Tämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan
avioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.
Parin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin
Lontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo
ylitsemme.
Marian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta
palaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin
vuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun
lopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran -- seikka, johon
minulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen -- olisin
minä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta -- ei minulla
olisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään
taistelussa sellaista vihollista vastaan.
Uuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin
päätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni
rakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni
araksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia,
joita vastaan minun oli taisteltava -- kun minä mietin sitä onnen
lupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille -- sitä vaaraa, jolle minä
paljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet.
Niin, minun täytyy tunnustaa se -- lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden
suloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä
olin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä
itsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta
tieltä -- yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille
uudelleen.
Tapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden
kanssa, uni ja unennäkö -- nuo salaperäiset sanansaattajat --
palauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan
ei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran -- se oli vain kaksi
viikkoa vihkimisemme jälkeen -- kun minä valvoin hänen uneksuvistaan,
näin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja
kuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan,
jotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas
takaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä
itsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava
unen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana
päivänä palasimme Lontooseen -- sinä päivänä, jolloin päätökseni
uudistui kymmenkertaisella voimalla.
Ensin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko
hänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.
Minä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni.
Se merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut
ja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja
-- ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden.
Lukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita
rouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden,
millä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu
salahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan
saavuttamaton.
Sen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan -- josta hän
luki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa
kreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut
saada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään.
Marian kuvaa hänet sellaiseksi, "joka ei ole astunut jalkaansa
useampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti
suurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen
Blackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa" -- ja että hän sai
kaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään
kerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen
uskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin
sovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen
kirjeittensä saamiseen -- kirjeitähän mannermaalta valtiollisille
pakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.
Nämä arvelut ja minun oma luuloni vakuuttivat minua siitä, mitä Laura
oli kerran Blackwater-Parkissa sanonut Marianille ja minkä rouva
Fosco oli kuullut kuuntelemalla ovella -- että kreivi oli vakooja!
Laura oli kutsunut häntä siksi helposti käsitettävästä suuttumuksesta
hänen esiintymisensä johdosta häntä kohtaan. Ja _minä_ siinä
täydessä vakuutuksessa, että hän todellakin oli vakooja. Ja minä
huomasin varsin selvästi syyn hänen muutoin omituiseen viipymiseensä
Englannissa, nyt kun salahanke oli suoritettu ja sen tarkoitus
voitettu.
Tämä tapahtui samana vuonna, kun kuuluisa maailmannäyttely
oli Hyde-Parkin Kristallipalatsissa. Ulkomaalaisia oli varsin
lukuisasti saapunut Englantiin ja saapui lakkaamatta. Satoja miehiä
oleskeli tähän aikaan keskuudessamme -- täälläkin palkattujen
poliisiasiamiesten vainoomina, joita heidän isänmaansa vieläkin
epäluuloinen hallitus oli lähettänyt seuraamaan heitä. Ei
silmänräpäykseksikään voinut pälkähtää päähäni verrata kreivin
kyvyt ja yhteiskunnallisen aseman omaavaa miestä tavalliseen
ulkomaalaiseen vakoojajoukkioon. Minä katsoin sitä vastoin hänellä
olevan luottamuspaikan sillä alalla; minä uskoin hänen sen maan
hallitukselta, jota hän salaisuudessa palveli, järjestää ja johtaa
sen poliisiasiamiehet, niin mieskuin naispuolisetkin, ja minä pidin
rouva Rubellea, joka niin sopivasti oli saatavilla käytettäväksi
sairaanhoitajattarena Blackwater-Parkissa -- yhdeksi heistä.
Sen vuoksi huomasin minä kreivin aseman nyt vähemmän varmaksi, kuin
tähän asti olin uskonut. Mutta kehen olisi minun turvauduttava
saadakseni tietää tämän miehen elämästä enemmän, kuin minä jo tiesin?
Ensimmäinen, johon minun ajatukseni näissä kysymyksissä kääntyivät,
oli se ainoa italialainen, jonka minä perinpohjin tunsin, ja
lisäksi henkilö, johon minä täysin voin luottaa -- nimittäin hyvää
tarkoittava pikkuystäväni, professori Pesca.
Professori on niin kauan ollut poissa lukijain silmistä, että hän
kenties on ollut vaarassa joutua aivan unhotuksiin.
On luonnollinen asia sellaisessa kertomuksessa kuin tämä, että
vaikuttavat henkilöt ainoastaan silloin esiintyvät, kun tapausten
jatko sitä vaatii -- he tulevat ja menevät ei päähänpistoni mukaan,
vaan silloin kun he suoranaisesti vaikuttavat kuvattavain asiain
kulkuun. Juuri tästä syystä ovat ei ainoastaan Pesca, vaan myöskin
äitini ja sisareni, jääneet kauaksi syrjään tämän kertomuksen
kulusta. Minun käyntini Hampsteadissa olevassa pikku kodissa
äitini vakuutus, että Laura oli kuollut ja haudattu, hedelmättömät
yritykseni poistaa sekä äidiltäni että sisareltani tämä erehdys --
erehdys, jota he mustasukkaisessa hellyydessään edelleenkin pitivät
vakuutuksenaan, siitä aiheutuva kiusallinen välttämättömyys salata
avioliittoni heiltä, kunnes he olisivat oppineet tunnustamaan
vaimolleni hänen oikeutensa -- kaikki nämä pienet perhetapahtumat
ovat jätetyt kertomatta, koska niillä ei ole ollut mitään merkitystä
tapahtuman pääasialliseen juoksuun. Ei kuulu tähän, miten suuressa
määrässä ne lisäsivät levottomuuttani ja niiden vaikeuksien tuntoa,
joita vastaan minun oli taisteltava.
Samasta syystä en minä ole maininnut mitään siitä lohdutuksesta,
jota Pescan veljellinen ystävyys tuotti minulle, kun minä näin
hänet nopean palaamiseni jälkeen Limmeridge-Housesta pari vuotta
sitten. Minä en ole maininnut, kuinka uskollisesti lämminsydämminen,
pikkuystäväni saattoi minua laivalle, kun minä olin valmiina
matkustamaan Keski-Amerikaan, tai sitä äänekästä ilonilmaisua, jolla
hän palattuani kotiin toivotti minut tervetulleeksi. Jos minä olisin
katsonut olevani oikeutettu vastaanottamaan ne avuntarjoukset,
joita hän teki minulle heti jo kotiintultuani, olisi hän jo aikoja
sitten näkynyt näillä lehdillä. Mutta vaikka minä tiesin, että hänen
kunniaansa ja rohkeuteensa voi täysin luottaa, en minä ollut aivan
yhtä varma hänen vaiteliaisuudestaan ja tästä syystä jatkoin minä
yksin tiedustelujani. Lukijan pitäisi kumminkin huomata, että Pesca
oli kuitenkin arvossapidetty ystäväni, vaikka hän tähän asti on
ollut aivan erillään kaikesta yhteydestä tähän tapahtumaan -- niin,
yhtä uskollinen ja itseuhraava ystäväni kuin konsaan ennen entisen
elämämme vaiheissa.
Mutta ennenkun minä nyt kutsuin Pescaa avukseni, oli välttämätöntä
ulkonäöltään oppia tuntemaan se mies, jota vastaan minun piti
taistella. Aina tähän hetkeen saakka en minä koskaan ollut nähnyt
kreivi Foscoa.
Kolme päivää palaamiseni jälkeen Lauran ja Marianin kanssa Lontooseen
läksin minä yksin klo 10 ja 11 välillä aamupäivällä Forest-roadiin
S:t Johns-Woodissa. Ilma oli varsin kaunis -- ja minä otaksuin, että
kreivi viehättyisi lähtemään kävelylle, jos minä odottaisin hetkisen.
Minulla ei ollut sanottavaa syytä peljätä, että hän päivänvalolla
tuntisi minut jälleen, sillä ainoa tilaisuus, jolloin hän näki minut,
oli yöllä, kun hän seurasi minua silloiseen asuntoomme.
Ei ketään näkynyt talon etupuolen ikkunoissa. Minä kuljin tietä,
joka oli sen sivulla, ja katsoin yli matalan pihamuurin. Yksi
pohjakerroksen ikkuna vastapäisellä puolella oli auki ja harso
viritetty sen eteen. En nähnyt ketään, mutta minä kuulin huoneesta
ensin lujaa vihellystä ja sitten linnunlaulua -- sitten sen syvän
ja soinnukkaan äänen, jonka tunsin hyvin Marianin kuvauksesta.
"Tulkaa sormelleni, pienokaiseni, pienokaiseni!" puhui ääni. "Tulkaa
ulos! Hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme -- ylös! Kolme, kaks', yks'
-- alas! Yks', kaks', kolme kvi-kvikvivitt!" Kreivi harjoitteli
kanarialintujansa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Blackwater-Parkissa.
Odotin pikku hetken ja vihellys ja laulu lakkasivat. "Tulkaa ja
suudelkaa minua, pikkuruiseni!" sanoi bassoääni. Kuului viserrys ja
liritys ikäänkuin vastaukseksi -- sitten pidätetty, tyytyväinen nauru
-- sen jälkeen kaikki vaikeni minuutiksi tai pariksi, minkä jälkeen
minä kuulin huoneen oven avattavan. Käännyin ympäri ja kuljin samaa
tietä takaisin. Rossinin ihana sävel "Moseksen" rukouksesta kaikui
sulavan basson laulamana suuremmoisesti yksinäisen etukaupungin
hiljaisuudessa. Nyt avattiin pihaportti ja suljettiin jälleen. Kreivi
oli tullut ulos.
Hän meni suoraan poikki kadun ja pitkin Regents-Parkin länsisivua.
Seurasin häntä.
Marian oli valmistanut minun huomaamaan hänen korkean vartalonsa,
tavattoman lihavuutensa, hänen teeskennellyn surupukunsa, mutta ei
miehen kammottavaa eloisuutta, iloisuutta ja reipasta, nuorekasta
ulkonäköä. 60-vuotiaana esiintyi hän tavalla, ikäänkuin hän
ei olisi ollut 40-vuotiaskaan. Hän käveli kevein, vaivattomin
askelin, hattu hieman vinossa, leikkien kepillään ja hyräillen
hiljakseen; tuon tuostakin silmäsi hän sivulle, ylös taloihin, alas
puutarhoihin, hymyillen alentuvasti ja suojelevasti, ikäänkuin koko
kortteli olisi ollut hänen omansa. Kreivi ei katsonut kertaakaan
taaksensa, ei kiinnittänyt mitään huomiota enempi minuun kuin
muihinkaan lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin hän leppeästi
hymyili ja isällisen ystävällisesti nyökkäsi pikku lapsille ja
heidän hoitajattarillensa, joita hän kohtasi. Tällä tavoin jatkoi
hän kulkuaan ja minä hänen mukanaan, kunnes me tulimme puiston
länsipengermillä olevain puotien luo.
Täällä pysähtyi hän erään pasteijileipuripuodin edustalle,
meni kauppaan luultavasti tilaamaan jotakin -- ja tuli heti
takaisin torttu kädessään. Lähellä puotia seisoi italialainen ja
soitti positivia, jolla istui pieni, kurja, kurttuinen apina.
Kreivi pysähtyi, haukkasi itse tortusta palasen ja ojensi lopun
vakavannäköisenä apinalle. "Pikku miesraukka!" sanoi hän teennäisen
hellästi, "sinä näytät nälkiintyneeltä. Ihmisyyden pyhässä nimessä
tarjoon minä täten sinulle aamiaisen!" Positivinomistaja pyysi
nöyrästi kuparirahaa auttavalta vieraalta, mutta kreivi kohotti
halveksivasti olkapäitänsä ja läksi astumaan. Olimme pian kaduilla
ja arvokkaampien puotien edustalla New-roadilla ja Oxford-kadulla.
Kreivi pysähtyi taas optillisen konekaupan luona. Hän meni puotiin,
mutta palasi heti takaisin operakiikari kädessään ja pysähtyi sitten
lukeakseen soitinkaupan edustalla tämäniltaisen näytelmäilmoituksen
Hän luki varsin tarkkaavasti, näytti miettivän hetkisen ja huusi
sitten vuokra-ajuria. "Ajakaa Operan lipunmyyntikonttorin edustalle",
sanoi ajurille ja meni siten pois.
Minä menin kadun yli ja katselin myöskin ilmoitusta. "Lucrezia
Borghia" näyteltäisiin tänä iltana. Kiikari, jonka kreivi oli
noutanut, ilmoituksen tarkka lukeminen ja ajurille annettu käsky --
kaikki todisti, että hän aikoi mennä operaan. Minä olin tilaisuudessa
saamaan lippuja permantopaikoille itselleni ja yhdelle ystävälle
eräältä teatterin koristemaalaajalta, jonka tuttu olin entisaikoina.
Olisihan ainakin mahdollista, että kreivi olisi salongissa minun ja
toverini nähtävissä, jossa tapauksessa minä saisin tilaisuuden jo
tänä iltana tietää, tunsiko Pesca maamiehensä vai ei.
Tämä ajatus määräsi minulle heti iltani käyttämisen. Hankin liput ja
jätin kotimatkalla pikku kirjeen professorin huoneeseen. Kun kello
oli neljännestä vaille 8, olin minä hänen luonaan ottaakseni hänet
mukaani teaatteriin. Ystäväni oli parhaimmalla tuulellaan, hänellä
oli kukkanen hännystakkansa napinlävessä ja kainalossaan suurin
operakiikari, minkä koskaan olen nähnyt.
"Oletko valmis?" kysyin minä.
"Olen -- olen kyllä", sanoi Pesca.
Menimme katsomaan näytelmää.