X.

Laillista tutkintoa onnettomuudesta kiiruhtivat erinäiset

paikalliset syyt, jotka näyttivät vaikuttavan tuomariin ja

paikkakunnan arvohenkilöihin. Se pidettiin huomispäivän iltapäivänä.

Luonnollisesti kutsuttiin minut todistajaksi.

Ensimmäinen tehtäväni saman päivän aamuna oli käydä postikonttorissa

kysymässä Marianin lähettämää kirjettä. Ei mitkään tapahtumat,

olkoot kuinka tärkeitä tahansa, voineet ehkästä minua tuntemasta

samaa elävää levottomuutta Marianista ja Laurasta ollessani poissa

Lontoosta. Tämän aamun kirje, joka oli ainoa todistus minulle, ett'ei

mitään pahaa ollut tapahtunut heille minun poissa-ollessani, oli

vieläkin päivän ensimmäinen ja suurin harrastukseni.

Lohdutukseni oli Marianin lähettämä kirje postissa. Ei mitään ollut

tapahtunut -- kaikki oli kotonamme hyvin nyt kuten lähtiessäni.

Laura lähetti minulle sydämmellisen tervehdyksen ja pyysi minua

ilmoittamaan kotiintulostani hänelle edellisenä päivänä. Hänen

sisarensa lisäsi tätä tervehdystä koskevan selityksen; Laura oli

näet säästänyt kokoon melkein koko sovereignin [englantilainen

kultaraha = 25 markkaa] omasta kassastaan laittaakseen sillä pikku

päivällisen, jolla piti vietettämän minun kotiintuloani. Luin nämä

pienet, sydämmelliset tiedonannot aurinkoisena aamuna eilisillan

hirveäin tapausten järisyttäessä vielä sieluani. Välttämättömyys

säästää Lauraa jättämällä liian hätäisesti ilmoittamatta totuus oli

suurin varovaisuus, johon hänen nykyinen tilansa pakoitti minut.

Kirjoitin heti Marianille ilmoittaakseni hänelle mitä minä jo olen

kertonut näillä lehdillä. Kerroin hänelle kaikki vähitellen ja niin

varovaisesti kuin voin ja pyysin häntä tarkoin varomaan, ett'ei

mikään sanomalehti joutuisi Lauran käsiin poissa-ollessani. Jos minä

olisin kääntynyt jonkun toisen naisen puoleen, joka oli vähemmän

rohkea ja vähemmän luotettava, olisin kenties epäröinyt, ennenkun

minä suoraan ilmaisin koko totuuden. Mutta Marian ansaitsi hyvin,

että minä pysyin uskollisena ensimmäiselle vakuutukselleni hänestä ja

että minä luotin, täydellisesti yhtä paljon häneen kuin itseenikin.

Kirjeeni venyi luonnollisesti pitkäksi. Se antoi minulle työtä aina

siihen asti, kun minun piti lähteä oikeuteen.

Tutkimus tapahtuneesta onnettomuudesta oli, kuten voi odottaakin,

sekä sotkuisa että vaikea. Lukuunottamatta tiedusteluja siihen

tapaan nähden, jolla vainaja oli kuollut, oli myöskin vaikeita

kysymyksiä vastattavana tulen syttymisestä, avainten viemisestä

ja vieraan olosta sakaristossa tulen päästessä valloilleen. Vielä

ei ollut todistettu edes sitäkään, kuka kuollut oli eläessään

ollut. Palvelijan kauhun sotkema vastaus oli poliisin saattanut

epäluuloiseksi. Jo yöllä oli lähetetty Knowlesburyyn lähetti

hankkimaan todistajia, jotka olivat hyvin tunteneet sir Percival

Glyden, ja nämä olivat hyvissä ajoin aamulla hankkineet lähempiä

tietoja Blackwater-Parkista. Nämä toimenpiteet saattoivat vihdoinkin

tuomarin ja juryn vahvistamaan vainajan sir Percival Glydeksi ja

hyväksymään palvelijan selitykset, varsinkin kun varmoja todistajia

saapui ja erinäiset tosiseikat tukivat asiaa, kuten esimerkiksi

tutkimus vainajan kelloon nähden. Sir Percivalin vaakuna ja nimi

olivat kaiverretut siihen.

Seuraava tutkimus koski tulen valloilleen pääsyä.

Palvelija, minä ja poika, joka oli kuullut sakaristossa tulitikkua

raapaistavan, olimme ensimmäiset todistajat, jotka kutsuttiin

kuulusteltaviksi. Poika todisti selvästi ja tarkasti, mutta palvelija

oli vieläkin niin pökerryksissään kokemastaan kauhusta, että hän oli

nähtävästi aivan kykenemätön todistamaan mitään selvästi, ja sai

poistua.

Ilokseni tuli minun kuulusteluni varsin lyhyeksi. En ollut koskaan

tuntenut vainajaa en ollut edes nähnytkään häntä, en tietänyt, että

hän oli vanhassa Welminghamissa, enkä lopuksi ollut sakaristossa, kun

hän tavattiin kuolleena ja palaneena. Kaikkiaan voin minä ilmoittaa

olleeni lukkarin asunnossa kysymässä tietä, kuulleeni hänen sanovan,

että avaimet olivat kadonneet, seuranneeni häntä kirkolle antaakseni

hänelle sitä apua, jota minä voisin, nähneeni siellä sakariston

olevan tulessa, kuulleeni tuntemattoman henkilön sisällä turhaan

koettavan avata ovea ja koettaneeni silloin vointini mukaan pelastaa

häntä. Toisilta todistajilta, jotka olivat tunteneet vainajan,

kysyttiin, voivatko he selittää, miksi hän odottamatta oli ottanut

avaimet ja ollut palavassa huoneessa. Tuomari näytti pitävän kylläkin

yksinkertaisesta syystä ratkaistuna, ett'en minä, ollen aivan outo

henkilö paikkakunnalla ja tuntematta sir Percival Glydeä, voisi antaa

mitään tietoja kummastakaan seikasta.

Minusta oli aivan selvää, miten minun piti menetellä kuulustelun

päätyttyä. En tuntenut olevani velvollinen esittämään mitään

yksityisestä vakuutuksestani, ennen kaikkea siitä syystä, koska

siitä ei olisi mitään hyötyä, kun kaikki todistukseni tiedonantoni

totuudesta nyt olivat palaneen kirkonkirjan mukana hävinneet,

ja toisekseen siitäkin syystä, koska minä en olisi voinut tehdä

esitystäni ymmärrettäväksi muutoin kuin ilmaisemalla koko

salahankkeen. Tässä tapauksessa eivät varmaankaan tuomari ja jury

olisi esitystäni hyväksyneet sen enempää kuin kerran ennen herra

Kyrlekään.

Ei mikään sellainen pakko tarvitse näillä lehdillä sen ajan jälkeen,

joka nyt on kulunut, kahlehtia vakuutukseni vapaata lausumista.

Ennenkun kukaan muita tapahtumia tahdon minä siis lyhyesti esittää

oman ajatukseni avainten viennistä, tulen syttymisestä ja sir

Percivalin kuolemasta.

Tieto, että minä vastoin odotusta olin päässyt vapaaksi, sai hänet

luultavasti tarttumaan viimeisiin keinoihinsa. Ensin hyökkäys

maantiellä ja sitten -- tärkein -- hänen rikoksensa näkyvän

todistuksen -- kirkonkirjan lehden -- hävitys. Jollen minä voisi

näyttää jotakin otetta alkuperäisestä rekisteristä verrattavaksi

Knowlesburyssa olevaan todistettuun jäljennökseen, en minä olisi

voinut esittää mitään sitovaa todistusta häntä vastaan. Ja hänen

tarvitsi vain huomaamatta tulla sakaristoon, repäistä pois tuo

peljättävä lehti kirkonkirjasta ja sen jälkeen poistua yhtä

huomaamatta kuin oli tullutkin.

Jos käsittää asian näin, on helppo ymmärtää, miksi hän odotti pimeän

tuloa, ennenkun yritti, ja miksi hän käytti hyväkseen lukkarin

poissa-oloa anastaakseen avaimet. Hän oli pakotettu tekemään tulen

etsiäkseen oikean kirjan ja lehden siitä, tavallinen varovaisuus

saattoi hänet sulkemaan oven sisäpuolelta, ett'ei häntä häiritsisi

joku utelias kulkija tahi minä, jos sattuisin olemaan juuri silloin

läheisyydessä.

En voi uskoa, että hän sytyttämällä sakariston tuleen, olisi

tahtonut tehdä kirkonkirjan häviämisen onnettomuuden syyksi.

Paljas mahdollisuus, että apua voisi pian saapua ja kirkonkirjat

pelastettaisiin, olisi silmänräpäyksenkin miettimisen perästä ollut

kylliksi ajamaan sellaiset suunnitelmat hänen mielestään. Kun

muistan sen joukon helposti syttyviä aineita -- olkia, paperia,

sälylaatikoita, kuivaa puuta ja madon kalvamia kaappeja -- niin

oli mielestäni varsin uskottavaa, että tulen irtipääsy aiheutui

jostain pakollisesta varomattomuudesta kynttilän tai tulitikkujen

pitelemisessä.

Hänen ensi yrityksensä oli luonnollisesti silloin koettaa sammuttaa

tuli, ja, kun se ei onnistunut, pelastautua samasta ovesta, josta

hän oli tullutkin ja jonka epäluotettavaa lukkoa hän ei tuntenut.

Kun minä huusin hänelle, olivat liekit varmaankin jo ehtineet

kirkkoon johtavalle ovelle, jonka molemmilla puolin kaapit olivat ja

jonka läheisyydessä muutkin helposti syttyvät tavarat sijaitsivat.

Luultavasti olivat tuli ja savu jo tyrmistäneet hänet, kun hän

koetti pelastautua sisäoven kautta. Hänen on täytynyt voimattomana

kaatua paikalle, josta hän sittemmin löydettiin, juuri silloin kun

minä läksin katolle lyödäkseni ikkunan rikki. Joskin me sitten

olisimme voineet päästä kirkkoon ja murtaa oven sieltä käsin, olisi

tämä viivytys tehnyt pelastuksen mahdottomaksi. Hän olisi ollut

kuollut, ennenkun me olisimme saaneet oven auki, ja me olisimme vain

päästäneet liekit vapaasti kirkkoon: tähän vanhaan kirkkoon, joka

siten olisi saanut sakariston kohtalon. Minä en ollenkaan epäile

-- eikä kukaan voi epäillä -- että hän jo oli kuollut, ennenkun

me olimme ehtineet autioon rakennukseen ja sieltä kaikin voimin

kiskoneet parrun irti.

Tällainen on tämän kamalan tapauksen todenmukaisin selitys. Siten

kuin olen kuvannut, tapahtui kaikki. Siten kuin olen esittänyt,

löydettiin hänen hengetön ruumiinsa.

Tutkimus lykättiin päiväksi, kun ei mikään tieto, jonka laki kykeni

hankkimaan, tyydyttävästi voinut selittää asian salaperäistä laitaa.

Päätettiin kutsua useampia todistajia ja kehottaa vainajan

Lontoossa asuvaa asianajajaa saapumaan paikalle. Eräs lääkäri sai

myös tehtäväkseen antaa lausunnon palvelijan mielentilasta, joka

edelleen oli niin heikko, ett'ei hän voinut lausua vähimmänkään

arvoista todistusta. Hän voi vain sekavasti selittää, että hänen oli

tulipaloiltana käsketty odottaa lukkarintaloon johtavalla tiellä

ja että hän ei tietänyt sen enempää, kuin että vainaja oli hänen

isäntänsä.

Minun uskoni on, että hän, ilman että hän tiesi rikollisesta

aikomuksesta, ensin oli lähetetty katsomaan, onko lukkari poissa, ja

sitten käsketty odottamaan kirkon läheisyydessä voidakseen kiiruhtaa

isännälleen avuksi, jos minun onnistuisi pelastua maantiellä

tehtävästä hyökkäyksestä. Minun täytyy tässä lisätä, että miehen omaa

selvää todistusta ei koskaan saatu. Lääkärin todistus sisälsi, että

hänen ymmärryksensä, joka aina oli ollut heikko, oli nyt surullisella

tavalla pimennyt, eikä hän, mikäli minä olen kuullut, vielä tänäkään

päivänä ole parantunut.

Minä palasin Welminghamin ravintolaan ruumiiltani ja sielultani

niin väsyneenä, niin heikontuneena ja alakuloisena kaiken sen

johdosta, mitä olin kokenut, että tunsin olevani täysin kykenemätön

vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita utelias väkijoukko

kahvilahuoneessa tutkimukseen nähden minulle teki. Poistuin sen

vuoksi vaatimattomaan vinttihuoneeseeni yhtä vaatimattomaan

päivällisen jälkeen saadakseni rauhassa ajatella Mariania ja Lauraa.

Jos olisin ollut varakas mies, olisin minä matkustanut Lontooseen

vahvistaakseni ja rauhoittaakseni itseäni näkemällä molempia

rakkaita ystäviä. Mutta minä olin velvotettu, jos minua kutsutaan,

uudelleen saapumaan todistajaksi nyt lykättyyn tutkintoon ja

toisessakin suhteessa sidottu velvollisuuteni kautta kolmen päivän

kuluttua vapauttaa tohtori Dawson hänen takauksestaan Knowlesburyn

maistraatin edessä. Niukat varamme, olivat jo kuluneet eikä se

epävarma tulevaisuus -- nyt epävarmempi kuin koskaan -- sallinut

minun omaksi huvikseni tarpeettomasti vielä vähentää niitä edes

vähäpätöisimmälläkään summalla.

Seuraava päivä oli vapaa käytettäväkseni mieleni mukaisesti. Minä

alotin sen hakemalla Marianin tavallista kirjeilmoitusta. Hänen

lähettämänsä kirje odotti siellä minua, ja se oli, kuten ennenkin,

kirjoitettu iloisesti ja rauhoittavasti. Minä luin sen mielihyvällä

ja levottomuuteni vaimennettua siksi päiväksi läksin minä sen jälkeen

Vanhaan Welminghamiin nähdäkseni päivänvalossa tulipalopaikkaa.

Kuinka olikaan kaikki toisin nyt!

Kaikissa synkän, maallisen olemuksemme olosuhteissa käy

jokapäiväisyys ja ilkeys toisensa jäljissä. Hetken iva ei vältä

mitään tässä elämän murhenäytelmässä. Kun minä tulin kirkolle,

oli tallattu hautausmaa ainoa vakava muistutus tulipalosta ja

kuolemasta. Höyläämättömiä lautoja oli pystytetty sakariston käytävän

eteen. Karkeita pilakuvia oli jo piirretty niihin, ja kylän lapset

kirkuivat ja tappelivat parhaista paikoista kurkistaakseen raoista

sisään. Samalla paikalla, jossa minä ensin kuulin hätähuudon

palavasta huoneesta ja jossa kauhistunut palvelija oli vaipunut

polvillensa, löytyisi nyt parvi huimia kanoja noukkimassa sateen

jälkeen kohonneita matoja -- ja maassa jalkojeni edessä, jossa ovi

kauheine taakkoineen oli ollut, oli nyt erään työmiehen päivällinen

sidottuna keltaiseen saviastiaan suljettuun myttyyn, ja hänen

uskollinen koiransa murisi minulle tullessani sitä liian lähelle.

Vanhalle lukkarille, joka toimettomana katseli, kuinka puhdistustyö

hitaasti alkoi, oli vain yksi harrastus, josta hän alinomaa puhui --

into puolestaan puhdistautua kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

Eräs kylän naisista, jonka kauhusta kuolonkalpeiksi muuttuneet

kasvot minä hyvin muistan, kun me päästimme irti parrua, seisoi nyt

siinä ajattelemattomuuden perikuvana, nauraen ja rupattaen toisen

naisen kanssa. Ei ole mitään vakavuutta tässä matoisessa maailmassa!

Salomo kaikessa komeudessaan oli kumminkin Salomo, jonka joutava

pikkumaisuus väijyi Jokaisesta hänen kalliin kaapunsa poimusta ja

jokaisesta ihanan linnansa nurkasta.

Poistuessani paikalta ei ollut ensi kertaa, kun minä ajattelin,

kuinka sir Percivalin kuolema oli täysin kumonnut kaikki minun

suunnitelmani saattaa Laura jälleen yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa.

Sir Percival oli poissa -- ja hänen kanssaan se mahdollisuus, joka

oli ollut kaikkien minun harrastusteni ja ajatusteni päämääränä.

Enkö minä voinut katsoa tätä onnetonta ratkaisua miltään paremmalta

näkökannalta?

Jos sir Percival olisi elänyt -- olisikohan tämä johtanut toiseen

tulokseen? Olisinko minä Lauran tähden voinut käyttää havaintoani

kuin myytävää aarretta silloinkin, kun minä huomasin, että sir

Percivalin rikos sisälsi toisten oikeuksien, varastamisen? Olisinko

minä voinut tarjota hänelle vaiteliaisuuttani palkinnoksi jos hän

olisi tunnustanut salahankkeen, kun tämän vaiteliaisuuden seurauksena

edelleenkin olisi täytynyt olla se, että oikeutettu perillinen olisi

erotettu nimestään, maatilastaan ja arvostaan? Mahdotonta! Tätä

huomiota, josta minä olin niin paljon toivonut, en minä koskaan

olisi voinut mielivaltaisesti salata tai julkaista aina sen mukaan,

kuin se olisi ollut hyödyllisin Lauralle. Kunnia ja rehellisyys

olisivat minua ehdottomasti pakottaneet hakemaan heti sitä minulle

tuntematonta henkilöä, jonka yhteiskunnallinen asema oli ryöstetty

-- minun olisi samana hetkenä, jolloin voitto oli saavutettu,

täytynyt luopua siitä jättämällä ilman mitään välipuheita havaintoni

tämän vieraan käsiin ja silloinkin uudelleen alkaa taistelu niitä

vaikeuksia vastaan, jotka kohosivat minun ja sen ainoan päämäärän

välille, minkä vuoksi minä elin, aivankuin minä nyt sisimmästä

sydämmestäni päätin taistella niitä vastaan!

Rauhoittunein mielin palasin minä Welminghamiin: tunsin nyt

varmemmaksi itsestäni ja tehtävästäni, kuin koskaan ennen olin ollut.

Matkalla ravintolaan kuljin minä yli torin, jonka varrella rouva

Catherick asui. Koettaisinko minä päästä sisään? Ei. Uutinen sir

Percivalin kuolemasta, viimeinen mitä hän odotti kuulla, oli varmaan

jo saapunut hänen tietoonsa. Koko tutkimuksen meno oli painettu

kaupungin tänä aamuna ilmestyneeseen sanomalehteen: ei ollut

minulla mitään hänelle kerrottavaa, jota hän ei jo ennen tuntisi.

Harrastukseni puhua hänen kanssaan tai oikeammin sanoen saada hänet

puhumaan oli vähentynyt. Minä muistan sen peitetyn vihan ilmeen,

joka oli hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: "minulle ei ole mikään

muu tieto sir Percivalista odottamaton kuin hänen kuolemastaan".

Minä muistan sen väijyvän mielenkiinnon, joka väikkyi hänen

silmäyksistään, kun hän pois lähtiessäni katsoi minuun. Sydämmeni

syvyydessä piilevä tunne, jonka minä tiesin olevan toden, herätti

minussa kammoa tavata uudelleen häntä -- ja minä käännyin pois ja

menin suoraan ravintolaan.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun minä istuin ravintolahuoneessa,

jätti tarjoilija minulle kirjeen. Osoitekirjoitus oli minulle, ja

kysyessäni sain minä tietää, että kirjeen oli tuonut eräs nainen

vähää ennen pimeän tuloa. Hän ei ollut sanonut mitään ja mennyt pois,

ennenkun kukaan oli ehtinyt puhutella häntä tai edes katsahtaa, kuka

hän oli.

Avasin kirjeen. Siinä ei ollut päivämäärää eikä allekirjoitusta

ja käsiala oli ilmeisesti väännetty. Ennenkun minä olin

lukenut ensimmäisen lauseen, tiesin minä kumminkin, kuka

kirjeenkirjoittajatar oli: -- rouva Catherick.

Kirje kuului seuraavasti -- kirjoitan sen sana sanaltaan.

Rouva Catherickin jatkama kertomus.

Herra, ette ole tullut takaisin, kuten lupasitte tehdä. Se on

minusta yhdentekevä; tiedän mitä on tapahtunut, ja kirjoitan

sanoakseni Teille sen. Näittekö jotakin erikoista ilmettä kasvoissani

lähtiessänne luotani? Minä halusin tietää itsekseni, eikö hänen

perikatonsa päivä ollut tullut ja ettekö Te ollut valittu ase

saavuttamaan tätä päämäärää. Te olitte se -- ja Te olette saavuttanut

sen.

Kuten kuulen, olitte Te kyllin heikko tahtoaksenne pelastaa hänen

elämänsä. Jos se olisi onnistunut Teille, olisin minä pitänyt Teitä

vihollisenani. Nyt, kun se ei onnistunut Teille, pidän minä Teitä

ystävänäni. Teidän tiedustelunne ajoivat hänet yöllä sakaristoon.

Teidän tiedustelunne ovat, ilman että Te olette tietänyt tai tahtonut

sitä, palvelleet 23-vuotista vihaa ja kostonhimoa. Teidän tulee ottaa

kiitokseni, herra, tahtoen tai tahtomattanne.

Olen velvollinen sille miehelle, joka on suorittanut tämän teon,

lausumaan jonkun tunnustuksen. Kuinka voin minä maksaa velkani? Jos

minä olisin vielä nuori, voisin minä sanoa: "Tulkaa tänne! pankaa

kätenne vyötäiselleni ja suudelkaa minua, jos Teitä huvittaa!" Minä

olisin voinut kyllin miellyttää Teitä menemään niin pitkälle, ja Te

olisitte tehnyt sen, -- Teidän olisi täytynyt tehdä se 20 vuotta

sitten! Mutta olen vanha nyt. No hyvä! Minä voin tyydyttää Teidän

uteliaisuutenne ja sillä tavoin maksaa velkani. Teillä oli suuri

halu saada selko muutamista minua koskevista yksityisistä seikoista,

hakiessanne minua -- yksityisistä asioista, joita Te kaikella

terävänäköisyydellänne ette voinut tutkia ilman minun apuani --

salaisuuksista, joihin Te tähän saakka ette voinut tunkeutua. Te

saatte selvän niistä; uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Vaivaan

itseäni kirjoittamalla tämän miellyttääkseni Teitä, kunnioitettava,

nuori ystäväni!

Olitte, luullakseni, pieni poika vuonna 1827? Siihen aikaan olin

minä kaunis nuori nainen ja asuin Vanhassa Welminghamissa. Olin

naimisissa naurettavan narrin kanssa. Minulla oli myöskin kunnia

tutustua, välipä sillä kuinka, erääseen herraan, pikku juttu kehen.

En aio sanoa hänen nimeänsä. Miksi minä tekisin sen. Se ei ollut

hänen nimensä. Hänellä ei ollut koskaan nimeä: Te tiedätte sen tällä

hetkellä yhtä hyvin kuin minäkin.

Enemmän asiaan kuuluu ilmoittaa Teille, kuinka hän houkutteli

minut avukseen. Minulla oli luonnostaan ylhäisen naisen maku ja

toiveet: hän tyydytti ne. Eli toisin sanoen -- hän ihaili minua ja

antoi lahjoja. Ei kukaan nainen voi vastustaa ihailua ja lahjoja

-- varsinkin lahjoja, jos ne ovat juuri niitä, joita hän toivoo.

Hän oli kyllin terävänäköinen tietääkseen sen -- sellaisia ovat

useimmat miehet. Luonnollisesti tahtoi hän jotakin vaihtokaupassa --

sitähän tahtovat kaikki miehet. Mitä luulette hänen tahtoneen. Vallan

vähäpätöistä. Ei mitään muuta kuin sakariston avainta ja siellä

olevaa kaapinavainta, kun minun mieheni jonkun kerran kääntäisi

selkänsä. Oli luonnollista, että hän valhetteli minulle kysyessäni,

miksi hän niin salaperäisellä tavalla halusi saada avaimet. Hän olisi

kernaasti voinut säästää itseltään sen vaivan -- en uskonut sanaakaan

siitä, mitä hän lausui. Mutta pidin lahjoistani ja toivoin saavani

useampia. Hankin siis hänelle avaimet mieheni tietämättä ja vakoilin

häntä hänen itsensä tietämättä. Yksi, kaksi -- aina neljä kertaa

vakoilin minä häntä -- viime kerran sain minä selville hänen puuhansa.

Minä en ole koskaan ollut ylenmäärin tarkkatuntoinen toisten

asioihin nähden -- mitäpä välitin minä siitä, että hän lisäsi yhden

vihkimätodistuksen rekisteriin?

Minä huomasin kyllä, että se oli väärin tehty, mutta pahalta se

ei minusta tuntunut -- olihan mielestäni hyvä syy olla meteliä

pitämättä. Ja minä olin saanut kultakellon perineen -- mikä oli

toinen, vieläkin parempi syy. Sitä paitsi oli hän luvannut minulle

vieläkin kellon Lontoosta -- kolmas ja paras syy kaikista. Jos

minä olisin tietänyt, millaiseksi laki katsoi rikoksen ja miten se

rankaisisi sen, olisin minä kyllä varonut itseäni ja jättänyt hänet

pulaan. Mutta minä en tietänyt -- ja ikävöin kultakelloa. Ainoa ehto,

jonka minä tein, oli, että hänen täytyi luottaa minuun ja ilmaista

minulle kaikki. Olin silloin yhtä utelias hänen asioihinsa nähden

kuin Te nyt minun asioihini nähden. Hän suostui vaatimuksiini --

miksi, saatte pian kuulla.

Kas tässä muutamin sanoin, mitä minä sain kuulla häneltä. Hän ei

sanonut minulle mielellään kaikkea, minkä minä nyt kerron Teille.

Osan houkuttelin minä puhuttelemalla, osan kyselemällä. Olin ottanut

tehtäväkseni saada selvä oikeasta asianlaidasta -- luulen sen

onnistuneen.

Hän ei tietänyt enempää kuin kukaan muukaan, kuinka oikeastaan

oli hänen vanhempainsa yhdistymisen laita, ennenkun äidin

kuoltua. Silloin sanoi hänen isänsä hänelle sen ja lupasi tehdä

voitavansa poikansa puolesta. Hän kuoli tekemättä mitään -- edes

testamenttiakaan. Poika päätti silloin -- ja kuka voi syyttää häntä

siitä? -- älykkäästi pitää huolta itsestään. Hän tuli Englantiin

ja otti tilan haltuunsa. Ei kukaan ollut epäilemässä mitään eikä

kukaan ollut esteenä. Hänen vanhempansa olivat aina eläneet kuin

aviopuolisot; ei kukaan niistä harvoista, jotka tunsivat heidät,

ollut koskaan uskonut muuta heistä. Omaisuuden oikea perillinen --

jos totuus olisi tullut tunnetuksi -- oli eräs kaukainen sukulainen,

joka ei koskaan ollut ajatellut mitään sinnepäinkään ja joka oli

merillä, kun sir Felix kuoli. Niin pitkälle meni kaikki hyvin, ja hän

otti tilan haltuunsa. Mutta hän ei voinut ottaa lainaa kiinnitystä

vastaan tilaan. Siihen puuttui häneltä kahta asiaa: hänen omaa

kastetodistustaan ja vanhempainsa vihkimätodistusta. Kastetodistus

oli helppo saada -- hän oli syntynyt ulkomaalla ja varmistuskirja

löytyi laillisessa muodossaan. Toinen kysymys oli arveluttavampi --

se saattoi hänet Vanhaan Welminghamiin.

Jos se ei olisi ollut vaikeaa, olisi hän luultavasti matkustanut sen

sijaan Knowlesburyyn.

Hänen äitinsä oli asunut siellä siihen aikaan, kun hän tuli

tuttavaksi hänen isänsä kanssa -- hän eli silloin siellä isän

nimellään. Tosi asia oli kumminkin, että todellakin oli naimisissa --

hän oli avioliitossa ollut muutamia vuosia Irlannissa, jossa hänen

miehensä oli kohdellut häntä pahoin ja sittemmin mennyt matkoihinsa

toisen naisen kanssa. Minä tiedän sen aivan varmaan; sir Felix

mainitsi sen pojallensa syyksi, miksi hän ei mennyt avioliittoon

hänen kanssaan. Te ihmettelette kenties, miksi poika, joka tiesi,

että hänen vanhempansa olivat nähneet ensin toisensa Knowlesburyssa,

ei silloin koettanut mieluummin väärentää avioliittorekisteriä siinä

kirkossa, jossa pikemmin voisi luulla heidät vihityiksi. Syy siihen

oli, että Knowlesburyn pastori, joka oli seurakunnan kirkkoherrana

jo vuonna 1803, jolloin, hänen kastetodistuksensa mukaan, vanhemmat

olisi pitänyt vihkiä, vielä eli ja oli paikassaan, kun hän uutena

vuotena 1827 otti maatilan haltuunsa. Tämä ikävä seikka pakotti

häntä kääntämään ajatuksensa tälle taholle. Täällä ei ollut mitään

sellaista vaaraa: entinen kirkkoherra oli jo kuollut muutamia vuosia.

Vanha Welmingham sopi hänelle muutoin yhtä hyvin kuin Knowlesburykin.

Hänen isänsä oli vienyt mukanaan hänen äitinsä tästä jälkimäisestä

kaupungista erääseen joen varrella olevaan maanpaikkaan, joka ei

ollut kaukana meidän kyläämme. Ne, jotka olivat tunteneet hänen

erakkomaisen yksinäisyytensä hänen vielä naimattomana ollessaan,

eivät ihmetelleet, että hän säilytti samat ominaisuudet naimisiin

mentyäänkin. Jollei hän olisi ollut epämuodostuksen takia kauhea

katsella, niin olisi tämä eristynyt elämä nuoren puolison kanssa

voinut herättää epäluuloja. Kuten nyt oli, ei voinut ketään

kummastuttaa, että hän kätki inhokannäköisen vartalonsa maailmalta

niin hyvin kuin voi. Hän asui meidän paikkakunnallamme, kunnes hän

joutui omistamaan Blackwater-Parkin. Kun 23 tai 24 vuotta oli kulunut

ja pappikin välillä kuollut, niin kukapa voi sanoa, ett'ei hänen

avioliittonsa ollut tapahtunut yhtä hiljaa ja yksinäisesti, kuin

hänen elämänsä oli kulunut, ja ett'ei vihkiminen ollut tapahtunut

Vanhan Welminghamin kirkossa?

Siitä aiheutui, kuten minä jo olen sanonut, että poika katsoi

tämän paikan sopivimmaksi työskennellä suurimmassa salaisuudessa

harrastustensa hyväksi. Kenties kummastuttaa Teitä kuulla, että se

kirkonkirjan väärennys, johon hän ryhtyi, tapahtui aivan sattuman

johdosta -- eikä koskaan alusta asti ollut hänen aikomuksensa.

Hänen ensi aikomuksensa oli ollut repiä kirjasta se lehti, joka koski

oikeaa vuotta ja kuukautta, salaa hävittää se, matkustaa sitten

Lontooseen ja pyytää asianajajia antamaan hänelle tarpeellisen

varmennustodistuksen isän avioliitosta, mutta löysästi viitaten

kirkonkirjan lehteen, johon sen olisi pitänyt olla merkitty -- joka

lehti nyt oli poissa. Ei kukaan voisi sen jälkeen päättää, ett'eivät

vanhemmat olisi laillisesti vihityt. Ja haluttiinpa asiain näin ollen

lainata hänelle rahoja tai ei -- hän uskoi lainattavan -- oli hänellä

kaikissa tapauksissa vastaus valmiina, jos joskus nousisi kysymys

hänen oikeudestaan maatilaan ja vapaaherran nimeen.

Mutta kun hän yksinäisyydessä alkoi lukea rekisteriä, huomasi hän

alimpana eräällä sivulla, koskeva vuotta 1803, kirjoittamattoman

alan, joka nähtävästi oli syntynyt siitä, ett'ei tilaa olisi

riittänyt seuraavalle pitkälle todistukselle, joka sen sijaan oli

siirretty seuraavan lehden alkuun. Tämän huomaaminen muutti kaikki

hänen suunnitelmansa. Se oli onnenpotkaus, jota hän ei ollut voinut

toivoa tai ajatellakaan, ja hän käytti sitä hyväkseen tavalla, jonka

itse tiedätte.

Kun hän kertoi minulle elämäkertansa, olin minä kyllin hullu

tuntemaan jotain mielenkiintoa ja sääliä häntä kohtaan -- seikka,

jonka hän juuri otti laskuun, kuten kohta saatte kuulla. Minä

katsoin hänen kärsineen julmaa vääryyttä. Ei ollut hänen syynsä,

ett'eivät hänen vanhempansa olleet naimisissa -- tuskin oli heidän

oma syynsäkään. Ajattelevampi nainen kuin minä -- nainen, joka ei

niin kokonaan olisi mielistynyt kultakelloon perineen, olisi vielä

löytänyt yhden ja toisen syyn puolustaakseen häntä. Olkoon sen laita

kuinka tahansa, riittää vain, että minä vaikenin kuin muuri ja autoin

häntä salaa puuhissaan.

Viipyi jonkun aikaa, ennenkun hän voi antaa musteelle oikean värin

-- hän sekotti sitä monta kertaa pulloissa ja mustetolpossa, jotka

olivat minun. -- Ja sitten vielä kului hieman aikaa, ennenkun hän

oppi jäljittelemään käsialaa. Mutta hänen onnistui lopuksi tehdä se,

ja niin tuli hänen äitinsä kunnialliseksi aviovaimoksi maattuaan

jo kauan haudassaan! Tähän asti en minä kiellä hänen menetelleen

kylläkin kunniallisesti minua kohtaan Hän antoi minulle kellon

perineen eikä säästänyt mitään kuluja saadakseen ne oikein kauniit ja

aistikkaat. Minulla on vielä ne jäljellä -- kello käy erinomaisesti.

Te mainitsitte tässä eräänä päivänä, että rouva Clements oli sanonut

Teille, mitä hän itse tiesi. Tässä tapauksessa en minä tarvitse

juurta jaksain tehdä selkoa siitä tyhmästä arvostelusta, josta

minä sain kärsiä -- ja syyttömästi kärsiä, sen voin minä kalliisti

vakuuttaa. Teidän tulee tietää yhtä hyvin kuin minunkin, mitä

houreita mieheni sai päähänsä huomatessaan minun ja vieraan, hienon

herran salaisuudessa kohtaavan toisensa ja keskustelevan. Mutta Te

ette varmaankaan tiedä, miten asia päättyi tämän vieraan herran ja

minun välilläni. Te saatte itse lukea ja nähdä, kuinka hän käyttäytyi

minua kohtaan.

Ensi sanat, jotka minä lausuin hänelle huomatessani, minkä käänteen

koko juttu oli saanut, olivat: "Antakaa minulle hyvitys --

vapauttakaa maineeni syytöksestä, josta Te tiedätte, ett'en minä

sitä ansaitse. Minä en pyydä Teitä ilmaisemaan kaikkea miehelleni --

sanokaa hänelle vain kunnianne kautta, että hän on väärässä ja ett'en

minä ole syyllinen sillä tavoin, kuin hän luulee. Osoittakaa minulle

ainakin tämä oikeus kaiken sen takia, mitä olen tehnyt hyväksenne."

Hän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi olevan hänelle edullista, jos

mieheni ja kaikki naapurit uskoivat tätä väärää huhua -- niin kauan

kun he olivat siinä käsityksessä, eivät he luonnollisesti koskaan

aavistaisi asian tosi laitaa. Minulla oli jyrkkä mielenlaatu ja

minä sanoin hänelle silloin, että he minulta saisivat kuulla suoran

totuuden. Hänen vastauksensa oli lyhyt ja sattuva. Jos minä lausuisin

sanankaan, olisin minä mennyt nainen yhtä varmaan kuin hän olisi

mennyt mies.

Niin, siihen oli tultu. Hän oli pettänyt minut sen vaaran

suhteen, johon minä antauduin auttamalla häntä. Hän oli hyötynyt

taitamattomuudestani, kiusannut minua lahjoillansa, herättänyt

osanottoani kertomuksillaan onnettomuudestansa -- kaikki

tarkoituksensa tehdä minut rikostoverikseen. Hän lausui tämän

minulle suurimmalla kylmyydellä maailmassa ja lopetti ilmoittamalla

minulle ensi kerran sen hirveän rangaistuksen, minkä laki määrää

hänen rikoksestaan ja jokaiselle, joka on ollut avullisena sen

suorittamisessa: Siihen aikaan ei oikeus ollut niin hellämielinen,

kuin se nyt kuuluu olevan. Murhaajat eivät olleet ainoita, jotka

hirtettiin, eikä lain tuomitsemia, rikollisia naisia kohdeltu kuten

rouvasihmisiä, jotka olivat syyttömästi joutuneet ikävyyksiin.

Tunnustan, että hän pelotti minua -- tuo halpamielinen petturi,

pelkuri, konna! Ymmärrättekö nyt, kuinka minä vihasin häntä?

Ymmärrättekö nyt, miksi minä näen kaiken tämän vaivan -- miksi teen

sen kiitollisuudesta -- tyydyttääkseni sen ansiokkaan nuoren miehen

uteliaisuutta, joka on saattanut hänet perikatoon?

No hyvä, menkäämme etemmäksi. Hän ei ollut kyllin suuri narri

ajaakseen minut äärimmäiseen epätoivoon. Minä en ollut senlainen

nainen, jota vastaan voitiin uskaltaa liian paljon -- hän tiesi sen

ja rauhoitti minua älykkäästi muutamilla ehdotuksilla tulevaisuuteen

nähden.

Hän oli niin hyvä ja sanoi minun ansainneeni jonkun palkkion siitä

palveluksesta, jonka minä tein hänelle, ja jonkun korvauksen siitä,

mitä olin kärsinyt. Hän selitti haluavansa -- se jalomielinen

roisto! -- antaa minulle vuotuisen ylläpidon neljänneksittään, mutta

kahdella ehdolla. Ensimmäinen oli, että minun pitäisi vaieta -- yhtä

hyvin itseni kuin hänenkin vuoksensa. Toinen ehto oli, ett'en minä

saisi poistua askeltakaan Welminghamista ilmoittamatta ensin hänelle

ja saamatta häneltä lupaa. Naapuristossa eivät mitkään hyverikkaat

naisystävät teepöydässä houkuttelisi minulta vaarallisia salaisuuksia

-- täällä saisi hän aina tietää, mistä hän löytäisi minut. Ne olivat

kovia ehtoja -- mutta minä hyväksyin ne.

Mitäpä voin minä muuta tehdä? Minä seisoin siinä minä avuttomana,

huomaten pian saavani enemmän menoja ja vaivaa olennosta, josta minun

täytyi huolehtia. Mitäpä muuta minä voin tehdä? Ottaako vastaan

armolahjoja mieheltäni -- tuolta puolihullulta karkulaiselta -- joka

ensin oli saanut aikaan koko häväistysjutun? Ennemmin tahdoin kuolla.

Apuraha oli sitä paitsi varsin huomattava. Minulla oli paremmat

tulot, paremmat huoneet, kauniimmat matot lattioillani kuin puolella

niistä naisista, jotka nostivat silmänsä kattoon nähdessään minut.

Meidän paikkakunnallamme kävi hyve pumpulivaatteissa. Minä käytin

silkkiä, minä!

Siis hyväksyin minä hänen ehtonsa, käytin niitä hyväkseni vointini

mukaan, taistelin kunniallisten naapurieni kanssa heidän omalla

maallansa ja voitin aikojen kuluttua -- kuten Teidän itsenne olisi

pitänyt huomata kuinka minä vaikenin hänen salaisuudestaan -- joka

oli minunkin -- kaikkina niinä vuosina, jotka ovat kuluneet sen

jälkeen ja kuinka minun tyttäreni, Anna, todellakin houkutteli

itselleen luottamukseni ja sai tietää salaisuuteni -- on kaksi

kysymystä, joihin minä varmasti uskon Teidän toivovan saada

vastauksen.

No hyvä, kiitollisuuteni on niin suuri, ett'en minä voi kieltää

Teiltä mitään -- käännän siis kirjeeni lehden ja sanon, kuinka sen

asianlaita oli. Erään asian pyydän minä kumminkin suomaan anteeksi

-- minun täytyy aluksi lausua kummastukseni, herra Hartright,

siitä mielenkiinnosta, jota Te näytätte tunteneen tytär-vainajaani

kohtaan. Se on minusta aivan selittämätöntä. Jos tämä mielenkiinto

tekee Teidät uteliaaksi saamaan joitakin tietoja hänen aikaisemmasta

elämästään, niin täytyy minun kehottaa Teitä kysymään rouva

Clementsiltä, joka tietää siitä asiasta enemmän kuin minä. Olkaa

hyvä ja muistakaa, ett'en minä koskaan katsonut tunteneeni mitään

suurempaa hellyyttä tytärtäni kohtaan. Hän oli minulle vaivaksi

alusta loppuun jäsen lisäksi sanomattoman tylsä ymmärrykseltään. Te

pidätte suoruutta arvossa -- toivon tämän tyydyttävän Teitä.

Ei olisi hyötyä väsyttää Teitä pitkillä kertomuksilla näistä

kuluneista vuosista. Riittää vain: minä pidin sopimuksen puoleltani

ja nautin sitä vastaan hyvät tuloni neljänneksittäin maksettuina.

Kerran ja toisen tein minä lyhyitä matkoja Welminghamista pyydettyäni

etukäteen luvan herraltani, joka harvoin kielsi suostumustaan. Kuten

jo sanoin Teille, ei hän ollut kyllin hullu suututtaakseen minua

liian paljon. Hänen oma ymmärryksensä ilmaisi hänelle kylläkin,

että minä vaikenisin, jollen hänen takiansa, niin itseni takia.

Eräs pitemmistä matkoistani oli Limmeridgeen hoitaakseni sairasta

sisar-puoltani, joka asui siellä. Hänellä arveltiin olevan omaisuutta

ja minä ajattelin olevan syytä valvoa etuani siltä taholta, jos

vuotuinen apurahani jostakin syystä lakkaisi. Kaiken selvitettyä

huomasin minä nähneeni turhaa vaivaa enkä saanut mitään, koska ei

mitään jäänyt häneltä perittäväksi.

Olin ottanut Annan mukaani, koska minulla aika ajoittain oli oikkuni

ja päähänpistoni lapsen suhteen ja koska tunsin jonkunlaista

mustasukkaisuutta rouva Clementsiä kohtaan hänen hoitamisensa

takia. En koskaan tullut oikein toimeen rouva Clementsin kanssa.

Hän oli yksinkertainen nainen, jolla ei ollut selvää arvostelu- ja

päättämiskykyä -- hän oli tuollainen siivo raukka -- ja minua huvitti

joskus kiusata häntä hieman ottamalla häneltä Anna pois. Kun minä en

tietänyt oikein, mihin panisin tytön siksi aikaa, kun minä hoidin

sairasta Limmeridgessä, toimitin minä hänet sikäläiseen kouluun.

Herrastalon rouva -- kauhean vähäpätöinen nainen, joka oli puijannut

yhden Englannin kauheimpia miehiä avioliittoon kanssansa -- tuli

kerrassaan naurettavaksi Annaa kohtaan osoittamansa hellyyden takia.

Siitä seurasi, ett'ei hän oppinut mitään koulussa ja hemmoteltiin

ja pilattiin herraskartanossa. Muiden päähänpistojen mukana oppi

hän senkin hullutuksen olla aina valkopukuinen. Minä, joka kammoin

valkoista ja pidin koreista väreistä, päätin ajaa hänen päästään

tämän hassutuksen heti kotiin tultuamme.

Mutta, ihmeellistä kyllä, teki tyttäreni itsepäistä vastarintaa.

Kun hän kerran oli saanut jonkun ajatuksen, oli hän kuten kaikki

puolihupsut suurimmassa määrässä uppiniskainen. Meillä oli alinomaa

riitaa, ja rouva Clements, joka luuloni mukaan ei pitänyt siitä,

tarjoutui ottamaan Annan mukaansa Lontooseen, jonne hän muutti.

Olisin suostunut, ellei rouva Clements olisi puolustanut häntä

valkoiseen pukuun nähden. Kun minä olin lujasti päättänyt, ett'ei hän

saisi olla valkopukuisena kummittelemassa, ja kun minä sitä paitsi

tunsin melkoista vastenmielisyyttä rouva Clementsiä kohtaan sen

tähden, että hän oli pitänyt tyttäreni puolta minua vastaan, niin

sanoin minä ei ja tarkoitin ei, ja siihen se jäi. Siitä seurasi, että

Anna jäi kotiin, minkä johdosta kehittyi ensimmäinen vakava riita

vaaralliseen salaisuuteen nähden.

Tämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen

kuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa,

kumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun

ajan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden

joukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni

oli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina

valkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani

tämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska

varmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi

minunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita

jonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi

kirkkoherra minulle ensi kerran.

No hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä

aamuna kirjeen ylhäiseltä -- nykyisin kuolleelta -- herralta. Tämä

kirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan

olin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni

lyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta

ilmaa.

Luultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä

hänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä

menetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi

kutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä

onnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin

hänen salaisuutensa.

En lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet

vielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni

nähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun.

Käskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.

Tunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa

Teille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena

vuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä

ajattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani

kaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos

uteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan

kauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni

-- suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä

pitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi

tapahtua jo huomispäivänä.

Sinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.

Hänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin -- niin äreä

kuin se olikin -- vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut

sopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan

kaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin

vihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää

näkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He

eivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea

sitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan,

käskemällä hänen menemään ulos.

"Mene pois", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi

halveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen.

"Etkö kuule?" karjui hän, "poistu heti huoneesta." -- "Puhukaa

kohteliaasti minulle", sanoi Anna punastuen harmista. "Ajakaa ulos

se höperö!" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia

ja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana "höperö" sai hänet

aivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni

myrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. "Pyytäkää

minulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa.

Minä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne

onnettomaksi, jos minä vain avaan suuni." Minun omat sanani! --

toistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä -- toistettuina

hänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena

hänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana

kasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin

Annan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. --

Mutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä

hän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisin _minä_, joka olen

kouluneuvoston jäsen -- keskiviikkoesitelmäin "Vanhurskauttamisesta

uskon kautta" tilaaja -- alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia

sanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin

roisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia -- ja jatkakaamme

sitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.

Loppu oli sellainen, kuten Te luultavasti itsekin olette arvannut,

että hän -- oman turvallisuutensa vuoksi -- vaati, että Anna oli

suljettava mielisairaalaan.

Minä tarjouduin laittamaan asiaa selvälle tolalle. Minä lausuin

hänelle, että Anna vain oli kuten papukaija toistanut samat sanat,

kuin hän oli kuullut minun lausuvan, ja ett'ei hän tietänyt mitään,

koska minä en ollut mitään sanonut. Vakuutin hänelle, että Anna

höperömäisestä suuttumuksesta häneen oli tietävinään, mitä hän ei

todellisuudessa ollenkaan tietänyt, että hän vain oli tahtonut uhata

ja suututtaa häntä, koska hän oli puhutellut häntä niin loukkaavalla

tavalla, ja että minun onnettomat sanani olivat antaneet hänelle

tilaisuuden saada aikaan sen ikävyyden, jota hän toivoi. Minä

muistutin hänelle Annan muista kummallisista päähänpistoista ja

kysyin häneltä, eikö hänen oma kokemuksensa vakuuttanut hänelle,

että heikkomielisille ihmisille usein pälkähtää päähän sellaisia

mielikuvitelmia kuin tämä -- mutta ei mikään auttanut -- hän ei

tahtonut uskoa valaanikaan -- hän oli aivan vakuutettu, että minä

olin ilmaissut koko asian. Sanalla sanoen: -- hän ei tahtonut kuulla

puhuttavan mistään muusta kuin Annan sulkemisesta mielisairaalaan.

Sellaisissa olosuhteissa tein minä kaikki, mitä voitiin odottaa

minulta äitinä. "Köyhien sairaalaan", sanoin minä, "en halua

häntä. Pankaa yksityiseen mielisairaalaan, jos Teitä haluttaa.

Minulla on tunteeni äitinä ja minun täytyy sitä paitsi pitää huolta

arvostani täällä kaupungissa. Minä suostun ainoastaan, jos hänet

toimitetaan yksityiseen mielisairaalaan, sellaiseen, jonka etevimmät

kaupunkilaiset valitsisivat mielisairaillensa". Nämä olivat sanani.

Mielihyvällä ajattelen tehneeni velvollisuuteni. Vaikka minä en

koskaan tuntenut ylenmääräistä hellyyttä ja heikkoutta tytärtäni

kohtaan niin olin minä kumminkin aika arka hänen arvostaan. Ei

mikään vaivaishoidon armoleivän häpeämerkki -- kiitos olkoon

päättäväisyyteni -- ole koskaan tarttunut lapseeni.

Sittenkun olin saanut tahtoni läpi -- mikä oli sitä helpompaa, kuin

joukko sellaisia yksityisiä laitoksia oli valittavana -- en voinut

kieltää itseltäni, että hänen sulkemisensa tuottaisi muutamia varsin

hyviä etuja. Ennen kaikkea olisi hänellä siellä kaikki hyvin ja häntä

kohdeltaisiin aivankuin ylhäistä rouvashenkilöä -- asia, jota minä en

suinkaan unhottanut kertomatta kaupungilla. Toiseksi pidettäisiin hän

poissa Welminghamista, jossa hän helposti voisi herättää epäluuloja

toistamalla varomattomia sanojani.

Se syy, joka vaadittiin hänen sulkemisekseen, oli helposti löydetty.

Me ilmoitimme hänen tyhjän kehuskelunsa tietää salaisuuksia

omituiseksi päähänpistoksi. Kun hän ensi kerran oli toistanut nämä

sanat mielipuolisen raivon purkauksessa sitä miestä vastaan, joka oli

loukannut häntä, oli hän kyllin viisas ymmärtääkseen pelottaneensa

pahasti häntä ja käsittääkseen, kuka oli syypää hänen sulkemiseensa

mielisairaalaan. Seuraus oli raivoisin vihan purkaus häntä vastaan,

kun hänet vietiin sairaalaan, ja ensi sanat, jotka hän lausui

hoitajattarille, heidän onnistuttuaan rauhoittaa hänet, olivat, että

hän oli lähetetty sinne, koska hän tunsi vaarallisen salaisuuden ja

että hän aikoi puhua kaikki ja saattaa lähettäjänsä onnettomaksi, kun

sopiva hetki olisi käsillä.

Kenties sanoi hän samaa Teillekin, kun Te, ajattelemattomasti

kyllä, autoitte häntä pakenemaan. Varmasti tiedän minä, että

hän sanoi sille onnettomalle naiselle, joka tuli rakastettavan,

nimettömän, äsken kuolleen ystävämme puolisoksi. Jos Te tai tämä

onneton nainen olisitte tarkoin kuulustelleet tytärtäni -- jos te

olisitte vaatineet, että hänen pitäisi selittää, mitä hän oikeastaan

tarkoitti, niin olisitte te heti huomanneet, kuinka hän äkkiä olisi

joutunut tolkultaan -- kuinka hänen puheensa olisi tullut sekavaksi,

levottomaksi ja hajanaiseksi -- olisitte huomanneet, ett'en minä

kirjoita muuta kuin puhdasta totta. Hän tiesi salaisuuden olevan, hän

tiesi, ketä se koski, hän tiesi kuka kärsisi siitä, jos se tulisi

tunnetuksi, mutta mitään muuta ei hän kuolemakseen tietänyt -- kuinka

törkeitä ilmeitä hänellä olikaan ja kuinka sekavasti hän kehuikin

oudoille.

Olenko nyt tyydyttänyt uteliaisuutenne? Minä olen kaikissa

tapauksissa nähnyt varsin suuren vaivan tässä tarkoituksessa. Sen

lisäksi, mitä olen esittänyt, ei minulla todellakaan ole mitään

kerrottavana itsestäni ja tyttärestäni. Suurimmat murheeni ja

vastuuni hänestä olivat menneet, kun hän suljettiin arvossapidettyyn

mielisairaalaan. Minulle lähetettiin kerran kirjeen malli, mikä koski

hänen sulkemisensa syytä ja mikä minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi

vastaukseksi jollekin neiti Halcombelle, joka oli utelias saamaan

selkoa asiasta ja joka lienee kuullut koko joukko valheita minusta

joltakin toiselta henkilöltä, joka oli hyvin tottunut kertomaan

sellaisia. Ja minä tein sittemmin, mitä vain, päästäkseni karanneen

tyttäreni jäljille ja estääkseni siten häntä aikaansaamasta mitään

ikävyyksiä. Mutta nämä ja muut pikkuasiat ovat liian vähäarvoisia

Teistä, sen jälkeen mitä jo olette kuullut.

Tähän asti olen minä kirjoittanut tämän kirjeen varsin ystävällisin

sanoin. Minä en voi kuitenkaan päättää sitä lisäämättä muutamia

vakavain nuhteiden rivejä Teille.

Keskustellessanne kanssani lausuitte Te mielipiteenne tyttäreni

synnystä isään nähden loukkaavalla tavalla, ikäänkuin tämä asia

voisi joutua epäilyksen alaiseksi. -- Tässä menettelitte varsin

sopimattomasti ja säädyttömästi! Jos me tapaamme toisemme, niin

olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä salli sellaisia vapauksia

ja että Welminghamin "siveellistä ilmapiiriä" -- käyttääkseni

ystäväni kirkkoherran lempilausetta -- ei saa saastuttaa sellaisilla

taitamattomilla lausunnoilla. Jos Te uskallatte epäillä, ett'ei

Anna ole minun mieheni tytär, niin loukkaatte Te minua syvästi. Jos

Te olette tuntenut ja edelleenkin tunnette epäpyhää uteliaisuutta

tässä suhteessa, niin kehotan minä Teitä, oman parhaanne takia,

heti ja ainaiseksi hillitsemään sen. Tällä puolen hautaa ei Teidän

uteliaisuuttanne koskaan tyydytetä, herra Hartright.

Kenties huomaatte Te, vastaanotettuanne tämän kirjeen ja luettuanne,

mitä minä nyt olen kirjoittanut, välttämättömäksi pyytää minulta

kirjallisesti anteeksi. Tehkää se, minä otan sen mielelläni vastaan.

Minä astun sitten, jos Te haluatte edelleen keskustella kanssani,

askeleen etemmäksi ja otan Teidät itsenne vastaan. Varani sallivat

minun ainoastaan nähdä Teidät juomassa kupillisen teetä -- älkää

kumminkaan luulko, että ne ovat huonommat nyt kuin ennen. Minä olen

aina elänyt tulojeni mukaan ja säästänyt kyllä näinä kahtenakymmenenä

vuotena elääkseni hyvin loppupäiväni. Aikomukseni ei ole poistua

Welminghamista. On yksi tai kaksi pikku etua voitettavanani tässä

kaupungissa. Seurakunnan pastori nostaa hattuansa minulle -- kuten

Te itse huomasitte. Hän on naimisissa, eikä hänen rouvansa ole

aivan yhtä kohtelias. Minä aion kumminkin mennä "Seuraan hellien

perheenäitien kehittämistä varten" ja sitten ajattelen minä, että

pastorin rouva saa olla minulle hieman kohteliaampi.

Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi käymällä luonani, niin

muistakaa, niin muistakaa, että keskustelu saa kosketella ainoastaan

jokapäiväisiä asioita. Mikään lausunto, joka tarkoittaa tätä

kirjettä, ei hyödytä mitään -- minä olen lujasti päättänyt olla

tunnustamatta kirjoittaneeni sen. Tosin on tuli hävittänyt rikollisen

kirjoituksen; minä ajattelen kumminkin, että liian suuri varovaisuus

on parempi kuin liian pieni.

Tästä syystä ei ole mitään nimiä tässä esitetty eikä mitään

allekirjoitusta kirjoitettu kirjeen alle; käsiala on muovaeltu,

ja minä itse ajattelen jättää kirjeen tavalla, ett'ei sen

tuojaa huomata. Teillä ei voi olla syytä valittaa näitä

varovaisuustoimenpiteitä, jotka eivät suinkaan vähennä Teille

antamien tietojen täydellisyyttä -- tietojen, jotka olette ansainnut

minulle tekemällänne palveluksella. Teetuntini on 1/2 6 -- ei koskaan

myöhemmin.

Valkopukuinen nainen.

Walter Hartrightin jatkama kertomus.