Ensi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen,
oli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki
koko kirjeen alusta loppuun -- se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki
minut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni
minä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että
minä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka
sai minun hillitsemään itseni.
Tällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne
tiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin
sen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.
Hän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja
se seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan
Knowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani,
että tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi
olla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen
havaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni
säilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa
selville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän
peitossa -- Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin
kirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun
suurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton
saada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa
kohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.
Minä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen
käsille, kun sopiva hetki oli saapunut.
Huomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn
maistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa
tulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen
iltapäivän tai illan junalla.
Ensi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan
postista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta
mielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin
minä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty
paperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit
sisälsivät seuraavat sanat:
"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan
huoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun
saavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut
meille. Mutta kiiruhda kotiin. -- Marian."
Nämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä
kreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin
pian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni.
Mitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja
pannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen
kirjoittamisesta -- monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin
olla heidän luonaan -- eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä
ennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun
vielä viipyä -- estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua
tuomioistuimen eteen!
En tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus
olisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen
ja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja
luotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima,
joka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi
minulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset
muodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta
ei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin
kärsivällisyyttäni -- minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla
kestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.
Vainajan lontoolainen asianajaja -- herra Merriman -- oli myöskin
saapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana.
Hän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt,
mutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti
kaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan
nähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin
kuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään
tulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme
tuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti
jury tuon tavallisen päätöksen, "kuollut tapaturmaisesti". Tuomion
muodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu
saatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi
käyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia
hautauksen ja todistajat saivat poistua.
Lujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä
laskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra,
jonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa
kanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.
Keskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka
kiinnitti koko paikkakunnan huomion.
Uusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin
asianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan
asioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin
huonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että
hänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan
sen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään
hyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta
hallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt
velkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä -- kun sir Percival ei
jättänyt yhtään poikaa -- oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan
poika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan
päällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin
velkojen rasittamaksi, ja jos "kapteeni" olisi viisas mies voisi hän
toivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.
Niin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin
minua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi,
oma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan
sitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut
sir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli
petoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan.
Sen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen
ja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat
auttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä
hyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka
petollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi
maailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen;
hänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.
Knowlesburyyn tultuamme erosin minä heti matkatoveristani ja menin
suoraan raastupaan. Oli, kuten olin odottanutkin, -- ei ketään
ollut saapuvilla jatkaakseen kannetta minua vastaan; tarpeellisten
muodollisuuksien otettua huomioon, vapautettiin minut. Poistuessani
raastuvasta jätettiin tohtori Dawsonin lähettämä kirje käteeni.
Se sisälsi vain, että hän oli poissa virkamatkalla, ja toisti sen
tarjouksen, jonka hän jo oli minulle tehnyt, auttaa minua kaikessa,
mitä voin toivoa. Minä kirjoitin takaisin, kiitin häntä lämpimästi
kaikesta hänen ystävällisyydestään ja pyysin häntä suomaan anteeksi,
ett'en minä persoonallisesti esittänyt kiitostani; varsin tärkeät
asiat olivat nimittäin kiiruhtaneet palaamistani Lontooseen.
Puoli tuntia myöhemmin olin minä matkalla kotiin.