XII.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä tullessani Fulhamiin ja

saatuani selvän Gowers Walkista.

Sekä Laura että Marian olivat minua vastassa ovella. Luulen tuskin,

että me itse olisimme tunteneet sen siteen voiman, joka yhdisti

meidät kolme toisiimme, ennenkun tämä ilta tuli ja me taasen

tapasimme toisemme yhteisessä kodissamme. Ilomme kohdata toisemme oli

niin suuri, kuin me olisimme olleet erossa useita kuukausia muutamain

päiväin asemesta. Marian näytti väsyneeltä ja levottomalta. Minä

huomasin, kuka yksin oli tuntenut kaiken vaaran ja kestänyt kaiken

levottomuuden poissa ollessani -- huomasin samana hetkenä, kuin

silmäsin häneen. Se hymy, terveempi ilme, joka oli Lauran kasvoilla,

ilmaisi minulle, kuinka paljon surua häneltä oli säästetty salaamalla

kaikki tiedot Welminghamissa sattuneesta surullisesta tapahtumasta ja

asunnon muuttomme syy.

Muutto näytti elostaneen ja huvittaneen häntä. Hän puhui siitä

vain Marianin onnellisena päähänpistona hämmästyttää minua

kotiintullessani vaihtamalla kuuma, meluisa katu puiden, vihertäväin

kenttäin ja jokien läheisyyteen. Hänen mieltään kiinnittivät

tulevaisuuden suunnitelmat -- hän puhui niistä piirustuksista, jotka

hän täydentäisi, niiden ostajista, joita hän toivoi minun saavan

maaseudulla, kaikista shillingeistä ja 6-pencen rahoista, joita hän

oli säästänyt, kunnes hänen kukkaronsa oli tullut niin täyteen, että

hän pikkuylpeydellä laski sen minun käteeni koettaakseni, kuinka

raskas se oli. Se suuri parannus, joka oli tapahtunut hänessä, oli

minulle aivan odottamaton yllätys, ja kaikesta tästä sanomattomasta

onnesta oli minun kiittäminen Marianin rohkeutta ja Marianin

rakkautta.

Kun Laura oli poistunut luotamme ja me taas esteettömästi

voimme puhua toistemme kanssa, koetin minä sanoin lausua niin

sydämmellisesti tuntemani kiitollisuuden ja ihailun. Mutta jalo tyttö

ei tahtonut kuulla sitä. Tämä liikuttava itsensä unhotus, joka antaa

niin paljon ja vaatii niin vähän -- jonka naiset omistavat -- käänsi

nytkin kaikki hänen ajatuksensa hänestä minuun.

"Minulla oli vain minuutti käytettävänäni ennen postin lähtöä", sanoi

hän, "muutoin en olisi kirjoittanut niin lyhyesti ja äkkiä. Näytät

väsyneeltä, Walter, -- pelkään, että kirjeeni on saattanut sinut

kovin levottomaksi."

"Vain ensi hetkenä", vastasin minä. "Rauhoituin heti luottaessani

sinuun, Marian. Olinko oikeassa uskoessani, että tämä äkillinen

muutto aiheutui joistakin kreivi Foscon uhkaavista toimenpiteistä?"

"Aivan oikeassa", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja, mikä vieläkin

pahempi, Walter -- minä puhuin hänen kanssaan."

"Puhuit hänen kanssaan? Tiesikö hän siis, missä te asuitte? Tuliko

hän luoksenne?"

"Tuli; ei kuitenkaan meidän huoneisiimme. Laura ei nähnyt häntä

ollenkaan; Laura ei aavista mitään. Minä kerron sinulle, kuinka

kaikki tapahtui, kun vaara nyt, kuten uskon ja toivon, on poistunut.

Olen vierashuoneessamme. Laura istui pöydän ääressä piirustamassa,

mutta minä kävelin edestakaisin huoneessa järjestääkseni hieman. Sitä

tehdessäni astuin ikkunan ohi ja katsoin sattumalta kadulle. Siellä,

toisella puolen katua, näin minä kreivin seisovan ja puhelevan toisen

henkilön kanssa --"

"Huomasiko hän sinut ikkunassa?"

"Ei -- mikäli minä ainakin luulen. Peljästyin niin kovin, ett'en

oikein varmaan tiedä sitä."

"Kenen kanssa hän puheli? Tuntemattomanko?"

"Ei, Walter. Niin pian kun minä voin taaskin selvästi ajatella,

tunsin minä varsin hyvin toisen. Se oli mielisairaalan omistaja."

"Osoittiko kreivi asuntoamme hänelle?"

"Ei, he seisoivat ja puhuivat toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat

sattumalta tavanneet toisensa kadulla. Pysähdyin ikkunaan ja katselin

heitä uutimen taakse piiloutuneena. Jos minä olisin kääntynyt --

olisi Laura nähnyt kasvoni tänä silmänräpäyksenä -- mutta, Jumalan

kiitos! hän oli kiintynyt työhönsä. He erosivat pian. Mielisairaalan

mies meni toiselle taholle, kreivi toiselle.

"Minä aloin toivoa, että he vain sattumalta olivat olleet tällä

kadulla, kun kreivi äkkiä tuli takaisin, pysähtyi toisen kerran

meitä vastapäätä, otti paperin ja lyijykynän, kirjoitti muutamia

sanoja ja meni sitten suoraan poikki kadun meidän huoneittemme alla

olevaan puotiin. Menin Lauran ohi ovelle ja sanoin unhottaneeni

jotakin yläkertaan. Tultuani eteiseen kiiruhdin minä portaita alas

ja pysähdyin, lujasti päättäen estää häntä, jos hän tahtoisi tulla

ylös. Hän ei kumminkaan yrittänyt. Puotityttö tuli luokseni hänen

nimikorttinsa kädessään -- suuri kultareunainen kortti, jossa oli

hänen nimensä ja kreivillinen vaakunansa sekä seuraavat lyijykynällä

kirjoitetut sanat: 'Kallein neiti Halcombe' -- niin, tuo viheliäinen

mies uskalsi minua kutsua siten -- 'kallein neiti, rukoilen saada

keskustella muutamia sanoja varsin tärkeästä asiasta.' Jos voi

ajatella ollenkaan suuren vaaran hetkenä, niin ajattelee nopeasti.

Minä huomasin silmänräpäyksessä, että olisi onneton erehdys, jos

jättäytyisimme epävarmuuteen, kun kysymys koski sellaista miestä kuin

kreiviä.

"Tunsin, että pelkoni siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyisi sinun

poissaollessasi, tulisi kymmenen kertaa kiusallisemmaksi, jos minä

kieltäytyisin näkemästä häntä, kuin jos suostuisin. 'Pyytäkää vieraan

herran odottamaan puodissa', sanoin minä. 'Minuutin kuluttua tulen

minä.' Kiiruhdin hakemaan hattuani, lujasti päättäen, ett'en sallisi

hänen keskustella kanssani huoneissamme. Tunsin hyvin hänen syvän,

sointuisan äänensä ja pelkäsin, että se tunkeutuisi Lauran korviin

puodistakin. Minuuttia lyhemmässä ajassa olin minä taasen alhaalla ja

kadulla, jossa hän kohtasi minut. Niin, siinä seisoi hän syvimmässä

surupuvussaan, imeline hymyineen ja nöyrine kumarruksineen, ja

muutamat lähellä olevat joutilaat pojat ja naiset kilistelivät hänen

jättiläismäistä ruumistaan, hänen hienoja, mustia vaatteitaan ja

hänen suurta, kultanuppista keppiään. Koko tuo Blackwater-Parkissa

vietetty hirveä aika palasi muistiini samassa silmänräpäyksessä kuin

näin hänet. Koko vanha kammoni hiipi taaskin sieluuni muinoisella

voimallaan, kun hän teeskennellyllä mielihyvällä otti hattunsa

ja puhutteli minua, ikäänkuin me päivä sitten olisimme eronneet

toisistamme mitä ystävällisimmästi."

"Muistatko, mitä hän sanoi?"

"En voi toistaa sitä, Walter. Sinä saat heti kuulla, mitä hän lausui

_sinusta_ -- mitä hän sanoi _minulle_, sitä en voi toistaa. Se oli

pahempaa kuin tuo hänen kirjeessään oleva hävytön kohteliaisuus.

Tunsin haluavani lyödä häntä, aivankuin olisin mies! Voin pidättäytyä

siitä vain repimällä olkahuivini alla hänen nimikorttinsa pienen

pieniksi palasiksi. Lausumatta sanaakaan kuljin minä katua eteenpäin,

ett'ei Laura näkisi meitä, ja hän seurasi perässä kuiskaillen

vakuutuksiaan. Minä poikkesin ensimmäiselle poikkikadulle ja kysyin,

mitä hän tahtoi minulta. Hän tahtoi sanoa minulle kaksi asiaa:

Ensiksi, jos minä sallisin sen, että hän ihaili minua. Minä pyysin

päästä vapaaksi näistä selittelyistä. Toiseksi tahtoi hän toistaa

sen varotuksen, jonka hän oli jo kirjallisesti antanut. Minä kysyin,

mitä syytä hänellä oli tehdä se. Hän kumarsi hymyillen ja sanoi

selittävänsä. Hänen selityksensä oli vain sen pelon vahvistus, jonka

minä lausuin ennen sinun matkaasi. Sinä muistat varmaankin, että

minä uskoin sir Percivalin olevan liian omavaltaisen seuratakseen

ystävänsä neuvoa eräässä kysymyksessä, joka koski sinua, ja

ett'ei kreivin puolelta ollut mitään peljättävää, ennenkun hänen

oma turvallisuutensa joutuisi uhatuksi ja ennenkun hän kiihtyisi

toimimaan omaksi edukseen ja pelastuksekseen?"

"Muistan varsin hyvin, Marian."

"No hyvä; on käynyt niin. Kreivi tarjosi neuvoaan, mutta se

hyljättiin. Sir Percival totteli vain väkivaltaista luonnettaan,

itsepäisyyttään ja vihaansa sinua kohtaan. Kreivi antoi hänen olla

valloillaan otettuaan ensin oman turvallisuutensa vuoksi selon

siitä, missä me asuimme. Kun sinä palasit Lontooseen ensimmäiseltä

Hampshiren matkaltasi, seurasi vakoojia perässäsi kappaleen matka

rautatieltä, ja kreivi itse seurasi sinua aina portille asti. Kuinka

hän voi sen tehdä sinun näkemättäsi, en tiedä mutta sillä tavoin sai

hän selvän asunnostamme. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään etua

siitä, ennenkun sir Percivalin kuoleman jälkeen, jolloin hän toimi

omaan laskuunsa, kuten äsken sanoin sinulle, koska hän uskoi, että

sinun ensimmäinen hyökkäyksesi tulisi kohdistumaan salahankkeen vielä

elävää rikollista vastaan. Hän ryhtyi heti toimimaan käydäkseen

yhdessä mielisairaalan omistajan kanssa siinä talossa, jossa karannut

sairaansa oleskeli kätkössä, siinä toivossa, että, millainen

tulos olisikin, he kumminkin sotkisivat sinut loppumattomiin

oikeusjuttuihin ja vaikeuksiin ja sitoisivat kätesi, niin ett'et sinä

millään vaikuttavalla tavalla voisi vahingoittaa häntä. Tämä oli

hänen suunnitelmansa, mikäli hän itse sen tunnusti minulle. Ainoa,

mikä sai hänet viime silmänräpäyksessä malttamaan mielensä --"

"No hyvä?"

"On kovaa tunnustaa se, Walter -- ja kumminkin täytyy minun

tunnustaa! Minun ajattelemiseni sai hänet epäröimään. Eivät

mitkään sanat voi ilmaista, kuinka nöyryyttävästi hän itse huomaa

sen -- totta on kumminkin, että ainoa heikko kohta tämän miehen

raudanlujassa luonteessa on se kauhua herättävä ihailu, jota hän

tuntee minua kohtaan. Kunnioituksesta itseäni kohtaan olen niin kauan

kun mahdollista koettanut epäillä sitä, mutta hänen silmäyksensä,

hänen tekonsa pakottavat minut häpeäkseni tunnustamaan tämän

totuuden. Sinä et usko, Walter, mutta totta on kumminkin, että tämä

pahuuden hirviö sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan minusta! Hän

selitti minulle, että samana hetkenä kuin hän oli näyttämäisillään

lääkärille talon, jossa me asuimme, ajatteli hän minun suruani erota

Laurasta -- hän ajatteli näitä ikävyyksiä, joihin minä joutuisin,

jos tulisin pakoitetuksi vastaamaan hänen paostaan -- ja toisen

kerran antautui hän siihen vaaraan, että sinä vainoaisit häntä,

minun takiani. Hän vaati kaikkiaan minulta, että muistaisin hänen

uhrauksensa ja koettaisin kehottaa sinua itseni vuoksi luopumaan

yrityksestäsi -- kenties ei hän koskaan enää joutuisi tekemään mitään

minun hyväkseni. Minä en tehnyt mitään sopimusta hänen kanssaan --

ennen olisin tahtonut kuolla. Mutta uskommepa nyt häntä tai ei --

olkoon totta tai valhetta, että hän lähetti verukkeella tohtorin pois

-- yksi asia on kumminkin varma: -- minä näin miehen poistuvan hänen

luotaan katsomatta edes meidän ikkunoihimme tai silmäämättä edes

taloa, jossa me asuimme".

"Uskon sen, Marian. Parhaimmatkaan ihmiset eivät ole lujia hyvässä

-- miksi sitten huonommat pysyisivät lujasti pahassa? Samalla kertaa

epäilen minä kumminkin hänen yrittäneen pelottaa sinua uhkauksella,

jota hän ei voi täyttää. Epäilen, että hän lääkärin avulla voisi

saattaa meille jotakin ikävyyttä nyt, kun sir Percival on kuollut

ja rouva Catherick on vapaa riippuvaisuudessaan. Mutta anna kuulla

enemmän. Mitä sanoi kreivi minusta?"

"Hän puhui viimeksi sinusta. Katse tuli loistavammaksi ja kovemmaksi,

esiintyminen sellaiseksi kuin entisinä, kauheina aikoina -- sekaisin

säälimätöntä päättäväisyyttä ja teennäistä uhkaa, joka tekee aivan

mahdottomaksi tutkia häntä. 'Varottakaa herra Hartrightiä!' sanoi

hän juhlallisimmalla ilmeellään, 'sanokaa hänelle, että hän on

tekemisissä ovelan miehen kanssa, miehen, joka iskee sormillaan

sekä lakia että yhteiskuntajärjestystä, jos hän antautuu riitoihin

kanssani. Jos minun kyynelsilmin muistelema ystäväni olisi seurannut

minun neuvoani, olisi tutkimus koskenut nyt herra Hartrightin

kuollutta ruumista hänen ruumiinsa asemesta. Mutta kaivattu

ystäväni oli itsepäinen. Katsokaa, minä suren hänen kadottamistani

-- sisäisesti sielussani, ulkonaisesti hattua nostamalla. Tämä

pikku pala suruharsoa tulkitsee tunteita, joita minä kehotan

herra Hartrightin kunnioittamaan. Ne voivat muuttua rajattomaksi

vihollisuudeksi, jos hän häiritsee niitä. Tyytyköön hän siihen

voittoon, jonka hän on saanut -- millä minä jätän häiritsemättömään

rauhaan hänet ja teidät. Teidän takianne. Sanokaa hänelle terveiseni

ohella, että jos hän hyökkää kimppuuni, saa hän tekemistä Foscon

kanssa. Yksinkertaisella englannin kielellä sanottuna tahdon minä

ilmoittaa hänelle, ett'ei Fosco pelkää piruakaan! Jääkää hyvästi,

kallein neiti Halcombe'. Hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat

minuun -- hän otti juhlallisesti hatun päästänsä -- kumarsi ja läksi."

"Oliko tämä hänen viime sanansa?"

"Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan kääntyi hän ympäri, viittasi

kädellään ja löi näyttämöllisellä liikkeellä rintaansa. Sitten en

katsonut häntä sen enempää ja palasin kotiin Lauran luo. Ennenkun

olin saapunut huoneeseen, olin jo itsekseni päättänyt, että

meidän täytyi muuttaa pois. Tämä asunto oli -- erittäinkin sinun

poissaolossasi -- vaarallinen asunto nyt, kun sen kreivi oli saanut

tietää. Jos minä olisin ollut varma sinun kotiintulostasi, olisin

minä uskaltanut odottaa. Nyt seurasin minä vain päähänpistoani. Sinä

puhuit jo ennen matkaasi, että meidän pitäisi Lauran terveyden takia

hakea rauhallisempi seutu ja raikkaampaa ilmaa. Minun tarvitsi vain

muistuttaa häntä siitä ja esittää hänelle, että me hämmästyttäisimme

sinua ja säästäisimme sinulta muuttovaivat, kun hän oli jo yhtä

innostunut siihen kuin minäkin. Hän auttoi minua panemaan laatikoihin

sinun tavarasi -- ja täällä on hän järjestänyt kaikki uudessa

työhuoneessasi."

"Mikä herätti mielessäsi ajatuksen tulla tälle seudulle?"

"Se seikka, ett'en tuntenut mitään muita paikkoja Lontoon

läheisyydessä. Minä huomasin välttämättömäksi poistua niin kauaksi

kuin mahdollista vanhasta kodistamme, ja Fulhamia tunsin minä

hieman, koska olen käynyt eräässä koulussa siellä. Toimitin lähetin

viemään kirjettä siinä epävarmassa toivossa, että koulu vielä olisi

toiminnassaan. Niin olikin; entisen opettajattaren tyttäret pitivät

sitä hänen laskuunsa, ja he hankkivat meille tämän asunnon. Heti

ennen postin lähtöä saapui lähettini tuoden tiedon tämän talon

osoitteesta. Me lähdimme sitten pimeän tultua ja saavuimme tänne

herättämättä mitään huomiota. Olenko tehnyt oikein, Walter? Olenko

ansainnut luottamuksesi?"

Minä vastasin hänelle niin lämpimästi ja kiitollisesti, kuin

todellakin tunsin. Mutta hänen kasvoillaan oli levoton ilmeensä

puhuessani, ja hänen ensimmäinen kysymyksensä, minun vaiettuani,

koski kreivi Foscoa.

Minä huomasin, että hän nyt ajatteli häntä toisin kuin ennen. Ei

mitään uutta suuttumuksen purkausta, ei mitään uutta kehotusta

minulle kiirehtimään koston hetkeä päässyt hänen huuliltansa. Hänen

vaikutuksensa, että tämän miehen vihattava ihailu häntä kohtaan

oli todellakin rehellinen, näytti satakertaisesti lisänneen hänen

epäilyänsä -- hänen syvää pelkoansa siitä neuvokkuudesta, pahuudesta,

voimasta ja viekkaudesta, jota kreivillä niin suuressa määrässä oli.

Hänen äänensä oli kuiskaava, hänen esiintymisensä epäröivä, hänen

silmäyksensä haki minun katsettani levottoman innokkaasti, kun hän

kysyi minulta, mitä minä aioin tehdä saatuani hänen terveisensä.

"Ei ole monta viikkoa kulunut, Marian", vastasin minä,

"keskustelustani herra Kyrlen kanssa. Kun hän ja minä erosimme,

lausuin minä hänelle viime sanoikseni Laurasta näin: 'Hänen setänsä

koti on avattava hänelle kaikkien niiden ihmisten läsnäollessa,

jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Se valhe, joka puhuu

hänen kuolemastaan, on julkisesti poistettava hautapatsaasta, ja ne

molemmat miehet, jotka ovat loukanneet häntä, tulevat vastaamaan

minulle rikoksestaan, vaikkakin lain voima ei yltäisi heihin.'

Toisiin näistä miehistä ei enää mikään maallinen voima yllä."

"Toinen on jäljellä -- ja minun päätökseni on myöskin jäljellä."

Hänen silmänsä salamoivat, hänen poskensa hehkuivat. Hän ei lausunut

mitään, mutta minä näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koko

sielustaan otti osaa päätökseeni.

"En tahdo salata enemmän itseltäni kuin sinultakaan", jatkoin

minä, "että toiveemme ovat enemmän kuin epäilyttäviä. Ne vaarat,

jotka olemme kestäneet, ovat vähäpätöisiä niitä vaikeuksia

vastaan, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa -- mutta taistella

uskalletaan kaikissa tapauksissa, Marian. Minä en ole kyllin

huimapäinen antautuakseni taisteluun sellaisen miehen kuin kreivin

kanssa, ennenkun minä olen hyvin valmistautunut. Minä olen oppinut

kärsivällisyyttä; minä olen oppinut odottamaan, kunnes on sopiva

aika. Antaa hänen uskoa, että hänen tervehdyksensä on tarpeellisesta

vaikuttanut; emme anna hänen tietää taikka kuulla meistä mitään;

antakaamme hänelle kyllin aikaa tunteakseen itsensä turvalliseksi

-- jollen paljoa erehdy, on hänen oma ylpeäluontoinen luonteensa

helpottava sitä asiaa. Tämä on yksi syy viivytellä; mutta on sitä

paitsi toinenkin ja paljoa tärkeämpi. Asemani sinuun ja Lauraan

täytyy tulla lujemmaksi toisen, vielä vahvemman siteen kautta,

ennenkun minä uskallan viimeisen askeleemme."

Hän kumartui minuun päin kummastunut ilme kasvoillaan.

"Kuinka voi se tulla lujemmaksi?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle",

vastasin minä, "kun on sopiva aika. Vielä se ei ole, kenties ei se

tule koskaan. Kenties täytyy minun ainiaaksi vaieta Lauralle -- minun

täytyy vaieta _sinullekin_, kunnes minä huomaan voivani vahinkoa ja

vääryyttä tekemättä puhua. Mutta älkäämme puhuko tästä asiasta. On

toinen, joka suuremmassa määrässä vaatii huomiotamme. Säästääksesi

Lauraa olet sinä jättänyt hänelle kertomatta hänen miehensä

kuolemasta --."

"Ah, Walter, varmaan täytyy vielä viipyä kauan, ennenkun me

ilmoitamme hänelle sen?"

"Ei, Marian. On parempi, että sinä nyt ilmoitat hänelle sir

Percivalin kohtalon, kuin että jokin sattuma, jolta meidän on

mahdoton suojella häntä, vastaisuudessa kenties ilmaisee sen. Säästä

häntä kaikilta yksityiskohdilta -- sano hänelle se varovasti -- mutta

sano hänelle että sir Percival on kuollut."

"Sinulla on myöskin toinen syy, Walter, toivoa, että hän saa tietää

miehensä kuoleman?"

"Kyllä, kyllä on."

"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme

mainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?"

Hän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen

annoin minäkin niille syvän merkityksen.

Hän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen

osanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista

silmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään

tuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme,

kaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. "Uskon ymmärtäväni

sinua", sanoi hän. "Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi,

Walter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman."

Hän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä

ja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin

kuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä

suuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa

haudassa.

Sir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä

vältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen

kuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme

mukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä

voimakkaana -- niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia,

jonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa

valppaasti ja hartaasti -- milloin tuntien lohdutusta, milloin

levottomina, kunnes sopiva aika saapui.

Ennen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä

ryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani.

Uusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne

vaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät

vielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi

sattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan

pienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja

tuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen -- ja päästäkseni tähän

päämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.

Älköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika,

josta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan,

kaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien

ajatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä

ja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta

ylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia

tehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys

ratkaistavana.

Valmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä

tärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa,

ja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin

hänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani

läheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja

kysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana.

Vastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka

nykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi

eikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä

ensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani

varma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.

Kiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen

täyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna

Catherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu

ensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä

täyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet

nyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle

salahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää,

ja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole

tarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se

saattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli

ratkaistava -- kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.

Joukko tätä asiaa koskevia pikkuseikkoja, jotka olivat itsessään

vähäpätöisiä, mutta hämmästyttämän suuriarvoisia yhdistettyinä, oli

viimeaikoina saattanut minut erääseen käsitykseen, jonka totuudesta

minä päätin ottaa selon. Minä sain Marianilta luvan kirjoittaa

majuri Donthomelle Warneck-Halliin -- jossa rouva Catherickillä oli

ollut jokin palveluspaikka muutamia vuosia ennen avioliittoansa --

tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä. Nämä kysymykset esitin minä

Marianin nimessä ja selitin ne tehtävän tiedon saamiseksi muutamiin

tärkeäarvoisiin seikkoihin nähden hänen perheessään. Tämän kaiken

pitäisi suoda anteeksi ja selittää pyyntöni. Kirjoittaessani tätä

kirjettä, en minä varmaan tietänyt, oliko majuri Donthorne vielä

elossa. Minä lähetin kumminkin arviokaupassa, jos hän todellakin

eläisi ja tahtoisi vastata minulle.

Kahden päivän perästä tuli todistus kirjeen muodossa, että majuri

vielä eli ja oli halukas auttamaan meitä.

Se ajatus, joka oli kirjeessäni ja niiden kysymysten laatu, jotka

minä tein, voidaan selvästi nähdä hänen vastauksestaan. Se kuului

seuraavasti:

Ensinnäkin: "Sir Percival Glyde-vainaja Blackwater-Parkista" ei

ollut koskaan ollut Warneck-Hallissa. Majuri ja hänen perheensä ei

ollenkaan tuntenut tätä aatelista.

Toiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli

nuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras

majuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja

kirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie

oleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne

metsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi,

matkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin

pitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.

Itsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen -- mutta yhdessä

niiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme

tosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.

Niiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi

rouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan

sitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut

rouva Fairlien "vähäpätöiseksi" ja "että hän oli puijannut koko

Englannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan." Molemmat

nämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen

vastenmielisyys -- joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä

täytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä

-- näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa

perusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään

arvostelua pakolliseksi.

Rouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti

toisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku

tyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?

Marianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät.

Se rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut

muinoisina päivinä luettavan -- tuo kirje, joka kuvasi Annan

ihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä

osanotosta pikku vierasta kohtaan -- oli epäilemättä kirjoitettu

sydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko

Philip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se

halpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt,

se todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin,

pakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että

ylpeydestä.

Samalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä

Raamatun sanoja: "Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle".

Jollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä

olisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana

välikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu

miettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo

pitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta

teosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa

täytyi kärsiä!

Nämä ajatukset tulivat mieleeni ja monet muut niiden kanssa, jotka

palauttivat muistini takaisin Cumberlandiin pienelle hautausmaalle,

jossa Anna Catherick nyt lepäsi haudassa. Minä ajattelin entisiä

päiviä, jolloin viime kerran kohtasin hänet rouva Fairlien haudalla.

Muistan, kuinka hänen turvattomat käsiraukkansa hyväilivät kylmää

hautakiveä; muistan ne väsyneet, ikävöivät sanat, jotka hän kuiskasi

nurmen alla nukkuvalle ystävälle ja suojelijattarelle. "Oi jospa

saisin kuolla ja levätä haudassa _luonasi_!" Vähän enemmän kuin

vuosi oli kulunut siitä, kun hän huokasi nämä sanat, ja kuinka

tutkimattomasti, kuinka hirveästi ne olivat toteutuneet! Kuinka

oli se toivomus, jonka hän oli lausunut Lauralle järvenrannalla,

toteutunut. "Oi, jospa minut saisi haudata Teidän äitinne

viereen, oi, jospa heräisin hänen vierellään, kun tuomiopasuuna

kaikuu ja haudat laskevat kuolleensa iankaikkisen tuomarin eteen

asetettavaksi!" Kuinka olikaan tuo ihmisraukka, julmain rikosten

ja kauhujen vainoamana, vaeltanut Jumalan käden johtamana tähän

viimeiseen kotiinsa, jota hän ei koskaan elämässään toivonut

voittavansa! Tähän pyhään rauhaan jätän minä hänet -- tässä synkässä

seurassa uinukoon hän levossa!

Siten tulee se aavemainen olento, joka kuin varjona henkien

maailmasta on häilynyt näillä lehdillä samoinkuin minun elämässäni,

vajoamaan tutkimattomaan pimeyteen. Kuin varjo seisoi hän ensi kertaa

edessäni yön yksinäisyydessä. Kuin varjo katoaa hän nyt kuolon

yksinäiseen rauhaan.