai"!

-- Niin, olen kyllä soudellut uskonnollisten tunneaaltojen laakeilla

harjoilla, -- selitti Veronika tahallaan käyttäen korusanoja.

-- Siis uskonut ja uskova?

-- Miksi en uskoisi? Mitään väärää taikka loukkaavaa itse totuuteenkaan

nähden ei siinä voi olla. Luultavasti sinäkin uskot, vaikka on niin

pirteätä olla toisenlainen ja omintakeinen muitten rinnalla. --

-- Minä en usko mitään, mitä ei järkeni käsitä, vaikka tunnenkin, että

maailmani siten supistuu surkean pieneksi.

-- Olet perin rehellinen, -- sanoi Veronika katsellen Heikkiä suurin

mustin silmin.

-- Niin on aikomus.

-- En minäkään Jumalaa käsitä ja jos käsittäisin, lakkaisi Hän kaiketi

olemasta kyllin suuri. -- Veronikan äänessä oli surunvoittoinen, vakava

sointu. Heikki vaikeni pidellen kelloaan.

-- Kaikki on määrättyä, luonnonlakien mukaista, me emme voi niistä

poiketa. Sanottakoon sitä luonnon voimaa jumalaksi tai luonnonlaiksi,

asia on sama. Ihminen ei ole vapaa sielu eikä ikuinen ruumiiton henki,

enempää kuin mikään muukaan luonnossa.

Heikin tätä sanoessa kiinnitti Veronika häneen tuskaisen, ihmettelevän

katseen ja poskille vierähti kirkas kyynel. Heikki ei mitään huomannut;

hän piteli ja katseli kelloa puhuessaan. -- Kaikki elo kehittyy

elollisesta luonnosta, mutta elo on eri ihmisissä hetkellistä, ei

jatkuvaa. Tämä tapahtuu kaikki määrättyjen sääntöjen mukaisesti, mikään

ei jää sattuman varaan, jokainen poikkeaminen on kiertotietä luontoon,

se on: järjestykseen palaamista. Tämä järjestys on se voima, jota me

palvelemme jumalana.

Veronika ei tahtonut näyttää, kuinka tuskaisen vaikutuksen Heikin sanat

häneen tekivät. Hän meni tyttöjen luo saliin.

-- Veronika kulta, kuinka sinä olit kiltti kun tulit. Mutta nyt

et saa olla juhlallinen! -- rupatti toinen tytöistä ja tarttui

hänen käsivarteensa ja valloitti hänet pikkutytön kissamaisella

leikillisyydellä. Toinen sisar soitti hyvin, eli ainaisessa laulun

hyminässä, oli samoin kuin edellinenkin pehmoinen, valkea kissa. Silmät

suuret, hiukan vihertävät, iho valkea ja pehmeä, ohuilla huulilla

ainainen väreily. Häntä piti hyväillä, puhua hänelle hauskoista

asioista ja laulaa, yhtyä yhä uusiin ja uusiin liverryksiin.

Veronika väsyi pian sisarusten meluun ja lähti kotiin. Maantiellä

astuessaan soi korvissa yhä pappilassa laulettu sävel:

Kun liekki leimahtaa,

sen alla hehku on,

on sydän rauhaton.

Taivas oli pilvetön, ja kiuru lauloi, nousi yhä korkeammalle. Sävelet

tulivat puhtaina ja eheinä vahvasta pikku kurkusta. Veronika istui

Kivistömäelle ja antautui laululle. Miksi kiuru laulaa? Ihmisillekö,

luonnolleko vaiko oman elämänsä tunnosta? Vai siksikö, että sen on

pakko laulaa, ilman vapaata valintaa? Se ei voi olla laulamatta, enkä

minä voi olla miettimättä.

Heikin sanat, oma valonkaipuu, levottomuus, kaikki syöksyi herkkää

tunnetta kuohuttamaan. Sydäntä pakotti, rintaa ahdisti, ja kyyneleet

putoilivat, ensin kaksitellen, sitten virtana valuen. Hän itki omaa

mitättömyyttään, omien tuskiensa pakkoa, itki itkeäksensä. Maailma oli

kurja ja matala, ahdas ja tuskaa täynnä. -- Miksi minun sitte pitää

ajatella, kun ei sillä ole mitään tarkoitusta. Mutta sillä on, on

varmaan. Minun tuskanikin on suloista, ja elämä on itkemisen arvoista!

Olkoon Jumala tai ei, minä elän, ja elämä on riemua, tuskanikin on

nautintoa. Olkoon kaikki määrättyä pakkoa, minä _tunnen olevani vapaa._

Rajani ovat niin laajat, etten voi niitä saavuttaa, ja ne siirtyvät

elämäni edellä yhä kauemmaksi, laajemmiksi, ja ijäisyyden, täytyy olla

kohtaloni! -- Kyyneleet kuivuivat, ja silmät loistivat sisällisestä

riemusta. Hän katseli sattumalta ruohoa maassa istuessaan, näki lyhyen

heinän juurella mullassa liikkuvaa eloa; tuhansittain liikkui siinä

hiljaista, äänetöntä eloa. Kaikilla oli oma määränsä, kullakin tiensä.

Veronika katsoi puita, pensaita, järveä, maisemaa edessään. Hän oli

nähnyt nuo kaikki ennen -- -- ei, nyt vasta hän ne näki. Nyt niillä oli

oma olemuksensa, samoin kuin hänellä itsellään oli, ja hän itse siirtyi

kaikkea tuota lähemmäksi. Ne olivat hänen elämänkumppaniaan. Iloisena

hän nousi maasta. -- Nyt on uusi akkuna elämässäni, sitä en anna tukkia.

Kotiin päästyään hän kuumissaan työnsi akkunansa auki, heittihe

lattialle pitkäkseen ja pujotti kädet pään alle. -- Nyt saatte tulla

mietteet, kaikki syvät ja matalat, hyvät ja pahat. -- Mutta ne eivät

tulleetkaan, pakenivat, lymysivät ja hymyilivät hänelle, ravistellen

miettiviä päitään.

* * * * *

Veronika meni seuraavana päivänä asemalle Almaa vastaan.

-- Oletpa sinä aikavustunut! -- huusi Alma heti hänet nähtyään.

-- Minulla on niin paljon kimpsuja. Parasta on jättää ne tänne ja

lähettää noutamaan. No, pulmuseni, annappas nyt, kun katson sinua!

-- Alma heitti kätensä Veronikan olalle. Se oli tavallinen hyväily

heidän kesken. -- Ohoh, en minä enää ole sinua pitempi. Entäs silmät?

Kas, tuohon kuoppaan silmäkulmaan on tullut mustuutta. Se tietää

miettimistä. Jaa, jaa, aika tulee, lapsukaiseni.

Alma muistutti hiukan rouva Marckia, oli tumma ja äänessä sama sointu.

Muutamat pään nykäykset myöskin muistuttivat. Heidän erilainen elämänsä

ja aivan vastakkaiset luonteensa olivat antaneet kummallekin leimansa.

Eveliina rouva liikkui aina omassa tunnetussa piirissään, teki

määrättyä työtään omassa kodissaan, piteli runsain käsin suurta

omaisuutta. Hänen olennossaan oli kaikki varmaa, tukevaa, hiukan

hallitsevaa. Hän ei koskaan tinkinyt itseltään, päätti ja teki, ja

päätös oli aina kohtuullisessa sopusoinnussa ympäristön, tarkoituksen

ja mahdollisuuden kanssa. Työ tehtiin muitten huomaamatta, ihan kuin

itsestään, onnistui aina. Tekijät eivät siitä saaneet emännältään edes

hyväksymisen hymyä. Se piti niin tehtämän, siinä kaikki.

Hänen nuorempi sisarensa, Alma Borg, oli vilkas, mielialojensa

vallassa, matkusteli paljon, tutustui helposti ihmisiin ja solmi

ystävyyden liittoja. Vaikka hänellä oli ystäviä "kaikissa maan

äärissä", niinkuin hän itse sanoi, eivät hänen liittonsa silti lämmön

puutetta kituneet. Laajassa kirje vaihdossaan hän osasi asettua

heidän kannalleen. Hänen tuntehikas ja herkkä sielunsa kuvasti

ystävien ominaisuudet, loihti esiin parhaimmat puolet, herätti omalla

sytyttävällä vilkkaudellaan heidän toimintahaluansa. Sen hän suuntasi

omien aatteittensa puitteisiin, opasti ja neuvoi, elähytti rikkaalla

olennollaan ja piti ystävät lämpöisinä.

Hänen tarvitsi vaan katsoa toiseen, sanoa pari sanaa. Ne koskivat

arinta ja pyhintä sielussa. Hän teki sen suorasti ja luonnollisesti,

antoi haaveillekin todellisuuden leiman, loihti ne eläviksi ja

mahdollisiksi. Näin hän veti ihmiset omien sielujensa loukosta päivän

valoon, käänteli ja katseli, mihin mikin kelpaisi, ja pani työhön.

Vastalahjaksi hän usein sai noiden sielujen ensimmäisen rakkauden,

ihmisen kauneimman ja arimman tunteen, joka syttyy sille, ken voi sen

melkein väkisin omalla taiallaan anastaa.

-- Tunnetko sinä Hely Hallimajaa? -- kysyi Alma.

-- Ainoastaan nimeltä, ja se sointuu kuin olisi hän meidän

herttuattaremme.

-- Kyllä hän onkin. -- Olen kutsunut hänet luokseni illaksi.

-- Lupasiko hän?

-- Riemulla, kertoi olevansa ihastunut teidän Talvelaanne. Se on hänen

lapsuutensa satulinna.

Veronika katsoi kummastuen Almaan.

-- Aivan niin, -- nyökkäsi Alma. -- Onhan se hyvin luonnollista, jos

sellainen linna olisi sattunut minun kotini läheisyyteen, olisin ihan

varmaan tehnyt siitä ihanteitteni majan.

-- Tänä iltana tulee meille vieraita. Mamma oli käskenyt ennenkuin

tiesi sinun tulostasi. Olet kai hyvin väsynyt.

-- Olenhan minä. Kuinka teillä jaksetaan?

-- Mamma on aina terve, sen sinä tiedät; pappa aina työssä tai

matkoilla. Tänään hän tuli aamujunalla kotiin.

-- Jaa, jaa.

He astuivat tehtaan editse, ja työstä tuleva työväki tervehti heitä.

-- Tahtoisitko olla heidän sijassaan?

-- En, sanoi Veronika varmasti. -- Minä kammoan heitä!

-- Uskotko olevasi korkeammalla heitä?

-- Tietysti minä olen.

-- Oletko ihan varma siitä?

-- Olen.

-- Millä voit sen todistaa? Ethän edes tunne heidän elämäänsä. Et

tiedä, kuinka kestäisit kohtalosi, jos kaikki ulkonainen etusi sinulta

riistettäisiin. Täytyyhän sinun myöntää, että etevämmyytesi on sen

varassa.

-- Sitä en minä myönnä. -- Veronika irroitti käsivartensa Almasta ja

heitti uhmaten päätään.

-- Oletpa sinä varma itsestäsi. -- Alman kasvonpiirteet veltostuivat,

ja viivat suupielissä syvenivät.

-- Etkö sinä tunne mitään velvollisuuksia ja suhteita näihin tehtaan

ihmisiin? Ovatko he aivan vieraita sinulle? -- kysyi Alma.

-- Mitenkä minä voisin tuntea muita suhteita kuin outoa kammoa? Olenhan

aina oppinut pitämään heitä vieraina, toisena rotuna, ala-arvoisina

itseeni nähden.

-- Voit olla oikeassa.

-- Alma, sinä näytät niin surulliselta. Koskeeko se sinuun? Sano,

olenko mielestäsi sydämetön? -- Veronika tarttui uudestaan Alman

käsivarteen.

-- Olet vielä nuori ja itsekäs. Et voi tietää mitään elämästä etkä

tajua, mitä on köyhyys.

-- Ihminen ei saa olla köyhä. Pitää olla niin vahva ja suuri,

ettei tarvitse nähdä nälkää, eikä asua tuollaisissa hökkeleissä ja

liejulätäköissä, mitä tuo rakennusten rytäkkö tuossa on. Minä en sille

mitään voi, etten heitä sääli, vaan halveksin!

-- Kuule! Etkö sinä tahtoisi sanoa heille itselleen tuota, mitä nyt

sanoit?

-- Sinä olet suuremmoinen, Alma! Minäkö rupeaisin heitä herättämään,

isäni työväkeä?

-- Se olisi itsellesi elämän koulua. --

-- Voi, ei! Täällä on niin ahdasta ja tukehuttavaa, en jaksa mitään

nähdä enkä kuulla. Minä tahtoisin pois muualle oppimaan ja lukemaan.

-- Jaa, jaa. Se on välttämätöntä. Kas, tässähän sitä jo ollaan. Kiitos,

lapsi, että tulit vastaan. Teki oikein hyvää saada sinut taas elävänä

ja pyristelevänä syliini. -- Alma heitti taas käsivartensa Veronikan

olalle Talvelan portilla. -- Sinun sydämesi tykkii, seppo siellä takoo

uutta salaperäistä ihmettä. Syksy tulee pian, ja silloin tulet minun

luokseni lukemaan yliopistossa.

Veronika nojautui luottavasti vanhaan ystäväänsä, tunsi levollisen

sydämen lyönnin ja suli itsekin turvallisuuden ja hyvän tuntoon.

Eveliina rouva tervehti sisartaan levollisesti kuin olisi eilen hänet

viimeksi nähnyt, mutta Alman silmä hiukan kastui.

-- Tämä on sentään suuri palanen minusta, tämä Talvela. Tänne tulen

halusta ja lähden pakosta.

-- Tervetuloa! -- huusi ruokasalista miehen iloinen ääni. -- Kas, nyt

vasta meille kesä tuli, kun sinä tulit, muuttolintu! -- Hän ojensi

molemmat kätensä Almalle.

Tehtailija Marckin kookas, harteva vartalo, suuret, tummat silmät,

musta tukka ja voimakas leuka puhuivat miehen tarmosta ja muistuttivat

hänen saksalaista syntyperäänsä. Hän oli kotoisin läheisestä

tehdaskaupungista, saksalaisen tehtaanisännöitsijän poika, Suomessa

kasvatettu, mutta ulkomaalla saanut ammattisivistyksensä. Jo aivan

nuorena insinöörinä hän oli alkanut uransa paperitehtaan johtajana.

Hallinkoski, jonka kautta pohjoisesta päin tuleva vesi ahtautui

virraksi ja laski pienen harjanteen poikki koskena toiseen veteen,

oli Hallimajan talosta myyty, ja siihen oli rakennettu saha. Tämän

sahan insinööri Marck osti ja laajensi sen sekä rakensi sen yhteyteen

massatehtaan. Pääomaa hän sai isältään ja osaksi vaimonsa, rikkaan

Eveliina Borgin kautta. Sittemmin, kun syntyi riitoja työväen kanssa,

hän oli muodostanut liikkeestä osakeyhtiön, joten hänen suorat välinsä

työväkeen muodollisesti lakkasivat ja hän esiintyi vain yhtiön

edustajana.

Hän vaati väeltään ehdotonta järjestystä, piti muukalaisia työnjohtajia

ja pysyi itse vieraana työväelleen.

Isän jyrkät piirteet olivat tyttäressä muodostuneet viehättäväksi

säännöllisyydeksi. Leveää otsaa varjosti mustan tukan runsaat poimut,

mutta ilmeen loivat hänen kasvoilleen tummat, älykkäät ja hiukan

surunvoittoiset silmät. Hänen verenalansa, suomalaiselta äidiltä

peritty, oli vaaleampi kuin isän, ja suun ympärillä oli hellä, suloinen

piirre. Silmien surunvoittoisuutta ja suun hellyyttä laimensi hiukan

leveä, voimakas leuka. Voiman tunne olikin sekä isän että tyttären

kasvoissa tuntuvin ilme. Se saattoi muuttua iloksi, hellyydeksi,

haaveiluksi, vihaksi, suruksi: aina oli siinä tuo sama voiman leima.

-- Paha kyllä, sinua ei saa kauan pitää. Tulet ja tuot raittiin

tuulahduksen mukanasi, mutta pian menet, ja mentyäsi tuntuu täällä

kahta ahtaammalta, -- jatkoi Marck.

-- Henrik, sinä olet lievimmin sanoen -- ritarillinen! -- huudahti

Alma. Alma meni omaan huoneeseensa yläkertaan, jossa vierashuoneet

olivat, peseytymään ja lepäämään. Hän heräsi soittoon alhaalla ja

riensi sinne. Salin ovella hän tapasi muodikkaasti puetun nuoren

miehen, joka tuttavallisesti ojensi hänelle kättään ja kiskasi rillit

nenältään ollakseen kohtelias.

-- Kas, Ora, täälläkö tekin -- -- --?

Ora kumarsi moitteettoman sulavasti kuin salonkimies. -- Täällähän minä

asun, -- sanoi hän likistäen rillit sirittäviin silmiinsä.

-- Täälläkö Talvelassa?

-- Ei, isäni oli täällä ennen pappina, ja äitini asuu vieläkin, on

rakentanut oman Lepolan.

-- Jossa tekin lepäilette. Kuka tämä nuori herra on? -- kysyi Alma

kääntyen Oran toveriin.

-- Ylioppilas Rolf Karén, -- esitteli Ora. Rolf oli hentorakenteinen,

ylen hienosti ja taitavasti puettu nuorukainen, kasvoilla naisellinen

pehmeys, huulet turpeat, hiukan veltot.

-- Täällä Hallimajassa on paljon nuoria, näen mä, -- sanoi Alma

tähystäen kukoistavia kasvoja salissa.

-- Nuoria ei täällä ollenkaan olla. Ovat kaikki hurskaita, ajattelevat

omaa autuuttaan, -- sanoi Ora halveksivasti.

-- Teillä ei siis ole heihin vaikutusvaltaa, muuten he ajattelisivat

vain tämän maailman ihanuutta, -- sanoi Alma nauraen.

Kaikkien silmät kääntyivät ovelle. Siellä seisoi Hely Hallimaja. Oran

musta silmäys iski häneen rillien takaa ja seurasi ihaillen tulijaa.

Helyn valkoinen puku poimuili pehmoisena kuin untuvat hänen kauniilla

vartalollaan ja valahteli suorissa, keveissä laskoksissa valkoisille

kengille.

-- Kyyhkynen! -- kuiskasi Ora Rolfin korvaan.

-- Katso silmiä, -- kuiskasi Rolf. Ora likisti rillit nenälleen

hellittämättä katsettaan Helystä, kun tämä astui pöydän luo Veronikan

seurassa. -- Hiivatin kopea, -- kuiskasi Rolf.

-- Hänen silmissään ei paljoa piile verrattuna -- --. Tytöt tulivat

heitä kohti, ja Ora keskeytti lauseensa. Alma kehoitti nuoria

leikkimään.

-- Mitä leikitään? -- kysyi Veronika.

-- Vapaata ajattelemista, -- ehdotti Ora.

-- Väitellään, -- sanoi Heikki liian kovalla äänellä.

-- Aine, aine! -- huudettiin.

-- Kuulkaa, -- sanoi Alma. -- Näen, että tyttöjen on vaikea pysyä

paikoillaan. Voitte tanssia, jos todistatte, että tanssi on jaloa.

Nuoret liikahtivat kaikki paikoillaan.

-- Siis, se on todistettava! Ora, mitä te väitätte?

-- Minun väitökseni on: tanssissa voi kuvastua ihmisen sielu.

Seurue sävähti.

-- Pikemmin sieluttomuus, turhamaisuus ja heikkoudet, -- sanoi

ruustinna äidillisesti.

-- Tahtoisitteko sanoa turhamaisuudeksi sitä hartauden hengetärtä,

joka liitelee maalaistuvassa. Tanssijain jalka polkee pyhää tahtia, ja

ruumis nytkähtelee voiman kömpelyydessä, tottelee sisällisen soinnun

lakia.

Taikka loistavan salin lattialla liitelevät sulavapukuiset neidot ja

nuorukaiset hiljaisen lumoavan soiton tahdissa, hymyillen, hillityin

liikkein, kuin tuulessa nuokkuvat kukat.

Taikka itämaisen kulttuurikansan papitar tanssii temppelin pyhäkössä

lumoavan soiton siivillä. Hänen pukunsa on valkoinen kuin lumi,

jalkansa puhdasmuotoinen kuin kreikkalaisessa veistoksessa. Kasvoilla

asuu tuhatvuotisten oppien salaperäinen sielukkaisuus. Hän ei tanssi,

hän puhuu ruumiinsa liikkeillä, ylistää jumalaansa ihanuudellaan,

paljastaa kasvojensa loihtuisessa kirkkaudessa sielunsa. Eikö hän

ole sukukuntansa jaloin kukka, inhimillisesti ihanteellinen sielun

ja ruumiin sopusointuisuus? -- Puhuja katsoi kaiken aikaa Veronikaa

silmästä silmään. Veronika unohti ympäristön, omisti jokaisen sanan ja

huudahti, silmä vielä runoilijan silmässä:

-- Tanssienkin voi palvella jumalaa, ylistää ijäisyyttä! --

Se oli iloinen ihastushuuto, ja seurue lujui kuin vauhdin saanut vene

kivettömälle rannalle, kunnes tuli nykäys. Heidän oma arkiminänsä

tarttui pohjaan.

-- Eihän toki, -- sanoi ruustinna ja samalla, seurue veti henkeään

vapautuen lumouksesta.

Alma istui erillään ja seurasi tarkoin Veronikan kasvojen ilmettä.

-- Itse tanssiminen, olkoon se kuinka ihanaa hyvänsä, ei vielä ole

jumalan ylistämistä, -- sanoi hän, ja kaikki kääntyivät häneen. --

Minä sanoisin, että papittaren elämän täytyy samalla olla jumalalle

pyhittymistä puhtaudessa ja kauneuden lakien noudattamisessa.

Papittaren täytyy tuntea luonnon suuret voimat itsessään ja tahtoa,

että ne ilmenisivät hänen kauneudessaan ja liikkeissään; silloin vasta

on hänen tanssimisensa jumalan palvelemista. --

-- Oh, olisipa se jotakin! Vai tanssien jumalaa palveltaisiin? Ja mitä

herra Ora puhui kansan pyhästä tanssimisesta, on kaikkea muuta, vaan ei

pyhää. Kaikki tämä uudenaikaisuus tulee vaan siitä, että paremmatkin.

ihmiset tekevät itsensä tykö ja menevät kaikenlaisiin seuroihin ja

raittiuksiin ja työväenyhdistyksiin. Sen minä vaan sanon, että minä

haen aina itseäni ylhäisempien seuraa. Niin minä teen! -- Puhuja oli

Karénin rouvan tuttava kaupungista ja puhui ruotsin voittoisesti.

-- Voi sinua, Erika parka, et sinä nyt oikein asiaa käsitä, -- sanoi

rouva Karén. -- Eihän nyt enää ole parempia eikä ylhäisempiä ihmisiä,

kaikki ovat yhdenvertaisia. Siinä vaan on ero, kuka tulee enemmän

huomatuksi ja sanomalehdissä ylistetyksi. Ja sitä varten täytyy

sivistää kansaa ja parantaa maailmaa, että kuuluisaksi tulisi.

-- Olisi hauska kuulla, mitä neiti Borg tähän sanoo? -- sanoi

kaupunkilainen.

-- Mitä minä siihen sanoisin? Se on elämän karua proosaa. Kai

ne maailman parantajat ja sanomalehdet ovat hiukan kiusallisia

yhteiskunnan kilpikonnille. Ne kun nykivät konnaparkoja päästä ja

jaloista.

-- Olisi hauska tietää, keitä ne konnat ovat? -- kysyi ruustinna

viattomasti.

-- Minä olen hyvin suvaitsevainen ja luen heidän joukkoonsa ainoastaan

isänmaan petturit, viina- ja olutpatruunat. -- -- --

Ruustinna polki Alman jalkaa; silloin Alma vasta huomasi, että rouva

Karén oli harmaa kasvoiltaan, ja keskeytti.

-- Huomaan joutuneeni väärään seuraan. Neiti Borg näyttää olevan

täysverinen sosialisti, ja sellaisia minä mieluummin kartan. -- Hän

nousi arvokkaasti ja sanoi emännälle hyvästi. Rolf seurasi äitiään.

-- Oliko hän viinapatruunan rouva? Sitä en tiennyt, -- sanoi Alma.

Seurueessa oli syttynyt vihamielisyyttä Almaa kohtaan. Keskustelu

laukesi ja sivuhuoneesta kuului herrojen väittelyä.

-- Sen vaan saatte nähdä, että meidänkin kulmalla on välttämätöntä

saada oma äänenkannattaja. Nuo suunpieksijät tuolla raittius- ja

työväenyhdistyksissä hyppivät nokalle, -- sanoi Karén.

-- Luuleeko veli, että me täällä kaipaisimme kynäsankareita? -- sanoi

tehtailija Marck. -- Sanomista luen päivän uutisia ja politiikkaa,

mutta tehtaani hoidan itse.

-- Tsaa, tsaa, tehtaani minäkin hoidan, mutta kun opinjooni käy

vastaan, on se pirun paha seikka.

-- Kyllä Karén on oikeassa, -- puuttui kaupunkilainen sahanomistaja

puheeseen. -- Rahvas rääkyy ja soittaa suutaan meitä vastaan. Lyötäköön

heitä omilla aseillaan.

-- Sinähän kuuluit antaneen puita työväentalon rakennukseen. Kuinka

tämä on ymmärrettävissä? -- sanoi Marck.

-- Niin, ja minä olen antanut rahaakin. Voisit itsekin hiukan

hellittää, antaa perään. Roskajoukolle on tehtävä mieliksi. Anna heidän

kutsua itsesi kunniajäseneksi ja ole kolme neljännestä sosialisti,

niin pääset tarkoitustesi perille kaikessa rauhassa. Katsos, minulla

on heidän kunniadiploominsa; kun tulevat rähisemään, näytän sitä ja

pitkää kieltä. Kyllä he silloin luikkivat. -- Viinatehtailija vilkutti

tervettä silmäänsä, ja toinen kuivettunut oli pelkkänä viivana.

Pöhöttyneillä kasvoilla ja hymyilyssä kuvastui ilkeyttä.

-- Jos kansa ahdistaa viinan valmistajia, on se otollinen työ, -- sanoi

rovasti.

-- Rovasti tahtoisi kai maahan jaoittaa kaikki väkiviinatehtaat?

-- Hyvin tiedetään, että kansan aikomus on sellainen, -- sanoi rovasti

hartaalla äänellä.

-- Minne meidän kalliit koneemme joutuisivat? Niissä on paljon rahaa

kiinni.

-- Minne ihmisten sielut joutuvat? Ne sentään mielestäni ovat

kalliimmat?

-- Hemmetti niistä sieluista tietää, onko niitä olemassakaan, mutta

koneet ovat olemassa. Ja ne maksavat rahaa!

Soitto upotti keskustelun, ja emäntä tuli käskemään illalliselle.

Kun vieraat olivat menneet, kertoi Alma Henrikille Karénin rouvasta.

-- Se oli ikävä juttu. Nyt Karén varmaan laittaa tänne oluttehtaan.

Olen saanut hänet estetyksi pysyttelemällä hyvissä väleissä.

-- Ellei kunta myönnä, yritti Alma sanoa.

-- Se on myöntänyt. Ja nyt se kyllä tulee. Henrik oli pahalla tuulella

ja harppoi huoneensa lattiaa.

-- Jos hän rupeaa pahaksi, niin ruvetaan me koviksi. Laitetaan

raittiusseuroja ja -- -- --.

-- Taivas varjelkoon! Se villitys olisi vielä pahempi kuin olut. Siihen

en minä puutu! -- huusi Henrik heitellen käsiään ikäänkuin torjuakseen

kaikki.

-- Eihän sinun tarvitsekaan. Minä lupaan sen tehdä Veronikan kanssa.

-- Veronika ei saa puuttua näihin asioihin!

-- Sepä merkillistä!

-- Veronika saa lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi.

-- Ja sitten mennä naimisiin mieluimmin jonkun herra von'in kanssa, --

jatkoi Alma.

-- Veronika on vielä lapsi.

-- Ei aivan. Hän alkaa olla nainen.

-- Olen ollut huomaavinani, että sinä kouluaikana olet istuttanut

häneen omia aatteitasi, -- sanoi Henrik heittäen hermostuneesti

paperiveitsen pöydälle.

-- Ellei hänessä olisi terästä, ei hän kilahtaisi lyödessä. --

-- Sinä kai tarkoitat, että hän on alulla kehittyä maailman

parantajaksi?

-- Tarkoitan!

Syntyi äänettömyys. Alma istui Henrikiä vastapäätä toisella puolella

suurta pöytää.

Alma alkoi sävyisästi:

-- Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky

nuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän

sydäntään ja sieluaan?

-- Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon

kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka

ihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on

tehtaassa.

-- Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja

orjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä.

Et tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja

kuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja

Veronika -- -- hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää

eikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä

jonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän

soittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja

sillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja

esiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun

yhteiskunnallisesta asemastasi.

-- Kuinka sinä voit omasta sisarestasi -- --.

-- Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään

muutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee

paksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan

tahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen.

Se näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän

kalpeassanne.

Henrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.

-- Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. -- Hän ponnahtihe pystyyn

istumaan. -- Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten

elämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut

enemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten

jumaloiminen.

-- Kuka tässä nyt yli-ihmisistä -- --?

-- Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu,

nietzscheläisen yli-ihmisen alku.

-- No, mutta Henrik -- --.

-- Ja oletko sinä sitte oma herrasi? Päiväsi ovat kuumeista

rauhattomuutta, itään ja länteen huutamista. Katseessasi palaa

jännitetty kiihko ja lietsottu tuli. Suusi ympärillä väreilee

pettymysten ja sieluntaistelujen juovat. Unesi on päivän jännityksen

hourailua. Toisinaan on sielusi ja ruumiisi niin väsynyt, ettet voi

jalkaa, et kättä nostaa. Mutta rauhattomuutesi ja taistelun vimma

piiskaa armottomasti, ja sinä syökset uudestaan tuleen. Minä en

tahtoisi elää sinun "tummassasi"! -- Henrik nauroi nähdessään, miten

Alman kasvoille ilmestyi tunnustusta siitä, mitä hän sanoi.

-- Ymmärrätkö nyt, etten tahtoisi Veronikan kohtaloa sellaiseksi?

-- Voi, Henrik! Sellaista on tienraivaajien elämä aina. Me olemme kuin

muurahaiset, vedämme itseämme suurempaa kortta. Usko pois. Täälläkin

tarvittaisiin sellaisia muurahaisia.

Alma nousi ja viittasi avoimesta akkunasta tehtaalaisasuntoihin.

-- Katso, tuolla olisi suuria korsia! Sinä olet täällä

jättiläisvoimilla, noitten ihmisten kera, koonnut kultaa, yhä vaan

kultaa suuret aarteet ja lähettänyt ne maailmalle. Itsellesi ja noille

tuolla olet jättänyt -- kiviä! --

Alman syyttävä katse kietoi Henrikin. Hänen kasvoilleen sävähti

hetkeksi säikähdys. Mutta se laukesi samassa.

-- No, no! Sinä olet tosiaankin traagillinen! Veronika tuli hiljaa

sisään, asettui Alman tuolin taakse. Hänellä oli kädessään pieni,

sininen nauharusetti, jonka oli irroittanut tukastaan.

-- Pappa, minä tahtoisin oppia paljon. Enkö saisi lukea vielä ja asua

Alman luona?

-- Ajattelin, että lähtisit ensin ulkomaille -- --.

-- Ei, en minä. Siellä tulee niin äärettömän ikävä, en minä opi siellä,

mitä tahtoisin oppia. -- Veronika nykäsi päätään pikkuvanhasti.

-- Mitä sinun tahtomiseesi tulee -- -- --.

-- Voi, Henrik, älä sano! -- huudahti Alma torjuen käsillään kuin

jotakin uhkaavaa lyöntiä.

-- No, ei nyt lapsi saa määrätä tällaisissa asioissa. Veronika oli

siirtynyt kirjoituspöydän päähän ja sitonut sinisen nauhan hopeaiseen

kynätelineeseen. Isän sanat pysäyttivät hänen sormensa, ja jotakin

uhkan tapaista välähti hänen tummissa silmissään.

-- Niin, mutta minä tahdon!

Isä katsoi häneen pitkään ja vaieten. Veronika painoi päänsä alas

hiljalleen. Kaksi suurta kyyneltä valui pitkin poskia. Hän vapisi ja

huudahti:

-- Kun en minä tiedä mitään, en osaa mitään, en voi mitään. Minä

tukehdun täällä! -- ja riensi ulos.

Henrik istui. Tuli pitkä äänettömyys. Oudolla, hiukan särähtävällä

äänellä Henrik aloitti:

-- Miks'et sano mitään?

-- Veronika on itse sanonut kylliksi.

-- Yhden asian sinulle sanon. Sen johdosta, mihin äsken viittasit.

Minä en siedä mitään sekaantumista työväkeni oloihin! -- Henrik heitti

tämän vaatimuksen sellaisella järkähtämättömällä voimalla, että Alman

silmäluomet värähtivät. Samassa hän ponnahti ylös ja lasisilmien takaa

iskivät katseet.

-- Minun työni tarkoittaa kaikkia ihmisiä ja työväkeä varsinkin.

Milloin ikinä velvollisuuteni kutsuu, olen valmis! -- huudahti Alma.

Henrik hillitsi kiihtymyksensä ja lähti huoneesta.