Eteisessä oli pimeä, mutta sen kynttilän valossa, joka oli tytöllä,
näin minä vanhemman naisen tulevan äänettömin askelin eräästä
alakerran huoneesta. Hän silmäsi myrkyllisesti minuun tullessani
sisään, mutta ei sanonut mitään ja meni hitaasti portaita ylös
vastaamatta tervehdykseeni. Marianin päiväkirjasta tiesin minä tämän
naisen kreivitär Foscoksi.
Palvelustyttö vei minut siihen huoneeseen, josta kreivitär oli
tullut. Olin silmätysten kreivin kanssa.
Hänellä oli vielä iltapukunsa paitsi hännystakkia, jonka hän oli
heittänyt eräälle tuolille. Paidanhihat olivat kääräistyt hieman
ranteiden yläpuolelle. Matkareppu oli hänen yhdellä ja matka-arkku
toisella puolellaan. Kirjoja, papereja ja vaatteita oli levitetty
ympäri huonetta. Pöydällä heti oven vieressä oli häkki valkoisine
rottineen, jonka minä Marianin kuvauksesta niin hyvin tunsin.
Kanarialinnut ja papukaija olivat luultavasti jossain toisessa
huoneessa. Hän istui matka-arkun edessä ja täytti sitä huoneeseen
tullessani, mutta nousi heti ylös ottaakseen vastaan minut. Hänen
ulkomuodossaan voi vielä huomata sen kauhun jälkiä, jota hän oli
operasalongissa kokenut. Hänen lihavat poskensa riippuivat kalpeina
ja pöhöttyneinä, hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat
levottomasti; hänen äänensä, ilmeensä ja esiintymistapansa osoittivat
epäilemisen leimaa hänen ottaessaan askeleen minua kohden ja
määräperäisen kohteliaasti kysyessään, enkö haluaisi istuutua.
"Teillä on asiaa herra?" sanoi hän. "En voi ollenkaan ymmärtää, mikä
asia se on."
Se nähtävä uteliaisuus, jolla hän terävästi tarkasteli minua,
ilmoitti minulle, ett'ei hän ollut huomannut minua teatterissa.
Hän oli ensin nähnyt Pescan, ja tästä hetkestä siihen saakka, kun
hän poistui salongista, ei hän selvästi ollut nähnyt ketään muuta.
Käyntini pitäisi hänessä luonnollisesti herättää sen käsityksen,
että olin saapunut vihamielisissä aikeissa, mutta niiden oikea laatu
näytti hänelle olevan aivan tuntematon.
"Olen varsin onnellinen tavatessani Teidät", sanoin minä. "Näytätte
aikovan matkustaa."
"Onko käyntinne jossain yhteydessä tämän matkan kanssa?"
"On, eräässä suhteessa."
"Missä suhteessa? Tiedättekö, mihin minä matkustan?"
"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta." Hän hiipi ohitseni
nopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.
"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen
hyvin maineen kautta", sanoi hän. "Oletteko sattumalta tulleet
ajatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka
kanssa ei ole leikitteleminen?"
"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa", vastasin minä, "enkä minäkään
ole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini
täällä koskee elämää tai kuolemaa -- ja jos tuo ovi, jonka Te äsken
suljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai
teette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos."
Menin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen.
Hän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman
käsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään,
ja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon,
maalatun lankakudoksen raoista.
"Kysymys elämästä tai kuolemasta?" toisti hän itsekseen. "Sananne
ovat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?"
"Mitä sanonkin."
Suuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen
kätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka
oli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat
avaimeen.
"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?" jatkoi hän.
"Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää." Hän väänsi avainta.
"Minä voin tehdä jotain parempaakin", vastasin minä, "minä voin
näyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte."
"Kuinka se tapahtuisi?"
"Te olette ottanut päältänne takkinne", sanoin minä. "Vetäkää ylös
vasemman käden paidanhiha, niin voitte itse nähdä sen."
Sama harmaankalpea, kuolonkaamea leima, jonka minä jo operasalongissa
olin nähnyt hänellä, välähti taaskin varjona hänen kasvoillaan.
Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vasen kätensä vetäytyi hitaasti
laatikosta. Jokin kova ja raskas, jota hän liikutti laatikossa, mutta
jota minä en voinut nähdä, kilahti -- sitten tuli hiljaisuus. Niin,
se hiljaisuus, joka nyt seurasi, oli niin syvä, että minä selvään
kuulin, kuinka pikku valkorotat nakersivat häkkinsä rautalankoja.
Elämäni riippui hiuskarvasta -- ja minä tiesin sen. Tänä ratkaisevana
silmänräpäyksenä ajattelin _minä_ hänen ajatuksillaan, tunsin _hänen_
sormillaan. Ikäänkuin olisin nähnyt sen, tiesin minä, mitä hänellä
oli kätkössä pöydän laatikossa.
"Odottakaa hieman", sanoin minä. "Ovi on suljettuna enkä minä liiku
-- näettehän, ett'ei minulla ole mitään käsissäni. Odottakaa siis.
Minulla on jotakin vielä sanottavaa Teille."
"Te olette sanonut minulle kylliksi", lausui hän pian saavutettuaan
takaisin levollisuutensa, mutta niin luonnottomasti, niin
aavemaisesti, että se koetteli hermojani enemmän, kuin mikään kiukun
purkaus olisi koettanut. "Minä toivon vain kokoavani ajatuksiani
hetkisen. Voitteko arvata, mitä minä ajattelen?"
"Kenties."
"Ajattelen vain", sanoi hän levollisesti, "että minä luultavasti
ammun Teitä otsaan."
Jos minä olisin liikahtanut tällä hetkellä, olisi hän tehnyt sen.
"Neuvon Teitä lukemaan pari riviä, jotka minulla on taskussani",
sanoin minä, "ennenkun teette mitään ratkaisevaa päätöstä."
Sanani näyttivät herättävän hänen uteliaisuuttansa. Hän nyökkäsi.
Otin esiin Pescan tunnustuksen kirjeeni saamisesta ja ojensin sen
hänelle käsivarren pituudelta.
Hän luki molemmat rivit ääneen: "Olen saanut kirjeesi. Jollen saa
sinulta tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."
Toinen mies hänen asemassaan olisi tarvinnut selitystä näihin
sanoihin -- kreivi ei sitä kaivannut. Luettuaan tuon pikku lipun
huomasi hän yhtä selvästi ne toimenpiteet, joihin olin ryhtynyt, kuin
hän itse olisi ollut läsnä. Kasvoihin tuli silmänräpäyksessä toinen
ilme, ja käsi tuli takaisin pöydän laatikosta.
"En sulje laatikkoa, herra Hartright", sanoi hän, "enkä sano, ett'en
minä vieläkin muserra aivojanne. Mutta minä olen oikeudentuntoinen
mies vihamiehiänikin kohtaan ja etukäteen tahdon minä mainita, että
Teidän aivonne ovat viekkaammat, kuin luulinkaan. Käykäämme nyt
asiaan, herra! Te tahdotte saada jotakin minulta?"
"Niin -- ja minun _täytyy_ saada se."
"Erityisillä ehdoilla."
"Ilman _mitään_ ehtoja."
Käsi vaipui taasen laatikkoon.
"Ah! Mehän kuljemme aina samassa, lakkaamattomassa kierroksessa",
sanoi hän, "ja Teidän viekkaat aivonne ovat taasen vaarassa. Te
pidätte valitettavan korkeaa ääntä -- laskekaa sitä hieman! Vaara
ampua Teidät siinä paikassa seisoessanne on _minusta_ pienempi kuin
vaara päästää Teidät täältä. Te ette taistele nyt suremaani ystävääni
vastaan -- Te seisotte silmätysten Foscon kanssa! Jos tarvittaisiin
kaksikymmentä sellaista henkeä kuin Teidän, herra Hartright
pelastukseni portaiksi, nousisin minä järkkymättömän levollisuuteni
ja ylevän välinpitämättömyyteni tukemana kylmästi näitä portaita
ylös. Älkää hyökätkö kimppuuni, jos elämänne on rakas! Kehotan Teitä
vastaamaan kolmeen kysymykseen, ennenkun puhutte enempää. Ne ovat
tärkeitä tälle keskustelulle ja tärkeitä minulle." Hän nosti yhden
oikean kätensä sormen ylös. "Ensimmäinen kysymys!" sanoi hän. "Te
tulitte tänne hallussanne tieto, joka voi olla tosi -- tai voi olla
väärä -- kuinka olette saanut sen?"
"Sitä en sano."
"Välipä sillä, minä otan kyllä selvän siitä. Jos tämä tieto on tosi
-- muistakaa, että minä sanon: jos -- niin hierotte Te täällä kauppaa
joko oman tai toisen epärehellisyyden johdosta. Minä panen tämän
asianhaaran tuleviksi tarpeikseni mieleeni, joka ei koskaan kadota
mitään, mitä sinne pantu on, ja jatkan." Hän nosti ylös toisen sormen
lisäksi. "Toinen kysymys! Ne rivit, jotka Te pyysitte minun lukemaan,
ovat allekirjoittamattomat. Kuka kirjoitti ne?"
"Mies, johon minulla on täysi syy luottaa ja Teillä täysi syy
peljätä."
Vastaukseni vaikutti. Hänen vasen kätensä vapisi kuuluvasti
laatikossa.
"Kuinka pitkän ajan annatte Te minulle", kysyi hän levollisemmalla
äänellä, "ennenkun kello lyö ja sinetti murretaan?"
"Riittävästi kyllä suostuaksenne vaatimuksiini", vastasin minä.
"Vastatkaa selvemmin, herra Hartright. Minä tuntina täytyy kellon
lyödä?"
"Kello 9 aamulla."
"Kello 9 aamulla! Niin, minä huomaan -- Te olette ovelasti laskenut
ajan, ennenkun minä ennätän saada passini järjestykseen ja poistua
Lontoosta. Eihän kumminkaan ennemmin? Punnitsemme asiaa nyt. Minä
voin pitää Teitä panttivankina täällä ja sopia ehdoista, niin että Te
lähetätte hakemaan kirjettänne, ennenkun minä päästän Teidät täältä.
Sillä välin voitte olla niin hyvä ja lausua vaatimuksenne."
"Te saatte kuulla ne. Ne ovat yksinkertaiset ja pian esitetyt. Te
tunnette, kenen etua minä täällä-käynnilläni valvon?"
Hän hymyili ylemmyyden ilmeellä ja viittasi huolimattomasti kädellään.
"Suostun arvaamaan", sanoi hän ivallisesti. "Luonnollisesti jonkun
naisen etua."
"Vaimoni etua."
Hänen kasvoilleen levisi ensi kerran mitä suurimman hämmästyksen
teeskentelemätön ilme. Minä huomasin hänen käsityksensä, että olin
vaarallinen mies, melkoisesti vähenevän. Hän lykkäsi heti laatikon
kiinni, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kuunteli minua
ivallisen tarkkaavasti.
"Teille on kylliksi ilmoitettu", jatkoin minä, "niistä tutkimuksista,
joihin olen käyttänyt useampia kuukausia saadessanne tietää, että
yritys kieltää tosiasioita olisi aivan turha.
"Te olette ottanut osaa halpamaiseen salahankkeeseen ja kymmenen
tuhannen punnan voitto on kiihoittanut Teitä siihen."
Hän ei vastannut mitään. Mutta hänen kasvoillensa tuli äkkiä synkän
levottomuuden ilme.
"Pitäkää voittonne", sanoin minä. -- Hänen kasvonsa selkenivät
jälleen ja silmänsä tuijottivat minuun yhä kummastuneempina. "En
ole tullut tänne hieromaan kauppaa rahasummista, jotka ovat menneet
käsienne kautta ja olleet kurjan rikoksen hinta --."
"Hiljaa, herra Hartright. Teidän siveysopilliset voimalauseenne
vaikuttavat erinomaisen hyvin täällä Englannissa -- pitäkää ne omiksi
ja maamiestenne tarpeiksi, jos Teitä miellyttää. Nuo kymmenen tuhatta
puntaa oli herra Fairlie-vainaja lahjoittanut kunnon vaimolleni.
Olkaa hyvä ja käsitelkää asiaa tältä näkökannalta, niin neuvottelen
minä siitä kanssanne. Miehelle, jolla on minun makuni, on tämä asia
kuitenkin surettavan mitätön. Esitän siis, että sivuutamme kerrassaan
sen. Kehotan Teitä siis palaamaan keskusteluun ehdoistanne. Mitä
vaaditte?"
"Ensi sijassa vaadin minä täydellistä salahankkeen tunnustusta, joka
on laadittava ja allekirjoitettava minun läsnäollessani."
Hän kohotti taaskin sormensa. "Yksi!" sanoi hän, keskeyttäen lyhyesti
minut käytännöllisen miehen levollisella huomaavaisuudella.
"Toiseksi vaadin minä varmaa todistusta, joka ei perustu Teidän
omaan päätelmäänne, päivästä ja päivämäärästä, jolloin vaimoni läksi
Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen."
"Ahaa, ymmärrättepä Te iskeä heikkoon kohtaan!" lausui hän kylmästi.
"Onko useampia?"
"Ei tällä kertaa."
"Hyvä! Te olette maininnut ehtonne; kuulkaa nyt minua.
Kokonaisuudessa katsottuna on vaara kenties minulle pienempi
tunnustaa se, mitä Te suvaitsette kutsua 'salahankkeeksi', kuin ampua
Teidät kuoliaaksi jalkoihini. Otaksukaamme nyt, että minä suostun
Teidän ehdotukseenne -- mutta vain niillä ehdoilla, jotka minä itse
määrään.
"Todistuksen, jota Te vaaditte minun kirjoittamaan ja jossa minun
tulee määrätä matkapäivä, saatte. Luullakseni katsotte Te surreen
ystävä-vainajani kirjeen, jossa hän mainitsee minulle päivän ja
tunnin, milloin hänen rouvansa saapuu Lontooseen, täysin päteväksi
todistukseksi -- kun sen on hän itse kyhännyt, allekirjoittanut ja
päivännyt. Minä voin antaa Teille sen. Minä voin myöskin lähettää
Teidät sen miehen luo, jolta minä vuokrasin vaunut tuodakseni
vieraani asemalta, ja ilmaista hänen saapumispäivänsä -- miehen
kirjathan voivat auttaa Teidät löytämään päivän ja päivämäärän,
jollei silloin toimineesta ajajasta olisi mitään hyötyä. Kaiken
tämän voin ja tahdon tehdä erinäisillä ehdoilla. Ensiksi, että rouva
Fosco ja minä poistumme tästä talosta milloin ja kuinka tahdomme.
Toiseksi, että Te jäätte tänne luokseni, kunnes minun asiamieheni
tulee luokseni huomisaamuna kello 7 auttaakseen minua asiaini
järjestämisessä. Te jätätte asiamiehelleni kirjeellisen vietäväksi
käskyn sille miehelle, joka on saanut sinetöidyn kirjeen. Te odotatte
täällä, kunnes asiamies on jättänyt kirjeen avaamatta käsiini, ja sen
jälkeen annatte Te minulle puolituntia päästäkseni täältä -- jonka
jälkeen Te itse olette vapaa menemään, mihin haluttaa. Kolmanneksi:
Te annatte minulle gentlemanille tulevan hyvityksen siitä, että Te
tällä tavoin olette tunkeutuneet yksityisiin asioihini, ja siitä
kielestä, jota Te olette suvainnut tässä keskustelussa käyttää minua
kohtaan. Ajan ja paikan määrään minä kirjeessä, niin pian kun minä
olen mannermaalla turvassa. Kirje sisältä myöskin paperin, joka on
varma mitta miekkani pituudesta. Kas siinä ehtoni. Sanokaa minulle,
hyväksyttekö ne -- jaa vai ei?"
Se päättäväisyyden, viekkauden ja ylvästelevän lörpöttelyn sekasotku,
joka oli hänen sanoissaan, hämmästytti minua silmänräpäyksen --
mutta vain silmänräpäyksen. Kaikkiaan epäröin minä vielä, olinko
minä oikeutettu pääsemään niiden varmojen keinojen omistajaksi
joilla Lauran eläminen oli todistettava, päästämällä tämä konna
rankaisematta menemään. Minä tiesin, että vaikuttimeni saattaa
puolisoni oikeus tunnustetuksi siihen isänkotiin, josta hän oli
petturina ajettu pois, ja julkisesti poistaa se valhe, joka
vielä häpäisi hänen äitinsä hautaa, olisi paljon jalompi, jos se
voitaisiin vapauttaa kaikista pahoista intohimoista, kuin jos minä
antaisin sen kostonhimon, joka alusta asti oli vallinnut mieleni,
johdattaa itseäni. Ja kumminkin täytyy minun totuudenmukaisesti
tunnustaa, ett'ei siveellinen vakuutukseni ollut kyllin voimakas
voittamaan yksin tässä sisäisessä taistelussani. Se kutsui avukseen
sir Percivalin kuoleman muiston. Kuinka kauheasti olikaan koston
valta temmattu viime hetkenä heikoista käsistäni! Mikä oikeus oli
_minulla_ tietämättömyydessäni tulevaisuuteen nähden ratkaista,
pelastuisiko tämä mies rangastuksesta silti, että hän pelastuisi
minun käsistäni? Mietin tätä -- kenties sillä taikauskoisuuden
tunteella, joka on luonteessani, kenties paremmastakin vaikuttimesta.
Tuntui kovalta päästää hänet vapaasta tahdostani taas vapaaksi, kun
hän nyt vihdoinkin oli vallassani, mutta minä pakottauduin tekemään
tämän uhrauksen. Lyhyesti sanottuna: -- minä päätin antaa johdattaa
itseäni sen vaikuttimen, jonka perusteen puhtaudesta olin varma: sen
vaikuttimen, että samalla kertaa palvelisin sekä Lauran että totuuden
asiaa.
"Hyväksyn esityksenne", sanoin minä, "yhdellä ehdolla puolestani."
"Millä?" kysyi hän.
"Ehto koskee sinetittyä kirjettä", vastasin minä. "Vaadin, että se
avaamatta hävitetään läsnäollessani, niin pian kun olette saanut sen
käsiinne."
Tämän vaatimuksen syynä oli aivan yksinkertaisesti estää häntä
viemästä mukanaan mitään kirjallista todistusta neuvottelustani
Pescan kanssa. Itse asiassa saisi hän tosin tietää sen, kun minä
aamulla antaisin hänen asiamiehelleen professorin osoitteen. Mutta
hän ei koskaan paljaalla sanallaan ja ilman minkään todistuksen tukea
voisi käyttää hyväkseen tätä tietoa -- jos hän todella uskaltaisi
yrittääkin -- enkä minä siten tarvitsisi Pescan turvallisuuden
suhteen olla vähintäkään peloissani.
"Suostun Teidän ehtoonne", vastasi hän hetken vakavasti mietittyään.
"Siitä ei ansaitse kiistellä -- kirje hävitetään heti käsiini tultua."
Lausuessaan nämä sanat nousi hän ylös tuolilta, jossa hän oli
koko ajan istunut. Lujalla ponnistuksella näytti hän vapauttavan
mielensä siitä painostuksesta, jonka tähänastinen keskustelumme oli
vaikuttanut. "Uh!" huudahti hän ja ojensi tyytyväisesti käsivartensa,
"kamppailu oli kuuma kestämänsä ajan. Ottakaa tuoli, herra
Hartright. Tästä lähtien kohtaamme me kuolonvihollisina toisemme --
osoittakaamme nyt, kuten sivistyneiden miesten tulee, toisillemme
kaikin puolin huomaavaa kohteliaisuutta. Sallikaa minulle kunnia
kutsua vaimoni sisään."
Hän avasi oven. "Eleonor!" huusi hän syvällä bassoäänellään.
Sisukkaannäköinen nainen tuli huoneeseen. "Kreivitär Fosco -- herra
Hartright", lausui kreivi, esittäen meidät sopivan arvokkaasti
toisillemme. "Enkelini", jatkoi hän, "sallisiko sinun sälyttämistyösi
sinulle mahdollisesti aikaa hankkia minulle hieman voimakasta
ja hyvää kahvia? Minulla on tässä jotakin kirjoittamista herra
Hartrightille ja minun täytyy tuntea itseni oikein eloisaksi ja
vahvaksi tehdäkseni sen niin, että minulla itselläni on kunnia siitä."
Rouva Fosco nyökäytti kaksi kertaa päätään -- yhden herran kylmästi
minulle, toisen kerran alamaisesti miehelleen -- ja hiipi sen jälkeen
hiljaa ovesta.
Kreivi meni ikkunan ääressä olevan kirjoituspöydän luo, avasi sen,
otti esille kirjoituspaperin ja kyniä. Hän sirotti kynät ympäri
pöytää ja leikkasi sitten paperin pitkiksi kaidoiksi liuskoiksi.
"Teen tämän arvokkaaksi asiapaperiksi", sanoi hän ja katsoi minuun
yli olkansa. "Kirjallinen työskentely on minulle hyvin tuttua.
Miehen parhaita henkisiä etuja on voida selvään ja hyvin esittää
ajatuksensa. Se verraton etu on minulla. Onko teillä?"
Hän käveli edestakaisin huoneessa hyräillen itsekseen ja aina
väliin kopauttaen otsaansa. Se häpeämättömyys, millä hän käytti
hyväkseen sitä asemaa, johon minä olin ajanut hänet, turhamaisuutensa
tyydyttämiseksi kehua kirjailijakyvyllään, hämmästytti minua
suuresti. Kuinka kammoinkaan miestä, ei kumminkaan voinut tämä
tavaton luonteenlujuus, vaikka se ilmenikin niin mitättömällä
tavalla, olla vaikuttamatta minuun.
Kreivitär toi kahvin huoneeseen. Kreivi suuteli kiitollisesti hänen
kättänsä ja seurasi häntä, ovelle, palasi takaisin, kaatoi kuppiin
kahvia itselleen ja otti sen mukaan kirjoituspöydälle.
"Saanko tarjota kupillisen kahvia, herra Hartright?" kysyi hän,
ennenkun istuutui.
Kieltäydyin juomasta.
"Vai niin! Luuletteko, että aion myrkyttää Teidät?" sanoi hän
iloisesti. "Englantilainen arvostelu on terve, mikäli sitä riittää",
jatkoi hän ja istuutui kirjoituspöydän ääreen; "sillä on kumminkin
suuri puute -- se on aina varovainen väärälle taholle."
Hän pisti kynän mustepulloon, pani ensin paperin järjestykseen
eteensä painamalla kädellään kirjoituspöytää vasten. Hän kirjoitti
varsin nopeaan ja raapi kynällään, korkealla käsialalla ja jättäen
leveät rivivälit, niin ett'ei varmaan paria minuuttiakaan kulunut,
ennenkun hän oli ehtinyt paperiliuskan loppuun. Joka lehti
numeroitiin ja viskattiin olan yli lattialle ollakseen poissa tieltä.
Kun ensi kynä oli kulunut, meni se samaa tietä, ja hän tarttui heti
toiseen niiden joukosta, jotka olivat pöydälle levitetyt Siten
lensi paperi toisensa perästä -- tusinoittain, viisikymmenittäin,
niin sadottainkin -- hänen olkansa yli milloin yhdelle, milloin
toiselle puolelle häntä, kunnes hänellä oli koko kinos paperiliuskoja
tuolinsa ympärillä. Tunti tuntinsa perästä kului -- siinä istuin
minä valvoen, siinä istui hän kirjoittaen. Hän ei koskaan pysähtynyt
muutoin kuin ryypätäkseen kahvia ja tämän loputtua lyödäkseen väliin
kädellä otsaansa. Kello löi 1, löi 2, -- 3 -- 4 -- yhäti lensivät
paperiliuskat hänen ympärillään, yhä rapisi kynä väsymättömästi
liuskan alusta loppuun, yhäti kasvoi kasvamistaan paperikinos hänen
tuolinsa ympärillä. Kellon lyötyä 4 kuulin minä kynän kovan rapinan
-- se oli kiemura, jonka hän piirsi nimensä alle. "Bravo!" huusi hän
ja hypähti tuoliltaan ylös nuorukaisen notkeudella ja katsoi minua
suoraan silmiin hymyillen voitonriemuisesti.
"Nyt se on tehty, herra Hartright!" sanoi hän ja löi leveään
rintaansa itsetyytyväisesti. "Se on tehty omaksi suureksi
mielihyväkseni -- Teidän syväksi hämmästykseksenne lukiessanne, mitä
olen kirjoittanut. Aine on nyt tyhjennetty, minun, Foscon voimat
eivät riitä. Käyn nyt järjestämään papereitani, silmäämään ne läpi,
lukemaan ne -- nämä paperit, jotka nimenomaan ovat osoitetut Teille
mieskohtaisesti. Kello löi juuri 4. Hyvä! Järjestäminen, silmääminen
läpi, lukeminen kestää neljästä viiteen. Pieni virkistävä uni
minulle viidestä kuuteen. Lopuksi valmistuksia kuudesta seitsemään.
Toimi asiamieheni kanssa ja sinetöitty kirje seitsemän ja kahdeksan
välillä. Kello 8 lähtö. Kas siinä ohjelma!"
Hän istui jalat ristissä lattialla paperiensa seassa, liitti ne
yhteen paksuun rihmaan parsinneulalla, tarkasti niitä, kirjoitti
ensi sivulle kaikki arvonimet ja kunnianosotukset, jotka hän oli
saanut ja luki sen jälkeen ääneen käsikirjoituksen minulle suurella
näyttämöllisellä ihastuksella ja valtavilla kädenliikkeillä. Lukija
saa ennen pitkää itse tilaisuuden muodostaa käsityksen tästä
asiakirjasta. Olkoon tässä vain kylliksi sanoessani, että se oli
toivomukseni mukainen.
Hän kirjoitti sitten sen henkilön nimen, jolta hän oli vuokrannut
vaunut, ja antoi minulle sir Percivalin kirjeen. Se oli päivätty
Hampshiressä heinäkuun 25 päivänä ja ilmoitti "lady Glyden" matkan
Lontooseen 26 päiväksi. Siis oli hän samana päivänä (heinäkuun 25),
jolloin lääkärintodistus selitti hänen kuolleen S:t Johns-Woodissa,
elävänä Blackwater-Parkissa ja piti hänen, sir Percivalin omakätisen
kirjeen mukaan, lähteä seuraavana päivänä matkalle! Kun todistus,
että matka oli tehty, oli saatu ajurilta, olisi todistus täydellinen.
"Neljännes yli 5", sanoi kreivi ja katsoi kelloansa. "On aika nukkua
hieman. Ulkomuodoltani olen minä suuren Napoleonin näköinen, kuten
kenties olette huomannutkin -- minä muistutan tätä kuolematonta
miestä siinäkin, että voin nukkua, milloin vaan tahdon. Suokaa
anteeksi jos minä silmänräpäykseksi poistun. Kutsun rouvani pitämään
Teille seuraa, jos aika sattuisi tuntumaan Teistä pitkältä."
Kun minä tiesin aivan yhtä hyvin kuin hänkin, että hän kutsui
kreivittären vartioimaan minua, ett'en minä hänen maatessaan
poistuisi huoneesta, en vastannut mitään, vaan puuhasin vain niiden
paperien järjestämistä, jotka hän oli antanut minulle.
Hänen rouvansa tuli jääkylmänä, kalpeana, vihaisena kuten aina.
"Huvita herra Hartrightiä, enkelini", sanoi kreivi. Hän nosti tuolin
hänelle, suuteli toisen kerran hänen kättään, poistui eräälle
sohvalle ja oli 3 minuuttia sen jälkeen vaipunut yhtä syvään uneen
kuin hyverikkain ihminen tässä maailmassa.
Rouva Fosco otti kirjan pöydältä, istuutui ja katsoi minuun naisen
kostonhimoisella ilkeydellä, joka ei koskaan voinut unhottaa eikä,
koskaan antaa anteeksi.
"Olen kuullut Teidän keskustelunne mieheni kanssa", sanoi hän --
"ja hänen sijassaan olisin minä ampunut Teidät kuoliaaksi jalkaini
juureen."
Näin lausuttuaan avasi hän kirjan eikä sitten katsonut minuun tai
puhellut kanssani, ennenkun hänen miehensä heräsi.
Kreivi avasi silmänsä ja nousi ylös sohvalta juuri tunti siitä
hetkestä, jolloin hän oli nukkunut.
"Tunnen itseni sanomattoman vahvistuneeksi", huomautti hän.
"Eleonor, oiva puolisoni, onko kaikki valmis siellä ylhäällä?
Hyvä. Pieni sälytykseni täällä on tehty 10 minuuttiin -- toisen
10 minuutin kuluttua olen minä matkapuvussa. Mitä muuta on vielä
tehtävänä, ennenkun asiamieheni tulee?" Hän katsoi ympäri huonetta
ja huomasi valkorottien häkin. "Ah!" huudahti hän, "viimeinen
syvä isku sydämmeeni on vielä jäljellä. Viattomat pienokaiseni,
rakkaat lapseni! Mitä pitää minun tehdä teidän kanssanne? Nykyään
ei meillä ole mitään kotia -- me matkustamme alinomaa, kuta
vähemmän matkatavaraa, sitä parempi. Papukaijani, kanarialintuni
ja pikkurottani -- kuka rakastaa ja hoitaa heitä, kun heidän hyvä
pappansa on poissa."
Hän käveli edestakaisin huoneessa vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän
ei ollut tuntenut mitään epävarmuutta kirjoittaessaan tunnustustaan.
Mutta kysymyksessä, mihin hän sijoittaisi lemmikkinsä, oli hän
nähtävästi levoton ja huolestunut. Pitkään mietittyään istuutui hän
jälleen kirjoituspöytänsä ääreen.
"Sainpa oivan ajatuksen!" huudahti hän. "Minä lahjoitan
kanarialintuni ja papukaijani tälle suurelle pääkaupungille --
asiamieheni saa minun nimessäni lahjoittaa ne Lontoon eläintarhalle.
Kyhään heti lahjoituskirjan."
Hän alkoi kirjoittaa, toistaen ääneensä, mitä kirjoitti.
Ensiksi: Kirjavahöyhenisin kakadora, mitä jokainen katselija,
jolla on makua, on ihaillut. Toiseksi: Verrattoman eloisat ja
ymmärtäväiset kanarialinnut, jotka ovat kyllin arvokkaat Edenin
puutarhaan -- siis myöskin arvokkaat Regents-Parkin puutarhaan.
Lahjaksi Englannin eläintieteellisiin kokoelmiin antaa
Fosco.
Kynä rapisi taasen ja nimi sai tarpeellisen kiemuransa.
"Mieheni! Et ole luetellut valkorottia", sanoi rouva Fosco.
Kreivi poistui pöydän luota, tarttui häntä käteen ja painoi sen
sydäntään vasten.
"Eleonor", sanoi hän juhlallisesti, "kaikella ihmisvoimalla on
rajansa. Minun rajani on kirjoitettu tähän lahja kirjeeseen. En voi
erota valkorotistani. Kärsi minua enkelini ja ota ne, muuttaaksesi ne
matkahäkkiinsä."
"Mikä hellä sydän", huudahti kreivitär ihailun purkauksessa, luoden
samalla ilkeän silmäyksen minuun. Hän otti varovasti häkin ja poistui
huoneesta.
Kreivi katsoi kelloansa. Huolimatta hänen ponnistuksestaan näyttää
levolliselta oli hän nähtävästi kärsimätön asiamiehen viipymisen
johdosta. Kynttilät olivat jo kauan sammutetut, ja uuden päivän valo
tunkeutui kirkkaasti huoneeseen. Vasta 5 minuuttia kellon lyötyä
7 soitettiin ovikelloa ja asiamies tuli. Hän oli tummapartainen
muukalainen.
"Herra Hartright -- herra Rubelle", esitteli kreivi. Hän otti
asiamiehen -- ulkomaisen vakoojan, jollei joka piirre hänen
kasvoissaan pettänyt -- erilleen huoneen nurkkaan, kuiskasi muutamia
salamääräyksiä hänelle ja poistui luotamme. Jäätyämme kahden pyysi
herra Rubelle varsin kohteliaasti, että minä suvaitsisin antaa
hänelle tarpeelliset määräykset. Kirjoitin pari riviä Pescalle,
kehotin häntä siinä antamaan lähetille sinetöidyn kirjeen, piirsin
kuorelle osoitteen ja jätin sen herra Rubellelle.
Kun kreivi matkapukuunsa pukeuneena palasi, tarkasti hän kirjeen
osoitetta, ennenkun hän lähetti asiamiehen. "Sitäpä uskoinkin!"
sanoi hän silmäten synkästi minuun ja esiintyen tästä hetkestä aivan
muuttuneesti.
Hän lopetti sälyttämisen, tarkasti sitten matkakarttaansa, teki
muistiinpanoja lompakkoonsa ja katsoi väliin kärsimättömästi
kelloansa. Minulle ei hän lausunut sanaakaan. Hänen lähtönsä läheinen
aika ja se varma todistus, jonka hän oli nähnyt Pescan ja minun
välisistä neuvotteluista, oli taas kiinnittänyt hänen huomionsa
niihin toimenpiteisiin, jotka olivat hänen pakonsa turvaamiseksi
tarpeen.
Hetkinen ennen kahdeksaa tuli herra Rubelle tuoden avaamattoman
kirjeeni kädessään. Kreivi katsoi tarkkaan osoitekirjoitusta
ja sinettiä -- sytytti kynttilän -- ja poltti kirjeen. "Pidän
sitoumukseni, herra Hartright", lausui hän, "mutta muistakaa, ett'ei
tämä asia jää tähän."
Asiamies oli pidättänyt vaunut, joilla hän oli palannut, oven eteen.
Hän ja palvelustyttö kantoivat nyt matkatavaroita. Heti tuli rouva
Fosco portaita alas tiheä harso silmillään ja valkorottien häkki
toisessa kädessään. Hän ei puhutellut minua eipä edes katsonutkaan
minuun. Hänen miehensä saattoi hänet vaunuihin. "Seuratkaa minua
eteiseen", kuiskasi hän minun korvaani, "tahtoisin puhua kanssanne
viime silmänräpäyksessä."
Menin ovesta ulos. Asiamies seisoi pihalla. Kreivi palasi takaisin ja
veti minua muutamia askelia mukanaan kauemmaksi eteiseen.
"Muistakaa kolmatta ehtoa!" kuiskasi hän. "Te saatte tekemistä
kanssani -- minun täytyy saada hyvitys, ennenkun aavistattekaan."
Hän tarttui minua käteen ja puristi sitä kovasti, kääntyi ovelle,
pysähtyi ja palasi vielä kerran takaisin.
"Vielä sana", lausui hän tuttavallisesti. "Nähdessäni viime kerran
neiti Halcomben oli hän kuihtuneen ja sairaan näköinen. Olen
huolissani tämän ihailtavan naisen takia. Pitäkää hellää huolta
hänestä, herra. Käsi sydämmellä vannotan minä Teitä -- pitäkää
hellää huolta neiti Halcombesta!"
Nämä olivat hänen viime sanansa, ennenkun hän tunki valtavan
ruumiinsa vaununovesta ja ajaja maiskautti hevosen liikkeeseen.
Asiamies ja minä odotimme muutamia minuutteja ovella ja silmäsimme
poistuvia vaunuja. Seisoessamme siinä kulkivat toiset vaunut
ohitsemme samaan suuntaan, kuin kreivi oli mennyt, ja niiden
sivuuttaessa avonaista talonovea katsoi eräs henkilö meitä
vaununikkunasta. Taaskin operasalongissa näkemäni muukalainen -- tuo
ulkomaalainen, jolla oli syvä arpi vasemmassa poskiluussaan.
"Te pysähdytte luonani vielä puoli tuntia, herra!" lausui herra
Rubelle.
"Sen teen."
Me palasimme huoneeseen. Minua ei haluttanut puhutella asiamiestä
eikä antaa hänen puhutella minua. Otin taas esille kreivin minulle
antamat paperit ja luin sen miehen laatiman hirvittävän kertomuksen
tästä salahankkeesta, joka sen oli suunnitellut ja toimeenpannut.
Kertomusta jatkaa Isidor Ottavio Baldassare Fosco.
Pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pronssikruunu-merkin ritari,
Mesopotamian Rosencreuziläisten vapaamuurarien vakinainen
suurmestari, Soitannollisten seurojen, Lääkäriseurojen,
Filosofisten yhdistysten ja Hyväntekeväisyysseurojen jäsen koko
Europassa, y.m. y.m.
Kesällä 1850 tulin minä Englantiin suorittamaan toisen maan
puolesta erästä arkaluontoista, valtiollista lähetystehtävää.
Omalla edesvastuullani oli minun johdettava ja käytettävä muutamia
uskottuja henkilöitä, jotka olivat puolivirallisessa suhteessa
minuun -- herra ja rouva Rubelle olivat näiden joukossa. Muutamien
viikkojen loma-aika oli käytettävänäni, ennenkun minä ryhdyin
tehtävääni ja asetuin johonkin Lontoon etukaupunkiin. Uteliaisuutta
luottamuspaikkani laatuun nähden en paha kyllä voi tyydyttää. Lausun
kaiken mielisuosioni näiden tunteiden johdosta, mutta valitan
lämpimästi, että valtiomiehen varovaisuus kieltää niitä täyttämästä.
Olin sovittanut asiani niin, että voin viettää osan äsken
mainitsemastani lepoajasta nyttemmin kuolleen, suremani ystävän
sir Percival Glyden komealla tilalla. Hän tuli mannermaalta
puolisoinensa. Minä tulin sieltä puolisoineni. Englanti on kotionnen
tyyssija -- kuinka sopikin siis, että me saavuimme sinne näissä
samanlaisissa onnellisissa olosuhteissa!
Se ystävyydenside, joka yhdisti Percivalin ja minut, vahveni tähän
aikaan liikuttavan sopusoinnun takia raha-asioissamme. Me tarvitsimme
rahoja molemmat. Ei koskaan täytettyjä tarpeita! Yleinen puute! Onko
yhtään sivistynyttä henkilöä, joka ei tietäisi, mitä tämä merkitsee?
Sellaisessa tapauksessa täytyy hänen olla varsin välinpitämätön --
tai varsin rikas!
En mene mihinkään kurjiin yksityiskohtiin tähän asiaan nähden.
Sieluni kammoo sellaista. Roomalaisen ankaralla hyveellä käännän
minä omani ja sir Percivalin tyhjän kukkaron yleisön ivallisesti
katseltavaksi. Tunnustakaamme nyt kerta kaikkiaan tämä valitettava
asianlaita -- ja jatkakaamme sitten.
Tilalle tullessamme otti meidät vastaan se ihana olento, joka
ikuisesti on kätketty sydämmeeni "Marianina" -- ja jota yhteiskunnan
kylmemmässä ilmapiirissä kutsutaan "neiti Halcombeksi."
Laupias taivas, miten uskomattoman nopeasti minä opin ihailemaan
tätä naista! 60-vuotiaana rakastin häntä, 18-vuotiaan nuorukaisen
rajulla voimalla. Kaikki rikkaan luonteeni kultaiset aarteet viskasin
minä toivottomasti hänen jalkoihinsa. Vaimoni -- enkeli raukkani! --
vaimoni, joka jumaloi minua, sai vain varjon todellisesta kullasta.
Sellainen on maailma, sellainen mies -- sellainen rakkaus. Mitäpä
olemme me muuta kuin tanssinukkenäytelmän nukkeja? Oi, valtava
kohtalo, nykäse varovasti rihmoja! Anna meidän kevyesti tanssia pois
pieneltä, kurjalta näyttämöltämme!
Oikein ymmärrettyinä muodostavat nämä rivit kokonaisen filosofisen
järjestelmän. Se on _minun_ järjestelmäni.
Minä jatkan.
Aseman talossa, oleskelumme alussa Blackwater-Parkissa, on
ihmeteltävällä varmuudella, selvällä arvostelukyvyllä kuvannut Marian
-- suotakoon minulle se huumaava onni, että saan tuttavallisesti
mainita tuon ihastuttavan naisen ristimänimeltään! Hänen
päiväkirjansa, jonka sain luvattomasti käsiini -- sanomattoman
suloista minusta muistellakin! -- sisällön täydellinen tunteminen
estää minua lausumasta mitään kysymyksessä, jonka tämä rikaslahjainen
olento on jo käsitellyt.
Ne ennen kuulumattoman ja sanomattoman mieltäkiinnittävät tapahtumat,
joihin minä olen sotkeutunut, alkavat Marianin sairastumisen
valitettavasta onnettomuudesta.
Asemamme tähän aikaan oli todellakin huolestuttava. Percival tarvitsi
suuria rahasummia, jotka täytyi maksaa määrättynä aikana -- en lausu
mitään niistä vähäpätöisistä määristä, joita minä itse tarvitsin --
ja ainoat varat, mitkä olivat, oli hänen vaimonsa omaisuus, josta hän
ei saanut nostaa shillingiäkään, ennenkun hänen kuoltuansa.
Paha jo sekin; mutta puhuakseni jalon Shakespearen sanoilla, pahempi
oli vielä jäljellä. Minun nyt surreella ystävälläni oli erityisiä,
salaisia levottomuuden aiheita, joita epäitsekäs ystävyyteni häntä
kohtaan kielsi minua liian innokkaasti tutkimasta. En tietänyt sen
enempää, kuin että eräs nainen, Anna Catherick nimeltään, oleskeli
salaa paikkakunnalla, että hänellä oli salaisia keskusteluja lady
Glyden kanssa ja että erään salaisuuden, joka epäilemättä syöksisi
Percivalin turmioon, ilmituleminen voisi olla näiden neuvottelujen
tuloksena. Hän oli itse sanonut minulle tulevansa auttamattomasti
onnettomaksi, jollei hänen vaimoaan voitaisi pakottaa vaikenemaan
ja jollei Anna Catherickiä löydettäisi. Jos hän olisi mennyt
mies, kuinka kävisi meidän raha-asiaimme kanssa? Vaikka olenkin
luonteeltani rohkea, vapisin minä todellakin ajatellessani sitä.
Koko ajatuskykyni oli nyt yksinomaan suunnattu saada mahdollisesti
selvää Anna Catherickistä. Raha-asiat, vaikka kylläkin olivat
tärkeitä, voivat kuitenkin siirtyä toistaiseksi, mutta tämän naisen
kaappaamista ei voitu lykätä. Tunsin vain hänet kuvauksen mukaan, hän
kun oli ihmeellisen yhdennäköinen lady Glyden kanssa. Tämän omituisen
seikan ilmoittaminen -- mikä tehtiin vain siinä tarkoituksessa, että
minä helpommin tuntisin henkilön, jota me tiedustelimme -- yhdessä
sen tiedon kanssa, että Anna Catherick oli karannut mielisairaalasta,
herätti mielessäni sen oivallisen ajatuksen, joka sittemmin johti
niin erinomaisiin tuloksiin. Tämä ajatus ei sisältänyt mitään sen
enempää eikä mitään sen vähempää kuin että kaksi ihmistä vaihtaisi
henkilöllisyyttänsä toistensa kanssa: Lady Glyde ja Anna Catherick
vaihtaisivat nimensä, yhteiskunnallisen asemansa ja kohtalonsa
toistensa kanssa -- ja tämän nerokkaan suunnitelman voittona oli
kolmekymmentä tuhatta puntaa sekä Percivalin salaisuuden ikuinen
säilyttäminen.
Aavistukseni, joka harvoin pettää minut, ilmaisi minulle,
miettiessäni näitä seikkoja, että kadonnut Anna ennemmin
tai myöhemmin palaisi Blackwater-järven rannalla olevalle
venehuoneelle. Siellä olin siis yhäti varuillani, sanottuani
ensin taloudenhoitajattarelle, rouva Michelsonille, että olisin
tavattavissa, jos joku kysyisi minua tällä yksinäisellä paikalla,
jonne minä olin vetäytynyt saadakseni rauhassa lukea. Sääntöni on
olla koskaan tarpeettomasti salaamatta toimiani ja olla koskaan
antamatta ihmisten kaivata minussa sopivaa määrää avomielisyyttä.
Rouva Michelson luotti minuun ensi päivästä viimeiseen. Tämä hauska
nainen -- protestanttisen papin leski -- oli pelkkä luottavaisuus.
Liikutettuna niin kauniista hänen kypsyneessä iässään olevan ihmisen
yksinkertaisuudesta osoitin minä aina ansaitsevani tämän hänen
huomaavaisuutensa.
Palkintona uskollisesta vartioimisestani järven rannalla oli,
että sain käsiini -- en tosin Anna Catherickiä itseään, mutta
sen henkilön, joka oli ottanut hänet suojelukseensa. Tämä yksilö
tuhlasi myöskin yksinkertaista luottamustaan, jota minä käytin
hyväkseni kuten edellisessäkin tapauksessa. Jätän hänen itsensä
kuvattavaksi, jollei hän jo ole tehnyt sitä, missä olosuhteissa hän
vei minut äidillisen huolenpitonsa esineen luo. Nähdessäni ensi
kerran Anna Catherickin makasi hän. _Minä_ hämmästyin täydellisesti
tämän onnettoman naisen ja lady Glyden yhdennäköisyydestä. Tämän
suuremmoisen suunnitelman, joka tähän asti oli epämääräisenä
häilynyt mielessäni, yksityiskohdat kehittyivät nyt mestarillisella
selvyydellä aivoissani katsellessani nukkujan kasvoja. Samalla kertaa
tunsin minä sydämmessäni, joka aina oli hellä, syvintä sääliä sen
julman kärsimyksen johdosta, jonka näin. Ryhdyin heti lieventämään
sitä -- tai toisin sanoen: minä hankin tarpeellisia, vahvistavia
lääkkeitä, jotta Anna Catherick voimistuisi lähtemään matkalle
Lontooseen.
Tässä täytyy minun pysähtyä tehdäkseni välttämättömän vastalauseen ja
siten oikaistakseni valitettavan erehdyksen.
Elämäni parhaimmat vuodet ovat kuluneet lääketieteen ja kemian
ahkerassa tutkimisessa. Kemia on varsinkin aina vastustamattomasti
viehättänyt minua sen suuren, niin, rajattoman voiman takia, jonka se
antaa ihmiselle. Ihastuneena ja täysin varmasti voin minä vakuuttaa,
että kemistit, jos heitä huvittaisi, voisivat määrätä ihmiskunnan
kohtaloita. Sallikaa minun selittää tämä päätelmä, ennenkun jatkan
edemmäksi.
Sanotaan, että järki johtaa maailmaa. Mutta mikähän johtaa järkeä?
Niin, ruumis. Maan mahtavimmilla hallitsijoilla -- ymmärtäkää
oikein, mitä tarkoitan -- kemisteillä on ihmisen ruumis vallassaan.
Antakaa minulle, Foscolle, kemia avukseni, ja minä lupaan, että
kun Shakespeare, oli saanut Hamlet-aatteensa ja istuutunut
kirjoittamaan sitä, minä olisin, sekottamalla muutamia hiukkasia
erästä pulveria hänen jokapäiväiseen ravintoonsa, heikontanut tällä
puhtaasti ruumiillisella keinolla siihen määrään hänen mieltänsä,
että hänen kynänsä Hamletin sijaan olisi raaputtanut kokoon mitä
kurjinta tuherrusta, jolla koskaan on tärvätty paperia. Antakaa
minun sellaisissa olosuhteissa saada kuuluisa Newton käsiini -- ja
minä lupaan, että hän nähdessään omenan putoavan söisi sen, sen
sijaan, että rupeaisi etsimään painovoiman lakeja. Neron päivällinen
tekisi hänet lempeimmäksi ihmisistä ennenkun hän olisi ehtinyt sen
sulattaa, ja Aleksanteri Suuren aamujuoma saisi hänet pakenemaan
vihollista samana iltapäivänä. Kunniasanallani vakuutan minä, että on
suuri onni yhteiskunnalle, että nykyajan kemistit ovat ihmeellisen
sattuman takia viattomimmat ihmisistä. Suuri joukko heitä on arvoisia
perheenisiä -- apteekkareita ja muuta sellaista yksinkertaista
väkeä. Muutamat harvat ovat filosofeja, jotka ovat omain luentojensa
ihailun sokaisemia -- aaveidennäkijöitä, jotka tuhlaavat elämänsä
haavemaisiin mahdottomuuksiin, tai puoskareita, joiden kunnianhimo
ei kohoa korkeammalle ohrantähkää pelloillamme. Mutta tällä tavoin
pelastuu yhteiskunta, ja kemian tavaton voima jää vähäpätöisimmän ja
mitättömimmän tarkoituksen orjaksi.
Mutta miksi tämä mielenpurkaus? Miksi tämä musertava
kaunopuheliaisuus?
Niin, siksi että minun käytöstäni on väärin tuomittu -- minun
vaikuttimiani pahoin arvosteltu. On ilmoitettu minun käyttäneen
laajoja kemiallisia tietojani Anna Catherickiä vastaan ja tahtoneen,
jos se olisi minulle ollut mahdollista, käyttää niitä ihanaa
Marianiakin vastaan. Kammottavia epäluuloja kummassakin tapauksessa!
Suurin harrastukseni oli säilyttää Anna Catherick elossa -- kuten
heti saadaan nähdä. Koko intoni Marianin sairastaessa tarkoitti
pelastaa hänet tuon etuoikeutetun narrin käsistä, jolle sittemmin
Lontoosta saapunut lääkäri vahvisti jokaisen sanani. Ainoastaan
kahdessa tilaisuudessa käytin kemiantietojani apunani -- vaikka
kummassakin tapauksessa mitä viattomimmalla tavalla. Ensimmäisessä
näistä tilaisuuksista -- tutkittuani kuormavaunujen taakse
piiloutuneena. Marianin vartalon ja käynnin runollista viehätystä
hänen kävellessään Blackwaterin majataloon -- teki verraton puolisoni
minulle sen suuren palveluksen, että jäljensi toisen ja vaihtoi
toisen niistä kahdesta kirjeestä, jotka minun jumaloitu vastustajani
oli uskonut talosta poistetulle kamarineidolle. Pienen tippapullon
avulla, jonka minä annoin rouva Foscolle, sai hän tilaisuuden lukea
nämä kirjeet, suorittaa ne määräykset, jotka minä olin antanut
hänelle, sulkea ne uudelleen ja panna entiselle paikalleen. Toinen
tilaisuus, jossa näitä keinoja käytettiin, oli silloin kun lady
Glyde saapui Lontooseen -- tapaus, josta minä pian tulen enemmän
puhumaan. En koskaan muulloin minä turvannut tieteen apuneuvoihin.
Kaikissa muissa vaikeuksissa ja arveluttavissa olosuhteissa riitti
täysin se taito, jonka luonto itse oli lahjoittanut minulle selvän
arvostelukykyni avulla taistellakseni ja voittaakseni. Vakuutan täten
tämän ominaisuuteni suuren arvon. Kemistin kustannuksella ylistän
minä ihmistä.
Kunnia tälle jalon suuttumuksen purkaukselle! Se on tyydyttänyt
mieltäni sanomattomasti. -- Jatkakaamme!
Sittenkun minun oli onnistunut vakuuttaa rouva Clement tai Clements,
en tiedä oikein kumpiko -- kuinka parhain keino suojella Anna
Percivalin käsiin joutumasta oli viedä hänet Lontooseen, ja sittenkun
minä olin määrännyt päivän, jolloin kohtaisin matkalle lähtijöitä
asemalla auttaakseni heitä -- olin minä taas vapaa palaamaan kotiin
ja arvokkaasti valmistautumaan niihin vaikeuksiin, joihin minun vielä
oli mentävä. Ensimmäinen tehtäväni oli käyttää hyväkseni puolisoni
ylevää harrastusta. Olin sopinut rouva Clementsin kanssa, että hän
Annan edun takia ilmoittaisi lady Glydelle osoitteensa Lontooseen
tultuaan. Mutta ei sillä kyllä. Juonittelevain ihmisten voisi kenties
minun poissaollessani onnistua järkyttää rouva Clementsin luottamusta
minuun, eikä hän kenties lopulta kirjoittaisikaan. Kenen saisin
minä matkustamaan samassa junassa ja salaisuudessa seuraamaan häntä
tulevaan kotiin? Kysyin tätä. Avioliiton pyhä tunne vastasi heti
sielussani: rouva Fosco!
Päätettyäni vaimoni matkan Lontooseen ajattelin sen voivan hyödyttää
minua kahdessa suhteessa. Sairaanhoitajattaren, joka oli yhtä
välttämätön kärsivälle Marianille kuin minulle hyödyksi, saaminen
oli varsin tärkeä. Eräs varmimpia ja taitavimpia naisia, joita olen
nähnyt, oli onneksi käytettävänäni. Tarkoitan oivallista rouva
Rubellea, jolle lähetin vaimoni mukana kirjeen.
Määrättynä päivänä kohtasin minä rouva Clementsin ja Anna Catherickin
asemalla. Autoin heitä kohteliaasti lähtiessä. Yhtä huomaavasti
seurasin minä rouva Foscoakin sinne nähdäkseni hänen lähtevän samalla
junalla. Myöhään saman päivän iltana palasi hän Blackwateriin
seurattuaan moitteettomasti saamiansa määräyksiä. Hänellä oli
mukanaan rouva Rubelle ja rouva Clementsin osoite Lontoossa.
Myöhemmät tapahtumat osoittivat näiden varovaisuustoimenpiteiden
olleen tarpeettomia. Rouva Clements ilmoitti lady Glydelle asuntonsa.
Valppaasti silmäten tulevia vaikeuksia kätkin minä tämän kirjeen.
Samana päivänä oli minulla lyhyt keskustelu lääkärin kanssa,
jossa minä harrastuksesta ihmisyyden pyhää asiaa kohtaan panin
vastalauseeni hänen tapaansa vastaan hoitaa Marianin sairautta.
Hän oli hävytön, kuten kaikki taitamattomat ihmiset ovat. En
suuttunut ollenkaan siitä: lykkäsin kaiken vakavamman riidan hänen
kanssaan, kunnes voisin käyttää sitä hyväkseni jossakin tärkeämmässä
tapauksessa.
Lähin toimeni oli itse poistua Blackwaterista. Minun täytyi hankkia
asunto Lontoossa voidakseni panna täytäntöön tekemäni suunnitelman.
Minulla oli sen lisäksi pikku asia suoritettavana herra Fredrik
Fairlien kanssa. Tarvitsemani asunnon sain minä S:t Johns-Woodista.
Herra Fredrik Fairlien tapasin taas Limmeridgessä Cumberlandissa.
Yksityinen, salainen tutustumiseni Marianin kirjevaihtoon oli jo
ilmaissut minulle, että hän oli kirjoittanut herra Fairlielle
ja ehdottanut Lauralle käyntiä Cumberlandissa lohdutukseksi
hänen onnettomain kotiolojensa takia. Tämän kirjeen annoin minä
tosin mennä määräpaikkaansa, ollen vakuutettu, ett'ei se voisi
ollenkaan vahingoittaa, vaan mahdollisesti hyödyttää. Saavuin nyt
mieskohtaisesti herra Fairlien luo tukemaan Marianin ehdotusta
-- erinäisillä muodostuksilla, jotka onneksi, hänen sairautensa
johdosta, olivat välttämättömiä ja melkoisesti edistivät
suunnitelmiani. Oli välttämätöntä, että lady Glyde setänsä kutsun
johdosta poistui Blackwater-Parkista yksin ja että hän setänsä
nimenomaan lausuman toivomuksen mukaan lepäsi yönsä tätinsä talossa
-- eli toisin sanoen: siinä talossa, jonka minä äsken olin vuokrannut
S:t Johns-Woodissa. Voittaa tämä tulos ja hankkia itselleni toivottu
kutsumakirje näyttääkseni sen lady Glydelle, oli aiheena käyntiini
herra Fairlien luona. Kun lisään, että tämä herra oli yhtä heikko
ruumiiltaan kuin sielultaankin ja että minä kävin hänen kimppuunsa
koko lujan mieleni voimalla, olen sanonut kylliksi. Tulin, näin,
voitin Fairlien.
Palattuani Blackwater-Parkiin -- kutsumakirje mukanani -- huomasin
minä, että lääkärin Marianin taudin väärä hoitamistapa oli tuottanut
mitä surullisimmat tulokset. Kuume oli kääntynyt lavantaudiksi.
Samana päivänä, jolloin palasin, koetti lady Glyde väkisin päästä
sisarensa sairashuoneeseen hoitaakseen häntä. Hän ja minä emme
koskaan olleet tunteneet mitään erityistä mielisuosiota toisiamme
kohtaan, hän oli tehnyt sen anteeksiantamattoman vääryyden minua
kohtaan, että kovin äänekkäästi kutsui minua _vakoojaksi_; hän oli
sitä paitsi sekä minun että Percivalin tiellä -- mutta huolimatta
kaikesta tästä kielsi ylevämielisyyteni minua saattamasta häntä
ominkäsin tartunnan alaiseksi. Jos hän itse sitä vastoin tahtoi
heittäytyä tähän vaaraan, niin en minä varmaankaan halunnut olla
esteenä. Jos hänen olisi onnistunut tehdä se, olisi kenties se
ovela suunnitelma, jonka toimeenpanemiseksi minä nyt hitaasti ja
kärsivällisesti työskentelin, sattuman kautta kehittynyt loppuunsa.
Lääkäri pistäytyi nyt väliin ja lady Glyde pidettiin erillään
sairashuoneesta.
Olin jo ennen päättänyt lähettää Lontoosta hakemaan lääkäriä.
Nyt vasta pantiin tämä päätös toimeen. Tohtori vahvisti tultuaan
minun käsitykseni taudista. Oli hengenvaara kysymyksessä.
Viidentenä päivänä lavantaudin ilmestymisen jälkeen oli meillä
kumminkin toiveita kalliin sairaamme pelastumisesta. Tällä aikaa
matkustin minä vain kerran Blackwaterista -- matkustin aamujunalla
Lontooseen ryhtyäkseni lopullisiin asuntoni järjestämispuuhiin S:t
Johns-Woodissa, saadakseni salaa selville, ett'ei rouva Clements
ollut muuttanut ja tehdäkseni etukäteen pari pientä sopimusta rouva
Rubellen miehen kanssa. Palasin illalla. Viisi päivää myöhemmin
selitti lääkäri ihastuttavalta Marianiltamme kaiken vaaran poistuneen
ja hänen tarvitsevan vain hellää ja huolellista hoitoa. Tätä hetkeä
olin minä odottanut. Kun nyt ei mitään lääkäriä tarvittu, tein minä
ensimmäisen vetoni sakkipelissä -- tohtori Dawsonia vastaan. Hän
oli yksi niiden monien todistajain joukossa, jotka olivat tielläni
ja josta minun täytyi päästä. Kiihkeä sananvaihto välillämme --
johon Percival määräykseni mukaan kieltäytyi sekautumasta -- johti
täydellisesti päämäärän saavuttamiseen. Minä lävähytin miesraukan
päälle vastustamattoman suuttumuksen ja halveksumisen laavavyöryn --
ja lakaisin hänet pois talosta.
Palvelusväestä oli sen jälkeen päästävä. Taaskin sanoin minä, mitä
Percivalin -- jonka siveellinen rohkeus alinomaa tarvitsi karaistusta
-- oli tehtävä ja rouva Michelson hämmästyi eräänä päivänä
äärettömästi saadessaan tietää, että koko talous oli hajoitettava.
Kaikki palvelijat lähetettiin talosta paitsi yksi, jonka eläimellinen
tyhmyys oli takeena, ett'ei hän voisi tehdä mitään havaintoja
meidän puuhistamme. Heidän poistuttuaan oli vielä selvittävä rouva
Michelsonistakin, mikä kävi helposti päinsä lähettämällä tämä kunnon
nainen merenrannikolle hankkimaan emännälleen huoneita.
Nyt oli asema aivan sellainen, kuin me toivoimmekin sen olevan. Lady
Glyde oli suljettu huoneeseensa hermokivun tähden ja tyhmä piika,
jonka nimen olen unhottanut, vietti yötä hänen luonaan ollakseen
apuna hänellä. Marian oli, vaikkakin parantumassa, yhäti vuoteessa
ja rouva Rubelle hoiti häntä. Ei ketään muuta elävää olentoa, paitsi
näitä, vaimoani, Percivalia ja minua, ollut talossa. Näin suotuisissa
olosuhteissa kävin minä pelottomasti seuraavaan vaikeuteen käsiksi --
tein _toisen_ vedon pelissä.
Tämä veto oli yksinkertaisesti pakottaa lady Glyde poistumaan
Blackwaterista ilman sisartaan. Jollei meidän ensin onnistuisi
kuvitella hänelle, että Marian oli jo matkustanut Cumberlandiin, ei
ollut toivomistakaan, että hän matkustaisi omasta vapaasta tahdosta.
Pakottaakseni hänen tekemään tämä välttämätön päätös, kätkimme me
kalliin sairaamme erääseen asumattomaan Blackwaterin huoneeseen.
Sydänyöllä panimme, rouva Fosco, rouva Rubelle ja minä tämän muuton
toimeen -- Percival ei ollut kyllin levollinen luottaaksemme
häneen. Koko tapauksella oli mitä suurimmassa määrässä romantinen,
salaperäinen ja dramatinen vaikutuksensa. Määräykseni mukaan oli
vuode jo aamulla muutettu lujalle, siirrettävälle kankaalle. Meidän
tarvitsi vain varovasti nostaa tätä kangasta pää- ja jalkapuolesta
ja sitten muuttaa sairaamme, mihin halusimme, häiritsemättä häntä
vähintäkään. Tähän ei tarvittu mitään kemian apua. Kunnon Marianimme
nukkui parantuvan sairaan syvässä unessa. Edeltäkäsin olimme
asettaneet kynttilöitä, missä niitä tarvittiin, ja avanneet kaikki
ovet. Minä kannoin häntä pääpuolesta -- suuren ruumiillisen voimani
oikeuttamana -- rouvani ja rouva Rubelle kantoivat jalkapuolesta.
Kannoin sanomattoman kallista kuormaa miehuullisella hellyydellä,
isällisellä hienotunteisuudella. Missä on se nykyajan Rembrandt,
joka voisi maalata meidän yöllisen kulkumme? Ah, ei missään! Taide
rappeutuu -- tämä ihana aihe jää käyttämättä, Rembrandtia ei ole
meidän päivinämme.
Seuraavana aamuna matkustimme rouvani ja minä Lontooseen --
jätettyämme Marianin hyvin kätkettynä asuinrakennuksen asumattomaan
osaan rouva Rubellen hoitoon, joka hyväntahtoisesti oli luvannut
sulkeutua sairaansa kanssa pariksi kolmeksi päiväksi. Ennen
matkaamme annoin minä Percivalille herra Fairlien veljentyttärelleen
kirjoittaman kutsumakirjeen, jossa hän pyysi tätä lepäämään yön
tätinsä luona -- käskien antamaan sen lady Glydelle, kun määräisin
ajan sitä varten. Myöskin sain minä häneltä sen mielisairaalan
osoitteen, johon Anna Catherick oli ollut suljettuna, ja kirjeen
sen omistajalle, että pakolainen oli vihdoinkin saatu kiinni ja
lähetettäisiin takaisin.
Edellisellä käynnilläni pääkaupungissa olin minä järjestänyt kaikki
niin, että asuntomme oli järjestyksessä vastaanottamaan meidät,
jos me saapuisimme Lontooseen ensi junalla. Tämän hyvin lasketun
varovaisuustoimenpiteen johdosta voimme me jo samana päivänä tehdä
_kolmannen_ tärkeän vetomme pelissä -- anastaa Anna Catherick
haltuumme.
Tässä ovat päivämäärät tärkeitä. Minä yhdistän kaikki tunteen ja
käytännöllisen älyn ominaisuudet, jotka yhdessä muodostavat niin
täydellisen kokonaisuuden. Minulla on jokainen näiden päiväin
päivämäärä varmasti muistissa.
Keskiviikkona heinäkuun 24 päivänä lähetin minä vuokravaunuissa
vaimoni saattamaan rouva Clementsin pois tieltämme, tämä oli
ensimmäinen askel. Tekaistu tervehdys lady Glydeltä, joka muka oli
saapunut Lontooseen, riitti kaiken kaikkiaan tähän. Rouva Clements
vietiin pois vuokravaunuissa ja jäi niihin odottamaan, kun vaimoni,
ilmoittaen muka ostavansa jotain puodista, hävisi ja kiirehti kotiin
ottaakseen vastaan S:t Johns-Woodissa olevaan kotiimme odotettua
vierasta. Tarvitsee tuskin mainita, että tätä vierasta mainituin
palvelusväellemme "lady Glyden" nimellä.
Sillä välin olin minä ajanut perässä toisella hevosella mukanani Anna
Catherickille kirjoitettu lippu, jossa mainittiin, että lady Glyde
tahtoi pidättää rouva Clementsin luonaan koko päivän ja että Annankin
pitäisi saapua heidän luokseen sen hyvän herran turviin, joka odotti
ulkona ja joka jo oli pelastanut hänet Hampshiressä joutumasta sir
Percivalin näkyviin ja käsiin. Tämä "hyvä herra" lähetti pienen
katupojan viemään kirjeen huoneeseen ja odotti itse tulosta pari
taloa kauempana kadulla. Samana hetkenä kuin Anna näyttäytyi ovella
ja sulki sen jälkeensä, oli tuo kunnon mies aukaissut vaununoven
hänelle, auttanut hänet ylös -- ja niin sitä lähdettiin!
(Sallikaa minun tässä sulkumerkkien sisässä yhdellä huudahduksella
osoittaa, kuinka hauska tämä seikkailu oli!)
Matkalla Forest-roadiin ei seuralaiseni ollenkaan peljännyt. Voin
olla isällisempi kuin kukaan muu, jos minua vain huvittaa olla sitä,
ja tässä tilaisuudessa minä olin isällinen. Kuinka monta syytä
minulla olikaan saavuttaakseni hänen luottamuksensa! Minä olin
sekottanut ne lääkkeet, jotka olivat vahvistaneet häntä; minä olin
suojellut häntä sir Percivalilta. Kenties luotin minä kumminkin
liian sokeasti näihin syihin; mahdollisesti en minä arvostellut
täysin heikkoymmärryksisten ihmisten alempien vaistojen voimaa
-- varmaa on, että minä laiminlöin riittävästi valmistaa häntä
kestämään pettynyttä odotusta, kun saatoin hänet asuntooni. Kun hän
saapui vierashuoneeseen, kun hän ei nähnyt siellä ketään muuta kuin
rouva Foscon, jota hän ei ollenkaan tuntenut -- niin joutui hän
mitä rajuimman mielenliikutuksen valtaan. Jos hän olisi "ilmassa"
tuntenut jonkun vaaran lähenevän, niin kuin koira tuntee näkymättömän
vihollisen olevan läheisyydessä, niin ei koskaan hänen kauhistuksensa
olisi voinut purkautua äkimmin. Koetin turhaan rauhoittaa häntä. Sen
pelon, joka valtasi hänet, olisin minä kenties voinut tyynnyttää,
mutta sitä vaarallista sydäntautia, jota hän kärsi, ei voitu millään
siveellisillä lievityslääkkeillä parantaa. Suureksi kauhukseni sai
hän suonenvetokohtauksia -- kohtauksia, jotka hänen sairastamansa
taudin yhteydessä minä hetkenä tahansa voisivat kaataa hänet
kuoliaaksi jalkojemme juureen.
Lähimmälle lääkärille toimitettiin sana, että "lady Glyde" tarvitsi
hänen apuansa mahdollisimman pian. Suurimmaksi lohdutuksekseni
huomasin minä hänen olevan ymmärtäväisen miehen. Kuvasin hänelle
vieraani henkilöksi, jolla on heikko ymmärrys ja aika ajottain
uusiutuva mielenhäiriö, ja järjestin asian niin, ett'ei mikään muu
sairaanhoitajatar kuin vaimoni saanut valvoa huoneessa. Naisraukka
oli kumminkin liian sairas voidakseen saattaa minut levottomaksi
puheellaan. Kaiken kaikkiaan pelkäsin nyt, että väärä lady Glyde
kuolisi, ennenkun oikea lady Glyde saapuisi Lontooseen.
Olin aamulla kirjoittanut lipun rouva Rubellelle, jossa pyysin
häntä kohtaamaan minua miehensä talossa perjantai-iltana heinäkuun
26 päivänä, sekä toisen Percivalille, jossa pyysin hänen antamaan
vaimolleen tämän sedän kutsumakirjeen, sanomaan hänelle, että
Marian oli jo matkustanut, ja lähettämään hänet 26 päivänä
puolipäiväjunalla. Lähemmin miettien olin minä, Anna Catherickin
ollessa nykyisessä tilassaan, huomannut välttämättömäksi kiiruhtaa
suunnitelman toteuttamista ja siten saada lady Glyde valtaani jonkun
verran aikaisemmin, kuin olin laskenut. Mihin uusiin toimenpiteihin
piti minun tässä kauheassa epävarmuudessa ryhtymän? En voinut mitään
muuta tehdä, kuin luottaa sattumaan ja lääkäriin. Levottomuuteni
purkautui tunteellisiin huudahduksiin, jotka minä kyllin hyvin
ymmärsin, muiden ihmisten kuullessa niitä, sovittaa "lady
Glyden" nimen yhteyteen. Kaikissa muissa suhteissa ei Fosco tänä
muistettavana päivänä kyennyt ajattelemaan ainoaa selvää ajatusta.
Anna Catherickillä oli vaikea yö -- hän heräsi aamulla varsin
voimattomana, mutta myöhemmin päivällä virkistyi hän taas
kummastuttavan suuressa määrässä. Joustava mieleni elostui hänen
kanssaan. En voinut saada vastausta Percivalilta ja rouva Rubellelta,
ennenkun 26 päivän aamuna. Odottaen, että he seuraisivat neuvojani,
minkä tiesin heidän tekevän, jollei mitään esteitä ilmaantuisi, menin
minä tilaamaan vaunut hakemaan lady Glydeä asemalta ja ilmoitin,
että niiden pitäisi olla kotonani kello 2 iltapäivällä. Nähtyäni
merkittävän tilauskirjaan läksin herra Rubellen luo sopiakseni
asian hänen kanssaan. Hankin sitä paitsi pari herraa, jotka voivat
varustautua todistamaan, että kysymyksessä oleva henkilö oli
mielenviassa. Toisen tunsin jo ennestään, toisen tunsi herra Rubelle.
Molemmat olivat miehiä, joiden vahvat sielut olivat kohonneet yli
pikkumaisten ennakkoluulojen -- molempia ahdisti huonot raha-asiat --
molemmat luottivat minuun.
Kello oli yli 5, ennenkun olin järjestänyt kaiken tämän. Kun palasin
kotiin, oli Anna Catherick kuollut. Kuollut 25 päivänä, eikä lady
Glyde voinut tulla Lontooseen ennenkun 26 päivänä.
Minä hämmennyin. Ajatelkaapas sitä: Fosco hämmästyi!
Oli myöhäisä vetäytyä takaisin. Ennen kotiintuloani oli lääkäri
kohteliaisuudesta ja säästääkseen minulta vaivaa omin käsin
merkinnyt rekisteriin kuolemantapauksen ja päivämäärän. Kauniissa
suunnitelmassani, jonka kimppuun tähän asti ei voitu käydä, oli
nyt heikko kohta -- eivät mitkään minun puuhani voineet ollenkaan
järkähyttää sitä ikävää sattumaa, joka oli tapahtunut 25 päivänä.
Suuntasin miehuullisella voimalla ajatukseni eteenpäin. Percivalin
ja minun onneni olivat vielä pelissä, eikä muu auttanut kuin
uskaltaa kaikki voittaakseen kaikki. Sain jälleen järkähtämättömän
levollisuuteni ja toteutin yritykseni epäröimättä.
Heinäkuun 26 päivän aamuna tuli Percivalin kirje tietoineen, että
hänen vaimonsa tulisi puolipäivän junalla. Rouva Rubelle kirjoitti
myöskin tulevansa illalla. Läksin vuokraamissani vaunuissa noutamaan
oikeaa lady Glydeä asemalta kello 3 väärän lady Glyden maatessa
kuolleena talossani. Istuimen alle kätkettynä vein minä mukaani
kaikki ne vaatteet, jotka Anna Catherickillä oli tullessaan kotiini
-- niitä aiottiin käyttää, kun se nainen, joka oli kuollut,
nousisi jälleen ylös _hänen_ persoonassaan, jota nyt menin
hakemaan. Mikä omituinen asema! Suosittelen tätä ainetta Englannin
romaaninkirjoittajain nuoren polven käsiteltäväksi. Tarjoan sen
uutena aatteena Ranskan tyhjentyneille näytelmäkirjailijoille.
Lady Glyde oli asemalla. Siellä oli paljon väkeä ja suuri ahdinko,
jonka vuoksi täytyi kauemmin pysähtyä, kuin olin toivonut -- jos
joku hänen ystävänsä olisi ollut siellä -- ennenkun minä ehdin saada
selvää kaikista hänen kapineistaan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä
ajaessamme sieltä oli pyyntö saada jotakin tietää sisarestaan. Minä
keksin mitä rauhoittavimpia tietoja ja vakuutin hänelle, että hän
heti saisi nähdä sisarensa luonani. Taloni oli tässä tilaisuudessa
Leicester-squaren läheisyydessä ja siinä isännöi herra Rubelle, joka
otti meidät vastaan eteisessä.
Otin mukaani vieraani erääseen toisen kerroksen pihanpuoleiseen
huoneeseen, molemmat lääkärit odottivat kumminkin alakerrassa
nähdäkseen sairaan ja antaakseen minulle todistuksensa.
Rauhoitettuani lady Glydeä tarpeellisilla vakuutuksilla sisarensa
hyvinvoinnista, saatoin minä lääkäri-ystäväni hänen luoksensa yhden
kerrallaan. He suorittivat tehtävänsä nopeasti, nerokkaasti ja
omantunnonmukaisesti. Tulin taas sisään heti heidän poistuttuaan
ja ilman enempiä lykkäyksiä kiiruhdin lopullista päämäärää
ilmoittamalla, että "neiti Halcomben" tila olisi varsin arveluttava.
Seuraus oli semmoinen kuin olin otaksunutkin. Lady Glyde peljästyi ja
pyörtyi. Nyt käytin minä toisen kerran tiedettä apunani. Lasillinen
vettä sekotettuna rauhoittavalla aineella ja pullo hajusuolaa
nerokkaine potkuineen vapautti hänet kaikesta levottomuudesta ja
huolesta. Tämän uudistaminen myöhemmin illalla hankki hänelle
rauhaisan yöunen arvaamattoman onnen. Rouva Rubelle tuli hyvissä
ajoin ollakseen lady Glydelle apuna hänen pukeutuessaan. Hänen omat
vaatteensa otettiin pois illalla ja Anna Catherickin käyttämät puki
hyvän rouva Rubellen kunnioitettavat kädet hänen päälleen kaikella
asiaan kuuluvalla huomaavaisuudella. Koko tämän päivän pidin minä
sairastamme puoleksi tunnottomassa tilassa, kunnes lääkäriystävieni
innokkaan toiminnan oli onnistunut hankkia minulle tarpeelliset
määräykset, mikä tapahtui ennemmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan.
Sen päivän (heinäkuun 27 päivän) iltana veimme rouva Rubelle ja minä
jälleen elävän "Anna Catherickin" mielisairaalaan. Hänet otettiin
vastaan suuresti kummeksien, mutta ei epäillen, mistä kiitos olkoon
määräysten ja lääkäritodistusten, Percivalin kirjeen, tavattoman
yhdennäköisyyden, vaatteiden ja lopuksi sairaan hämmentyneen
mielenlaadun. Palasin kiiruusti kotiini auttamaan rouva Foscoa
väärän "lady Glyden" hautauspuuhissa. Oikean ladyn vaatteet ja
kapineet olivat hoidossani ja ne lähetettiin sittemmin Cumberlandiin
samalla kertaa, kuin vainaja vietiin sinne haudattavaksi. Hänen
hautauksessaan olin läsnä pukeuneena synkkään surupukuun.
Ja tähän päättyy kertomukseni näistä merkillisistä tapahtumista
kyhättynä yhtä merkillisissä oloissa. Ne vähempiarvoiset toimenpiteet,
jotka minä otin huomioon käydessäni Limmeridge-Housessa, ovat jo
tunnetut -- samoin suunnitelmani ihmeteltävä menestys -- kuin myöskin
suurten rahasummain kuittaaminen, mikä sitä seurasi. Minun täytyy nyt
koko vakaumukseni voimalla lausua, ett'ei toimintani ainoa heikko
kohta koskaan olisi tullut havaituksi, jollen olisi ensin ilmaissut
sydämeni ainoaa heikkoutta. Ei mikään muu kuin Marianin onneton
ihaileminen pidättänyt minua vahvistamatta omaa turvallisuuttani
hänen autettuaan sisarensa pelastumaan. Minä uskalsin antautua tähän
vaaraan ja toivoin, ett'ei lady Glyden olemassaoloa koskaan enää
voitaisi väittää. Jos Marian tai herra Hartright tekisi tämän, niin
antautuisivat he julkisesti syytettäviksi karkeasta petoksesta; he
niittäisivät täten vain epäluuloa ja halveksimista eivätkä juuri
tästä syystä kykenisi paljastamaan minun etuani tai Percivalin
salaisuutta mihinkään vaaraan. Erehdyin luottaessani niin sokeasti
tapahtumiin. Erehdyin uudestaan Percivalin saatua rangaistuksensa
itsepäisestä ja väkivaltaisesta luonteestaan, kun luovun uudelleen
suljetuttamasta lady Glydeä mielisairaalaan ja kun toisen kerran
annoin herra Hartrightin pelastua käsistäni. Sanalla sanoen: Fosco
oli tänä vaarallisena hetkenä itselleen uskoton. Surullisia ja hänen
arvollensa sopimattomia erehdyksiä! Etsikää tähän syy minun omasta
sydämmestäni -- nähkää Marian Halcomben kuvassa ensimmäinen ja
viimeinen heikkous koko Foscon elämässä!
Kuudenkymmenen vuoden kypsyneessä iässä teen minä tämän tunnustuksen,
jota ei ole koskaan ennen kuultu. Nuorukaiset, minä huudan teidän
osanottoanne! Nuoret neidot, vuodattakaa minun takiani kyyneleenne!
Vielä sana -- ja lukijan huomio, joka nyt henkeä pidättävällä
harrastuksella on kiintynyt minun persoonaani, on vapaa taas
kääntymään muille tahoille.
Oma, selvä ymmärrykseni ilmaisee, että uteliaat ihmiset tekevät
ehdottomasti tässä kolme kysymystä. Ne minä lausun ja samalla
vastaankin niihin.
Ensimmäinen kysymys. Mikä on oikeastaan vaimoni sokean innon
pohjana täyttää rohkeimmatkin toivomukseni, edistää vilkkaimpienkin
suunnitelmaini onnellista ratkaisua? Tähän voin minä vastata aivan
yksinkertaisesti viittaamalla omaan persoonallisuuteeni ja kysymällä
puolestani: Koska koko maailman historiassa on koskaan minunlaistani
miestä ollut, ilman että hänen elämänsä taustassa nainen ei olisi
uhrautunut hänen hyväkseen? Mutta minähän muistankin kirjoittavani
tätä Englannissa; minä muistan Englannissa menneeni naimisiin -- ja
kysyn: salliiko se sitoumus, johon vaimo täällä käy, hänellä olevan
mitään omaa ajatusta miehensä periaatteista?
Ei, se käskee ehdottomasti rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan
häntä. Juuri tätä on vaimoni tehnyt. Korkealta, siveelliseltä
katsantokannaltani selitän minä täten juhlallisesti, että hän on
täyttänyt uskollisesti velvollisuutensa arvokkaana puolisonani.
Vaietkoot panettelun äänet! Ja te, Englannin naiset, ylistäkää rouva
Foscoa!
Toinen kysymys. Jollei Anna Catherick olisi kuollut silloin,
kuin hän kuoli, miten olisin minä menetellyt hänen suhteensa?
Tässä tapauksessa olisin varmaankin auttanut väsähtänyttä luontoa
saattamaan häntä varsin tarpeelliseen lepoon. Olisin avannut vankilan
portit elämälle ja hankkinut väsyneelle vangille -- joka oli sekä
ruumiiltaan että sielultaan parantumaton -- onnellisen vapautuksen.
Kolmas kysymys. Huomaanko minä, tyynesti tarkastaessani tapahtumia,
menettelyssäni jotakin, joka ansaitsee vakavaa moitetta? Varmimmasti
vakuutettuna vastaan minä: en! Enkö ole tarkkaan välttänyt joutumasta
tarpeettomasti pakotetuksi tekemään mitään rikosta? Laajoilla kemian
tiedoillani olisin minä helposti voinut riistää lady Glyden elämän.
Kuulumattomalla persoonallisella uhrauksella seurasin minä sen sijaan
älyn, ihmisyyden ja varovaisuuden johdatusta ja riistin vain hänen
persoonallisuutensa. Tuomitkaa minua sen mukaan, mitä olisin voinut
tehdä. Kuinka verrattain viattomalta, kuinka epäsuorasti kunnon
ihmiseltä minä näytänkin silloin siinä, mitä olen todellakin tehnyt!
Lausuin jo alussa, että tästä kertomuksesta tulisi merkillinen
asiakirja. Se on vastannutkin odotustani. Vastaanottakaa nämä
arvokkaat tiedonannot viimeinen lahjani sille maalle, jonka ainiaaksi
jätän. Niiden arvo on tilaisuuteen sopiva ja sopiva _Foscolle_.
Walter Hartrightin lopettama kertomus.