I.

Suljettuani kreivin käsikirjoituksen viime lehden oli se puolituntia

kulunut, jonka olin sitoutunut jäämään Forest-roadille. Herra

Rubelle katsoi kelloansa ja kumarsi. Minä nousin heti ylös ja jätin

asiamiehen vapaasti vallitsemaan autiota taloa. En nähnyt häntä

koskaan sittemmin; en kuullut koskaan sanaakaan enempää hänestä kuin

hänen vaimostaankaan. Petoksen ja pahuuden synkeiltä teiltä olivat he

madelleet meidän radallemme -- samoja synkkiä teitä hiipivät he nyt

pois ja katosivat näkyvistämme.

Neljännestunti poistumiseni jälkeen Forest-roadilta olin minä jälleen

kotona.

Tarvittiin vain muutamia sanoja lausuakseni Lauralle ja Marianille,

kuinka minun uskalias seikkailuni oli päättynyt ja mikä luultavasti

olisi ensimmäinen toimenpiteemme.

Jätin kaikki lähemmät yksityiskohdat myöhemmäksi ja kiiruhdin taas

S:t Johns-Woodiin puhuakseni sen henkilön kanssa, jolta kreivi Fosco

oli vuokrannut vaunut noutaakseen Lauran asemalta.

Saamani osoite johdatti minut erään vuokra-ajurin luo, jolla oli

tallinsa neljännespeninkulman päässä Forest-roadilta. Hän näytti

mielestäni siistiltä ja kunnialliselta mieheltä. Sanoessani hänelle,

että tärkeä perheasia pakotti minua pyytämään häntä hakemaan

kirjoistaan erästä päivämäärää, jonka minä tiesin hänen ammattinsa

takia merkinneen, ei hän kieltänyt vähääkään täyttämästä pyyntöäni.

Kirja otettiin esille ja sinne oli "heinäkuun 26 päivänä 1850"

merkitty tilaus seuraavin sanoin:

"Peitetyt vaunut kreivi Foscolle; N:o 5 Forest-road (John Owen)."

Kysyttyäni sain tietää, että nimi "John Owen" tarkoitti sitä ajajaa,

jonka oli ajettava vaunuja. Hänellä oli silloin jotakin työtä tallin

puolella, mutta pyynnöstäni lähetettiin häntä hakemaan voidakseni

saada puhua hänen kanssaan.

"Voitteko muistaa heinäkuussa viime kesänä ajaneenne erästä herraa

talosta N:o 5 Forest-roadilla Waaterloo-sillan rautatieasemalle?"

kysyin minä.

"Hm, herra", sanoi mies, "sitä en voi niin tarkkaan muistaa."

"Kenties voisitte kumminkin muistaa itse herran ulkomuodon."

"Hän oli ulkomaalainen, varsin pitkä ja tavattoman lihava."

Miehen kasvot kirkastuivat. "Muistan hänet, herra! Hän oli lihavin

herra, jonka koskaan olen nähnyt, -- ja raskain, jota koskaan olen

ajanut. Niin, niin -- muistan nyt hänet, herra. Papukaija tai joku

muu sellainen lintu istui ikkunassa kirkumassa. Herra oli tavattoman

touhuissaan saadaksemme pian selvää rouvan kapineista ja hän antoi

minulle kauniit juomarahat, että etsisin tarkkaan matka-arkkuja ja

hankkisin ne nopeasti mukaamme."

Vähät matka-arkuista! Muistin silmänräpäyksessä, kun Laura kuvasi

tuloaan Lontooseen, kuinka eräs henkilö, joka kreivi Foscolla oli

ollut mukanaan asemalla, oli hakenut hänen kapineitaan. Tämä oli nyt

se henkilö.

"Näittekö Te matkustavan rouvashenkilön?" kysyin minä. "Miltä hän

näytti? Oliko hän nuori vai vanha?"

"Hm, herra, ahdingossa ja kiireessä en minä oikein ehtinyt nähdä,

minkälainen rouva oli. En ainakaan nyt voi muistaa hänestä mitään

muuta -- kuin hänen nimensä."

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Kyllä, herra. Hän oli lady Glyde."

"Kuinka voitte muistaa sen, kun muutoin olette unhottanut hänet?"

Mies hymyili ja seisoi ja siirteli jalkojaan nolonnäköisenä.

"Niin, nähkääs herra, sanoakseni totuuden", sanoi hän, "en ollut

kaukaa ollut naimisissa siihen aikaan; ja minun vaimollani oli

ollut juuri sama nimi kuin tällä rouvashenkilöllä, ennenkun hän sen

vaihtoi minun nimeeni -- hänen nimensä oli Glyde, hänenkin, herra.

Rouvashenkilö sanoi sen itse. -- 'Onko Teidän nimenne matka-arkuissa,

rouva?' kysyin minä. 'Kyllä', sanoi hän, 'nimeni on kaikissa

kapineissani -- se on lady Glyde'. -- 'Hoo!' ajattelin itsekseni,

'minun on vaikea yleensä muistaa herrasväen nimiä -- mutta tämähän

soinnahtaa vanhalta tutulta korviini', ajattelin minä. En voi juuri

tarkkaan sanoa, milloin se oli, herra, kenties tapahtui se vuosi

sitten -- kenties ei. Mutta varmasti voin vannoa muistavani lihavan

herran ja rouvan nimen."

Ei ollut tarpeen, että hän muistaisi ajan; päivä ja päivämäärä

olivat täydellisesti selvillä hänen isäntänsä tilauskirjassa.

Tunsin heti, että minä nyt niiden varmojen aseiden, joita kutsutaan

yksinkertaisiksi tosiasioiksi, yhdellä iskulla voin musertaa ja

voittaa koko salahankkeen. Silmänräpäystäkään epäilemättä kutsuin

vuokra-ajuriliikkeen omistajan syrjään ja ilmaisin hänelle ajajan

todistuksen ja hänen tilauskirjaansa tehdyn merkitsemisen todellisen

ja sanomattoman suuren arvon. Sopimus korvata hänen ajajansa muutaman

päivän poissa-olo oli pian tehty, jonka ohessa minä itse jäljensin

merkityn tilauksen, minkä jäljennöksen isäntä nimikirjoituksellaan

oikeaksi todisti. Läksin pois sovittuamme, että John Owen olisi

käytettävänäni kolmena seuraavana päivänä tai kauemminkin, jos tarve

vaatisi.

Käsissäni oli nyt kaikki tarvitsemani paperit; alueregistraattorin

omakätinen kuolemantodistuksen jäljennös ja sir Percivalin päivätty,

kreiville lähettämä kirje olivat varmassa säilössä lompakossani.

Nämä kirjalliset todistukset taskussani ja vuokra-ajurin vastaus

vielä tuoreena muistissani suuntasin askeleeni ensi kerran sen

päivän jälkeen, jolloin tutkimukseni alkoivat sille kadulle, jossa

herra Kyrlen konttori sijaitsi. Yhtenä tämän käyntini syynä oli

luonnollisesti ilmoittaa hänelle mitä minun oli onnistunut toimittaa

asiassa. Toisena oli kertoa hänelle, että minä huomisaamuna

aioin viedä vaimoni Limmeridgeen saadakseni hänet siellä suoraan

tunnustetuksi ja vastaanotetuksi setänsä taloon. Jätin herra Kyrlen

itsensä päätettäväksi nykyisissä olosuhteissa, olisiko hän herra

Gilmoren poissaollessa velvollinen vai ei, perheen asianajajana,

olemaan läsnä perheen asioille niin tärkeässä tilaisuudessa.

En tahdo puhua mitään herra Kyrlen hämmästyksestä tai niistä

liioitelluista huudahduksista, joilla hän hyväksyi menettelyni

tutkimuksieni ensi alusta loppuun saakka. Tahdon vain mainita, että

hän heti päätti seurata meitä Cumberlandiin.

Matkustimme huomisaamuna aikaisella junalla. Laura, Marian, herra

Kyrle ja minä istuimme yhdessä vaunuissa; John Owenilla ja eräällä

herra Kyrlen kirjurilla oli paikkansa toisessa vaunussa. Limmeridgen

asemalle tultuamme läksimme me ensin Todds Cornerin vuokrataloon.

Luja päätökseni oli, ett'ei Laura astuisi jalkaansa setänsä taloon,

ennenkun hän saisi esiintyä siellä suoraan tunnustettuna tämän

veljentyttäreksi. Jätin Marianin tehtäväksi sopia rouva Toddin

kanssa oleskelumme ehdoista siellä, niin pian kun rouva-hyvä oli

ehtinyt toipua tulomme ja Cumberlandissa käyntimme syyn tuottamasta

hämmästyksestä; hänen miehensä lupasi huolehtia John Owenin

ylläpidosta. Näiden valmistavien toimien järjestettyä läksimme herra

Kyrle ja minä matkalle Limmeridge-Houseen.

En voi kokonaisuudessaan esittää keskusteluamme herra Fairlien

kanssa, sillä en voi palauttaa sitä muistooni ilman kärsimättömyyden

ja säälin tunteita, jotka tekevät tämän kohtauksen muistelemisenkin

kiusalliseksi minulle.

On parempi mielestäni yksinkertaisesti sanoa, että voitin

tarkoitukseni. Herra Fairlie koetti käsitellä asiaa tavallisella

tavallansa. Emme olleet huomaavinammekaan hänen kohteliaita

hävyttömyyksiänsä käyntimme alussa. Säälimättä kuuntelimme me

hänen valitustaan, että tämän salahankkeen havaitseminen oli aivan

musertanut hänet. Lopuksi kitisi ja marisi hän kuin kärsimätön lapsi.

Kuinka hän voisi tietää, että hänen veljentyttärensä vielä eli,

kun hänelle oli sanottu hänen kuolleen? Hän tahtoisi suurimmalla

mielihyvällä toivottaa kalliin Lauran tervetulleeksi, jos me vain

antaisimme hänelle aikaa rauhoittua. Näyttikö hän mielestämme

siltä, että hän aikoisi syöksyä omaan hautaansa? Ei. Miksi pitäisi

meidän siis syöstä hänet siihen? Hän toisteli sellaisia kuvitelmia

lakkaamatta, kunnes minä kerta kaikkiaan tein lopun siitä asettamalla

kaksi vaihtoehtoa hänelle. Joko hän tunnustaisi veljentyttärensä

oikeudet niillä ehdoilla, jotka minä määrään -- tai myöskin

valmistautuisi oikeudenkäynnin seurauksiin. Herra Kyrle, johon hän

kääntyi saadakseen apua, sanoi hänelle, että hänen nyt heti ja

lykkäämättä täytyi päättää asiasta. Hän seurasi vain luonnettansa

valitessaan sen vaihtoehdon, joka heti päästi hänet kaikesta

enemmästä touhusta ja harmista; ja äkkinäisellä voimanpurkauksella

ilmoitti hän, ett'ei hän ollut kyllin vahva antaakseen enempää

vaivata itseään ja että me saisimme tehdä miten tahansa.

Herra Kyrle ja minä menimme heti alakertaan ja sovimme siitä, että

kirjeellä kutsuimme herra Fairlien nimessä kaikki ne tiluksella

olevat henkilöt, jotka olivat olleet väärissä hautajaisissa läsnä,

saapumaan Limmeridge-Houseen kaksi päivää tämän jälkeen. Sen ohella

pyydettiin erästä Carlislen kivenhakkaajaa lähettämään työmiehen

Limmeridgen hautausmaalle poistamaan erästä hautakirjoitusta.

Herra Kyrle, joka oli laittanut asiat niin, että hän sai asua

herraskartanossa, oli ottanut tehtäväkseen lukea nämä kirjeet herra

Fairlielle ja hankkia hänen omakätisen allekirjoituksensa niihin.

Vapaan päivän käytin minä laittaakseni vuokratalossa lyhyen

kertomuksen tästä salahankkeesta kokonaisuudessaan ja liitin siihen

ne kumoamattomat todistukset, jotka minun oli onnistunut hankkia sen

väitteen, että Laura olisi kuollut, valheellisuudesta. Minä jätin

sen herra Kyrlen tarkastettavaksi, ennenkun huomispäivänä lukisin

sen kokoutuneelle väelle. Samoin ratkaisimme me, millä tavoin

Lauran tunnustaminen tapahtuisi kertomuksen luettua. Tämän tehtyä

koetti herra Kyrle johtaa keskustelua Lauran raha-asioihin. Kun

minä en tietänyt tai halunnut tietää mitään näistä asioista ja kun

minä epäilin, ett'ei hän lakimiehenä hyväksyisi minun menettelyäni

luvatessani vaimoni elinkorosta sen summan, jonka rouva Fosco oli

saanut testamentissaan, pyysin minä, että hän sallisi minun olla

tästä asiasta lausumatta mitään. Se liittyi liian läheisesti menneen

ajan surujen ja kärsimysten muistoon, joista me nyt emme koskaan

keskenämme puhuneet ja joista emme halunneet muidenkaan kanssa

keskustella.

Viimeinen tehtäväni ennen illan tuloa oli "hautakiven todistuksen"

jäljentäminen, ennenkun kaiverrus poistettaisiin.

Päivä oli saapunut -- se päivä, jolloin Laura taasen astui

Limmeridge-Housen hyvin tuttuun saliin. Kaikki saapuvilla olevat

henkilöt nousivat paikoiltansa, kun Marian ja minä astuimme

huoneeseen, tuoden hänet keskellämme. Huomattava liike ja

hämmästys, osanoton sorina syntyi kokoutuneen väen kesken, kun he

silmäsivät hänen kasvoihinsa. Herra Fairlie oli -- nimenomaisesta

vaatimuksestani -- läsnä, herra Kyrle vierellään. Hänen

kamaripalvelijansa seisoi hänen takanaan hajusuolapullo yhdessä ja

läpeensä Eau de Colognessa kasteltu nenäliina toisessa kädessään.

Avasin kokouksen kysymällä herra Fairlieltä, olinko minä täällä

hänen myöntymyksellään ja varmalla suostumuksellaan. Hän ojensi

kätensä kummallekin puolelle ja siten nojaten herra Kyrleen ja

kamaripalvelijaan nousi hän ylös ja seisoi todellakin omilla

koivillaan, jonka jälkeen hän lausui seuraavaa: "Sallikaa minun

esittää herra Hartright. Olen yhtä sairas kuin ainakin ja hän on niin

hyvä ja puhuu puolestani. Asia on kauhean sotkuisa. Olkaa hyvä ja

kuunnelkaa häntä älkääkä paljon melutko!" Näin sanottuaan vaipui hän

nojatuoliinsa ja tarttui hajuvesiseen nenäliinaansa.

Nyt seurasi kertomus koko salahankkeen suunnittelusta ja

toimeenpanosta, kun ensin muutamin sanoin olin alustavasti

selittänyt. Minä lausuin siis kuulijoilleni, että olin tässä

ilmoittamassa ennen kaikkea, että vaimoni, joka istui vieressäni, oli

herra Philip Fairlie-vainajan tytär; toiseksi, että kumoamattomilla

todistuksilla osoittamassa, että se hautaus, jossa he olivat läsnä

Limmeridgen hautausmaalla, oli ollut toisen naisen; ja kolmanneksi

esittääkseni heille selvän kertomuksen, kuinka kaikki tämä oli

tapahtunut. Pitemmittä esipuheitta luin sitten kertomuksen koko

salahankkeesta, kuvasin sen jatkon ja mainitsin ne melkoiset summat,

jotka se oli tuottanut, päästäkseni ollenkaan koskettelemasta sen

toista vaikutinta, nimittäin pelkoa, että sir Percivalin salaisuus

tulisi huomatuksi. Tämän tehtyä muistutin minä kuulijoitani siitä

päivämäärästä, joka oli kaiverrettu hautapatsaaseen (heinäkuun 25

päivä) ja vahvistin sen totuuden lukemalla kuolontodistuksen. Sitten

luin sir Percivalin heinäkuun 25 päivänä kirjoittaman kirjeen,

jossa hän ilmoittaa rouvansa matkustavan Hampshirestä Lontooseen 26

päivänä. Sen jälkeen pyysin vuokra-ajurin suullisesti todistamaan,

että tuo matka oli tehty sanottuna päivänä, joka näkyi tilauskirjaan

tehdystä merkitsemisestä. Marian lausui sitten muutamia sanoja omista

ja sisarensa kohtauksesta mielisairaalassa ja viimemainitun paosta

sieltä.

Lopuksi päätin minä puheeni ilmoittamalla sir Percivalin kuoleman ja

avioliittoni Lauran kanssa.

Lopetettuani ja istuuduttuani nousi herra Kyrle seisoalleen

ja selitti perheen lakimiehenä tämän oikeuskysymyksen tulleen

ratkaistuksi varmimmilla todistuksilla, joita hän koko elämässään

oli kuullut. Hänen lausuessaan näitä sanoja laskin minä käsivarteni

Lauran vyötäiselle ja nostin hänen ylös, niin että jokainen

läsnäolija voi hänet nähdä. "Käsitättekö tekin asian samoin?" kysyin

lähestyessäni pari askelta ja osoittaessani vaimoani.

Kysymykseni herättämä vaikutus oli todellakin sähköinen. Kauimpana

salissa istui eräs tiluksen vanhimpia vuokraajia. Hän hypähti ylös

samassa silmänräpäyksessä ja kaikki muut hänen kanssaan. Näen hänet

vieläkin, milloin tahdon, rehellisine, päivettyneine kasvoineen,

harmaansekaisine hiuksineen, heiluttaen raskasta ratsupiiskaa

päänsä yli ja huutaen hurraata. "Siinähän hän on reippaana ja

terveenä silmiemme edessä -- Jumala siunatkoon häntä! Hujauttakaa

eläköön hänelle, pojat! Eläköön hän!" Se riemuhuuto, joka kajahti

vastauksena hänen lyhyeen puheeseensa ja joka toistettiin moneen

kertaan, oli parasta musikia, mitä koskaan olen kuullut. Kylän

väestö ja koululapset, jotka olivat kokoutuneet pihalle, toistivat

sen vielä kerran. Vuokraajain vaimot tunkeilivat Lauran ympärillä ja

kilpailivat, kuka ensin saisi puristaa hänen kättään ja kyynelsilmin

pyytää hänen olemaan levollinen eikä itkemään. Hän oli niin

liikutuksissaan, että minun täytyi viedä hänet pois heidän luotaan ja

saattaa ovelle. Siinä jätin minä hänet Marianin haltuun. -- Marianin,

joka tähän asti ei koskaan ollut väistynyt luotamme ja jonka

sankarillinen itsehillintä ei tänäkään hetkenä pettynyt. Kun siten

olin taas jäänyt yksin, kehotin kaikkia läsnäolijoita, kiitettyäni

heitä Lauran ja omasta puolestani, seuraamaan minua hautausmaalle ja

katsomaan, kuinka kaiverrus hautakivestä poistettaisiin.

Kaikki poistuivat huoneesta ja yhtyivät kylän väkeen, joka sittemmin

seisoi kokoutuneena haudan ympärille, jossa Carlislesta saapuneet

työmiehet odottivat tuloamme. Yleisen äänettömyyden vallitessa

kajahti ensimmäinen kova isku marmoria vasten. Ei ääntäkään kuulunut;

ei yksikään ihminen liikahtanut, ennenkun nuo kolme sanaa, "Laura,

lady Glyde", olivat hävinneet. Silloin huomasi tyydytyksen tunteen

käyvän koko väkijoukon läpi, ikäänkuin se olisi tuntenut, että

salahankkeen viimeiset kahleet nyt vasta olisivat kirvonneet Lauralta

-- hitaasti ja arvokkaasti poistuivat sitten kaikki läsnäolijat.

Myöhään iltapäivällä poistettiin kaiverrus. Yksi ainoa rivi

kaiverrettiin sen sijaan: "Anna Catherick, kuollut heinäkuun 25

päivänä 1850."

Palasin Limmeridge-Houseen kyllin aikaisin illalla tavatakseni

herra Kyrleä, joka yhdessä kirjurin ja vuokra-ajurin kanssa palasi

Lontooseen iltajunalla. Hänen matkustettuaan sain minä hävyttömän

tervehdyksen herra Fairlieltä, joka ankarassa hermotäristyksessä oli

viety salista väen ensimmäisen ilohuudon kaikuessa. Lähetti esitti

meille "herra Fairlien parhaat onnentoivotukset" ja pyysi saada

tietää, "aioimmeko me kauemmin oleksia hänen talossaan." Lähetin

hänelle takaisin sen tervehdyksen, että ainoa tarkoitus, joka voi

pakottaa minua tulemaan hänen taloonsa, oli nyt voitettu, eikä minun

aikomukseni ollut "oleksia" kenenkään muun kuin omassa talossani

ja ett'ei herra Fairlien tarvinnut vähintäkään epäillä saavansa

nähdä meitä tai kuulla meistä koskaan sen enempää. Me palasimme

samana iltana vuokrataloon ja läksimme huomisaamuna asemalle. Kylän

asukkaat ja seudun vuokraajat olivat meitä vastassa ja ottivat meiltä

sydämmellisimmät jäähyväiset, kun me nyt palasimme Lontooseen.

Viimeisten Cumberlandin kumpujen hälvetessä etäisyyteen ajattelin

minä ensimmäistä toivotonta taistelua kaikkia niitä vaaroja ja

huolia vastaan, jotka me olimme kestäneet ja nyt voittaneet. Oli

ihmeellistä ajatella, kuinka juuri se köyhyys, joka kielsi meiltä

kaiken avun toivon, oli ollut menestyksen epäsuovana keinona, kun

se oli pakottanut minut itseni toimimaan. Jos me olisimme olleet

kyllin rikkaita hankkimaan lainoppineen apua, niin mikä tulos siitä

olisi ollut? Voitto olisi -- herra Kyrlen sanojen mukaan -- ollut

enemmän kuin epävarma; tappio -- päättääkseni todellakin sattuneiden

tapahtumain mukaan -- varma. Laki ei olisi koskaan hankkinut minulle

keskustelua rouva Catherickin kanssa. Laki ei koskaan olisi tehnyt

Pescaa välikappaleeksi pakottaa kreivi tunnustamaan.