Uvertyyrin viime säveleet olivat jo kaikuneet ja kaikki
permantopaikat jo otetut Pescan ja minun saapuessa sisään.
Kumminkin oli runsaasti tilaa siinä käytävässä, joka kiersi
permantoa. Minä kuljin ensin aidan vieritse, joka erotti meidät
aitioista ja hain kreiviä tästä salongin osasta. Hän ei ollut siellä.
Palasin siis takaisin samaa käytävää ja kun olin tullut vasemmalle
puolen näyttämöä, katselin tarkkaavasti kaikille tahoille -- hän
oli permannolla. Hänellä oli oivallinen paikka -- kahdestoista
tai neljästoista penkin päästä lukien ja kolmannella rivillä
ensimmäisestä aitiorivistä lähtien. Pysähdyin samaan suuntaan,
kuin hänellä oli paikkansa. Pesca seisoi vieressäni. Professori
ei tietänyt vielä syytä, miksi minä olin ottanut hänet mukaani
teaatteriin, ja näytti melkein kummastelevan sitä, miks'emme menneet
lähemmäksi näyttämöä.
Esirippu nousi ja näytelmä alkoi.
Koko ensi näytelmän ajan olimme me samalla paikalla. Kreivi oli
niin kiintynyt musikiin, ett'ei hän silmännyt kertaakaan paikkaan,
jossa seisoimme. Ei säveltäkään Donizettin viehättävästä musikista
mennyt häneltä hukkaan. Siinä istui hän kaikkia muita korkeampana,
hymyillen ja tyytyväisenä nyökäten väliin. Kun paukutettiin käsiä
hänen ympärillään erään aarian lopussa -- kuten englantilainen
yleisö aina tekee -- huolimatta siitä, että orkesterimusiki heti
alkoi, katsoi hän ympärilleen säälivän varoittavin silmäyksin ja
kohotti kätensä samalla kertaa kohteliaalla ja rukoilevalla ilmeellä.
Laulun viehättävämmissä kohdissa, soiton syvemmissä kauneuksissa,
jotka menivät toisilta ohi huomaamatta ja suosiota saavuttamatta,
taputti hän lihavia käsiänsä, joihin oli vedetty hienot mustat
hansikkaat, aivan hiljaa toisiansa vastaan merkiksi, että tosi
musikalisen sivistyksen saanut mies ymmärsi ne. Sellaisina hetkinä
kaikui hänen lauhkea hyväksymishuutonsa "bravo! bravo!" yleisen
äänettömyyden vallitessa, kuin suuren kissan kehrääminen. Hänen
molemmilla puolillaan olevat naapurinsa -- reippaita yksinkertaisia
maaseutulaisia, jotka nyt jonkunverran hämmästyneinä istua
lekottelivat muhkean Lontoon kaikessa komeudessa, -- alkoivat
nähdessään hänen taputtavan seurata hänen esimerkkiänsä. Moni
suosionosotus kohosi tänä iltana permannolta näiden käsien pehmeästä,
suojelevasta kehotusmerkistä. Hän nautti tästä kunnioituksesta
silminnähtävällä mielihyvällä. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli
alinomaa hymyilevä ilme, musikin väliajoilla katseli hän ympärilleen
sydämmellisen tyytyväisenä itseensä ja lähimmäisiinsä. "Niin,
niin, nämä englantilaiset barbarit saavat jotakin oppia _minulta_.
Kaikkialla olen minä, Fosco, etevä persoonallisuus, jota muiden
täytyy seurata, mies, joka on paljon etevämpi vertaisiansa!" Tätä
näytti hänen kasvojensa ilme sanovan.
Ensi näytännön loputtua laskeusi esirippu, ja katselijat nousivat
ylös silmätäkseen ympärilleen.
Foscokin nousi ylös, tutkien kiikarillaan yläpuolellamme olevia
aitiorivejä. Kun hän sitten laski sen pois, mutta kumminkin katseli
edelleen ylös, käytin minä tätä tilaisuutta hyväkseni kiinnittääkseni
Pescan huomiota häneen.
"Tunnetko tuon miehen?" kysyin minä.
"Kenen, ystäväni?"
"Tuon pitkän, lihavan miehen tuolla, joka nyt seisoo tännepäin
kääntyneenä."
Pesca kohosi varpaillensa ja katseli kreiviä.
"En", sanoi hän. "Onko hän kuuluisa mies? Miksi huomautat hänestä?"
"Siksi, että minulla on tärkeitä syitä saada jotakin tietää hänestä.
Hän on maamiehesi -- eräs kreivi Fosco. Etkö tunne ketään sen
nimistä?"
"En, Walter. En tunne enemmän nimeä kuin miestäkään."
"Oletko aivan varma, ett'et tunne häntä? Katsopas sinnepäin vielä
kerran, katso tarkoin. Kun menemme kotiin, sanon sinulle, miksi
olen niin halukas tietämään sen. Odotapas! Salli minun auttaa sinua
ylemmäksi, että voit nähdä hänet paremmin."
Minä autoin häntä nousemaan sen parrun reunalle, johon permanto
nojasi. Nyt ei ollut hänen vähäinen vartensa hänelle miksikään
esteeksi. Täältä voi hän nähdä yli niiden naisten päiden, jotka
istuivat puolellamme.
Laiha, epämiellyttävä, vaaleatukkainen mies, jolla oli arpi
vasemmassa poskessaan ja jota, vaikka hän oli aivan lähellämme, en
ollut ennen nähnyt, katsoi tarkkaavasta Pescaa minun auttaessani
häntä ylös ja seurasi sen jälkeen vielä tarkkaavammin silmäyksiemme
suuntaa, kunnes ne pysähtyivät kreiviin. Hän oli varmaankin kuullut
keskustelumme ja sen johdosta tullut uteliaaksi.
"Ei", sanoi Pesca katsoessaan suurta, lihavaa, hymyilevää muotoa, "en
ole koskaan elämässäni nähnyt tuota miestä."
Samassa sattuivat molemmat italialaiset katsomaan toisiinsa.
Pesca oli sanonut, ett'ei hän tunne kreiviä. Seuraavana minuuttina
olin minä vakuutettu, että kreivi tunsi Pescan!
Niin, tunsi hänet -- ja mikä oli kummallisempaa -- pelkäsi
häntä! Ei voinut pettyä tämän konnan kasvojen ilmeen suhteen.
Hän tuli kuolonkalpeaksi yhdessä silmänräpäyksessä; kaikki hänen
kasvonpiirteensä ikäänkuin kivettyivät, hänen kylmien, harmaiden
silmiensä nopea, tutkiva katse, se liikkumaton asema, johon hän
jäi seisoessaan -- kaikki puhui selvää kieltä. Kuoleman kauhu oli
vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa -- ja Pesca oli herättänyt
hänessä tämän kauhun!
Arpinen mies seisoi vieläkin vieressämme. Hän oli nähtävästi tehnyt
johtopäätöksensä siitä vaikutuksesta, jonka Pescan näkeminen teki
kreiviin kuten minäkin, mutta hänen harrastuksensa meidän puuhaamme
kohtaan ei näyttänyt ollenkaan suututtavalta tai tunkeilevalta.
Minä puolestani ällistyin niin kreivin kasvojen muuttuneesta
ilmeestä, hämmästyin niin siitä aivan odottamattomasta käänteestä,
jonka asia sai, ett'en minä tietänyt, mitä minun piti sanoman tai
tekemän ensi silmänräpäyksessä. Pesca palautti minut käsitykseeni
sanoessaan.
"Katsopas, kuinka tuo lihava mies tuijottaa tänne. Minuako hän
tuijottaa? Olenko minä millään tavoin merkillinen? Kuinka voi hän
tuntea minut, kun minä en tunne _häntä_?"
Silmäsin yhä kreiviä. Näin hänen liikahtavan vasta sitten, kun Pesca
liikahti, mutta pitäen aina huolta siitä, ett'ei vain kadottaisi
pientä miestä näkyvistään siltä matalammalta paikalta, jossa hän
nyt seisoi. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, jos Pescan
huomio näissä olosuhteissa kääntyisi hänestä, ja kysyin sen takia
professorilta, tunsiko hän ketään oppilaistaan aitioissa olevain
naisten joukosta. Pesca ojensi heti kiikarinsa aitiorivejä kohden
etsiäkseen suurimmalla hartaudella oppilaitaan.
Samana hetkenä, kun hän näytti tähän puuhaan kiintyneen, kääntäytyi
kreivi, vetäytyi niiden henkilöiden taakse, joilla oli kauempana
paikkoja ja hävisi seuraavassa silmänräpäyksessä. Minä tartuin Pescan
käsivarteen ja hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen vedin minä hänet
kiiruusti mukanani keskelle permantoa ehkäistäkseni kreiviä, ennenkun
hän ehtisi ovelle. Hämmästyksekseni kiiruhti laiha mies ulos ennen
meitä ja onnistui välttämään sen tungoksen, joka pidätti Pescaa ja
minua Kun me tulimme eteiseen, oli kreivi kadonnut -- ja arpinen
vieraskin oli poissa.
"Tule, menemme kotiisi", sanoin minä. "Minun täytyy heti puhua
kanssasi salaa."
"Jumala auttakoon minua!" huusi professori äärimmäisen hämmennyksen
tilassa. "Mitä Herran nimessä on tekeillä?"
Kuljin nopeasti vastaamatta. Tapa, jolla kreivi oli poistunut
teaatterista, sai minun pelkäämään, että hänen intonsa välttää
Pescaa saattaisi hänet vieläkin pahempiin äärimmäisyyksiin. Kenties
pääsisi hän käsistäni poistumalla Lontoosta. Pelkäsin tulevaisuutta,
jos antaisin hänelle niinkin paljon kuin päivän aikaa. Ja minä
pelkäsin tätä tuntematonta muukalaista, jonka minä epäilin olevan
yhteistoiminnassa hänen kanssaan.
Tämä kaksinainen epäilys mielessäni en minä viivytellyt kaukaa
ilmoittaakseni Pescalle, mitä halusin. Niin pian kun molemmat olimme
kahden hänen huoneessaan, lisäsin minä hänen kummastustaan ja
hämmästystään ilmaisemalla hänelle aikomukseni yhtä yksinkertaisesti
ja avomielisesti, kuin olen sen tässä kertonut.
"Ystäväni, mitä voin tehdä?" huudahti professori pannen tuskaisella
ilmeellä kätensä ristiin. "Mitä tuhat tulimmaista -- sano sitten! --
mitä tuhat tulimmaista minun pitää tehdä auttaakseni sinua, kun en
tunne miestä?"
"Hän tuntee sinut -- hän pelkää sinua -- hän poistui teatterista
välttääksensä sinua. Pesca, siihen täytyy olla jokin syy. Silmääpäs
takaisin omaan elämääsi ennen Englantiin tuloasi. Sinä itse olet
sanonut minulle poistuneesi Italiasta valtiollisista syistä. Sinä
et ole koskaan ilmoittanut minulle näitä syitä, enkä minä nytkään
kysy niitä. Pyydän sinua vain muistuttelemaan, eikö jokin tapaus
kuluneessa elämässäsi voisi jotenkin selittää sitä kauhistusta, jonka
sinun ensi näkemisesi herätti tässä miehessä?"
Sanomattomaksi hämmästyksekseni tekivät nämä sanat, jotka _minusta_
näyttivät niin viattomilta, saman kauhistavan vaikutuksen Pescaan,
kuin tämän näkeminen oli tehnyt kreiviin. Hänen punakka muotonsa
kalpeni silmänräpäyksessä, ja vavisten kiireestä kantapäähän vetäytyi
hän hitaasti taaksepäin.
"Walter!" sanoi hän. "Sinä et tiedä, mitä pyydät minulta."
Hän lausui nämä sanat kuiskaavalla äänellä -- hän katsoi minua,
ikäänkuin minä aavistamatta olisin ilmaissut hänelle jonkun salatun
vaaran, joka uhkasi meitä molempia. Minuuttia lyhemmässä ajassa oli
hän siihen määrään toisenlainen, kuin tuo sydämmellinen, eloisa,
puhelias pikku mies, jota minä en koskaan kaikkina näinä vuosina
ollut yhtään muuttuneena nähnyt, ett'en minä varmaan olisi tuntenut
häntä, jos minä olisin hänet sellaisena kadulla nähnyt.
"Suo anteeksi, jos minä tietämättäni olen vaivannut sinua ja
saattanut sinut levottomaksi", vastasin minä. "Muista sitä julmaa
vääryyttä, jonka minun vaimoni on kärsinyt ja jota ei koskaan voida
hyvittää, jollei minulla ole keinoja käsissäni pakottaa hänet
osoittamaan oikeutta. Puhuin hänen onnensa takia, Pesca, ja pyydän
vieläkin kerran suomaan sinun anteeksi minulle."
Nousin mennäkseni, mutta hän pyysi minun pysähtymään.
"Olen niin järkkynyt", sanoi hän. "Sinä et tiedä, miksi minä poistuin
isänmaastani -- et, kuinka minä tein sen. Anna minun rauhoittua --
anna minun ajatella, jos se on minulle mahdollista."
Hän käveli edestakaisin huoneessa, puhellen itsekseen katkonaisesti
omalla kielellään. Sitten tuli hän äkkiä luokseni ja painoi
tavattoman hellästi käsiänsä rintaani vasten.
"Sano minulle sydämmesi ja sielusi kautta, Walter, eikö ole mitään
muuta tietä pakottaa tämä mies hyvitykseen, kuin se varsin epävarma
keino, jolla minä voin auttaa sinua?"
"Ei ole mitään muuta mahdollisuutta", sanoin minä.
Hän poistui taas luotani, avasi huoneen oven ja silmäsi varovasti
käytävään, sulki sen jälkeen sen uudelleen ja tuli takaisin.
"Walter", sanoi hän, "siitä päivästä, jolloin sinä pelastit elämäni,
sait sinä myöskin vallan ottaa se, milloin tahtoisit. Ota se nyt!
Niin, minä tarkoitan, mitä minä sanon. Niin totta kuin Jumala on
yllämme, asettavat seuraavat sanani elämäni sinun käsiisi."
Hänen äänensä vapiseva vakavuus, hänen näin kummallisesti varottaessa
minua, vakuutti minua siitä, että hän puhui totta.
"Muista hyvin yksi asia!" jatkoi hän ristiessään kätensä kiivaan
mielenliikutuksen vallassa. "Minä en tunne yhtään johtolankaa tämän
miehen ja sen menneen ajan välillä, jonka minä sinun tähtesi palautan
muistiini. Jos _sinä_ huomaat tämän johtolangan, niin pidä se
hyvänäsi -- älä sano mitään -- polvillani pyydän minä, rukoilen minä:
jätä minut tietämättömyyteen, anna minun jäädä syyttömäksi ja yhtä
sokeaksi tulevaisuudessa, kuin olen nyt!"
Hän lausui vielä muutamia sanoja epäröiden ja epäselvästi -- sitten
vaikeni hän.
Minä huomasin, että ponnistus ilmaista ajatuksensa englannin
kielellä, joka ei sallinut hänen käyttää tavallisia ja omituisia
sanankäänteitään, lisäsi kiusallisesti sitä vaikeutta, jota hän
alusta asti oli tuntenut puhella kanssani. Kun minä luottavan
tuttavuutemme ensi aikana olin oppinut lukemaan ja ymmärtämään
hänen omaa kieltänsä, vaikk'en puhumaan sitä, ehdotin minä nyt,
että hän puhuisi italiaa minun puhuessani englantia tehdäkseni
hänelle ne kysymykset, jotka kenties olivat tarpeen minulle. Hän
suostui tähän ehdotukseen. Hänen sulosoivalla äidinkielellään --
jota puhuttiin voimakkaan sielunjärkytyksen vallitessa, mikä ilmeni
kiihkeissä kasvojen ilmeissä rajuissa, etelämaisissa liikkeissä,
mutta ei koskaan missään äänen korottamisessa -- kuulin minä nyt
sen kertomuksen, joka antoi minulle aseet käteen uskaltautua
siihen viimeiseen taisteluun, joka minun vielä on esitettävä tässä
kertomuksessa.
[Velvollisuuteni on mainita, että minä esittäessäni Pescan
kertomuksen tarkoin otan huomioon ne muutokset ja pyyhkimiset, jotka
asian vakava laatu ja minun oma velvollisuudentunteen! ystävänä
vaativat. Ensimmäinen ja ainoa totuuden salaaminen lukijalta on se,
jonka varovaisuus tekee aivan välttämättömäksi tässä kertomukseni
osassa.]
"Sinä et tiedä mitään sen enempää", alkoi hän, "kuin että minä
valtiollisista syistä poistuin Italiasta. Jos asia olisi ollut
niin, en minä olisi pitänyt näitä syitä salassa enemmän sinulta
kuin muiltakaan. Ei, syy oli toinen. -- Sinä olet varmaan kuullut
puhuttavan, että salaisia, valtiollisia seuroja on jokaisessa
Europan mannermaan suurkaupungissa? Erääseen näistä kuuluin minä
Italiassa -- minä kuulun vieläkin siihen Englannissa. Tuloni tähän
maahan tapahtui päällikköni käskystä. Nuorempina päivinäni olin minä
liian tulinen innostuksessani; olin vaarassa paljastaa sekä itseni
että muut. Tästä syystä käskettiin minut muuttamaan Englantiin ja
odottamaan täällä. Minä matkustin tänne -- olen odottanut -- odotan
vieläkin. Kenties kutsutaan minut huomenna täältä, kenties vasta
kymmenen vuoden kuluttua. Minusta se on sama -- olen täällä, elätän
itseäni kielenopettajana ja odotan. En riko mitään valaa -- syyn saat
sinä heti kuulla -- tehdessäni luottamukseni täydelliseksi sanomalla
sinulle sen seuran nimen, johon kuulun. Minä vain lasken elämäni
sinun käsiisi. Sillä jos joskus tulee ilmi se, mikä nyt on päässyt
minun huuliltani, maksaa se elämäni yhtä varmasti, kuin me molemmat
istumme nyt tässä.
"Hän kuiskasi muutamia sanoja korvaani. Minä vaikenen sen salaisuuden,
jonka hän ilmaisi minulle. Riittää tämän kertomuksen jatkamiseen,
kun minä nimitän sitä seuraa, johon hän kuului, 'Veljeydeksi'
tarvitessani mainita jotakin siitä.
"Veljeyden tarkoitukset", jatkoi Pesca, "ovat lyhyesti sanottuna
juuri samat kuin muidenkin samanluontoisten valtiollisten seurain
-- tyranniuden vastustaminen ja kansan oikeuksien puoltaminen.
Veljeyden olemassaolo nojaa kahteen perusteeseen: -- niin kauan
kun miehen elämä on hyödyksi tai vaikkapa vain vahingoton, niin
on hänen oikeutensa saada pitää se. Mutta jos hän vaikutuksellaan
tuottaa lähimmäisilleen jotakin vahinkoa, on hän tästä hetkestä
tuomittu menettämään elämänsä, eikä ainoastaan ole mikään rikos, vaan
jonkummoinen ansiokin riistää se häneltä. Minun asiani ei ole kertoa,
minä vainon ja sorron aikoina tämä yhteys ensin perustettiin. Yhtä
vähän on teidän asianne, englantilaiset, jotka olette voittaneet
vapauden niin kauan aikaa sitten, unhottaa sen veren, jonka te
olette vuodattaneet, ne äärimmäisyydet, joihin te olette menneet,
saavuttaaksenne sen, -- ei, yhtä vähän on teidän asianne tuomita,
mihin korkeimmilleen kohonnut katkeruus mahdollisesti saattaa johtaa
sorretun kansan. Ne kahleet, jotka ovat tunkeutuneet aina meidän
sieluihimme asti, ovat menneet liian syvälle löytääksenne niitä. Jätä
pakolainen rauhaan! Naura hänelle, epäile häntä, katso hämmästyneenä
tätä kummallista olemusta, joka hehkuu hänessä ja joka polttaa häntä
milloin jokapäiväisen levollisen kuoren alla niinkuin minussa,
milloin minua onnettomampien, taipumattomampien ja kärsimättömämpien
julmassa köyhyydessä ja inhoittavassa liassa -- mutta älkää
meitä tuomitko! Ensimmäisen Kaarlonne aikana olisitte te kenties
ymmärtäneet meitä. Teidän pitkällinen vapautenne on saattanut teidät
kykenemättömiksi arvostelemaan meitä nykyisin oikein."
Kaikki hänen luonteensa syvimmät tunteet näkyivät purkautuvan näihin
sanoihin; ensi kerran elämässään paljasti hän koko sydämmensä
minulle -- eikä hän koskaan kumminkaan kohottanut ääntään; ei
silmänräpäykseksikään hän unhottanut sen salaisuuden vaarallisuutta,
jonka hän nyt oli ilmaisemaisillaan minulle.
"Sikäli", jatkoi hän, "katsotte te tämän seuran olevan samanlaisen
kaikkien muiden sellaisten seurain kanssa, joiden tarkoituksena
on, teidän käsityksenne mukaan anarkia ja vallankumous. Se riistää
huonon hallitsijan tai huonon ministerin elämän, jotka milloin
tahansa villipedon tavoin voidaan ampua: Ja minä myönnän, että te
olette oikeassa. Mutta Veljeydellä on sellaisia lakeja, joita ei ole
millään muulla valtiollisella yhdistyksellä koko maailmassa. Sen
jäsenet eivät tunne toisiansa. Italialla on presidenttinsä ja samoin
kaikilla muilla maillakin. Jokaisella näistä on oma kirjurinsa.
Presidentit ja kirjurit tuntevat seuran jäsenet, mutta nämä ovat
kaikki outoja toisillensa, kunnes heidän päällikkönsä katsovat
sen tarpeelliseksi ja ajan valtiollinen asema tai myöskin seuran
lakien totteleminen vaatii heidän tutustuttamista toisiinsa. Kun
yhdyssiteet ovat sellaiset, ei ole mikään vala seuraan liittyessä
tarpeen. Veljeyteen yhdistää meidät merkki, jota me salaa pidämme
ja pidämme elämämme loppuun saakka. Me hoidamme tavallisia
tehtäviämme ja lähetämme vain neljästi vuoteen ilmoituksen itsestämme
presidentille tai kirjurille siltä varalta, että meidän toimintaamme
tarvittaisiin. Me olemme etukäteen valmistautuneet, että, jos me
paljastamme Veljeyden tai muutoin vahingoitamme sitä edistämällä
muita, sitä vastustavia harrastuksia, meidän täytyy kuolla -- kuolla
vieraan käden kautta, vieraan, joka kenties on lähetetty toisesta
maailmanosasta toimeenpanemaan tätä tuomiota -- tai kenties voi isku
kohdata rakkaimman ystävämme kädestä, joka mahdollisesti myöskin on
tämän seuran jäsen, ilman että olemme mitään sellaista aavistaneet
näinä hartaan tuttavuuden vuosina. Joskus on kuolemantuomiota
viivytetty -- joskus pannaan se toimeen heti petoksen tehtyä.
Ensimmäinen velvollisuutemme on oikein voida odottaa, toinen oikein
ymmärtää totella, kun kutsumus saapuu. Muutamat meistä saavat
odottaa koko elämänsä ajan eivätkä tarvitse toimia. Toisia sen
sijaan kutsutaan toimintaan tai valmistaviin toimenpiteisiin samana
päivänä, kuin he liittyvät Veljeyteen. Minä itse -- minä samainen
pikku, hyväntahtoinen, tyytyväinen mies, joka, kuten tiedät, tuskin
tahtoisin ajaa pois sitä kärpästäkään, joka liehuu ympärilläni --
liityin nuoruusvuosinani Veljeyteen ärsytettynä niin hirveällä
tavalla, ett'en minä tahdo mainita siitä sinulle; sieluni oli
niin valtavasti järkkynyt, että minun täytyi tehdä se tai tappaa
itseni. Nyt olen sidottu siihen -- se on saanut minut valtaansa aina
kuolinpäivääni saakka -- kuinka arvostellenkaan sitä nyt miehuuteni
tyynempinä päivinä ja paremmissa olosuhteissa. Ollessani vielä
Italiassa valittiin minut sihteeriksi, ja kaikki seuran jäsenet
siihen aikaan, jotka saapuivat presidenttini luo, näin minäkin."
Minä aloin nyt käsittää tarkoituksen; minä näin, mihin tämä varsin
omituinen ilmoitus johtaisi. Hän viivytteli pari silmänräpäystä,
katsellen tutkivasta minua -- kunnes hän nähtävästi arvasi, mitä olin
miettinyt mielessäni.
"Sinä olet tehnyt jo johtopäätöksesi", sanoi hän. "Näen sen jo
päältäpäinkin. Älä sano minulle mitään; älä ilmaise minulle
salaisimpia ajatuksiasi. Olen valmis sinun tähtesi tekemään
viimeisenkin uhrautuvan tunnustuksen -- sitten en koskaan tahdo
palata tähän aineeseen."
Hän viittasi minulle, ett'en vastaisi hänelle -- nousi ylös -- otti
takin päältään ja veti vasemman paidan hihan ylös.
"Lupasin sinulle täydellisen luottamukseni", kuiskasi hän aivan
korvaani, samalla kun hän tarkkaavasti silmäsi ovea kohden. "Olkoon
seuraus mikä tahansa, et sinä voi nuhdella minua siitä, että olisin
salannut sinulta jotakin, jota sinä olisit halunnut tietää. Sanoin,
että Veljeys antaa jäsenillensä merkin, joka pysyy koko eliniän.
Katso tätä!"
Hän nosti ylös käsivartensa ja näytti minulle korkealle sen
sisäpuolelle syvään poltetun kirkkaan, veripunaisen merkin. En
mainitse niitä sanoja, jotka siitä voitiin lukea; riittää sanoa,
ett'ei se ollut alaltaan tavallista shillingin rahaa suurempi.
"Se mies, jolla on tämä poltettu merkki", jatkoi hän peittäessään
käsivartensa, "on Veljeyden jäsen. Jos hän on pettänyt seuran, saa sen
presidentti tai kirjuri ennemmin tai myöhemmin tietoonsa. Ja se mies,
joka on huomattu petturiksi, on kuoleman oma. Ei mikään inhimillinen
laki voi suojella häntä. Muista, mitä nyt olet nähnyt ja kuullut; tee
siitä mitä johtopäätöksiä tahansa, toimi kuinka tahdot. Mutta mitä
tahansa huomaatkin, mitä tahansa teetkin, älä Jumalan nimessä lausu
minulle siitä sanaakaan! Vapauta minut edesvastauksesta, jota kammon
ajatellakin ja jota omatuntoni ei sano minun edesvastauksekseni.
Viime kerran vakuutan minä -- kunniani kautta gentlemanina,
lupaukseni kautta kristittynä -- että, jos se mies, jonka sinä
teatterissa näytit minulle, tuntee minut, on hän niin muuttunut
tai valepuettu, ett'en minä tunne häntä. En tunne hänen puuhiaan
ja toimiaan täällä Englannissa -- en ole koskaan nähnyt häntä, en
koskaan kuullut hänen nimeänsä, mikäli tiedän, ennenkun tänä iltana.
En sano enempää. Lähde luotani, Walter; olen aivan huumautunut siitä,
mitä on tapahtunut, ja järkyksissäni siitä, mitä olen sanonut. Salli
minun koettaa tulla entiselleni ensi tapaamiseemme."
Hän vaipui tuolille, kääntyi pois minusta ja kätki kasvot käsiinsä.
Minä avasin varovasti oven, ett'en häiritseisi häntä, ja lausuin
hiljaisella äänellä:
"Sieluni syvyyteen kätken minä, mitä nyt olet uskonut minulle. Sinä
et koskaan tarvitse katua minulle osoittamaasi luottamusta. Saanko
tulla luoksesi huomisaamuna niin aikaisin kuin kello 9?"
"Kyllä, Walter", vastasi hän englanniksi ja katsoi taas
ystävällisesti ylös, ikäänkuin haluten innokkaasti palauttaa
entisen, huolettoman suhteemme toisiimme. "Tule ottamaan osaa pikku
aamiaiseeni, ennenkun alan vaellukseni oppilaitteni luo."
"Hyvää yötä, Pesca."
"Hyvää yötä, ystäväni."