Vielä kaksi rengasta puuttuu tapauksen ketjusta, ennenkun se ulottuu
kertomuksen alusta sen loppuun.
Kun vapauden tunteemme menneen ajan synkästä epävarmuudesta vielä
oli aivan uusi, kehotettiin minua saapumaan sen ystävän luo,
joka oli antanut minulle ensimmäiset piirrostyöt, saadakseni
häneltä uuden hyväntahtoisuuden ja luottamuksen osoitteen. Hän oli
saanut tehtäväkseen matkustaa Pariisiin ottaakseen selvää eräästä
ranskalaisesta keksinnöstä hänen taiteensa alalla, jonka arvoa
tahdottiin hartaasti saada tietää. Hänen omat työnsä eivät sallineet
hänen lähteä tällaiselle matkalle ja ystävyydestä minua kohtaan
oli hän laittanut niin, että tehtävä siirrettiin minulle. Suostuin
mielihyvällä kutsumukseen, sillä jos minun onnistuisi täyttää
tehtäväni, kuten toivoin, olisi tuloksena varmaan paikan saanti sen
kuvalehden toimituksessa, jonka hyväksi minä nyt vain aika ajoittain
työskentelin. Sain määräykseni ja laitoin matkakuntoon tavarani
huomispäivänä. Kun minä siis vielä kerran jätin Lauran -- mutta
kuinka erilaisissa olosuhteissa! -- sisarensa hoitoon, mietin taaskin
erästä asiaa jota jo useamman kerran olimme vaimoni kanssa miettineet
-- tarkoitan velvollisuuttamme hienotunteisesti ajatella Marianin
tulevaisuutta. Oliko meillä oikeus antaa itsekkään mieltymyksemme
käyttää koko elämän ajan hyväkseen hänen jaloa, itseuhraavaa
hellyyttään? Eikö ollut meidän velvollisuutemme, meidän paras
kiitollisuuden osoitteemme unhottaa itsemme ja vain ajatella häntä?
Koetin sanoa hänelle jotakin siihen suuntaan, kun hetkisen ennen
lähtöämme olimme kahden kesken. Hän tarttui minua käteen ja keskeytti
heti ensi sanani.
"Kaiken sen jälkeen, mitä me kolme olemme kärsineet yhdessä, ei
mikään ero voi tulla kysymykseen ennen ikuista eroa. Sydämmeni ja
onneni, Walter, ovat erottamattomat sinusta ja Laurasta. Odotapas
vain, kunnes iloiset lapsenäänet kaikuvat lietenne äärestä --
minä opetan heidät pyytämään puolestani heidän omalla kielellään;
ensimmäinen läksy, jonka he toistavat isälleen ja äidilleen on tämä:
'me tahdomme niin mielellämme pitää tädin!'"
Matkaani Pariisiin en tehnyt yksin. Viime hetkenä päätti Pesca
seurata minua. Hänen ei ollut onnistunut saada takaisin reipasta
iloisuuttaan tuon operaillan jälkeen ja hän päätti koettaa, mitä
viikon vapaus vaikuttaisi hänen iloisen luonteensa palauttamiseksi.
Toimitin tehtäväni ja kirjoitin tarpeellisen selvityksen siitä
neljäntenä päivänä Pariisiin tultuani. Viidentenä päivänä olin
päättänyt katsella, minkä ehtisin, ja yleensä huvitella Pescan
seurassa.
Hotelli, jossa me asuimme, oli täynnään matkustajia, niin ett'ei
meidän onnistunut saada huoneita samassa kerroksessa. Minun oli
toisessa, Pescan kolmannessa kerroksessa. Viidennen päivän aamuna
menin ylös katsomaan, olisiko professori valmis seuraamaan minua
kaupungille. Juuri kun minun piti astua jalkani ylimmälle astimelle,
näin hänen ovensa avattavan sisäänpäin; ojennettu valkoinen käsi
piti sitä auki hermostuneesti vavisten. Aivan varmaan ei se ollut
ystäväni käsi. Samassa kuulin Pescan innokkaasti ja hiljaa omalla
äidinkielellään lausuvan: "Muistan nimen, mutta en tunne miestä. Te
näitte itse operasalissa, että hän oli niin muuttunut, ett'en voinut
tuntea häntä. Ilmoituksen lähetän -- mitään muuta en voi tehdä." --
"Mitään muuta ei tarvitakaan", vastasi toinen ääni. Ovi avattiin ja
vaaleatukkainen, arpiposkinen mies -- sama, jonka viikko sitten olin
nähnyt seuraavan kreivi Foscon matkavaunuja -- tuli ulos. Hän kumarsi
minulle vetäytyessäni syrjään laskeakseni hänet ohitseni -- hän oli
kuolonkalpea ja piti lujasti johtotangosta mennessään portaita alas.
Avasin oven ja menin Pescan luo. Hän istui kyyristyneenä sohvan
nurkkaan mitä merkillisimmällä tavalla. Minusta näytti, että hän
kauhuissaan kääntyi minusta lähestyessäni häntä.
"Kuinka on asia? Häiritsenkö sinua?" kysyin minä. "En tietänyt, että
ystävä kävi luonasi, ennenkun näin hänen tulevan huoneesta."
"Ei ollenkaan ystävä", lausui Pesca kiivaasti. "Olen tänä päivänä
nähnyt hänet ensi ja samalla viime kerran."
"Pelkään hänen ilmoittaneen joitakin ikäviä uutisia?"
"Kauheita uutisia, Walter! Matkustakaamme takaisin Lontooseen --
en tahdo jäädä kauemmaksi tänne -- olen pahoillani, että koskaan
tulinkaan tänne. Nuoruuteni onnettomuudet painavat raskaasti minua",
sanoi hän ja käänsi päänsä seinää kohden, "ne painavat raskaasti
minua vieläkin keski-iässä. Koetan unhottaa ne -- eivätkä ne tahdo
unhottaa minua!"
"Pelkään, ett'emme voi matkustaa ennen iltapäivää", vastasin minä.
"Etkö tahdo lähteä mukaani ensin?"
"Ei, ystäväni, tahdon jäädä tänne. Mutta matkustakaamme tänään --
minä rukoilen, matkustakaamme tänään!"
Poistuin hänen luotaan vakuuttaen, että matkustaisimme saman päivän
iltapuolella Pariisista. Olimme edellisenä iltana sopineet käydä
Notre-Damen kirkossa Victor Hugon mainio romaani oppaanamme. Ei ollut
mitään Ranskan pääkaupungissa, jota minä hartaammin olisin halunnut
nähdä -- läksin siis yksin matkalle kirkkoon.
Lähestyessäni Notre-Damea joen puolelta, jouduin minä matkalla
kulkemaan Pariisin kamalan ruumishuoneen la Morguen ohi. Ihmisjoukko
tunkeili oven edessä. Oli nähtävästi jotakin sisällä, joka herätti
roskaväen huomiota ja sen makua nähdä hirveyksiä.
En olisi piitannut tästä matkallani kirkkoon, ellei kahden miehen
ja yhden naisen välinen keskustelu olisi herättänyt huomiotani.
He olivat juuri tulleet la Morguesta ja kuvasivat lähimmille
naapureillensa ja tuttavillensa, kuinka kuollut oli tavattoman
suuri mies ja kuinka hänellä oli kummallinen merkki vasemmassa
käsivarressaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuin kuulin nämä sanat, seisahduin minä
ja liityin siihen joukkoon, joka pyrki sisään. Jonkunlainen synkkä
aavistus asian tosi laidasta oli päilynyt mielessäni aina siitä
hetkestä, jolloin olin kuullut Pescan äänen puoliavoimesta ovesta
ja näin vieraan kasvot, kun hän meni ohitseni hotellin portaissa.
Nyt oli totuus selvänä edessäni -- selvänä niiden muutamain sanain
takia, jotka olin saanut kuulla. Toinen kosto kuin minun oli
seurannut tuomittua miestä teatterista hänen kotipaikkaansa, hänen
omalta oveltaan siihen pakopaikkaan, jonka oli etsinyt Pariisissa.
Toinen käsi kuin minun oli kutsunut hänet tekemään tiliä ja
riistänyt hänen elämänsä rangaistukseksi hänen rikoksistaan. Sinä
hetkenä, jolloin minä näytin hänet Pescalle teatterisalissa, niin
että tämä muukalainen, joka myöskin etsi häntä, kuuli sanani -- oli
silmänräpäys, joka ratkaisi hänen kohtalonsa. Muistan oman sydämmeni
taistelun, kun hän ja minä seisoimme vastakkain -- muistan, kuinka
sittemmin taistelin itsekseni, ennenkun voin pakottautua päästämään
hänet käsistäni -- ja minä kauhistuin tätä muistoa.
Hitaasti, tuuma tuumalta, pääsin eteenpäin väkijoukossa, yhä
lähemmäksi sitä lasiaitausta, joka la Morguessa erottaa kuolleet
elävistä -- yhä lähemmäksi, kunnes olin aivan ensimmäisen
katsojarivin takana ja voin nähdä sisään.
Siinä makasi hän tuntemattomana, nimettömänä, asetettuna
pariisilaisen roskaväen naureksivan uteliaisuuden esineeksi! Tämä
oli huonoja taipumuksia, sydämmettömiä rikoksia sisältävän pitkän
elämän loppu! Vajonneina kuoleman syvään rauhaan lepäsivät suuret,
säännölliset kasvot ja pää edessämme niin juhlallisen rauhaisina,
että lörpöttelevät ranskattaret ympärilläni ihaillen nostivat
käsiänsä ja äänekkäässä kuorossa huudahtivat. "Ah, mikä kaunis mies!"
Se tikarinpisto, joka oli tappanut hänet, oli suoraan sydämmessä. Ei
mitään muita väkivallan merkkejä ollut näkyvissä paitsi vasemmassa
käsivarressa, ja siinä, juuri siinä paikassa, jossa minä Pescan
käsivarressa olin nähnyt poltetun merkin, oli kaksi syvää haavaa,
jotka muodostivat kirjaimen _T_, mikä peitti Veljeyden merkin aivan
tuntemattomaksi. Hänen vaatteensa, jotka olivat ripustetut hänen
yllensä, osoittivat, että hän itsekin tunsi vaaransa -- ne olivat
sellaiset vaatteet, joita ranskalaiset käsityöläiset käyttävät.
Muutamia silmänräpäyksiä, mutta en kauempaa, pakottauduin minä
katselemaan näitä lasiruudun läpi. Enempää en voi kuvata niitä, sillä
en nähnyt mitään muuta.
Ne harvat tiedot, jotka minä voin koota hänen kuolemastaan, osaksi
Pescan tiedonannoista, osaksi muista lähteistä, tahdon tässä esittää,
ennenkun ainaiseksi lakkaan hänestä puhumasta.
Hänen ruumiinsa löydettiin Seinestä siinä valepuvussa, josta jo olen
maininnut; ei mitään löydetty, joka olisi ilmaissut hänen arvonsa,
nimensä tai asuntonsa. Henkilöä, joka oli surmannut hänet, ei koskaan
tavattu; yhtä vähän saatiin tietää niitä olosuhteita, joissa hän oli
murhattu.
Jätän toisten tehtäväksi johtopäätökset, kuten itse olen tehnyt
omani. Kun otaksun, että tuntematon arpiposkinen henkilö oli
Veljeyden jäsen -- otettu siihen Pescan poistuttua kotimaastaan --
ja kun edelleen lisään, että nuo kaksi iskua kuolleen vasemmassa
käsivarressa merkitsevät italialaista sanaa "_Traditore_", ja
mainitsen, että Veljeys oli toimittanut verituomionsa _pettäjälle_,
niin olen esittänyt kaikki ne tiedot, jotka olen voinut saada
hankkimaan jotain valaistusta siihen hämäryyteen, joka peittää kreivi
Foscon kuoleman.
Vainaja tunnettiin seuraavana päivänä sen jälkeen, kuin olin nähnyt
hänet, hänen rouvalleen lähetetyn nimettömän kirjeen johdosta. Rouva
hautautti hänet Père la Ghaisen hautausmaahan. Kreivittären oma käsi
ripustaa tänäkin päivänä tuoreita seppeleitä hautaa ympäröivälle
pronssiaitaukselle. Hän elää Versaillesissa mitä ankarimmassa
yksinäisyydessä. Joku aika sitten julkaisi hän muistokirjoituksen
miesvainajastansa. Tämä teos ei ilmaise hänen todellista nimeänsä
enemmän kuin hänen elämänsä vaiheitakaan; sen tarkoituksena on
ylistää vain hänen kotoisia hyveitänsä, hänen neroansa ja suuria
ominaisuuksiansa sekä toistaa ne kunnianosoitukset, jotka hän oli
niillä saavuttanut. Tapahtumat hänen kuollessaan ovat aivan lyhyesti
kosketellut, ainoastaan viime sivulla lausutaan näin: "Hänen elämänsä
oli pitkä taistelu aatelin oikeuksien ja vallitsevan järjestyksen
pyhien periaatteiden säilyttämiseksi -- ja hän kuoli ajamansa asian
marttyyrinä."