Tultuani kappaleen kirkolta kuljin minä reippaasti Knowlesburyyn
johtavaa tietä.
Tämä tie oli enimmäkseen suora ja kohoava. Joka kerran kun katsoin
taakseni, huomasin minä, kuinka varojat sitkeästi seurasivat minua.
Ensi osan matkaa pysyttäytyivät he kohtuullisen etäällä. Ainoastaan
yhden tai pari kertaa kiiruhtivat he askeleitansa, ikäänkuin heillä
olisi aikomus saavuttaa minut -- mutta pysähtyivät sitten heti --
neuvottelivat keskenään -- ja hiljensivät sen jälkeen vauhtia, kunnes
he taasen olivat minusta saman matkan päässä kuin ennenkin. Heillä
oli nähtävästi jotakin tärkeää mielessä, mutta he epäröivät tai
olivat erimielisiä, kuinka heidän aikomuksensa oli toteutettava. Minä
en voinut aivan tarkoin arvata heidän suunnitelmiansa, mutta minä
epäilin varsin vakavasti, pääsisinkö minä Knowlesburyyn joutumatta
johonkin epämiellyttävään seikkailuun matkalla. Epäilyni toteutuikin.
Olin tullut eräälle yksinäiselle osalle, tietä. Edessäni teki se
jyrkän mutkan, ja minä olin juuri kuluneen ajan mukaan laskenut, että
minun pitäisi olla lähellä kaupunkia, kun minä äkkiä kuulin molempain
miesten askeleet aivan takanani.
Ennenkun minä ennätin katsoa taakseni, oli toinen heistä -- se, joka
oli vainonnut minua Lontoossa, kiiruusti käynyt ohitseni vasemmalta
puolelta niin läheltä, että hän olkapäällään töyttäsi minua.
Luultavasti olin minä suuttuneempi siitä tavasta, jolla hän ja hänen
toverinsa seurasi minua kintereillä koko matkan Welminghamista, kuin
minä tahdoin tunnustaa, ja onnettomuudekseni pukkasin minä häntä
vapaalla kädelläni luotani. Hän huusi samassa silmänräpäyksessä apua.
Hänen toverinsa, pitkä metsänvartijan puvussa oleva mies, hyökkäsi
esiin oikealta puoleltani -- ja tuossa tuokiossa pitivät roistot
minua välissään kiinni keskellä maantietä.
Vakuutus, että paula oli viritetty minulle, ja suuttumus siitä,
että tunsin tähän paulaan käyneeni, pidätti minua onneksi tekemästä
asemaani vielä vaikeammaksi taistelemalla turhaan näiden kahden
miehen kanssa -- joista toinen yksin epäilemättä olisi ollut
voimillaan minua vahvempi. Minä hillitsin siis ensi tunteeni
riistäytyä heidän käsistään irti ja katsoin ympärilleni nähdäkseni
jonkun jonka minä mahdollisesti voisin kutsua todistajaksi.
Kedolla lähellä tietä oli työnteossa mies, joka varmaan oli nähnyt
koko tapahtuman, ja minä huusin siis häntä seuraamaan meitä
kaupunkiin. Hän pudisti kumminkin päätänsä tyhmän itsepäisesti
ja meni erääseen tupaan, joka oli hieman kauempana maantiestä.
Samassa selittivät molemmat konnat aikovansa syyttää minua siitä,
että minä olisin hyökännyt heidän kimppuunsa. Olin nyt tullut
kyllin rauhalliseksi ja kyllin viisaaksi ollakseni tekemättä mitään
vastarintaa. "Päästäkää käsivarteni, niin minä seuraan teitä", sanoin
minä. Toinen kieltäytyi varsin töykeällä tavalla, mutta toinen oli
kyllin viekas varoakseen tarpeettomain väkivaltaisuuksien seurauksia.
Hän antoi siis toverilleen merkin, ja minä kuljin edelleen heidän
välissään käsivarteni vapaina.
Olimme heti tien mutkassa, ja siinä kohta edessämme olivat
Knowlesburyn ensimäiset rakennukset. Eräs kaupungin poliiseista kulki
jalkakäytävällä pitkin tietä. Miehet ilmoittivat heti asian hänelle.
Hän vastasi, että maistraatti oli parhaillaan koolla raatihuoneessa
ja kehotti meitä viipymättä menemään sinne.
Me jatkoimme siis matkaamme raatihuoneelle. Kirjuri teki muodollisen
kanteen ja syytös esitettiin minua vastaan tällaisissa tapauksissa
tavallisesti liioiteltuna ja kovin vääristeltynä. Tuomari -- juro ja
töykeä mies, joka tunsi jonkunlaista katkeraa tyytyväisyyttä virkansa
harjoittamisesta -- kysyi, oliko joku tiellä tai läheisyydessä
nähnyt minun käyvän kimppuun, ja suurimmaksi kummastuksekseni
myönsivät kantajat työmiehen olleen läsnä. Tuomarin seuraavat
sanat valaisivat kumminkin minulle tätä asiaa. Juttu lykättiin
todistajan kuulustamista varten, ja tuoman selitti olevansa halukas
laskemaan minut vapaalle jalalle, jos joku tahtoisi mennä takaukseen
puolestani. Jos minut olisi tunnettu kaupungissa, olisi hän tyytynyt
kunniasanaani, mutta kun minä olin tuntematon, oli välttämätöntä
asettaa hyväksyttävä takaus puolestani.
Koko tämän petoksen tarkoitus oli minulle nyt selvä. Oli suunniteltu
seuraavasti: saamalla edeltäpäin tuumittu lykkäys todistajan
kutsumista varten minun väestön tuntemattomuuteni ja siitä aiheutuvan
vaikeuden takia hankkia takaus ja sillä aikaa kun minä istun
vankeudessa -- ensi oikeuden istuntoon saakka -- voisi sir Percival
päästä tilaisuuteen käyttämään jokaista keinoa vaikeuttaakseen minun
vastaisia yrityksiäni -- laittautuakseen kenties täysin turvaan
kaikilta enemmiltä huomioilta -- ilman että minä vähintäkään voisin
ehkäistä häntä. Kolmen päivän kuluttua otettaisiin syyte uudelleen
esille eikä mitään todistajaa kaivattaisi.
Suuttumukseni -- minä voin melkein sanoa epätoivoni tämän kavalan
esteen johdosta, joka oli niin halpa ja mitätön itsessään, niin
lamauttava ja onneton seurauksiltaan -- saattoi minut aluksi aivan
kykenemättömäksi ajattelemaan parasta keinoa pelastautua siitä
vaikeudesta johon minä olin joutunut. Minä olin kyllin hullu
pyytääkseni paperia ja kynää saadakseni salaa ilmoittaa tuomarille
todellisen asemani. Tämän yrityksen toivottomuus ja epävarmuus ei
pölähtänyt edes päähäni, ennenkun minä olin kirjoittanut kirjeen ensi
sanat. En ennenkun minä olin lykännyt paperin luotani -- en ennenkun
minun täytyi häpeäkseni tunnustaa, että minä melkein olin antanut
tuskan epätoivoisen asemani johdosta vallata mieleni, muistanut
keinoa, jota sir Percival luultavasti ei ollut ottanut huomioon,
mutta joka voisi saattaa minut vapaaksi muutamien tuntien kuluttua.
Minä päätin ilmoittaa tohtori Dawsonille Oak-Lodgeen sen ikävän
aseman, johon minä olin joutunut.
Lukija muistanee, että minä jo olin käynyt tämän herran luona
matkallansa tälle paikkakunnalle ja Blackwater-Parkiin; minä olin
silloin vienyt hänelle kirjeen neiti Halcombelta, missä hän mitä
lämpimimmin sanoin suositti minua saamaan hänen ystävällistä
apuansa. Minä muistutin häntä nyt tästä kirjeestä ja siitä, mitä
minä ennen olin ilmoittanut herra Dawsonille niistä arkaluontoisista
ja vaarallisista tutkimuksista, joihin minä olin ryhtynyt. Minä en
ollut koskaan ilmaissut todellista asiain tilaa Lauran suhteen, vaan
kuvannut vain asiani olevan mitä suurimmasta merkityksestä neiti
Halcombea koskeviin yksityisasioihin nähden. Käyttäen yhäkin samaa
varovaisuutta esitin minä nytkin tämän syyn nykyiseen käyntiini
Knowlesburyssä ja pyysin tohtorin itsensä ratkaisemaan, eikö tämä
naisen luottamus, jonka hän itse tunsi ja jota hän piti arvossa,
ja sitä paitsi hänen talossaan nauttimani vierasvaraisuus voineet
oikeuttaa minua pyytämään hänen apuansa paikkakunnalla, jossa minä
olen täysin vieras.
Minä sain luvan heti lähettää miehen viemään kirjettä ja ajoneuvoja,
joissa tohtori voisi saapua kohta kaupunkiin. Oak-Lodgen oli
Blackwater-Parkin ja Knowlesburyn välillä. Mies, jonka minä lähetin,
sanoi voivansa ajaa sinne neljässäkymmenessä minuutissa ja tuovansa
herra Dawsonin mukanaan toisessa neljässäkymmenessä minuutissa. Minä
kehotin häntä etsimään tohtoria, olipa hän missä tahansa, jollei
hän olisi kotona -- ja asetuin sitten odottamaan asian menoa niin
kärsivällisesti, kuin voin.
Kello ei ollut 1/2 2, kun lähetti läksi. Ennen 1/2 4 oli hän takaisin
tohtorin kanssa. Herra Dawsonin ystävällisyys ja se hienotunteisuus,
jolla hän piti kiireistä väliintuloansa itsestään selvänä asiana,
liikutti todellakin sydäntäni. Vaadittu takaus tarjottiin ja
hyväksyttiin heti. Ennen kello 4 iltapäivällä seisoin minä -- vapaana
miehenä -- Knowlesburyn kadulla ja pudistin sydämmellisesti vanhan,
kunnon tohtorin kättä.
Herra Dawson pyysi minua vierasvaraisesti seuraamaan häntä
Oak-Lodgeen ja olemaan siellä yötä. Minä voin vain vastata hänelle,
ett'ei aikani myöntänyt, ja pyysin hänen suomaan siirtämään käyntini
muutamia päiviä myöhemmäksi, jolloin minä toivoin voivani antaa
hänelle kaikki ne selitykset, jotka minä tunnustin hänellä olevan
oikeuden saada, mutta joita minä en vielä voinut antaa. Me erosimme
mitä ystävällisimmästi toisistamme, ja minä läksin heti kulkemaan
herra Wansboroughin Highstreetin varrella olevaa konttoria kohden.
Jokainen minuutti oli nyt mitä suurinarvoinen.
Uutinen, että minä olin takausta vastaan vapaa, saapuisi varmaan sir
Percivalin tietoon ennen iltaa. Jolleivät lähimmät tunnit saattaneet
minua tilaisuuteen toteuttaa hänen pahinta pelkoansa -- jolleivät
ne saattaneet häntä minun valtaani, kadottaisin minä kenties kaiken
edistyksen toivon, jonka minä tähän asti olin saavuttanut, kenties
ainaiseksi. Miehen tunnoton luonne, se vaikutus, mikä hänellä oli
paikkakunnalla, se vaara, joka tutkimukseni takia epäilemättä häntä
uhkasi -- kaikki kehotti minua minuuttiakaan viipymättä kiiruhtamaan
tiedustelujani. Minulla oli ollut riittävästi aikaa miettiä
odottaessani herra Dawsonin tuloa ja minä olin käyttänyt tämän ajan
hyväkseni. Muutamat osat vanhan, puheliaan lukkarin rupatuksesta,
jolla hän oli väsyttänyt minut, palasivat nyt ajatuksiini ja saivat
aivan uuden merkityksen, ja epäily, joka ei ollut pölähtänyt päähäni
ollessani vielä sakaristossa, häipyi synkkänä sielussani. Tähän
asti en ollut aikonut muuta kuin pyytää herra Wansboroughilta sir
Percivalin äitiä koskevia tietoja -- nyt toivoin saavani tarkastaa
Vanhan Welminghamin kirkonkirjan jäljennöstä.
Herra Wansborough, jonka minä heti tapasin, oli iloinen,
punaposkinen, vankka mies, joka muistutti enemmän hyvinvoivaa
maahovilaista kuin lakimiestä, ja näytti olevan yhtä huvitettu
kuin hämmästynytkin pyynnöstäni. Hän oli kuullut puhuttavan isänsä
tekemästä kirkonkirjan jäljennöksestä, mutta itse ei hän ollut edes
nähnyt sitä. Sitä ei ollut kukaan kysynyt ja se oli epäilemättä
arkistossa muiden paperien joukossa, joita hän ei ollut koskettanut
sitten isänsä kuoleman jälkeen. "Olipa vahinko, ett'ei vanha
herra elänyt", sanoi hän, "saadakseen vihdoinkin kuulla rakasta
jäljennöskirjaansa kaivattavan. Hän olisi varmaankin tavallista
nopeammin ratsastanut lempihevosellansa. Kuinka olette saanut tietää,
että tämä kirja on olemassa? Onko joku kaupunkilainen kertonut siitä
Teille."
Minä välttelin vastata kysymyksiin niin hyvin kuin voin. Sillä
kannalla kuin asia nyt oli, oli mahdotonta olla kyllin varovainen --
minä huomasin olevan syytä välttää, ettei herra Wansborough liian
aikaisin saisi tietää, että minä jo olin tutkinut alkuperäistä
kirjaa. Minä selitin siis tulleeni sinne ottamaan selkoa en tästä
sukuluettelosta ja että olisi varsin tärkeätä saada siitä tiedot
niin pian kuin mahdollista. Halusin lähettää tiedot päivän postissa
Lontooseen ja tarvitsin kaiken kaikkiaan silmätä kaksoisrekisteriin,
mikä säästäisi minulta matkan Vanhaan Welminghamiin. Samalla lisäsin,
että jos minä sittemmin tarvitsisin jäljennöstä alkuperäisestä,
kääntyisin minä herra Wansboroughin konttoriin saadakseni sellaisen
asiakirjan. Tämän selityksen jälkeen ei enempää viivytelty. Kirjuri
lähetettiin arkistoon ja hetken kuluttua saapui hän tuo iso
kirja mukanaan. Se oli aivan yhtä suuri kuin sakaristossa oleva
kirkonkirja. Ainoa eroavaisuus oli, että jäljennöskirjassa oli
siistimmät kannet. Käteni vapisivat veri kohosi päähäni -- mutta
minun täytyi hillitä mielenliikutukseni, ennenkun minä uskalsin avata
kirjan.
Ensi lehdellä oli heikolla musteella kirjoitettu seuraavat sanat:
"Welminghamin seurakunnan kirkon Avioliitto-Rekisterin jäljennös.
Toimitettu minun tarkastuksellani ja sittemmin joka todistus minun
itseni oikaisema ja alkuperäiseen vertaama. (Allekirjoitus) Robert
Wansborough Kirkonkirjuri." Tämän kirjoituksen alla oli toisella
käsialalla kirjoiteltu seuraava lisäys: "Käsittävä ajan tammikuun 1
päivästä 1800 kesäkuun 30 päivään 1815."
Minä avasin syyskuun 1803.
Löysin heti sen miehen vihkimätodistuksen, jolla oli sama ristimänimi
kuin minullakin. Molempain veljesten kaksoisvihkimätodistus oli
paikallaan ylimpänä seuraavalla lehdellä. Ja näiden merkitsemisten
välissä sivun alareunassa --?
Ei mitään! Ei sanaakaan siitä todistuksesta, jonka piti mainita sir
Felix Glyden ja Cecilia Jane Elsterin avioliitto!
Sydämmeni alkoi lyödä niin rajusti, että pelkäsin pakahtuvani.
Katsoin uudelleen siihen -- peljäten pettyneeni. Ei, ei ollut
epäilemistäkään. Avioliittoa ei oltu koskaan rekisteröity.
Todistukset jäljennöskirjassa ottivat aivan saman tilan sen lehdellä
kuin alkuperäiset todistukset kirkonkirjassa. Viimeinen toisella
sivulla oli miehestä, jolla oli minun ristimänimeni. Sen alla oli
tyhjä paikka -- nähtävästi syntynyt siitä, että se oli liian niukka
kahden veljeksen vihkimätodistuksia varten, jotka jäljennöksessä
samoin kuin alkuperäisessäkin olivat seuraavan lehden alussa. Tämä
käyttämätön tila ilmaisi minulle kaikki! Siten oli se varmaan ollut
kirkon rekisterissäkin vuodesta 1803 vuoteen 1827, jolloin sir
Percival tuli Vanhaan Welminghamiin. _Täällä_ Knowlesburyssa oli
minun mahdollista saada tämä petos selväksi sen jäljennöksen kautta,
joka minulla oli edessäni -- ja Vanhassa Welminghamissa oli petos
tehty kirkon asiakirjoihin.
Minua pyörrytti -- minun täytyi pitää kiinni kirjoituspöydästä
ollakseni kaatumatta. Kaikista epäluuloista, joita minä olin
tuntenut tätä tunnotonta miestä kohtaan, ei yksikään soveltunut
todelliseen asianlaitaan. Käsitys, ett'ei hän olisikaan sir Percival
Glyde, ett'ei hänellä ollut enempää oikeutta Blackwater-Parkiin
ja vapaaherran arvoon kuin tiluksen köyhimmällä torpparilla, ei
koskaan ollut silmänräpäykseksikään pälkähtänyt päähäni. Joskus olin
minä uskonut hänen olevan Anna Catherickin isän, joskus katsonut
hänen olevan hänen puolisonsa, mutta se rikos johon hän todellakin
oli tehnyt itsensä syypääksi, oli alusta loppuun ollut kaukana
ajatuksistani.
Se katala tapa, jolla tämä suuri ja rohkea rikos oli tehty ja ne
hirvittävät seuraukset, jotka sen huomaaminen saisi aikaan, melkein
valtasivat mieleni. Kukapa voisi nyt ihmetellä sitä raakaa ja rajua
levottomuutta, joka kalvoi tuota kurjimusta koko hänen elämänsä
ajan? Kuka voisi ihmetellä hänen epätoivoista vaihtelevaisuuttaan
halpamaisesta teeskentelystä mielettömään väkivaltaan? Kukapa
ihmettelisi nyt sitä rikollisuuden tuntoa, joka oli pakottanut hänen
suljetuttamaan Anna Catherickin mielisairaalaan ja sekautumaan
kurjaan salajuoneen vaimoansa vastaan vain paljaasta epäilystä,
että nämä molemmat tunsivat hänen vaarallisen salaisuutensa? Tämän
salaisuuden paljastaminen olisi muutamia vuosia ennemmin saattanut
hänet hirsipuuhun -- nyt maasta karkottamiseen elinajaksi. Vaikka
nekin, jotka olivat kärsineet hänen petoksestaan, tahtoisivat
säästää häntä lain rangaistuksesta, riistäisi laki kumminkin yhdellä
iskulla häneltä nimen, arvon ja maatilan -- sanalla sanoen: koko
sen yhteiskunnallisen aseman, jonka hän vääryydellä oli hankkinut
itsellensä. Tämä oli salaisuus ja se oli nyt _minun_! Jos lausun
vain sanan, temmataan häneltä ainaiseksi koti, aatelisuus, omaisuus
-- jos lausun vain sanan, ajetaan hänet maailmalle nimettömänä, ruti
köyhtyneenä, halveksittuna pettäjänä! Tämän miehen asema riippui
yhdestä sanastani -- ja tämän tiesi hän tänä hetkenä yhtä varmaan
kuin minä itsekin!
Tämä viime ajatus palautti minulle kylmyyteni ja tajuntani. Paljon
kalliimmat harrastukset kuin omani riippuivat siitä varovaisuudesta,
jonka nyt täytyy johtaa kaikkia minun tekojani. Ei ollut sitä juonta,
jota sir Percival kavahtaisi minua vastaan. Vaarallisessa, niin,
epätoivoisessa asemassaan ei hän antaisi minkään arvelun estää
itseään, ei kammoisi mitään rikosta -- pelastaakseen siten itsensä.
Minä mietin hetkisen. Ensin oli tarpeellista esittää kirjalliset
todistukset tekemästäni havainnosta ja jos jokin kova onni kohtaisi
minua, persoonallisesti asettaa nämä todistukset varmaan turvaan
sir Percivalin käsiltä. Rekisterin jäljennös oli turvassa herra
Wansboroughin arkistossa. Alkuperäinen asiakirja oli sitä vastoin
sakaristossa, mikäli minä itse voin päättää, varsin huonossa suojassa.
Tässä vakuutuksessa päätin minä palata kirkolle, pyytää lukkaria
vielä kerran seuraamaan minua sakaristoon ja itse tehdä tarpeellisen
otteen kirkonkirjasta, ennenkun minä nukkuisin ensi yönä. Minä en
tietänyt silloin vielä, että tämä minun jäljennökseni täytyi olla
laillisesti todistettu ja ett'ei millään asiakirjalla, jonka minä
yksin olin tehnyt, olisi laillista voimaa todistuskappaleena.
Minä en tietänyt, kuten sanottu, tätä, ja minun aikomukseni pitää
tointani salassa esti minua tekemästä muutamia kysymyksiä, jotka
olisivat hankkineet minulle tarpeellisia tietoja. Ainoa ajatukseni
nyt oli päästä takaisin Vanhaan Welminghamiin niin pian kun
mahdollista. Minä pyysin anteeksi niin hyvin kuin voin hämmentynyttä
ulkomuotoani ja esiintymistäni, jonka herra Wansborough jo oli
huomannut, laskin sopivan palkkion pöydälle, sovin niin, että minä
kirjoittaisin hänelle parin päivän kuluttua, ja poistuin konttorista
huimaavin ajatuksin ja veren syöksyessä suonissani kuumeellisen
rajusti.
Pimeä oli tulemaisillaan. Se ajatus pälkähti päähäni, että minua
kenties taaskin ahdistettaisiin matkalla ja hyökättäisiin kimppuun.
Kävelykeppini oli kevyt ja siitä oli vähän taikka ei ollenkaan
apua, jos minä tarvitsisin puolustaa itseäni. Ennenkun minä läksin
Knowlesburysta ostin minä itselleni kunnon ryhmysauvan, lyhyen
ja raskaalla nupilla varustetun. Tämä vankka ase mukanani tunsin
minä itseni turvalliseksi ketä tahansa vastaan, jota halutti estää
minua pääsemästä perille. Jos minä kohtaisin useamman kuin yhden
vastustajan, voisin minä juosta. Kouluaikanani oli minulla ollut
suuri maine pikajuoksijana eikä minulla sittemminkään ollut puuttunut
harjoitusta oleskellessani Keski-Amerikassa.
Nopein askelin läksin minä paluumatkalle ja pysyttelin tarkoin
keskellä maantietä.
Sataa tihutti hienosti, enkä minä voinut nähdä, vainottiinko minua
vai ei. Mutta juuri kun minä olin ennättänyt noin kahden peninkulman
päähän kirkosta, näin minä erään miehen juoksevan sateessa ohitseni
ja kuulin sen jälkeen tien vieressä oleva veräjä lyötävän lujasti
kiinni. Kuljin edelleen välittämättä mistään, keppi valmiina
kädessäni, tarkkaavasti kuunnellen jokaista melua ja turhaan
koettaen silmätä paksun, nokimustan pimeän läpi. Ennenkun minä olin
päässyt kahtasataa askelta etemmäksi, kuului kahina pensasaidasta
oikealta puoleltani ja kolme miestä juoksi maantielle. Minä
poikkesin silmänräpäyksessä jalkakäytävälle, joka oli tiensyrjässä.
Kaksi miehistä juoksi innoissaan ohitseni, kolmas, nopea kuin
salama, pysähtyi, kääntyi puoliksi ja löi minua kepillään. Isku
annettiin umpimähkään eikä sattunut minuun kovasti. Se osui oikeaan
olkapäähäni. Minä iskin häntä takaisin päähän. Hän horjui ja kaatui
molempia seuraajiaan vasten, jotka olivat hyökkäämässä päälleni.
Tästä sain minä silmänräpäyksen aikaa hyväkseni. Minä hiivin heidän
ohitsensa keskelle tietä ja aloin juosta kaikin voimin.
Molemmat vahingoittumattomat roistot vainosivat minua. He olivat
kumpikin taitavia juoksemaan, tie oli sileä ja tasainen, ja
ensimmäisen viiden minuutin tai hieman enemmän kuluessa huomasin
minä, ett'ei matka pidennyt välillämme. Oli epävarma yritys juosta
pitemmälti tässä synkässä pimeydessä. Pensasaidat molemmin puolin
tietä näyttivät minusta vain tummilta viivoilta, ja jos jotakin
estettä olisi ollut jalkojeni edessä, olisin minä varmaan kaatunut
siihen. Hetkisen kuluttua tunsin minä maan muuttuvan; se laskeusi
ensin eräässä mutkassa ja kohosi sitten melkoisesti. Alamäkeen
juostessa pääsivät vainoojani minua melkein hieman lähemmäksi,
mutta ylämäessä pääsin minä yhä edelle. Heidän jalkainsa nopea,
määräperäinen ääni heikkeni heikkenemistään, ja tästä äänestä
huomasin minä päässeeni kyllin edelle uskaltaakseni poiketa tieltä,
toivoen heidän juoksevan ohitseni pimeässä. Minä harppasin siis
sivulle ja käytin hyväkseni ensimmäistä aukkoa pensasaidassa, jonka
minä pikemmin arvasin kuin oikein voin nähdä. Se tuntui olevan
suljettu veräjä. Minä hyppäsin sen yli, tunsin olevani avonaisella
kentällä, jolla minä jatkoin juoksemistani, kääntäen selkäni
maantielle. Kuulin selvään, kuinka he menivät veräjän ohi, yhä
juosten -- ja kuinka toinen kehotti toista kääntymään. En huolinut
heistä nyt sen enempää, kun he eivät voineet enää nähdä tai kuulla
minua. Jatkoin vain juoksuani avonaisen kentän yli ja kun minä
vihdoinkin olin päässyt sen vastapäiselle puolelle, pysähdyin minä
minuutin ajaksi hengittääkseni vapaammin.
Palata maantielle en uskaltanut; kumminkin olin lujasti päättänyt
tänä iltana palata Vanhaan Welminghamiin.
Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt johdokseni. Minä tiesin vain, että oli
tuullut ja satanut selkääni lähtiessäni Knowlesburystä, ja jos minä
edelleen seuraisin tuulta, niin saisin ainakin olla varma, ett'en
minä tulisi aivan väärälle taholle.
Seuraten tätä suunnitelmaa jatkoin minä kulkuani poikki kedon
kohtaamatta pahempia esteitä kuin pensasaitoja, ojia ja pensaikkoja,
jotka väliin hetkiseksi pakottivat minun poikkeamaan määräämästäni
suunnasta -- kunnes minä olin melkoisen korkealla paikalla, josta
maa jyrkästi laskeusi. Menin rinnettä alas, raivasin tien läpi
pensasaidan ja tulin siten kapealle tielle. Kun olin poikennut
oikealle poistuessani maantieltä, kuljin minä nyt vasemmalle, toivoen
siten voivani palata samaan suuntaan, josta olin lähtenytkin.
Seurattuani hetkisen tätä mutkittelevaa ja niljakkaa polkua, huomasin
minä pienen asuinhuoneen, jonka ikkunasta loisti kynttilä Veräjä oli
auki ja minä menin sisään saadakseni tietää, missä minä olin.
Ennenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos
juosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä
huomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli
saattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen
vastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin
talossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen
tuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin
hämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten
näin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen
punaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen
ensimmäisiä sanojansa.
"Missä ovat avaimet?" kysyi hän. "Oletteko ottanut ne?"
"Mitkä avaimet?" toistin minä. "Tulen juuri tällä hetkellä
Knowlesburysta. Mitä tarkoitatte?"
"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua -- mitä pitää minun
tehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?" huusi vanhus,
kohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden.
"Avaimet ovat poissa!"
"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?"
"En tiedä", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen
pimeään. "Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on
pitkällisiä toimituksia tänä päivänä -- suljin oven ja ikkunan -- se
on auki nyt -- ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta
sisään ja ottanut avaimet!"
Hän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään.
Lyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti
silmänräpäyksessä kynttilän.
"Hankkikaa valoa", sanoin minä, "ja menkäämme yhdessä sakaristoon.
Pian, pian!"
Minä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties
riistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä?
Kärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt
edes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin
pihasta ja kuljin pitkin tietä.
Ennenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin
minä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli
minua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen
kasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.
"Pyydän anteeksi, sir Percival --" alkoi hän. Keskeytin hänen
puheensa.
"Pimeys saattaa Teidät harhaan", sanoin minä. "En ole sir Percival."
Mies vetäytyi heti takaisin.
"Luulin isännäkseni", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.
"Odotitte tapaavanne isäntänne täällä?"
"Minun käskettiin odottaa häntä tässä tiellä."
Näin vastattuaan meni hän takaisin. Minä näin nyt lukkarin tulevan
ulos saatuaan tulen sytytetyksi lyhtyynsä. Tartuin vanhusta
käsivarteen kiiruhtaakseni hänen askeleitansa. Kuljimme nopeasti
tietä ja menimme ohi miehen, joka oli puhutellut minua. Mikäli minä
voin nähdä lyhdyn valossa, oli hän palvelija, mutta ilman virkapukua.
"Kuka on tuo?" kuiskasi lukkari. "Kenties tietää hän jotain
avaimista?"
"Emme viivyttele kysymällä häneltä", vastasin minä. "Meidän täytyy
ennen kaikkea mennä sakariston luo."
Kirkko ei näkynyt päivänvalollakaan, ennenkun oli ehditty tämän
tien päähän. Kun me nousimme mäelle jolla se oli, tuli muuan poika
alhaalta kauppalasta, tulen valon houkuttelemana, aivan luoksemme --
ja tunsi heti lukkarin.
"Kuulepas isä", sanoi poika ja tarttui mielistelevällä innolla
lukkaria takkiin, "kirkossa on joku sisällä. Minä kuulin jonkun
sulkevan oven perästään -- minä kuulin jonkun raapasevan tulta
tulitikulla."
Lukkari vapisi ja nojasi raskaasti minua vasten.
"Tulkaa, tulkaa!" sanoin minä kehottaen. "Emme ole täällä liian
myöhään. Me otamme kyllä miehen kiinni, olipa hän kuka tahansa.
Pitäkää vain lyhtyä ja seuratkaa minua niin nopeasti kuin voitte."
Nousin kiireesti mäelle. Tumma kirkontorni oli ensimmäinen, minkä
minä, vaikkakin epäselvästi, voin erottaa synkkää yötaivasta vasten.
Kun kaarsin ympäri sakariston luo, kuulin raskaita askeleita aivan
lähelläni. Kulkija oli palvelija, joka oli seurannut meitä kirkolle.
"Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia", sanoi hän, kun minä
käännyin häntä kohden, "minä etsin vain isäntääni." Hänen äänensä
kuvasti ilmeistä kauhistusta. En huolinut hänestä enempää ja kuljin
edelleen.
Samassa silmänräpäyksessä kun minä käännyin kulman ohi ja näin
sakariston, huomasin minä kattoikkunasta loistavan kirkkaan valon
sisältä. Se kohosi huikaisevan kirkkaana synkkää pilvitaivasta vasten.
Kiiruhdin kirkkomaan yli ovelle.
Kun tulin likemmäksi, luulin tuntevani kummallista hajua. Kuulin
rätisevää ääntä sisältä -- näin valon vahvenevan vahvenemistaan --
ruutu meni rikki. -- Tuli oli valloillaan sakaristossa!
Melkein kauhun lamauttamana tämän nähdessäni kuulin minä kumean
lyönnin sisäpuolelta ovea vasten, kuulin avainta kiivaasti
kierrettävän lukossa -- ja miehen äänen sisällä huutavan epätoivon
voimalla apua.
Palvelija, joka oli tullut perässäni, hoippui kauhuissaan taaksepäin
ja vaipui polvilleen. "Oi Jumalani!" sanoi hän, "se on sir Percival!"
Samassa silmänräpäyksessä oli lukkari ehtinyt luoksemme -- ja
juuri nyt kuultiin viime kertaa avainta vonkuen väännettävän ja
käännettävän lukossa.
"Jumala armahtakoon hänen kurjaa sieluansa!" sanoi vanhus. "Hän on
kuolemaan tuomittu -- hän on vääntänyt oven umpilukkoon."
Minä töytäsin taas esiin kaikki, mikä oli täyttänyt ajatukseni,
määrännyt tekoni useita viikkoja sitten, poistui silmänräpäyksessä
sielustani. Koko sen sydämmettömän vääryyden muisto, jonka tämä mies
oli rikoksellaan aikaansaanut, -- kaikki se rakkaus, viattomuus
ja onni, jonka hän säälimättä oli uhrannut -- se vala, jonka minä
olin sydämmessäni vannonut, vaatia hänet tilille -- kaikki katosi
mielestäni kuin uni. Minä en muistanut tänä hetkenä mitään muuta
kuin hänen kauhean asemansa. Minä en tuntenut mitään muuta kuin
luonnollista, suorastaan ihmisellistä toivetta pelastaa hänet
kamalasta kuolemasta.
"Koettakaa avata kirkkoon vievä ovi!" huusin minä. "Tämä on mennyt
umpilukkoon. Elämänne on hukassa, jos viivytte!"
Ei kuulunut mitään uutta hätähuutoa sen jälkeen, kun avainta oli
viime kerran kierretty lukossa, ei mitään ääntä, joka todisti
hänen vielä elävän. Minä en kuullut mitään muuta ääntä kuin
liekkien ritinää ja rätinää ja rikkimeneväin ikkunaruutujen kovaa
kilahtelemista.
Katsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut
lyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti
riistäneen häneltä kaiken käsityksen -- hän seurasi minua kuin
koira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten
ja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä,
ett'ei heistä olisi minulle mitään apua.
Tuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen
päähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin
hänet sakariston seinän luo. "Seisokaa hiljaa", sanoin minä, "ja
pidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle,
lyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa."
Mies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin
kiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin
vuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle.
Kiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä
päästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään.
Minä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat
kappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin
villipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat
liekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja
tehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani.
Minä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat
korkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan
kasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli
noussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän
harvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina,
kokoutui alas kirkkomaalle -- milloin näkyivät he selvästi
kamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan,
tukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja
kuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!
Tämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni
avulla laskeusin minä taasen maahan.
"Ottakaa tänne kirkon avain!" huusin minä lukkarille. "Meidän täytyy
koettaa sitä tietä -- kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä
sisäoven sisään."
"Ei, ei!" valitti ukko. "Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat
sisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa -- hän on tomu ja
tuhka tähän aikaan!"
"Kaupungista nähdään kyllä tuli", sanoi eräs mies takanani. "Siellä
on paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan."
Minä huusin luokseni tätä miestä -- hän näytti olevan ainoa, joka ei
ollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti,
ennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin
voisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta
kaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni,
että tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain
tunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän
häntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka
luja, raskas lukko oli -- kuinka vahva raudoitettu tammiovi --
minä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja
tavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja
hyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja
käyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman
nopeudella. Minä käännyin mieheen: "Onko Teillä kirveenne mukananne?"
-- Kyllä ne olivat. "Ja saha ja köysi?" -- Kyllä, kyllä! Juoksin
alas väkijoukkoon. "Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!"
Nämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen
laji -- rahan nälän -- sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja
liikkumaan. "Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari
käsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!"
He hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään
molemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään,
asumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari
-- vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa.
Palvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet
kasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme
tietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon
lehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru
oli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja
kirvein -- toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin,
katto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä,
josta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista
päistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli -- mitä vastusta
tiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin
voimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään -- se putosi ja
suuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet
ovelle katsoakseen, kirkasivat -- miehet huusivat -- pari kellahti
kumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja
parru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme:
"Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! -- Katsokaa kuinka
liekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin
näyttääkseen meille tietä. -- Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle
-- reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks,
kolme! -- takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti
ja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna
perään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! --
takaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista
sen ympärillä. Vielä pusku -- viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen
sisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus
valtasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä
kuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään --
ylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!"
"Missä hän on?" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin
liekkeihin.
"Hän on tomu ja tuhka", sanoi lukkari. "Ja kirjat ovat tomu ja tuhka
-- ja, oi! kirkko on pian myöskin."
Kaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu
hiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.
Kuulkaa!
Kova, rämisevä ääni kaikui etäältä -- hevosten kavioin kopina, jotka
lähenivät lähenemistään täyttä neliä -- niin, ensin hiljainen, pian
yhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina.
Paloruisku oli tuotu.
Väki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä
muiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin
hänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä.
"Pelastakaa kirkko!" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin
miehistö jo olisi voinut kuulla häntä. "Pelastakaa kirkko!"
Ainoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti
tuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä,
pudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä,
vaan kuiskasi hän vain vielä kerran: "Missä hän on?"
Kymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana
olevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston
käytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi
voinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut -- voimani
tyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä
nyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet
riipuksissa -- silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.
Näin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit
pienenivät -- savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui
sen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys -- sitten lähestyi
poliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui --
sitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja
poistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän
mennä.
Kävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti
syrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä
autiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki
taas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä
näkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla
parhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.
Tiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes
ne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja
vastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:
"Ovatko he löytäneet hänet?" -- "Ovat." -- "Mistä?" -- "Hän makasi
pää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten." -- "Mitä ovea vasten?" --
"Kirkkoon johtavaa." -- "Ovatko hänen kasvonsa palaneet?" -- "Ei." --
"Ovatpahan." -- "Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet." -- "Hänhän
makasi kasvoillaan, sanon minä." -- "Kuka hän oli?" -- "Eräs lordi,
sanotaan." -- "Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir -- jokin sir merkitsee
vain aatelismiestä." -- "Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin." --
"Eipähän." -- "Merkitseepä." -- "Miksi hän meni sakaristoon?" -- "Ei
ainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma." --
"Tekikö hän sen tarkoituksella?" -- "Olisiko hän tahtoen polttanut
itsensä!" -- "En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa.
Näyttääkö hän kamalalta?" --. "Kauhealta! Mutta kasvot eivät
kuitenkaan juuri pahasti palaneilta." -- "Eikö täällä ole ketään,
joka tuntee hänet?" -- "Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa." --
"Kuka?" -- "Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei
luota häneen." -- "Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka
hän on?" -- "Hiljaa! --" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi
silmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.
"Missä on se gentleman, joka koetti pelastaa hänet?" kysyi tämä ääni.
"Tässä, herra -- tässä hän on!" Joukko hartaita kasvoja kääntyi
minua kohden ja tusinoittain innokkaita käsivarsia raivasi tien läpi
väkijoukon. Oikeuden palvelija tuli luokseni lyhty kädessään.
"Tätä tietä, olkaa hyvä, herra", sanoi hän rauhallisesti.
Minä en voinut vastata hänelle enkä tehdä mitään vastarintaa, kun
hän otti minua käsivarresta. Minä koetin sanoa, ett'en minä koskaan
ollut nähnyt vainajaa hänen elinaikanansa -- ett'ei ollut mahdollista
niin oudon kuin minun todistaa, kuka hän oli. Mutta sanat kuolivat
huulilleni. Minä olin mykkä ja väsynyt ja tahdoton.
"Tunnetteko häntä, herra?"
Minä seisoin miesten ympäröimänä. Kolme heistä piti lyhtyä aivan
maassa. Kaikkien katse oli äänettömän odotuksen vallitessa kiintynyt
minuun. Minä tiesin, mikä oli jalkojeni juuressa -- minä tiesin,
miksi he pitivät lyhtyä niin alhaalla.
"Voitteko Te todistaa, kuka hän oli, herra?"
Silmäni laskeutuivat hitaasti. Ensin en minä nähnyt mitään muuta kuin
palasen karkeaa purjekangasta. Sadepisarain rapse sitä vastaan kuului
selvästi kamalassa hiljaisuudessa. Minä siirsin katseeni kankaan
yläkulmaan, ja siinä -- siinä kellervässä lyhdyn valossa näkyivät sir
Percivalin elottomat kasvot jäykkinä, hirveinä ja mustina.
Siten näin minä hänen ensi ja viime kerran. Niin tahtoi Jumala, että
hänen ja minun piti kohdata toisemme.