Neljä kuukautta kului. Huhtikuu tuli -- kevään, vaihtelujen kuukausi.
Aika oli kulunut rauhallisesti ja onnellisesti uudessa kodissamme.
Olin käyttänyt varsin edukseni pitkää joutoaikaani, olin hankkinut
paljon laajemman toiminta-alueen ja laskenut varman pohjan
toimeentulollemme. Vapaana siitä levottomuudesta ja epäilystä, joka
niin kauan ja julmasti oli vaivannut häntä, sai Marian jälleen kaiken
mielenlujuutensa ja hänen entinen iloinen, reipas tuulensa alkoi
palata, vaikkakaan ei yhtä eloisana kuin rakkaina menneinä aikoina.
Sisartaan taipuvampana osoitti Laura vielä selvemmin sen parantavan
ja onnellistuttavan elämän vaikutusta, jota hän nyt vietti. Väsynyt,
kärsimystä osoittava ilme oli hänen kasvoistaan melkein tyyten
hävinnyt, ja se muinoisten päiväin lempeä leima, joka silloin oli
ollut nuoren neidon muodon suurin viehkeys, palasi ensimmäisenä
piirteenä sen kauneudesta. Nykyisin voin minä vain huomata yhden
surullisen vaikutuksen siitä salahankkeesta, joka kerran oli uhannut
hävittää sekä hänen järkensä että elämänsä. Hän oli täydellisesti
kadottanut muistinsa siitä mitä oli tapahtunut aina siitä päivästä
alkaen, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, siihen hetkeen
saakka, jolloin me kohtasimme toisemme haudalla Limmeridgen kirkon
luona. Vähimmästäkin viittauksesta tähän aikaan muuttui hän
toisenlaiseksi ja alkoi vapista; hänen sanansa sekosivat, hänen
muistinsa tuli epävarmaksi. Tässä, ja _ainoastaan_ tässä olivat
menneen kamalan ajan jäljet liian syvät poistettaviksi.
Mutta kaikessa muussa suhteessa oli hän entinen Laura. Tällä
onnellisella muutoksella oli luonnollinen vaikutuksensa meihin
molempiin. Nämä unhottumattomat muistot menneestä elämästämme
Cumberlandissa -- muistot meidän rakkaudestamme heräsivät taaskin
pitkästä uinailustaan hänessä ja minussa.
Vähitellen ja huomaamatta tuli jonkunlainen pakko suhteessamme
toisiimme. Ne hellät sanat, joiden lausuminen hänelle surun ja
kärsimyksen päivinä oli niin luonnollista, kuolivat nyt huulilleni.
Aikana, jolloin enimmän pelkäsin kadottaa hänet, olin minä aina
suudellut häntä hänen poistuessaan luotani yöksi ja tavatessaan
minua aamulla. Tämä suudelma ei nyt enää tullut kysymykseen --
se oli aivankuin kadonnut elämästämme. Kätemme vapisivat taasen
kohdatessaan toisensa. Me tuskin katsoimme toisiimme, kun Marian ei
ollut kanssamme. Keskustelu katkesi usein ollessamme yksin. Jos minä
sattumalta tulin koskettaneeksi häneen, sykki sydämmeni rajusti, ja
kuin syvänä vastakaikuna näin minä hänen poskensa punastuvan, aivan
kuin me taasenkin olisimme olleet Cumberlandin ruohoisilla kummuilla
vanhoissa toimissamme, minä opettajana ja hän oppilaana. Hän oli
pitkät hetket vaiti ja miettiväinen, mutta kun Marian kysyi häneltä,
kielsi hän miettineensä mitään. Minä yllätin itseni eräänä päivänä
unhottamasta työni ja uneksimasta tuo pikku kuva edessäni, jonka minä
olin piirtänyt hänestä huvihuoneessa, missä me ensi kerran näimme
toisemme, aivankuin minä unhotin herra Fairlien taulut haaveillakseni
saman kuvan edessä. Niin erilaiset kuin kaikki muut olosuhteet
nyt olivatkin, näytti kumminkin meidän asemamme toisiimme noina
ensimmäisen tuttavuutemme kultaisina päivinä heräävän uudelleen,
samalla kun meidän rakkautemme taasen tuli siksi, minä se ennen oli
ollut. Oli kuin aika olisi ensi toiveemme jätteillä viskannut meidät
vanhalle, hyvin tutulle rannalle!
Toiselle naiselle olisin minä voinut lausua ne ratkaisevat sanat,
joita minä epäröin sanoa hänelle. Hänen edelleen turvaton asemansa,
tieto, ett'ei hänellä ollut mitään muuta turvaa ja tukea kuin
minkä minä suurimmalla, itseni kieltävällä tarkkuudella olin
velvollinen hänelle omistamaan, epäilyni, että kenties liian aikaisin
koskettaisin jotakin hänen sydämmensä arkaa kieltä, jota minä miehenä
en kenties olisi kyllin hienotunteinen käsittämään -- kaikki nämä
epäilykset ja monet muut saivat minut epäröiväksi ja äänettömäksi.
Ja kumminkin tiesin minä, että tämän molemminpuolisen pakon täytyi
päättyä, että meidän asemamme toisiimme täytyi muuttua ja saada
tulevaisuudessa toinen luonne, ja että ensi sijassa oli _minun_
velvollisuuteni huomata se.
Kuta enemmän minä ajattelin sitä, sitä vaikeammalta näytti minusta
tehdä mitään muutosta. Minä en voi itse selittää sitä oikkuisaa
tunnetta, joka oli tämän käsityksen perusteena -- minä tiedän vain,
että paikan ja töiden muutos, jokin äkillinen keskeytys meidän
rauhallisessa, yksitoikkoisessa elämänjärjestyksessämme, muutos
tavassamme seurustella ja katsoa toisiamme parhaiten valmistaisi
minut puhumaan ja tekisi samalla Lauralle ja Marianille keveämmäksi
ja vaivattomammaksi kuulla minua. Tässä tarkoituksessa sanoin minä
eräänä aamuna, että mielestäni me kaikki olimme ansainneet pienen
loman. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, että me pariksi
viikoksi menisimme meren rannalle.
Huomispäivänä läksimme me Fulhamista ja matkustimme etelärannikolla
olevaan pikku kaupunkiin. Tähän aikaiseen vuoden aikaan olimme
me ainoat vieraat paikkakunnalla. Vuorilla, rannalla, kävelyillä
-- kaikilla oli se yksinäisyyden leima, joka meille oli niin
tervetullut. Ilma oli lauhkea; näköalat kukkuloille, metsiin ja
laaksoihin olivat kauniit vaihtelevine valoineen ja varjoineen, ja
levoton meri vyörytteli aaltojansa aivan ikkunaimme alle, ikäänkuin
nekin olisivat tunteneet kevään sykähtävän elämän ja lämmön.
Olin velvollinen osoittamaan Marianille huomaavaisuuden neuvotella
hänen kanssaan, ennenkun puhuisin Lauralle, ja sitten seuraamaan
hänen neuvoansa.
Kolmantena päivänä tulomme jälkeen huomasin minä sopivan tilaisuuden
puhua yksin hänen kanssaan. Samana hetkenä, kun meidän silmäyksemme
kohtasivat toisensa, ilmaisi hänen nopea käsityksensä, mitä minä
ajattelin ennenkun minä edes olin ehtinyt pukea tätä ajatusta
sanoiksi. Tavallisella voimallaan ja rehellisyydellään puhui hän heti
ja puhui ensin.
"Sinä ajattelet nyt sitä, mistä me puhuimme sinä iltana, jolloin sinä
palasit Hampshirestä", sanoi hän. "Olen odottanut, että puhuisit
siitä. Muutos täytyy tapahtua kodissamme, Walter; tällä tavoin ei voi
kauempaa jatkua. Minä näen sen yhtä selvästi kuin sinäkin -- yhtä
selvästi kuin Laura näkee sen, vaikka hän ei puhu mitään. Eikö ole
ihmeellistä, että Cumberlandin vanhat ajat näyttävät palanneen? Sinä
ja minä olemme taasen yhdessä ja Laura on uudelleen, kuten ennen,
kaiken meidän harrastuksemme ainoa ja yhteinen keskus. Minä voisin
melkein kuvitella, että tämä huone on Limmeridgen huvihuone ja että
nämä aallot läikkyvät meidän rantojamme vasten."
"Silloin, Marian, seurasin minä neuvoasi", sanoin minä, "nyt tahdon
minä seurata sitä kymmenkertaisella luottamuksella".
Hän vastasi kädenpuristuksella. Minä näin, että hänen mielensä heltyi
muistuttaessani mennyttä aikaa. Istuimme yhdessä lähellä ikkunaa.
Puhuessani ja hänen kuunnellessaan katselimme ulos loistavalle
merelle, joka kimalteli säihkyvässä auringonpaisteessa.
"Mitä tahansa seuraakin tästä keskustelustamme", sanoin minä,
"päättyköönpä se onnellisesti tai onnettomasti minulle, niin on
kumminkin Lauran onni elämäni ainoa harrastus. Olen päättänyt --
tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa -- pakottaa kreivi Foscon
tekemään sen tunnustuksen, jonka hänen rikostoverinsa vältti. Ei
kumpikaan meistä voi tietää, mihin tämä mies ryhtynee minua vastaan,
jos minä pakotan hänet äärimmäisyyteen. Me tiedämme hänen omista
sanoistaan ja teoiltaan, että hän silmänräpäyksenkään epäröimättä tai
tuntematta omantunnontuskaa on valmis uhraamaan Lauran musertaakseen
siten minutkin. Nykyisessä asemassa toisiimme ei minulla ole mitään
oikeuksia, joita yhteiskunta ja laki hyväksyvät, vastustaa kreiviä
ja suojella Lauraa. Tämä saattaa minut vaikeaan asemaan. Voidakseni
antautua taisteluun kreivin kanssa, lujasti tietäen, että Lauran onni
täytyy voida voittaa, niin pitää minun silloin taistella puolisoni
puolesta. Hyväksytkö, mitä tähän asti olen sanonut, Marian?"
"Joka ainoan sanan", vastasi hän.
"En tahdo puhua omasta tunteestani", jatkoin minä, "tai siitä
rakkaudesta, joka on kestänyt kaikki esteet, kaikki muutokset --
minä tahdon vaieta itsestäni ajatellakseni vain siltä näkökannalta,
jonka minä äsken mainitsin, häntä, puhuakseni hänestä puolisonani.
Jos, kuten minä luulen, tämä yritys pakottaa kreivi tunnustamaan on
ainoa mahdollisuus laillisesti todistaa Lauran olemassaolo, niin
johtaa mahdollisimman vähän itsekkäisyyttä minua tähän avioliittoon.
Kenties olen minä kumminkin väärässä; kenties on meillä toisia
keinoja voittaa päämäärämme, jotka ovat vähemmin epävarmoja, vähemmin
epäilyttäviä. Minä olen vakavasti ja levottomasti miettinyt niitä
mielessäni -- mutta löytämättä yhtään. Jos sinä tiedät, niin sano."
"Ei, minäkin olen miettinyt, mutta aivan turhaan."
"Todenmukaisesti", jatkoin minä, "ovat samat kysymykset heränneet
sinun mielessäsi kuin minunkin. Pitäisikö meidän kenties palata
hänen kanssaan Limmeridgeen nyt, kun hän on entisenlaisensa,
ja luottaa siihen, että kylän väki ja koululapset tuntisivat
hänet jälleen? Pitäisikö meidän koettaa, mitä hänen käsialansa
todistus vaikuttaisi? Ajatelkaamme, että me nyt tekisimme sen.
Ajatelkaamme, että joukko henkilöitä tuntisi uudelleen hänet ja
että vertailujen avulla hänen käsialansakin tulisi tunnustetuksi.
Mitähän muita etuja me voittaisimme tällä kuin erinomaisen aiheen
_alkaa_ oikeusjuttu? Saisiko hänen itsensä tunteminen herra Fairlien
tunnustamaan hänet ja ottamaan hänet takaisin Limmeridge-Houseen
_vastoin_ hänen tätinsä todistusta, lääkärin kuoleman todistusta ja
sitä näennäistä todistusta, jonka sekä hautaus että hautakirjoitus
antavat? Ei! Kaikki, mitä sillä voittaisimme, olisi hänen kuolemansa
epäileminen -- epäileminen, jonka täytyy vaatia laillista tutkintoa.
Minä edellytän nyt, että meillä olisi riittävät varat suorittaa
oikeudenkäynti -- joita meillä ei suinkaan ole -- ja että herra
Fairlien väitteet voitaisiin kumota, että kreivin ja hänen rouvansa
ja kaikkien muiden väärät tiedot voitaisiin osoittaa perättömiksi,
että Lauran uudistettua esiintymistä elämään ei päätettäisi
vaihdokseksi Lauran ja Anna Catherickin välillä tai ett'eivät
vihollisemme selittäisi hänen käsialansa todistusta viekkaaksi
petokseksi -- mahdollisuuksia, jotka enemmässä tai vähemmässä
määrässä voivat kumota meidän toiveemme, mutta älkäämme ollenkaan
ottako niitä laskuun -- vaan mitä seuraisi niistä kysymyksistä,
jotka tehtäisiin Lauralle tämän salahankkeen johdosta? Sen me
tiedämme liian hyvin -- sillä hän ei ole koskaan voinut palauttaa
muistiinsa, mitä tapahtui hänelle täällä Lontoossa. Hän voi yhtä
vähän yksityisessä keskustelussa kuin virallisessa kuulustelussa
antaa tietoja omasta asiastaan. Jos sinä et tätä huomaa yhtä selvästi
kuin minäkin, niin matkustakaamme huomispäivänä Limmeridgeen ja
koettakaamme."
"Minä huomaan sen täydellisesti, Walter. Jos meillä olisikin varoja
oikeudenkäyntiin, jos meidän onnistuisikin lopulta voittaa se, niin
täytyisi tämän viivytyksen olla sietämätön; alinomainen epätietoisuus
kaiken sen jälkeen, mitä me jo olemme kärsineet, olisi kauhea.
Olet oikeassa ollessasi toivoton Limmeridgeen tehtävään matkaan
nähden. Toivoisin, että minäkin voisin tuntea varmuutta siitä, että
päätöksesi ilmiantaa kreivi on viisas. Voidaanko siitä jotain toivoa?"
"Epäilemättä. On toivoa saada tietää Lauran matkustuspäivä
Lontooseen. Toistamatta nyt niitä syitä, joita minä ennen olen
esittänyt, tahdon vain sanoa, että minä nyt olen yhtä vakuutettu kuin
konsaan ennen, että ristiriitaisuus on olemassa todellisen ajan ja
sen ajan välillä, joka on ilmoitettu lääkärintodistuksessa. Siinä
on salahankkeen heikko kohta. -- Ja jos minun onnistuu temmaista
kreiviltä se, on se päämäärä voitettu, jonka puolesta sekä sinä että
minä elän. Jollei se onnistu, ei Laura koskaan tässä maailmassa saa
hyvitystä."
"Pelkäätkö sinä, ett'et voisi onnistua, Walter?"
"En uskalla luottaa varmaan menestykseen ja juuri tästä syystä,
Marian, minä puhun näin avonaisesti ja suodaan. Varmimmasta
vakuutuksestani voin sanoa sinulle: -- Lauran tulevaisuuden toiveet
ovat mahdollisimman pienet. Minä tiedän, että hänen varallisuutensa
on poissa; minä tiedän, että ainoa mahdollisuus hankkia hänelle oikea
paikkansa yhteiskunnassa on hänen suurimman vihamiehensä käsissä --
miehen, joka nykyään on aivan saavuttamaton ja kenties pysyy loppuun
asti sellaisena. Ja nyt, kun kaikki maalliset edut ovat poissa ja
toivo joskus voida saavuttaa ne takaisin epävarmempi kuin koskaan
ennen, nyt, kun ei mitään muuta tulevaisuutta näytä hänellä olevan
edessään kuin se, minkä hänen puolisonsa työ voi taata hänelle,
uskaltaa köyhä piirustuksenopettaja vihdoinkin lausua toivomuksensa.
Hänen loistonsa päivinä olin minä vain vähäpätöinen opettaja, joka
johti hänen kättänsä. -- Nyt, Marian, kovan onnen päivinä rukoilen
minä että hän tahtoisi lahjoittaa minulle tämän käden!"
Marianin silmät kohtasivat minun katsettani sydämmellisen hartaasti
-- minä en voinut lausua mitään enempää. Sydämmeni oli täysi, huuleni
vapisivat. Vastoin aikomustani olin minä valmis rukoilemaan hänen
sääliänsä. Minä nousin ylös poistuakseni huoneesta. Samana hetken
nousi hänkin seisaalleen ja laski ystävällisesti kätensä olkapäälleni.
"Walter!" sanoi hän, "kerran erotin minä teidät toisistanne sinun ja
hänen onnensa vuoksi. Pysähdy tänne veljeni, rakkain, paras ystäväni,
kunnes Laura tulee sinulle sanomaan, mitä minä nyt olen sanonut!"
Ensi kerran eromme jälkeen Limmeridgestä kosketti hän otsaani
huulillansa. Kyynele putosi päähäni, kun hän suuteli minua. Hän
kääntyi nopeasti ja poistui huoneesta.
Minä istuuduin yksin ikkunan ääreen hiljaisuudessa odottamaan sitä
sanaa, joka ratkaisisi elämäni. Minä en voinut ajatella mitään
sitä odottaessani. En tietänyt mistään muusta kuin tuskaan asti
kiihtyneestä kaikkien aistimieni voimasta. Aurinko loisti huikaisevan
kirkkaasti; valkoiset merilinnut, jotka ajelivat toisiansa kaukana
minusta, näyttivät minusta lyövän siivillänsä vasten silmiäni ja
aaltojen hiljainen kohina rantaa vasten kaikui kuin ukkosen jyrinä
korviini.
Ovi avattiin ja Laura tuli yksin sisään. Niin tuli hän sinäkin
aamuna, jolloin minä matkustin Limmeridge-Housesta. Hitaasti ja
väsynein askelin, surren ja epäillen tuli hän _sillä_ kertaa. _Nyt_
siivitti onni hänen askeleensa, _nyt_ tuli hän ilosta loistavin
kasvoin. Omasta alotteestaan sulkivat rakkaat käsivarret minut
syliinsä; omasta tahdostaan kohtasivat suloiset huulet minun
huuliani. "Rakkahani!" kuiskasi hän, "saammeko me nyt rakastaa
toisiamme?" Hän laski hellästi ja turvallisesti päänsä minun rintaani
vasten. "Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka onnelliseksi olen minä
vihdoinkin tullut!"
Muutamia päiviä myöhemmin olimme me vieläkin onnellisempia. Meidät
vihittiin.