HALLIMAJA.

Sisäveden rannalla harjujen piirittämässä laaksossa on Hallimajan

tehdas. Se on ollut laakson valtiaana vasta kolme vuosikymmentä. Sitä

ennen aaltoili laakson lakeilla pelloilla kellertävä vilja, ja apila

levitti huumaavaa tuoksuaan; ojat kulkivat suorina viivoina laakson

halki ja poikki ulottuen järven hiekkarantaan saakka. Hallimajan

kaksikerroksinen, punaiseksi maalattu talo oli seudun ylpeys, ja sen

tiloilla eli torppareita ja mökkiläisiä vuosikymmenet sovussa ja

rauhassa.

Laakson rauhan rikkoivat kumajavat paukkeet, kun sen etuvartiot, harjun

kovat kalliot, murrettiin ruudilla ja dynamiitilla. Rautatie leikkasi

pitkät sarat keskeltä poikki ja suuntasi reittinsä laakson niskasta

kauas sisämaahan. Junien vihellys kiljahti kallioitten välissä, kimposi

harjujen kylkiin ja takaisin rauhaisaan laaksoon.

Rautatie riisti ihmisiltä vanhat, perityt tanhuat, pakotti siirtymään

loitommaksi metsään, raivaamaan uutta asumusalaa. Rautatie oli aulis

auttaja, se toi aineita, rakentajia ja uusia asukkaita. Mäkien

rinteille ilmestyi mökki mökin viereen. Metsä pakeni ja harveni;

peltotilkkujen laidalla hohtivat vastaveistetyt tupaset, saunat ja

navetat. Ja tupasien akkunoissa keilerti monta pientä pellavapäätä.

Siitä nousi väkevä raatajajoukko, joka sitte pitensi sarat, syvensi

ojat, laajensi pirtit, rakensi kamarit ja esituvat, uudet navetat,

aitat ja meijerit.

Korpi on viisas saituri: se tietää, mistä suurimman koron saa, ja

antaa ihmisille lapsia, kasvattaa niitä rautaisin kourin tuntien omat

vaatimuksensa, ettei sen takkuiseen kamaraan pysty hellät kädet, eikä

sen villeyttä kesytä maitoiset mielet. Mutta kun korpi on kerran

kesytetty, muuttuu se leppeäksi, on ainaisesti uskollinen. Sen

kellertävät vainiot houkuttelevat luokseen, pyytelevät asumaan, jäämään

ja viihtymään, sitovat kodin pauloilla.

Korpi on saita, mutta sen rikkaus on ruhtinaallinen. Sen asukkailla on

suuret hongikot, ahot ja viidakot. Vieraan silmä ei vilkuile kateena

heidän tanhuillaan, ei kukaan outo tyrki heidän lapsiaan.

Tämän tajusivat Hallimajan asukkaat ja siirtyivät vanhoilta

tutuilta alueiltaan yhä kauemmaksi, ja kun Hallimajan isäntä möi

tanhuansa järven rannalla ja Hallinkosken vieraalle omistajalle, oli

viimeinenkin side katkaistu. Hallimajalaiset eivät vielä tajunneet oman

paikkakuntansa tärkeyttä, ihmettelivät vaan, mitä nuo uudet ihmiset

aikoivat tehdä ja millä elää tyhjillä mäillä. Mutta pian he oppivat

ymmärtämään. Metsistä kuului alituinen pauke ja ryske. Puita kaadettiin

kuin luokoa ja kuletettiin kaiken talvea. Ja kevään tullen oli koti

järven ranta ruskeanaan hirsiä selälle saakka ja Hallinkosken varrelle

rakennettiin vanhan myllyn tilalle saha. Sen vinkuva pärinä sirotteli

suuria lautatapulia ympärilleen ja juna kuletti ne maailmalle.

Rahaa liikkui kaikkialla. Köyhät mökkiläisetkin pitelivät viisiä

markkoja kuin ennen viisiä penniä. Olutta tulvi läheisestä kaupungista

maalaiskauppojen kautta, kahvi porisi alituisesti tulella, vehnäset

olivat ainaista herkkua, ja värjätty viina kellersi konjakkina joka

miehen pullossa.

Hallimajan talo sai metsistään satoja tuhansia.

Tätä menoa kesti kymmenkunnan vuotta, mutta silloin olivat metsät

lähiseuduilta myödyt. Joku harva, viisas isäntä oli omansa säästänyt.

Samoihin aikoihin joutui saha rappiolle ja myytiin omistajansa

veloista. Silloin sen osti insinööri Marck ja laittoi hyvään kuntoon.

Myöhemmin hän rakensi sahan yhteyteen massatehtaan. Sen pieniruutuiset

akkunat, paksut tiiliseinät, jykevät ovet ja yksitoikkoinen karkeus ja

rumuus masensi ja ahdisti katsojaa.

Hiukan myöhemmin rakensi Marck itselleen huvilansa Talvelan. Se oli

siro ja kaunis, mutta kurjien työväen hökkeleitten ja likaisten teitten

keskellä ja tuon tehdasmolokin vieressä se oli kuin silkissä kahiseva

ryökinä likaisten ja nälkäisten lasten joukossa.

* * * * *

Työväellä oli päivällisaika ja ihmiset seisoivat ovissa, teillä

ja pihoilla, vetelivät veltosti jalkojaan, vääntelivät pitkissä

venytyksissä käsiään ja haukottelivat. Aurinko paahtoi oikein olan

takaa, kärpäset ja paarmat pörisivät verenhimoisina. Hieno pöly

karvasteli kurkussa ja pilveili tuulessa tuhkankuivalla maantiellä.

Kaksi nuorta ylioppilasta astui tietä tervehtien päännyökkäyksellä

työväkeä.

Erään mökin portaalla istui väljätakkinen mies, ja hänelle sanoi toinen

ylioppilaista:

-- Voi tätä ilmaa, kuinka on kaunis!

-- Kaunis on, -- murahti mies.

Toinen mies seuraavan mökin ovella jatkoi: -- Oikein sydämeen saakka

lämmittää.

-- Lämmittää se, -- vastasivat ylioppilaat pyyhkien hikeä otsaltaan.

Raitin varrella oli uusi puurakennus, jonka akkunassa näkyi

pienen pieni ruumisarkku, ja seinään oli kirjaimilla maalattu:

"Ruumisarkkuliike. Anna Ruhala". Rakennuksen portailla seisoi mies

tupakoimassa. Hän oli pitkä ja harteva, sipasi usein käsnäisellä

kädellään tukkaa otsaltaan ja puhuessaan iski teräviä katseita

kuulijoihin.

-- No, maisterit, tänään lasketaan työväen talon perustus. Eikö herra

Härmälä tahtoisi tulla puhumaan?

Toinen, vaaleampi nuorista ylioppilaista, punastui hiukan ja sanoi

sävyisästi:

-- Voisinhan minä. -- Samassa välähti hänen haaveilevassa katseessaan

valoisa into ja tahtomattaan suoristi hän hoikan vartalonsa rennosta

asennosta.

-- Huomenna sinun pitäisi puhua nuorisoseuran juhlassa, -- muistutti

toveri.

-- Eihän se estä.

-- Niin, Mooses, tämähän kuuluu sinun profeetallisiin tehtäviisi.

-- Eikö hän teidänkin mielestänne, Ruhala, ole oiva profeetta. Viime

vuonna piti tuiki kiivaan puheen teille omasta talosta ja ennasti ja

manasi, että sen pitää nousta ja nyt se nousee.

-- Älä nyt liioittele Esa, -- sanoi Mooses pyyhkien lakkinsa lipusta

pölyä ja sen sisäreunasta hikeä. Tumma, ruskea tukka valahti otsalle

ja peitti runsailla poimuilla sen kaareuden. Silmien haaveellista

ilmettä vahvisti väreilevä, soma suu, viiksen alkujen varjossa. Hän oli

kehittymäisillään nuorukaisesta mieheksi, ja liian hoikka vartalo pyrki

taipumaan eivätkä leveät hartiat aina pysyneet suorina. Hänen pukunsa

oli moitteetonta kaupunkilaiskuosia ja hyvin huoliteltu, sujui somasti

taipuisaan vartaloon, mutta kulunut se oli.

Hänen toverinsa, Esa, oli suurikasvuinen, huolettomasti puettu, takki

liian pieni, housut lyhyet ja urheilupaita kiristetty tiukasti kaulaan.

Maalaisräätälin kuosi oli oikea kehys tälle mieheksi kehittyvälle,

jonka suun ympärillä aina väreili leikillisyys ja silmissä välkkyi

veitikkuus.

-- Oletteko ajatellut, Ruhala, mistä työväelle puhuisin? -- kysyi

Mooses.

-- Olkoon se teidän asianne, -- sanoi mies portailla yhä hymyilevänä

katsellen nuoria miehiä.

Suuri, väljätakkinen mies, jota Esa ja Mooses ensiksi olivat

puhutelleet, läksi omalta portaaltaan astumaan laakson toista harjua

kohti.

-- Manu on paljon tehnyt päiviä talolla, melkein yksin hakannut kivet,

-- sanoi Ruhala. -- Muuten hän on aina riidassa koko maailman ja

itsensä kanssa.

-- Niin ja muijansa kanssa, -- lisäsi Esa.

-- Muija on perin hyvä, vaikkei se estä häntä selkäänsä saamasta. Ei

maar, hyvästi nyt, pitää mennä sahaan.

Mooses ja Esa astuivat pölyistä tietä.

-- Katsos tuonne! -- huudahti Esa. Tiellä oli rattaat ja hevonen edessä

ja rattailla suuri sammio, josta tuuli toi sillin tuoksua. Heidän hyvä

tuttavansa, vanha, kuuro Homperi oli noussut pyörän kapalle, katseli

sivuillensa ja koppasi sillin hännästä hyppysiinsä. Hevonen seisoi

korvat niuhollaan ja potki äkäisesti paarmoja mahansa alta ja yritti

purasta Homperia hihaan, kun hän sivuutti.

-- Kas, kas, aika vossin sainkii, hullu kun en ottanu kahta! -- jutteli

ukko mennessään.

-- En suuresti erehdy, jos sanon, että Homperi himoitsi luvattomalla

tavalla toisen tavaraa, vanhaan tapaansa, -- sanoi Esa. Samassa tuli

omistaja maantielle, sieppasi sillin Homperilta ja roiski sillä ukkoa

poskille. -- Tuoss' on sinulle kaksi. Vai viet varkain! -- Homperi

nuoli hyppysiään ja pyyhki kämmenin poskiaan hyvin tyytyväisenä ja

katseli silliä, kun se vaelsi oikean omistajansa kädessä sukunsa

pariin. Pojat seurasivat Homperia raitilla. Telefoonipatsaissa oli

kirjoitettuja ilmoituksia sunnuntain kokouksista ja juhlista. "Kaikki

työväki mukaan!"

-- Mitäs tää ailanseiväs täss' lopuss' merkittee? kysyi Homperi pojilta.

-- Se huutaa Kivistömäelle kaikki Homperit ja Komperit, kupparit ja

kapparit, -- huusi Esa.

-- Ja Esat ja vesat, -- sanoi Homperi sivulta muljauttaen poikiin. --

Mitäs siell' mäell' tehlään?

-- Ollaan raittiita ja sivistytään, -- huusi taas Esa. Ukon silmissä

kiilsi lystikäs veitikkuus, mälli siirtyi sukkelasti poskesta toiseen

ja samassa hän roiskautti pitkän ruskean syljen. -- Mistäs rapakkokaa

kuivalle mäelle tulis? eihää tääll' saa juolaksee eles kaunaist' kaljaa

koko Hallimajass'!

-- Kyllä pian saa, Karéni rakennuttaa oluttehtaan. Mitäs Homperi siihen

sanoo?

-- Aprikoin vaa, että sopis mennä Karénille työhö.

-- Silloin ette saa ikinä minulta tippaakaan karvasta, vaikka olisi

millainen polttava mato sisällänne!

-- Minä menen vielä metsään, -- sanoi Mooses katsoen kelloaan. Hän

astui valtatietä vainioitten keskellä ja saapui pian metsänrantaan,

jossa maantiestä erosi kapeampi metsätie. Veräjällä oli suuri, mahtava

koivu ja sen kuoressa monenmoiset halkeamat, rosot ja viillokset,

myrskyjen ja lemmettömien ihmisten kolhimat, jotka se oli vuosikymmenet

kestänyt ja yhä korkeammalle latvansa nostanut ja leveämmälle oksansa

levittänyt. Mooses istui sen varjoon ja mietti. Tästä oli hänet

löydetty pienenä pahasena sinä vuonna, jolloin kuumetauti oli kulkenut

kautta kylien ja kaupunkien, kaatanut paljon köyhiä ihmisiä. Arveltiin

jonkun sairaan äidin kuumehoureissaan heittäneen lapsensa hankeen ja

itse juosseen tietämättömiin. Näin oli Mooseksellekin kerrottu, eikä

kukaan hänen äidistään sen enempää tiennyt; ainoana merkkinä isästä

oli valokuva. Luultavasti oli äiti tuntemattomana kuollut jossain

sairashuoneessa. -- Pukki sinut on pujahuttanut kalliolle, -- oli

Esa kerran sanonut. Se sattui nyt Mooseksen mieleen. Hän hymähti

ja tunsi olevansa irtonainen, jota ei synnynnäinen nivel liittänyt

yhteiskuntaruumiiseen.

-- Hei, Mooses! -- kuului tytön ääni metsästä. -- Tulehan auttamaan

minua. Tämä kivi on niin äärettömän painava! -- Metsiköstä ilmestyi

nuori tyttö, jonka teerenpilkkuiset kasvot hehkuivat ponnistuksesta,

nykeröinen nenä nostautui käskevästi ja soma, pikkunen suu nyrpistyi,

kun ei Mooses heti totellut. -- Tästä tulee kivi Tuhon haudalle, oikein

jykevä ja soma. Tule nyt! -- Kivi saatiin puun juurelle, ja tyttö istui

kuumissaan siihen huohottamaan.

-- Oletko nyt tyytyväinen? -- kysyi Mooses.

-- Etkö sinä muka ole? Oikeastaan sinun pitäisi, sillä eihän Tuho minua

löytänyt, vaan sinut. Vaikka ethän sinä Tuhosta ollenkaan pitänyt.

-- Mistä sinä sen päätät?

-- Jaha, suutuit taas, suutu vaan! -- Tyttö nyökäytti päätään ja

mutisti suutaan.

-- Ei sinun kanssasi kannata kiistellä.

-- Kannattaisi kylläkin ja vielä parempi olisi, ellet olisi niin kopea!

-- Älä nyt viitsi, Melu, mennään kotiin. Täti siellä odottelee

päivälliselle.

-- Viitsi, kyllä minä viitsin, miksi sun tarvitsee ruveta muitten

komentajaksi. Karénin Rolfillekin häristit keppiäsi, kun hän mukamas

loukkasi roskajoukkoa. -- Melu asetteli hattua päähänsä ja katseli

suurin silmin alta kulmain Moosesta.

-- Sellainen ilkeä herrasnulikka kuin Rolf tarvitsisi viisi kertaa

päivässä keppiä!

-- Rolf on komea poika ja nimensäkin kaikuu kauniilta. Se on hieno, ja

hän on itsekin hieno poika. -- He astuivat maantielle, ja Melu sovitti

askeleensa samaan tahtiin kuin Mooses.

-- Vaikka hän suvaitsee kutsua meikäläisiä roskajoukoksi.

-- Meikäläisiä, ovatko nuo tehtaalaisnulikat meikäläisiä? Sinun ja

minun vertaisiani? Ei tule siitä mitään. Ja me, mitä me olemme oikean

herrasväen rinnalla? Kun minä kerran pääsen omiin valtoihini, menen

vaikka piiaksi patruunan huvilaan, silloin ainakin saisin olla oikean

herrasväen seurassa ja asua hovissa. Sinä et tiedä, kuinka siellä on

kaunista. Minä olen käynyt patruunan puutarhassa. Tietysti salaa, eihän

sinne ole lupa mennä. Siellä on ihania kukkia, kaikenvärisiä, suuria

ja pieniä, kokonaisia pyörylöitä kuin kaunista mattoa. Pilarien päissä

kimaltelee kirkkaita palloja ja on siellä kuvapatsaskin. Tiedätkös

-- -- --?

-- No?

-- Kun olen aivan yksin, niin minä haaveilen.

-- Mitä sitte?

-- Kuvittelen olevani patruunan tytär, Veronika, ja patruuna on

sanovinaan: Melusina, eikä Melu, niinkuin kaikki muut minua haukkuvat;

Melusiina, sanoo hän, sinä olet minun rakkain lapseni. Minä annan

sinulle oman kamarin, missä on silkkiset oviverhot, pehmoiset, taivaan

siniset, ja akkunauutimet niin hienot kuin hämähäkin seitti. Seinillä

pitää olla ihania tauluja paratiisista, ulkomaan kaupungeista, Romeosta

ja Juuliasta ja kauniista rakastavaisista. Vuoteeni kohdalla olisi

äitivainaani siunaava kuva ja enkeli. Sitten minä pukeutuisin vaalean

sinisiin, saisin samanvärisen hatun, päivän varjon ja kengät. Mikä

minut silloin erottaisi hänen omasta tyttärestään, sanoppas!

-- Sinä olet hupakko! -- tiuskasi Mooses.

-- Ei sinulle pitäisi koskaan puhua mitään, -- sanoi Melu pettyneenä.

Mooses katui tylyyttään ja sanoi lempeämmin: -- sinä olet lapsellinen.

-- Niin sinä aina sanot, kun en ole sinun mieliksesi. Mutta minäpäs

en tahdokaan olla kenenkään mieliksi, olen se kuin olen, vaikka minua

kuinka halveksisit. Sinä suurprofeetta Mooses!

He pysähtyivät kylän raitille ja menivät pieneen kauppapuotiin, jonka

otsikkoon oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Härmälän kauppapuoti".

Rakennus oli vanha ja matala, portaat kömpelöt ja huonossa kunnossa.

Huolimatta tästä vaatimattomasta, melkein kurjasta ulkoasusta näytti

liike olevan vilkas, sillä maantien laidassa oli monta hevosta

sidottuna paaluun ja puodista kuului aika sohinaa. Melu ja Mooses

pujottautuivat ahtaaseen puotiin ja katosivat kahden jättiläishyllyn

välisestä, kapeasta ovesta tädin "kädenalaiseen". Se oli jonkinlainen

liikekonttori, johon täti heitti puretut kangaspakat ja muut

kiireessä sekasortoon joutuneet tavarat, pistäysi mustaan "kieleen"

kirjoittamassa sellaista, mitä kysyttäessä puuttui. "Nälkäkirjaksi"

hän taas nimitti toista kapeata, mustakantista, johon velaksiotot

merkittiin. Kädenalaisesta Melu pujahti toiseen huoneeseen, missä hän

ja täti asuivat. Perällä oli kolmas huone, sali, jossa Mooses majaili.

Suurin huone oli mustunut tupa, ja siellä keitettiin, säilytettiin

tavaraa ja toisinaan majoitettiin pitkämatkaisia ostajia.

Melun isä, kauppias Härmälä, oli talon rakennuttanut ja mennyt

vanhoilla päivillään naimisiin. Melu oli pieni, kun hänen vanhempansa

kuolivat, ja Mooses kymmenen vanha. Härmälän sisar sai talon ja kaupan

hoitaaksensa ja lapset elättääksensä, sillä ei talo eikä kauppa olisi

mitään tuottanut ilman tädin puuhaamista. Hän oli lasten isänä, äitinä,

elättäjänä ja palvelijana. Mooses oli aina ollut hänen ylpeytensä,

ja mielellään hän kertoi, kuinka poika taloon tuotiin kuin muinoin

Israelin kansan Mooseskin.

-- No, no, kun tullaan kuin tuulispäät sisään! Missä nyt olettekin

lotkotelleet kaiken päivää molemmat? Sinäkin, Melu, lennät kuin harakka

pitkin vainioita, hakistelet niitten poikien kanssa räkätellen! Onko

se nyt laitaa? Menekin hakemaan lautaset pöydälle! Ja sinä, Mooses,

katso niitä kirjoja, jos saisit harakan varpaani selville. Ja entä se

matkalaukkusi? -- Täti oli olevinaan äkäinen, mutta sydämessään hän

nauraa hytkytti, kun Melu laittoi naamansa surkeuden ryppyihin.

-- Menetkös siitä! -- Täti hutaisi pyyhinliinalla. -- Aina se lapsi

on metkuja täynnä; koska ihmistyykään? -- Täti oli itkeneen näköinen,

eikä hän uskaltanut Moosekseen katsoa, sillä silloin alkoivat kyyneleet

herua. -- Että sinun nyt sitte pitää taas lähteä maailmalle, -- puhui

hän Moosekselle häärätessään "kädenalaisessa". -- Herra tiesi, näemmekö

enää toisiamme! -- Tämä oli tädin tavallinen hyvästijättöpuhe, ja sen hän

alkoi jo päivää ennen, kuin lapset kotoa lähtivät.

-- Eihän tädin vielä tarvitse kuolemaansa ajatella.

-- Ainahan ihmisen pitää olla valmis astumaan Herran eteen. Ja

olisinhan minäkin, mutta sitte aina tuppaan ajattelemaan tuota Melua.

Kuka senkin hoivaisi, jos minutkin vielä pois otettaisiin. -- Mooses ei

yrittänytkään väitellä.

* * * * *

Kun päivällinen oli syöty, touhusi Melu peilin edessä, asetteli

puseronsa poimuja, nyki hamettaan edestä alemmaksi, veti selkänsä

kenoon ja röyhisti rintaansa. Hattua sovitettiin suoraan ja vinoon,

otsalle ja väliin ihan niskaan. Niskassa se näytti somimmalta Melun

mielestä, ja sinne hän sen neulalla iski. Kellertävä letti heilahti

selässä, ja käherretty tukka tuprusi otsalla. Hän nyrpisti suutaan ja

irvisti kuvalleen, kääntyi äkkiä kantapäillään ja huusi Moosekselle

toiseen huoneeseen: -- Nyt mennään jäähyväisvisiitille!

-- En minä viitsi.

-- Niin muutkin tekevät ja me menemme Melinille Esan luo.

-- Eikä mennäkään.

-- Sinä olet jörö.

-- Vaikka vaan.

-- Sinä olet mäyrä.

-- Mieluummin karhu.

-- Taikka vätys.

-- Ohoh!

-- Niin ja itserakas, olevinasi muita viisaampi. Mokomakin profeetta!

-- Älä viitsi nalkuttaa. Voithan yksinkin mennä.

-- Vaan minäpäs en mene yksin. Sinun pitää tulla mukaan!

-- Mikähän siihen pakottaa?

-- Minä!

-- Sinä olet tosiaan nenäkäs.

-- Ja sinä olet löytöläinen, sinä! -- huusi Melu. Täti oli kuullut

viimeiset sanat ja riensi välittämään.

-- Älä välitä Melun tiuskimisista. Antaa pahan saada, mitä se tahtoo.

Ei pahalle mitään voi. -- Tämä oli tädin tavallinen selittely Melun

oikuista.

-- Mooses aina ärsyttää!

-- Mitä sinun tarvitsee kiusata toista! -- tiuskasi täti Melulle.

-- Mitä meillä tarvitsee olla löytöläisiä! -- huusi Melu ulos

juostessaan.

-- Häijy penikka! -- ärjäsi Mooses tulipunaisena.

-- Älä siitä tuulihatusta välitä. Ja mitä se nyt sitte, vaikka

sanoisikin löytöläiseksi, ethän sinä ole voinut määrätä synnyinsijaasi.

Eikö ole yhdentekevää, onko sinut löydetty hangesta vai synnytetty

ylhäiseen kehtoon. Sama lyhyt elämä meillä on täällä taivallettava.

Ijäisyys on kaikkien tasoittaja.

-- Ei sitä aina jaksa ijäisyyttä ajatella. --

-- Ei sinun ole tarvinnut paljoa tätä ajallistakaan ajatella.

Miinavainaa ja veikkonikin ylpeilivät sinusta aina, ja vasta kaksi

vuotta olet siellä sanomalehdessä ollut vieraalla työssä, mutta nythän

se vasta maailman taival alkaa, ja minun sydämeni on niin raskas. Kuka

tietää, näenkö sinua enää... -- Tädin kyyneleet valuivat nyt virtanaan.

-- Paljon vähemmällä olisimme päässeet kaikki, jos olisitte antaneet

räähkän kuolla! -- huusi Mooses katkerana.

-- Mikä sinut nyt noin? Aivanhan sinä pilkkaat kaikkivaltiasta.

Niinkuin ei ihmiselämä olisi suurempiarvoinen. Kaikkeahan hyvät ihmiset

hellivät, eläimiä, kukkasia, vielä itikoitakin, saati sitte lasta!

-- Äidit heittävät lumihankeen!

-- Mikä sinä olet tuomitsemaan? Anna kuolleitten olla rauhassa ja

katso, ettei itsestäsi tule elävien loukkauskivi. -- Täti unohti

kyyneleensä ja muuttui ankaraksi. -- Et ole vielä kokenut elämän

riemua etkä surua. Elämä ei ole ihmisten mukavuudeksi. Se on työtä ja

taistelua. Kyllähän te, Melu ja sinä, aina vaan vaaditte elämältä iloa

ja makean leivän päiviä, vaan ei makeisia eikä rieskaakaan leipomatta

saada.

-- Ei, ei, vatsa niistä kipeäksi tulisi! -- huusi Mooses, löi lakin

päähänsä ja juoksi ulos. Hän harppasi maantietä pitkin äkeissään, mutta

poikkesi pian Kivistömäelle lempipaikkaansa, mistä hyvin näki Marckin

huvilaan Talvelaan. Hän mittaili katsein viivojen kauniita suhteita

ja ihaili parvekkeita reunustavien kukkien värejä. Mieli olisi tehnyt

astua laajoja, kodikkaita portaita, taittaa kukka rintaan ja sitten

istuutua parvekkeen mukaville tuoleille ja ihailla auringonlaskua.

Hyvin saattoi nähdä laveista avatuista akkunoista, miten ilta-auringon

säteet kimaltelivat peilin laseissa ja taivaankaarena hohtivat

kattokruunujen kristalleissa. Mooseksen katse jäi ihailemaan

puhdasmuotoista Andromedapatsasta palmujen varjossa. Joku soitti ja

alkoi hiljaa hyräillä. Mooses antoi äänen hivellä korviaan ja ajatteli

tummasilmäistä, lapsekasta tyttöä, joka oli päätään korkeampi kaikkia

muita, saavuttamaton -- -- niin.

Nuorukainen otti kaksi valokuvaa taskustaan. Hän katseli niitä

vertaillen. Toinen kuva oli vanhanaikainen, kellastunut, esitti nuorta

miestä istumassa pöydän ääressä.

Hänellä oli pitkäliepeinen takki ja laveat ruudukkaat housut ja korkea

silkkihattu, joka oli pöydällä. Kasvot oli aika kellastuttanut, mutta

selvästi voi vielä erottaa tukan rajan. Se taipui keskeltä otsalle

jättäen ohimot melkein päälaelle asti paljaiksi. Kasvot olivat

pitkähköt, nenä hiukan kaareva. Silmistä ei voinut mitään päättää,

niistä oli kuvassa vaan pienet pisteet jäljellä. Hän katsoi toista

kuvaa. Se oli samalla tavalla otettu, istuvassa asennossa. Vartalon

pitkä harteva rakenne oli molemmissa sama. Uudessa kuvassa oli otsa

korkea ja hiusten rajalle painui hiukan aaltoilevaa tukkaa ja silmissä

viehätti haaveileva miettiväisyys. Mooses hymyili itselleen ja pani

molemmat kuvat samaan koteloon.

Hän katsoi kelloaan ja riensi työväen talon rakennukselle.

* * * * *

Kivijalan kehyksessä seisoi ryhmä miehiä ja naisia. He tervehtivät

kaikki tuttavallisesti ja kerääntyivät hänen ympärilleen. Ruhala tuli

vastaan. -- Täällä tuntuu oikein kotoiselta. Kyllä te olette sitkeitä,

omin käsin aiotte nyt rakentaa seinät aatteillenne. --

-- Mitä niistä tyhjistä puheista paranee, kun ei ole edes, missä puhuu,

-- sanoi Ruhala hymyillen.

-- Onpa täällä Manukin. --

-- No, se vanha rettelöitsijä on nyt saatu työhön, kun ei hänellä

muutakaan kuulu olevan. Täytyyhän niitä kurjiakin kannattaa

kainaloista. --

Manu olikin melkein yksin vääntänyt ja hakannut kiviä ja sen vuoksi

otettu sakkiin. Hänen vimmansa pyrki usein rimpuilemaan, mutta kun se

kohdistui yläluokkaa ja kapitalisteja vastaan, oli se luvallista. Sen

Manu pian oppi tajuamaan ja oli valmis tekemään, mitä ikinä häneltä

vaadittiin.

Mooses astui kulmakivelle ja puhui: -- Katsokaa tuonne laakson pohjaan

tehtaalaisten majoihin, omiin asuntoihinne. Eikö selkänne koukistu ja

sydäntänne ahdista? Kapeat tiet puikkelehtivat kuin karjanpolut ristiin

rastiin, matalien rakennusten välitse. Aina on siellä surkeasti lokaa.

Ainoastaan tammipakkasessa tulee vikkelä siivojaneiti, talvi, hipaisee

valkoisilla helmoillaan, peittää kaikkialla loan ja rumuuden, koristaa

ja kiilloittaa kaikki silkosen sileäksi. Mutta kevät ja päivänpaiste

tekevät hänelle kepposia, siirtävät vallattomina lumivaipat

rapakkoihin, nauravat ja tanssivat kujeittensa onnistumisesta ja

houkuttelevat lapset ulos poroon ja lokaan. Muistatteko, toverit,

kuinka poikapahasina oli hauska antaa loan kurahdella varpaitten

lomitse, kun juostiin paljain jaloin jäitten ja lumen sekaan, huonoissa

vaatteissa, pitkät kynttilät nenässä?

Näin Mooses viritteli tunteitaan kuin viulunsoittaja soittimensa kieliä

ja "toverit" katsoivat häneen kiiluvin silmin.

-- Nämä ovat meidän valoisia lapsuudenmuistojamme. Sitten on muistoja

niin surkeita ja rumia näiltä kapeilta poluilta ja ahtaista majoista,

että ne hirvittävät meitä kuin veriset haamut! -- Mooses huokasi

tuskaisesti ja jatkoi: -- Mistäpä ne kauniit työt ja puhdas elämä

tällaiseen rumaan ja likaiseen soppeen? Mistäpä ne korkeat ajatukset

näitten matalien kattojen alle? -- Hän nosti hartioitaan ikäänkuin

olisi jokin häntä painanut. -- Mutta nyt alkavat nousta uhma-ajatukset.

Jospa ne nousisivatkin ja repisivät alas nämä kurjat hökkelit, vanhat,

rumat vankilat, joissa tukehtuu ja uupuu. Elävä sielu ei niihin mahdu.

Se huutaa valoa, ilmaa ja vettä! Huh, kuinka tuolla haisee pahalle kuin

likaisessa suossa. Kuolleet tuolla elävät varjojen maailmassa, yössä,

jossa ei valoa tunneta. Jos te pimeyden asukkaat valon näettekin,

särkee se teidän silmiänne. Te sokaistutte ja huudatte kostoa niille,

jotka uskaltavat elää valon yltäkylläisyydessä. Vaan vielä te heräätte,

ja nousee raivoisa taistelu, joka anastaa valon takaisin ryöstäjiltä,

ja tekee sen kaikkien omaksi!

Ylpeilkööt hovit valonsa rikkaudessa, polkekoot, halveksikoot

pimeitä! Laulakoot hovin neidot kukkaisia kaihojaan! Me laulamme

omaa sankarivirttämme, joka kerran vielä nostattaa aseisiin

matalamajain ritarit ja ritarittaret ja pukee heidät rautavarusteihin.

Varokaa itseänne, te töyhtöhattuiset leikkiturnarit! Vielä kerran

toitotamme teidät tosimelskeeseen. Vielä voi matalamajain ritari

viedä kukkaisimpyen vangiksensa. Hei, silloin orhit hirnuvat, miekat

kalskuvat ja vapauden laulut soivat! -- Hän heilutti valkeata lakkiaan

ja hyvähuutojen kaikuessa sekaantui joukkoon. Tyytymättömyys omaan

puheeseensa painoi hiukan omaatuntoa, eivätkä hyvähuudot saaneet häntä

paremmalle tuulelle. -- Miksi hän nyt oli puhunut kukkaisimpyestä?

Luulevat vielä tarkoittavan Marckin tytärtä! Luulkoot! --

-- Kiitoksia! -- sanoi Ruhala. -- Tätä puhetta me ymmärrämme. Olen

usein samaa ajatellut, vaikken ole osannut sitä niin kohdalleen

selvittää. Noin, tuota, perinpohjin suoraan sanoa, niinkuin on

sanottava.

-- Alas tehtailijat, alas verenimijät!

Kaikki kääntyivät katsomaan huutajaa. Manu huusi ja huitoi pitkillä

käsivarsillaan, ja tuuli heilutteli hänen väljää takkiaan. Joku tarttui

miehen käsivarteen ja veti joukkoon. Kukaan ei yhtynyt huutoon.

Moosesta seurattiin hehkuvin ja ihailevin katsein.