Härmälän herramaisuuksiin kuului puutarha, vaikka ei se oikeastaan
mikään puutarha ollut. Olihan siihen joskus maailmassa istutettu
muutama marjapensas, joku omenapuu ja syreeni. Näitä oli sitte luonto
saanut hoitaa omien taipumustensa mukaan, kasvattaa köynnöskasveja,
nokkosia ja orjantappuroita pensaitten sydämiin. Syreenit lähettivät
vaaleanvihreät lapsensa omenapuitten juurille, mutta unohtivat
kukkimisen. Marjapensaat kurottivat avuttomina pitkiä laihoja oksiaan
kuristajiensa keskestä ja kantoivat laihoissa tertuissa pieniä,
mehuttomia marjoja. Parhaiten viihtyivät vadelmat, kiipesivät tarhasta
ylös mäelle, tuikkivat päitään joko kivenkolosta ja pensaan juuresta
ja kurkistelivat uteliaina jalosukuisia heimolaisiaan Talvelan komean
puutarhan aidan rakosista aivan kuin kylän lapset, joitten teki mieli
mehuisampia marjoja, kuin nämä matoiset mäenlaidalliset olivat.
Puutarhassa istui Mooses miettien puhettaan juhlaan, mutta ajatukset
harhailivat menneisiin, ja paperi hänen edessään jäi tyhjäksi. Tässä
samassa puutarhassa hän oli keskiluokilta alkaen lukenut kyläläisten
kanssa sanomalehtiä, opettanut heille tiedon aakkosia. Ja sitte
myöhemmin he olivat yhdessä harhailleet mutkaisilla aatepoluilla, usein
kompastuneet tai harhaan joutuneet, mutta silloin aina lapsellisen
vallattomasti hypelleet yli kivien ja kantojen, nousseet korkealle
innostuksen kalliolle ja siellä laulaneet ja ylistäneet. Ketä, mitä?
Eiväthän he sitä tienneet.
Nyt oli kaikki toisin. Vaikka vielä vakuuteltiin toisilleen, etteivät
ulkonainen pakko, kiellot ja rajoitukset saa vaikuttaa, vaan täytyy
pyrkiä eteenpäin, huomasi Mooses kuitenkin, miten vieraannuttiin
entisiltä aatepoluilta. Nuoret tanssivat ja leikkivät joutohetkinään.
Useat pojista olivat siirtyneet työväen piiriin, jossa harrastus oli
entistä terävämmin kärjistynyt aineellisiin.
Mooses oli lähettänyt kuvernöörille puheensa kaavan, mutta nyt hän
tahtoi luoda siihen elävän hengen, saada vanhan vapaussävelen soimaan.
"Puutarhassa" nuoret sunnuntaisin kesällä vanhan tavan mukaan
leikkivät, lauloivat ja lemmenpauloja virittivät. Kun he tänäänkin
tulivat, läksi Mooses kävelylle puhettaan miettimään. Tiellä hän tapasi
Ruhalan, työväen johtomiehen. Ruhala pyysi häntä luokseen tarkastamaan
kauppaosuuskunnan sääntöjä, jotka piti kuvernöörille lähetettämän.
Ruhala avasi asuinhuoneensa oven, ja Mooses astui kynnykselle.
Vastaan tuulahti tukahduttavan kitkerä haju, ja mustat ruumiskirstut
telineillään kammottivat. Lasten kutriset päät ja uteliaat katseet
vilkuivat kolkkojen lepokammioitten takaa. Vaimo askaroitsi uunin luona
nuorin lapsi käsivarrella.
Mooses soimasi itseään vastenmielisyydestään. Miks'ei hän voisi
hetkistä olla täällä, olivathan nuo toiset aina. Kun hän tuli ulos,
soivat kellot vitkaan, juhlallisesti. Oli sunnuntain hautaushetki, ja
kirkkoväki saattoi ruumiita.
Esa huusi, ja Mooses pysähtyi.
-- Sinä olet juhlallinen kuin suntio sunnuntaina, sanoi Esa.
-- Nyt on sunnuntai ja jos tahdot, voin olla suntiosi. Kuuletko, mitä
meiltä kuuluu?
-- Piirilaulua.
-- Entäs hautuumaalta!
-- Virsi.
-- Ja Ruhalassa leikkivät lapset ruumiskirstuilla.
-- Kuuluuko tämä jurottaminen sinun profeetalliseen virkaasi?
-- Älä herjaa!
He tulivat Härmälän portille ja näkivät Hannulan Onnin lakki kallellaan
päässä piirin keskellä. Hän tähysteli läiskiviä käsiä, joita lyötiin
vuoroin yhteen vuoroin toisten käsiin tahdissa ja laulettiin:
Kukat nuokkuu nurmikolla;
tääll' on meidän hyvä olla.
Kaikki piiriin rientäkää,
leikkiin kilvan kiitäkää!
Ketjumme kallis
liitto on valmis;
sormus se kiitää
käsissä kiiltää.
Etsijä, onnesi vangitse!
Katso tänne, anna kättä,
vangitse jo empimättä;
rohkealle lempi hymyy,
typerältä onni lymyy.
Kiitävät hetket,
riemumme retket
päättyvät varmaan
ehkä jo varhaan.
Etsijä, onnesi vangitse!
Onni tähysteli vinosti sivulleen ja syöksyi kuin nuoli tavoittamaan
sormusta erään punoittavan tytön kädestä.
-- Täällä on sormus! -- huudettiin piirin toisesta laidasta. -- Ei se
ole Helmillä!
Mutta Helmi juoksi heleästi nauraen portista maantielle ja huusi: --
Minulla on! -- Onni kiersi häntä vastaan, hyppäsi aidan yli juuri
kun Helmi oli kahden vaiheella, seuraisiko Onni vai ei. Taas kajahti
Helmin nauru, ja Onni sai hänet kiinni, katsoi läheltä kullanruskeisiin
silmiin.
-- Sormusta et saa! -- ärsytti Helmi.
-- Onko sinulla? --
-- Ei, kuka minulle sen olisi antanut, enkä huolisikaan.
-- Etkö keltään?
-- Ei se kysy, joka antaa tahtoo.
-- Minä en päästä ennenkuin sanot, onko sinulla sormus.
-- Tuolla tulee Mooses ja Esa Helin, päästä irti! -- Onni totteli
ja Helmi juoksi portille, kääntyi poikiin ja nosti kätensä näyttäen
sormusta.
-- Täällä se on kuitenkin!
Pojat katsoivat nauraen tyttöä, jonka loistava kasvojen väri, kullan
ruskeat silmät, kellertävä tukka ja vaaleansininen puku hohtavassa
auringon paisteessa lumosi heidät.
-- Mooses, -- sanoi Esa lyöden toveriaan olalle. -- Heitä pois mustat
kirstut mielestäsi ja juhlapuheet aivoistasi. Tuossa seisoo Helmi kuin
muinoin Eeva paratiisin portilla.
Onni juoksi uudestaan tavoittamaan Helmiä, mutta Helmi pujotteli kuin
kärppä vikkelänä ja notkeana toisten joukkoon. Onni ei kursaillut,
heitti kovin kourin estelijät tieltään ja saavutti viimein kiihkeänä
ja kuumissaan Helmin, tarttui häneen täysin sylin ja puristi rajusti
luisevilla käsivarsillaan. Vahingossa hän survasi Helmin jalalle ja
polki samalla hänen helmansa rikki.
-- Hui, sinä raakalainen, niinhän sinä hehkut ja puhkut kuin
massatehtaan uuni. Luuletko sinä minua haloksi, joita uuniin viskelet?
-- Onni oli tehtaassa lämmittäjänä.
Helmin pilkallinen hymy ärsytti Onnia. Hän olisi uudestaan rutistanut
tyttöä, mutta Helmi turvautui toisiin.
-- Syö, syö, raakalainen, jos uskallat! -- Onni kiristi hammastaan
mutisten: -- Vielä sinut opetan. --
Esa ja Mooses olivat katselleet tätä rajua leikkiä ja yrittivät
riitapuolueita sovittaa.
-- Lauletaan jupakan päälle, niin unohtuu vihat, -- ehdotti Esa.
Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, ja lauluharjoitus juhlaa varten
alettiin.
Illaksi vaimentui auringon helle, tuulikin uinui ja sunnuntain
lepoisa juhlallisuus hymysi Hallimajassa. Kaikki kesäjuhlat ja
kokoukset vietettiin Kivistömäellä, joka oli toisella harjulla laakson
laidassa vastapäätä sitä harjua, jolle työväentaloa rakennettiin, ja
Kivistömäen laakenevassa laidassa, maantien vieressä, oli Härmälän
puoti. Vanhat ja nuoret vaelsivat juhlaan sunnuntaipukimissa. Vaimot
taluttivat lapsiaan, isät kantoivat pienempiä; tytöt astuivat
kiiruusti naureskellen ja tuuppien toisiaan. Pojat kulkivat maalaisten
tapaan eri joukkona kujeillen ja sukkeluuksia puhuen. Kivistömäellä
istuivat Härmälän täti ja Kruunu-Anna lähinnä herrasväen penkkiä, Melu
heidän lähellään katsellen ihailevin silmin Veronikaa, joka hiukan
taaempana Alma Borgin kanssa seisoi puitten varjossa. Veronikalla oli
kapealaitainen hattu työnnettynä taakse hiusten varaan. Kevyenä kuin
höyhen se varjosti tummaa, poimuisaa tukkaa.
-- Täällä on kaunista ja juhlallista, -- sanoi hän Almalle. Ihmisten
uteliaat katseet häiritsivät häntä, ja hän pujottautui puun taakse
kivelle istumaan.
Kuoro kaikui sointuisasti ja heikosti luonnon suuressa juhlasalissa,
viritti tunteita, irroitti ihmiset arkiajatuksista. Sen vaiettua
kuului nuori, sointuisa ääni lavalta. Veronika kääntyi katsomaan, ja
hänen kasvoilleen levisi vaalea puna. Solakkana kuin nuori, sorea
mänty taustanaan tumma metsä seisoi Mooses lavalla lakki kädessä.
Tuuli ulapalta liehutti hänen kiharaista otsatukkaansa, kasvojen
jännitetyissä piirteissä, siristyneissä silmissä kuvastui ajatukset
suunnattuna siihen, mitä hänen piti puhua, ja soma suu hentojen
viiksien varjossa värähteli. Veronika oli aina nuoria puhujia
kuunnellessaan pelännyt, että he joutuvat hämille ja unohtavat
sanottavansa, mutta nyt hän olisi tahtonut katsella tuota nuorta miestä
edessään ja lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, katsoa suoraan
noihin valoisiin, haaveileviin silmiin ja omaksua -- -- --.
-- Te olette omia kaikki täällä, -- keskeytti nuori, sointuisa ääni
Veronikan ajatukset. -- Enkä minä osaa puhua teille muista kuin omista
asioistamme. --
Hymyily ja iloinen odotus kuvastui kaikkien kasvoilla. Alma katsoi
Veronikaa ja näki hänen kasvoillaan saman ilmeen.
-- Te tahtoisitte, että puhuisin teille kauniisti rakkaudesta ja
taisteluista. Niistä minäkin tahtoisin puhua. Niistä haastaminen on
kuin kirkasta, huumaavaa viiniä, joka kristallimaljassa väreilee ja
auringonsäteet taittaa. Se on kuin sadussa vaeltamista ja suloisen
prinsessan suutelemista yrttitarhan siimeksessä!
Kivistömäellä oli hiljaista kuin tyynessä vedessä airon siihen
laskeutuessa. Veronika unohti kaiken ympärillään, nojasi mäntyyn ja
upotti katseensa nuoren miehen kasvoihin.
-- Minä tahtoisin puhua nuorisosta, joka punaposkisena,
kirkassilmäisenä ja valo-otsaisena laulaen työhön menee, hartaana kuin
Herran temppeliin.
Sen työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa
kuin sininen taivas.
Toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous, ja sielu
niin suuri kuin Jumalan ajatus, ja työ niin pyhää kuin luomistyö.
Ja rakkaus, rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä.
Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin
perhonen ihanan kukan.
Taikka rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset
aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään
ihanteita, joilla elämän suuret, ihanat sadut toteutettaisiin, ja
sitten joskus onnen aalloilla leikkien laulettaisiin.
Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien
ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin
saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja
rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus, ja
palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan!
Kiuru visersi korkealla ja kirkon kellot kumahtelivat syvään ja
rauhaisasti; nuorison ajatukset lauloivat ylistysvirttä.
Mooses jatkoi:
-- Mutta minä en uskalla näistä puhua, kun näen teidän tuttavat
kasvonne, kalpeat ja kulmikkaat, väsyneet ja rumat. Sellaisina me
olemme rakkaat toisillemme. Emme huolisi liittoomme uusia ja loistavia.
Näin me kuulumme yhteen, elämme, kärsimme, rakastamme ja vihaamme. Ja
ennen kaikkea, te omat, taistelemme! Vaikkeivät aseemme ole paljoa
paremmat hiilihankoa!
Liikahdus aaltoili nuorison parvessa. Nyt he jälleen tunsivat
seisovansa jaloillaan ja hengittävänsä Kivistömäen ilmaa.
-- Niin kömpelö, puoleton ja musta on oma henkinen minämme. Korkeintain
voisimme sen avulla kohennella hiiliä sen raudan ympärille, jota
nykyaika ahjossa paahtaa.
Mutta lietsokaamme, niin että tuli kipinöinä ilmoille suitsuaa ja
rauta sulavana ahjosta temmataan ja kovemmilla pihdeillä kuin meidän
pidellään ja valmiiksi aseeksi taotaan, jaloksi ja puhtaaksi aseeksi.
Lietsokaamme, se on meidän tehtävämme, meidän nuorten, joilla ei kovia
aseita ole.
Lietsokaamme niin, että matalien, ahtaitten ja likaisten komeroittemme
seinät hajoavat ja liekkiin leimahtavat. Lietsokaamme niin, että
rintamme paisuu ja kättemme jänteet vahvistuvat ja kirves kädessämme
huimasti heilaa ja aatoksemme suunnittelee suuret honkaiset majat,
laajat akkunat, sirot istuimet ja puhtaat lattialaudat!
Lietsokaamme niin, että työmme on kerran omaa ja se oma on kuin
uskonto, joka itselleen kirkon rakentaa.
Vaan ei synny työn kirkko eivätkä korkeat majat, ellei sielumme ole
suuri ja voimakas!
Te omat ja nuoret!
Kasvonne ovat kalvakkaat, hartianne kapeat ja koukkuiset ja askeleenne
hoippuroivat. Majanne on matala, työnne orjuuttava, katseenne samea ja
sielunne asuu sumussa.
Lietsokaa, jotta ahjosta kipinät kirpoavat ja liekki hulmuna valaisee
työpajan ahtaat sopukat. Silloin katsokaa ja oppikaa, kunnes voitte
takoa uuden, avaran pajan! --
Puhujan viimeiset sanat "avaran pajan!" kajahtivat Kivistömäen
kalliosta metsään ja metsästä kuuli jäin sydämiin, joissa puhe oli
sytyttänyt hehkuvaa tulta.
Veronika laskeutui jyrkkää polkua alas Talvelan puutarha-aitaan saakka
ja pujahti pikkuportista sisään. Kotona hän sulkeutui huoneeseensa
tahtoen säilyttää sielussaan kaikuvan äänen, kuunnella sen sointuja,
neuvotella ja kysellä. Mutta mitä hän kyselisi? Hän tunsi, miten sydän
elämän riemusta löi ja suloinen tunne täytti sielun: -- elämä on
ihanaa, sillä on suuret satunsa! -- Rakkaus antaisi kuuman, suloisen
tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi
sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret sadut
toteutettaisiin. -- Nuori, sointuisa ääni kaikui hänen korvissaan. --
Mitä hän lienee tarkoittanut sillä, että vain joskus onnen aalloilla
laulaen leikittäisiin? Sitte joskus! -- Veronika punastui ja salamana
välähti hänen sielussaan ajatus: olisiko se rakkautta, jota tunnen?
Hän hymyili omaa rohkeata miellettään. Olkoon, päätti hän, on niin
somaa ajatella häntä. Kuinka hän sanoi? -- Rakkaus olisi kuin valkoinen
enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia
huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.
Kivistömäellä laulettiin ja lempeänä sointuna se säesti Veronikan
sunnuntaista mielialaa. Ulapan tuuli leyhytteli akkuna-verhoja, ja
raittiina, ruusun tuoksu siivillään, se suuteli uinailevan tytön
huulia. -- Se hedelmöittää kuin perhonen ihanan kukan, -- ajatteli
Veronika. -- Mooses Härmälä, -- kuiskasi hän sydämensä syvimmässä
sopessa.