Minä läksin talosta siinä vakuutuksessa, että rouva Catherick oli
vasten tahtoansa johtanut minua askeleen eteenpäin. Ennenkun minä
olin ennättänyt poiketa lähimmälle kadulle torin kulmasta, kiintyi
huomioni siihen, että joku äkkiä lukitsi oven takanani. Minä käännyin
ja näin vantteran, mustapukuisen miehen seisovan sen talon portailla,
joka, mikäli minusta näytti, oli lähinnä rouva Catherickin asuntoa.
Mies tuli käyden kiiruisin askelin sitä kulmaa kohden, johon minä
olin seisahtunut. Minä tunsin heti hänet siksi, joka oli kulkenut
edelläni Blackwater-Parkiin käydessäni siellä ja joka oli koettanut
haastaa riitaa kanssani.
Minä seisoin hiljaa saadakseni tietää, oliko hänellä tälläkin kertaa
aikomus ryhtyä tekemisiin kanssani. Kummastuksekseni meni hän ohi
nopein askelin lausumatta sanaakaan ja edes katsomattakaan minuun.
Tämä oli niin vastakkaista sille, mitä minä olin häneltä odottanut,
että uteliaisuuteni tai paremmin sanoen epäluuloni heräsivät, ja minä
päätin seurata häntä voidakseni mahdollisesti huomata, mitä hänellä
oli tekemistä tässä kaupungissa. Ottamatta selvää, näkikö hän minut
vai ei, seurasin minä häntä. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen ja
astutti minua perässään suorinta tietä rautatieasemalle.
Juna oli juuri lähtemäisillään ja kaksi tai kolme viime hetkessä
saapunutta matkustajaa tunkeili pienen lippuaukon ympärillä. Minä
menin heidän luokseen ja kuulin selvään miehen pyytävän lippua
Blackwaterin asemalle. Otin selville, että hän todellakin matkusti
tällä junalla, ennenkun poistuin paikalta.
Minä voin vain yhdellä tavalla selittää, mitä minä juuri nyt
olin nähnyt ja kuullut. Olin varma, että mies oli tullut rouva
Catherickin asunnon viereisestä talosta. Luultavasti oli hän sir
Percivalin määräyksestä oleskellut siellä saadakseen selville,
enkö minä ennemmin tahi myöhemmin kävisi rouva Catherickin luona.
Hän oli epäilemättä nähnyt minun sekä menevän että tulevan ja sen
jälkeen kiiruhtanut ensi junaan matkustaakseen Blackwater-Parkiin
ja tehdäkseen ilmoituksen sir Percivalille, joka niine tietoineen,
jotka hänellä varmaan oli minun puuhistani, luonnollisesti saapuisi
tälle paikalle ollakseen saapujia, jos minä päättäisin matkustaa
Hampshireen. Muutamain päiväin kuluttua tapaisimme hän ja minä varsin
uskottavasti toisemme.
Millainen tulos olisikin, päätin minä kumminkin epäämällä toteuttaa
yritykseni, lujasti silmäten siihen päämäärään, jonka koetin
saavuttaa, pysähtymättä tai väistämättä sir Percivalia tai jotakuta
muuta. -- Se suuri edesvastaus, joka raskaasti painoi minua --
edesvastaus sovittaa pienimmätkin toimeni niin, ett'eivät ne johtaisi
Lauran pakopaikan löytämiseen -- ei ahdistanut minua ollenkaan
Hampshiressä. Welminghamissa voin minä kuljeskella mieleni mukaan ja
jos minä sattumalta laiminlöin tarpeelliset varovaisuustoimenpiteet,
niin ei kumminkaan kukaan muu kuin minä itse kärsisi siitä.
Poistuessani asemalta alkoi jo hämärtää. Ja kun minä pimeän tultua,
en voisi tehdä mitään tutkimuksia tällä vieraalla paikkakunnalla,
läksin lähimpään ravintolaan ja tilasin päivälliseni ja huoneen
yöksi. Tämän tehtyä kirjoitin minä Marianille ilmoittaakseni
hänelle, että kaikki oli hyvin ja että minulla oli hyviä toiveita
onnistua. Lähteissäni Lontoosta olin minä pyytänyt häntä osoittamaan
ensimmäisen kirjeensä, jonka minä toivoin saavani huomisaamuna,
Welminghamin postikonttoriin ja minä pyysin häntä lähettämään
seuraavan kirjeen samalla osoitteella. Jos minä sattumalta olisin
matkustanut pois kaupungista sen saapuessa, voin minä helposti saada
sen kirjoittamalla postinhoitajalle.
Ravintola tuli myöhemmin illalla aivan typi tyhjäksi. Minulla oli
häiritsemätön tilaisuus miettiä kaikkea, mitä tänään iltapäivällä
oli tapahtunut. Ennenkun minä menin levolle, olin minä huolellisesti
muistutellut kummallisen keskusteluni rouva Catherickin kanssa alusta
loppuun ja tarkoin tutkinut niiden päätelmäin arvon, jotka minä aivan
äkkiä olin päivällä ehtinyt tehdä.
Vanhan Welminghamin kirkon sakaristo oli se lähtökohta, josta
ajatukseni hitaasti ja tutkien johti kulkuansa kaikkeen siihen, mitä
minä olin kuullut rouva Catherickin lausuvan, kaikkeen siihen, mitä
minä hänen luonaan olin huomannut kummallista ja epäilyttävää.
Kun rouva Clements ensin mainitsi sakariston ympäristön sir
Percivalin ja rouva Catherickin salaisten kohtausten paikkana,
pidin minä tätä vain varsin kummallisena. Ja tämän kummallisuuden
tunteen vallitessa olin minä keskustelussa jälkimäisen kanssa vain
kokeeksi lausunut muutamia sanoja keskustelusta "kirkkomaalla
sakariston vieressä" -- asia, joka näytti minusta vain toisarvoiselta
sivuseikalta ja joka puhuessani muistui mieleeni. Minä olin
valmistautunut siihen, että hän vastaisi minulle hämmentyneenä tai
suuttuneen, mutta se sanomaton pelko, joka valtasi hänet lausuessani
nämä sanat, oli minulle täydellinen yllätys. Minä olin jo kauan
ennen ajatuksissani yhdistänyt sir Percivalin salaisuuden johonkin
salattuun, vakavaan rikokseen, jonka rouva Catherick tiesi, mutta
tätä pitemmälle en minä ollut mennyt. Mutta nyt oli tämän naisen
äkkinäinen kauhistus enemmän tai vähemmän suoranaisesti asettanut
tämän rikoksen yhteyteen sakariston kanssa ja saattanut minut
käsittämään, että hän oli ollut enemmän kuin todistaja -- hän oli
epäilemättä ollut osallinen rikokseen.
Mikä oli tämä rikos? Minä aloin tulla siihen vakuutukseen, että se
oli samalla kertaa sekä halpamainen että vaarallinen -- muutoin ei
olisi rouva Catherick toistanut minun sanojani sir Percivalin valtaan
nähden niin selvällä halveksumisella -- siis törkeä ja vaarallinen
rikos, johon hän oli ottanut osaa, ja se rikos oli yhteydessä kirkon
sakariston kanssa.
Seuraava kohta vei minut vielä askeleen etemmäksi.
Rouva Catherickin huomattava sir Percivalin halveksuminen ulottui
nähtävästi tämän äitiinkin. Hän oli puhunut mitä katkerimmalla ivalla
siitä ylhäisestä perheestä, josta sir Percival polveutui -- "ainakin
äidin puolelta". Mitä tämä merkitsi? Oli ainoastaan kaksi selitystä:
Joko oli äiti alhaissukuinen tai oli hänen kunniallaan jokin varjo,
jonka sekä rouva Catherick että sir Percival salaisuudessa tunsivat.
Ensinmainitun näistä selityksistä voin minä vain löytää hakemalla
kirkonkirjoista hänen vihkimätodistuksensa ja saamalla siten tietää
hänen nimensä ja sukunsa johdatukseksi vastaisille tutkimuksilleni.
Mutta jos toiselta puolen viimemainittu olettamus oli oikea, niin
mikä tahra oli hänen arvollansa? Kun minä muistelin niitä tietoja,
joita Marian oli antanut minulle sir Percivalin vanhemmista ja siitä
merkillisen yksitoikkoisesta elämästä, jota he viettivät, niin heräsi
mielessäni kysymys, eikö ollut mahdollista, ett'ei hänen äitinsä
koskaan ollut naimisissa hänen isänsä kanssa. Tästäkin tekisivät
kirkonkirjat parhaiten selvää. Mutta minkä seurakunnan rekisterissä
he olisivat vihittyinä? Tähän kysymykseen nähden palasin minä taas
niihin päätelmiin, joita minä olin tehnyt, ja sama ajatusvoima,
joka jo oli huomannut tehdyn rikoksen paikan, saattoi minut nytkin
uskomaan, että vihkimätodistus täytyi olla Vanhan Welminghamin
sakaristossa.
Nämä olivat tulokset käynnistäni rouva Catherickin luona -- nämä ne
kaikenlaiset mietteet, jotka, uskollisesti viitaten samalle taholle,
ratkaisivat minun toimenpiteitteni suunnan huomispäivänä.
Aamu oli raskas ja pilvinen, mutta silti ei satanut. Minä jätin
matkareppuni ravintolaan ja kysyttyäni tietä läksin jalkaisin Vanhan
Welminghamin kirkolle. Kuljin hieman yli kaksi peninkulmaa maata,
joka koko ajan hitaasti kohosi.
Korkeimmalla paikalla oli kirkko -- vanha, ajan pahoin pitelemä
rakennus, jonka sivuilla oli raskaat tukipylväät ja keskellä
jykeä, nelikulmainen torni. Vastapäisellä puolella oleva sakaristo
ulkoni kirkosta ja näytti olevan samanikäinen. Ympärillä näkyi
useammassa kohden sen kauppalan jäännöksiä, jonka rouva Clements
oli kuvannut minulle omaksi ja miehensä muinoiseksi kotipaikaksi.
Ne olivat huomattavimmat asukkaat kauan sitten hyljänneet uuden
kaupungin takia. Muutamat taloista olivat revitty tyyten alas
paitsi ulkomuureja, toiset olivat saaneet seisoa vähitellen
rapistuakseen, ja muutamissa asui vielä ihmisiä, jotka nähtävästi
kuuluivat köyhimpään luokkaan. Se oli autio taulu -- eikä kumminkaan
synkeimmässä rappiotilassaan niin autio kuin se uusi kaupunki, josta
äsken olin poistunut. Täällä voi silmä kiintyä kellastuneisiin,
suuriin, laveihin ketoihin ja maatiloihin; täällä oli joukko puita,
jotka, vaikkakin lehdettömiä, poistivat maiseman yksitoikkoisuuden ja
johtivat ajatuksen kesään ja varjoisiin lehtoihin.
Kun minä tulin esille kirkon takapuolelta ja kuljin ohi muutamien
hyljättyjen asuinrakennusten etsiäkseni lukkaria, näin minä kaksi
miestä, jotka olivat seisoneet kätkössä erään muurin takana, astuvan
esiin ja seuraavan minua. Pitempi heistä, vahva, leveäharteinen mies,
metsänvartijan puvussa, oli minulle tuntematon; toinen oli yksi
niistä miehistä, jotka vainosivat minua Lontoossa käydessäni herra
Kyrlen luona. Minä olin silloin tarkoin katsellut häntä ja minä olin
varma, että se oli juuri hän, jonka minä nyt näin.
He eivät yrittäneetkään puhutella minua ja pysyttelivät tarpeellisen
matkan päässä, mutta heidän oleskelunsa syy kirkon läheisyydessä
oli kumminkin varsin selvä. Oli niin kuin olin odottanutkin -- sir
Percival oli jo varustautunut taisteluun minua vastaan. Käyntini
rouva Catherickin luona oli ilmoitettu edellisenä iltana, ja nyt
seisoivat molemmat miehet vartioimassa kirkon lähellä, odottaen
tulisinko minä näköisälle Vanhassa Welminghamissa. Jos minä olisin
tarvinnut joitain enempiä todistuksia siitä, että minun tutkimukseni
olivat suuntautuneet oikealle tolalle, niin olisi nyt tehty
suunnitelma vakoilla minua ollut täysin riittävä.
Minä kuljin edelleen, kunnes minä tulin erään vielä asutun talon
luo, jota ympäröi pieni keittiöpuutarha, jossa muuan mies oli
työskentelemässä. Hän neuvoi minulle tien lukkarin taloon, joka
jonkun matkan päässä oli aivan yksin hyljätyn kauppalan rajalla.
Lukkari oli huoneessa ja pani parhaillaan päällystakkia päälleen.
Hän oli iloisa, ystävällinen ja puhelias ukko, jolla oli varsin
epäedullinen ajatus -- mikäli minä pian huomasin -- siitä paikasta
missä hän eli, ja itsetyytyväinen ylemmyyden tunne naapureihinsa
nähden sen suuren merkkitapauksen johdosta että hän kerran oli ollut
Lontoossa.
"Olipa hyvä, että tulitte niin aikaisin herra", sanoi vanhus, kun
minä esitin käyntini syyn. "Kymmentä minuuttia myöhemmin en minä
olisi ollut kotona. Pitäjän asiat, herra voitte uskoa, että on varsin
paljon kulkemista minun ikäiselleni miehelle, ennenkun kaikki on
toimitettu. Mutta näettekö, herra, ukko on vielä ketterä ja reipas
eikä ole koskaan valittanut väsyneitä jalkoja! Niin kauan kun mies
ei valita koipiansa, kelpaa hän vielä johonkin. Ettekö Tekin samoin
ajattele, herra?"
Sillä välin otti hän avaimet takan nurkkauksessa olevasta koukusta
ja sulki oven perästämme. Ja jatkaen yksinpuheluaan sanoi hän
tyytyväisellä äänellä, ikäänkuin mielihyvissään siitä, että on vapaa
kaikista perhehuolista.
"Minulla ei ole ketään, joka touhuaisi ja puuhaisi kotitaloudessani.
Vaimoni lepää haudassa, ja lapseni ovat kaikki naimisissa. Huono
paikka tämä, eikö niin, herra? Mutta seurakunta on suuri -- kuka
tahansa ei voisi hoitaa tätä paikkaa, sen sanon. Hyvät tiedot tekevät
asian mahdolliseksi, ja minä olen saanut oppia, mitä tarvitaan ja
hieman enemmänkin. Minä voin puhua yhtä hyvää englannin kieltä kuin
kuningatarkin -- Jumala varjelkoon kuningatarta! -- ja se on jo
enemmän kuin useimmat muut henkilöt tällä paikkakunnalla osaavat. Te
olette Lontoosta arvatakseni, herra? Minä olin Lontoossa 25 vuotta
sitten. Mitäpä uutta tapahtuu siellä tähän aikaan?"
Rupattaen tällä lailla saattoi hän minut sakaristoon. Minä katsoin
ympärilleni nähdäkseni molemmat vakoojat. En kumminkaan voinut heitä
missään huomata. Nähtyään, että minä käännyin lukkariin hankkiakseni
tietoja, olivat he luultavasti kätkeytyneet johonkin, josta he
vapaasti voivat valvoa toimiani.
Sakariston ovi oli tamminen, raskas ja vanha sekä vahvoilla
rautakoristeilla siloteltu; lukkari asetti suuren, raskaan avaimensa
lukkoon sellaisella kasvojen ilmeellä, joka osoitti hänen tietävän,
että tässä on vaikea työ edessä, jonka onnistumisesta hän itsekään ei
ollut varma.
"Minun on pakko saattaa Teidät sisään tätä tietä, herra", sanoi
hän, "sillä ovi, joka johtaa kirkosta tänne, on sakariston puolelta
lukittu. Muutoin olisimme me voineet mennä sitä tietä. Tämä lukko on
kauhean vaikea avata. Se on kuin vankilan oven lukko; se on monta
kertaa mennyt umpilukkoon, ja minä olen ainakin viisikymmentä kertaa
maininnut asiasta kirkon isännöitsijälle ja vaatinut hankkimaan
uutta. -- Hän sanoo silloin aina: 'Minä katson' -- ja siihen asia
jää. Ah, koko tämä paikka on sellainen rääsynurkka, jota ei ollenkaan
voi verrata Lontooseen, vai kuinka, sir? Me nukumme täällä! Emme
seuraa ollenkaan aikaamme."
Hetkinen väännettyä ja kierrettyä avainta antoi raskas lukko
vihdoinkin perään, ja lukkari avasi oven. Sakaristo oli suurempi
kuin oli voinut kirkon ulkopuolelta päättää. Se oli pimeä ja synkkä
vanha huone, joka oli matala ja jonka katossa ristihirret olivat
näkyvissä. Pitkin kahta sivua pitkin niitä seiniä nimittäin, jotka
olivat lähinnä kirkkoa, oli hautoja ja raskaita kaappeja, jotka
olivat madon kalvamia ja vanhuuden halkomia. Erään kaapin koukuissa
riippui useampia messupaitoja, jotka pullottivat kummallisissa
kääröissä -- olisi tarvinnut vain pari koipea niiden alle voidakseen
huvitella näkevänsä joukon menneitä seurakunnan paimenia, jotka
kaikessa toveruudessa olivat yhdessä siihen hirttäytyneet. Lattialla,
messupaitojen alla, oli kolme sälylaatikkoa kannet puoleksi auki
ja joukko oljenkorsia pistäytyen ulos halkeamista ja rei'istä
joka sivulta. Niiden takana eräässä nurkassa oli koko tomuisia
ja kellastuneita papereja, joista jotkut olivat käärityt kuin
arkkitehdin piirustukset, toiset sitä vastoin lankaan pujotettuina
ja muistuttaen kirjeitä tai laskuja. Huone oli muinoin saanut
valaistuksensa yhdellä seinällä olevasta pikku ikkunasta; tämä oli
kumminkin nyt muurattu kiinni ja korvattu kattoikkunalla. Ilma
huoneessa oli raskas ja tukahduttava. Tukahduttava se oli sitäkin
enemmän, kun kirkkoon johtava ovi oli suljettu. Tämäkin ovi oli
tamminen sekä lukittu alhaalta ja ylhäältä.
"Meillä sietäisi olla täällä hieman siistimpää, ettekö ajattele niin,
herra?" kysyi iloisa lukkari. "Mutta mihin pitäisi Teidän mielestänne
yhtyä näin hyljätyllä paikalla? Katsokaahan nyt vain esimerkiksi
näitä sälylaatikoita. Tässä ne nyt ovat olleet vuoden tai kauemmin
valmiina Lontooseen vietäviksi -- niin tässä ovat ne rojuina ja tässä
tulevat ne olemaan niin kauan, kun ne kestävät koossa. Minä sanon
vielä kerran, herra, mitä minä jo sanoin: tämä ei ole Lontoo. Täällä
me nukumme. Me emme seuraa ollenkaan aikaamme!"
"Mitä on sälylaatikoissa?" kysyin minä.
"Saarnatuolin vanhain puuleikkausten palasia, alttariseinustan
vuorauksia ja urkulehterin kuvia", sanoi lukkari. "Kaksitoista
apostolia puuhun leikattuna -- mutta ei yhdelläkään ole nenää
jäljellä. Kaikki on rikkinäistä, madon kalvamaa ja syrjiltään
vahingoittunutta -- kaikki tyyni haperaa kuin posliini ja yhtä vanhaa
kuin kirkko, jollei vanhempaakin."
"Ja miksi pitää ne lähetettämän Lontooseen? Korjattaviksiko?"
"Niin juuri, herra. Korjattaviksi ja missä se ei ole mahdollista,
paikattaviksi uudella puulla. Mutta, näettekös, herra, rahat
loppuivat -- ja siinä sitä nyt ollaan odottamassa uutta
listakeräystä, minkä merkintään ei kukaan näytä olevan halukas. Siitä
on nyt vuosi vierinyt. Kuusi herraa söi päivällistä yhdessä sen asian
kunniaksi uuden kaupungin ravintolassa. He pitivät puheita ja tekivät
päätöksen ja kirjoittivat nimensä ja painattivat keräyslistoja
herra, joissa tulipunaiset götiläiset kirjaimet loistivat, joissa
puhuttiin paljon siitä, kuinka häpeä oli jättää kirkko ja kalliit
puuleikkaukset korjaamatta ja niin edespäin. Tuossa lojuvat nyt
kaikki keräyslistat, joita ei voitu jakaa ulos, arkkitehdin
piirustukset ja kustannusarvio sekä koko kirjevaihto, joka päättyi
siihen, että kaikki alkoivat kieroon katsella toisiansa -- kaikki
on tuossa nurkassa sälylaatikoiden takana. Ensin tuli hieman rahaa
-- mutta mitäpä voi odottaa, kun ei olla Lontoossa? Ne riittivät
juuri parhaiksi rikkinäisten veistosten asettamiseen laatikoihin,
kustannusarvion teettämiseen ja keräyslistojen painattamiseen -- eikä
sitten ollut penniäkään jäljellä. Kuitenkin ovat laatikot tässä,
kuten olen sanonut. Ei ole mitään paikkaa, johon ne muuttaisimme
-- ei kukaan uudessa kaupungissa välitä meistä -- me olemme täällä
nurkassamme aivan unhotettuina. -- Sakaristo tulee rojuhuoneeksi --
kukapa voi auttaa sitä? Kas siinäpä olisi asia, jonka minä tahtoisin
tietää."
Haluni saada tutkia kirkonkirjoja ei kehoittanut minua erityisesti
seuraamaan vanhuksen rupatusta. Minä olin hänen kanssaan yhtämieltä,
ett'ei kukaan voinut auttaa sitä seikkaa, että sakaristo näytti
siivottomalta -- ja esitin sitten, että me muitta mutkitta kävisimme
asiaamme käsiksi.
"Niin, niin, aivan oikein -- kirkonkirjat!" sanoi lukkari ottaessaan
pienen avainnipun taskustaan. "Kuinka vanhoja Te tahdotte nähdä,
herra?"
Marian oli sanonut minulle sir Percivalin iän puhuessamme hänen
tulevasta avioliitostaan Lauran kanssa. Hän oli silloin kuvannut
hänet 45-vuotiaaksi. Tämän laskun mukaan huomasin minä, että hänen
oli täytynyt syntyä 1804 ja että minä huoleti voin alkaa tutkimukseni
tämän vuoden lopusta.
"Haluan alkaa vuodesta 1804", sanoin minä.
"Kummalleko puolelle, herra?" kysyi lukkari. "Eteenkö vai taaksepäin
siitä vuodesta?"
"Taaksepäin, menneeseen aikaan."
Hän avasi erään kaapin oven -- sen, jonka vieressä messupaidat
riippuivat, ja otti esiin suuren, likaisiin, ruskeisiin nahkakansiin
sidotun kirjan. Minua kummastutti kirkonkirjan epävarma
säilytyspaikka. Kaapin ovi oli kiero ja huojuva ja lukko mitä
huonoin ja pienin. Minä olisin helposti voinut vääntää sen auki
kävelykepilläni.
"Katsotaanko tämän olevan kirkon asiakirjain turvallinen
säilytyspaikka?" kysyin minä. "Minun mielestäni pitäisi niin tärkeän
kirjan kuin tämän olla varmemman lukon takana ja säilytettynä
tulenkestävässä kaapissa."
"No, senpä sanon, että tämä on varsin merkillistä!" sanoi lukkari,
sulkien kirjan samassa kun oli avannutkin sen ja taputtaen hiljaa
sen kantta. "Juuri samat sanat, kuin minun vanhalla herrallani ja
opettajallani oli tapana lausua kerta toisensa jälkeen monta, monta
vuotta sitten. 'Miksi ei säilytetä kirkonkirjaa' -- hän tarkotti
juuri tätä kirjaa, jota minä nyt pidän kädessäni, 'miksi ei säilytetä
kirkonkirjaa tulenkestävässä kaapissa?' Sitä en kuullut hänen
lausuvan yhtä, vaan satoja kertoja. Hän oli asianajaja siihen aikaan
ja sen lisäksi tämän kirkon kirjuri. Reipas ja komea vanha herra --
ja täynnään omituisia päähänpistoja, voitte uskoa sen, herra. Niin
kauan kuin hän eli, piti hän jäljennöskirjaa tästä Knowlesburyssa
olevassa konttoorissaan, mihin hän teki kaikki muistoonpanot kuin
tähänkin. Te tuskin uskotte minua, mutta kumminkin on totta, että
hänellä oli määrätyt päivänsä -- yksi tai kaksi joka vuosineljännes,
jolloin hän vanhalla valkoponyllaan ratsasti tänne kirkolle omin
silmin verratakseen jäljennöstä ja kirkonkirjaa. 'Miten voin minä
tietää', oli hänen tapansa lausua -- 'miten voin minä tietää, ett'ei
kirkonkirjaa täältä sakaristosta voida varastaa tai hävittää.
Miks'ei sitä säilytetä tulenkestävässä kaapissa? Miks'en minä voi
saada muita olemaan yhtä varovaisia kuin itsekin? Voihan jonakin
päivänä onnettomuus tapahtua -- kun kirkonkirja on poissa, ymmärtää
seurakunta kyllä minun jäljennökseni arvon,' Näin puhuttuaan oli
hänen tapansa ottaa hyppysellinen nuuskaa ja katsoa ympärilleen niin
tyytyväisenä kuin prinssi. Niin hänen vertaistaan järjestyksenpidossa
ja hoidossa hoitaa asioitaan ei ole helppo löytää nykyaikaan. Vieläpä
Lontoossakin luulisin minä Teidän olevan vaikeaa löytää hänen
vertaistaan. Minkä vuoden sanoitte? Oliko se 1804?"
"1804", vastasin minä, itsekseni päättäen olla antamatta vanhukselle
enää tilaisuutta rupattamaan, ennenkun minä olin katsellut
vihkimätodistukset läpi.
Lukkari pani nenälleen silmälasit ja käänteli kirjan lehteä, muistaen
huolellisesti kastaa etusormeaan ja peukaloaan joka kolmannella
lehdellä. "Kas tässä se on, herra!" sanoi hän, lyöden samassa kätensä
tyytyväisenä avattuun kirjaan. "Tässä on se vuosi, jota Te halusitte
nähdä."
"Kun en tietänyt, missä kuussa sir Percival oli syntynyt, aloin
minä vuoden ensi puoliskosta. Rekisteri oli vanhan mallinen, kaikki
todistukset olivat kirjoitetut viivoittamattomille sivuille, ja joka
vihkimätodistuksen jälkeen oli vedetty viiva musteella.
"Minä tulin vuoden 1804 alkuun löytämättä mitään todistusta tästä
avioliitosta, jatkoin sen jälkeen etsimistäni meidän ajastamme koko
joulukuun 1803, koko marraskuun ja lokakuun, koko -- ei, ei koko
syyskuuta. Tämän kuun alusta löysin minä hakemani avioliiton!
"Huolellisesti tarkastin minä registeriin merkitsemistä. Se oli
tehty sivun alimpaan osaan, ja kun tila oli niukka, oli se enemmän
ahdattu kuin muut vihkimätodistukset. Heti yläpuolella oleva
herätti huomiotani sen takia, että sulhasen ristimänimi oli sama
kuin minunkin. Seuraava sitä vastoin kiinnitti katsettani aivan
toisesta syystä: se otti nimittäin seuraavalla sivulla ylimpänä
suuren tilan, koska kaksi veljestä samalla kertaa oli vihitty. Sir
Felix Glyden vihkimätodistus ei ollut missään suhteessa huomattava
lukuunottamatta sitä tilaa, jonka se otti alimpana sivulla. Tiedot
hänen puolisostaan olivat aivan niin kirjoitetut, kuin tällaisissa
tapauksissa on tavallista. Hänestä oli merkitty: 'Cecilia Jane
Elster, Park-View Cottagesta Knowlesbury, aatelismies Patrick
Elster-vainajan ainoa tytär, asui ennen Bathissa.'
"Minä merkitsin koko todistuksen taskukirjaani ja tunsin sitä
tehdessäni itseni sekä empiväksi että alakuloiseksi yritykseni
suhteen. Tämän salaisuuden, jonka minä aina tähän silmänräpäykseen
asti olin uskonut selville saavani, jäljille näytti nyt olevan
vaikeampi päästä kuin koskaan ennen.
"Mitkä käsitykset selvittämättömästä salaisuudesta olivat vahvistuneet
käyntini takia sakaristossa? Ei kerrassaan mitkään. Mitkä tiedot
olin minä saanut lady Percivalin kunnian otaksuttujen tahrain
suhteen? Ainoa tieto, jonka minä olin saanut, puolusti hänen
mainettansa. Uusia epäilyksiä, uusia vaikeuksia, uusia viivytyksiä
näyttäytyi minulle loppumaton jono. Mihin pitäisi minun tästä lähtien
ryhtyä? Ainoa keino, joka minulla mielestäni oli, oli tämä: Minun
pitäisi tehdä tiedusteluja neiti Elster'in, Knowlesburysta, nähden
toivossa päästä, huomaamalla syy rouva Catherickin halveksumiseen
sir Percivalin äitiä kohtaan, askel lähemmäksi tämän arvoituksen
ratkaisemista.
"Oletteko löytänyt haluamanne tiedon, herra?" kysyi lukkari, kun minä
suljin kirkonkirjan.
"Kyllä", vastasin minä, "mutta kumminkin on minulla vielä muutamia
kysymyksiä tehtävänä. Otaksun, että se pappi, joka 1803 oli
seurakunnan pastorina, ei elä enään?"
"Ei eläkään herra! Hän kuoli kolme tai neljä vuotta ennen minun
tänne tulemistani -- ja se tapahtui armon vuonna 27. Minä sain tämän
paikan, herra", jatkoi puhelias, vanha ystäväni, siten, "että entinen
lukkari jätti sen aivan yht'äkkiä. Ihmiset puhuvat, että hänen
vaimonsa ajoi hänet pois kotoa -- vaimo elää vielä ja asuu uudessa
kaupungissa. En tiedä oikein, onko juttu tosi; kaikki mitä tiedän, on
paikan saantini. Herra Wansborough hankki minulle sen -- sen vanhan
herran poika, josta minä jo olen puhunut. Hän on nyt kirkonkirjuri,
aivankuin hänen isänsä oli ennen häntä."
"Sanoitteko Te, että Teidän entinen opettajanne asui Knowlesburyssa?"
kysyin minä, koettaen muistaa pitkää juttua vanhan koulun järjestystä
rakastavasta miehestä, jolla puhelias ystäväni oli väsyttänyt minut,
ennenkun hän oli avannut kirkonkirjan.
"Niin, niin se oli, herra", vastasi lukkari. "Vanha herra Wansborough
asui Knowlesburyssa ja siellä asuu hänen poikansakin."
"Te sanoitte juuri nyt, että hän on kirkonkirjuri, kuten hänen
isänsäkin oli. Minä en ole oikein selvillä, tiedänkö minä, mitä sillä
tarkoitetaan."
"Todellako herra? Ja Te kumminkin tulette Lontoosta! Jokaisella
seurakunnalla on kirkonkirjurinsa ja lukkarinsa. Lukkari on sellainen
mies kuin minä, lukuunottamatta sitä, että minulla on paljon enemmän
tietoja kuin useimmilla heistä -- vaikka minä en tosiaankaan tahdo
kehuskella niillä. Kirkonkirjurin paikkoja etsivät lakimiehet, ja
jos on jotain kirjoittamista tai jotain lakialaa ajettava kirkon
puolesta, toimittavat he sen. Se tapahtuu samalla tavoin kuin
Lontoossa. Jokaisella kirkolla on siellä kirjurinsa, ja voitte olla
varma, että ne kaikki ovat lakimiehiä."
"Siis otaksun minä, että nuori herra Wansborough on myöskin lakimies?"
"Luonnollisesti, herra! Hänellä on konttorinsa Highstreet'in varrella
Knowlesburyssa -- samassa paikassa jossa hänen isällään oli ennen
häntä. Lukemattomia kertoja olen minä lakaissut sitä konttoria ja
nähnyt vanhan herran ratsastavan ravia valkoponyllansa, kääntävän
päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle pitkin koko katua ja
nyökkäävän kaikille ihmisille! Uskokaapas vain että hänellä oli
jotakin arvoa! Hänen olisi pitänyt elää Lontoossa!"
"Kuinka pitkältä on Knowlesburyyn täältä?"
"Oh, sinne on varsin pitkältä", sanoi lukkari liioittelevalla
käsityksellään matkan pituudesta ja sillä elävällä kuvittelulla
vaikeudesta siirtyä paikasta toiseen, joka on ominainen maaseudun
asukkaille. "Lähes 5 peninkulmaa, saan minä sanoa Teille!"
Oli vielä aikainen aamupäivä. Päivän pitäisi riittää kävelyyn
Knowlesburyyn ja sieltä takaisia. Eikä luultavasti olisi kaupungissa
ketään muuta henkilöä, joka paremmin voisi antaa minulle tietoja
siitä arvonannosta ja yhteiskunnallisesta asemasta, mikä sir
Percivalin äidillä oli ennen naimisiin menoaan, kuin paikkakunnan
asianajaja. Aikoen heti jalkaisin lähteä Knowlesburyyn poistuin minä
siis sakaristosta.
"Tuhat kiitosta, herra", sanoi lukkari minun pistettyäni pikku lahjan
hänen käteensä. "Onko todellakin Teidän tarkoituksenne käydä koko tie
Knowlesburyyn ja tänne takaisin? No no, Teillä on nuoret, terveet
jalat -- se on siunattu asia, vai kuinka? Tämä tie johtaa sinne; Te
ette voi käydä harhaan. Toivoisin, että minulla olisi sama matka kuin
Teilläkin -- on niin hauska puhella henkilöiden kanssa, jotka ovat
tulleet Lontoosta, kun asuu niin syrjäisellä paikkakunnalla kuin
tämäkin. Saa kuulla jotain uutta. Hyvää huomenta, herra -- vielä
kerran suuri kiitos!"
Me erosimme. Kun minä olin poistunut kirkosta kappaleen matkaa,
katsoin minä taakseni -- siinä seisoivat taas molemmat miehet tiellä
ja kolmas heidän seurassaan; tämä kolmas oli se pieni, mustapukuinen
mies, jota minä edellisenä iltana olin seurannut asemalle.
He seisoivat puhelemassa keskenään hetkisen -- sitten erosivat he.
Mustapukuinen meni yksin takaisin Welminghamiin, molemmat toiset
seisoivat paikoillaan nähtävästi aikoen seurata minua niin pian, kun
minä alkaisin kulkea edelleen.
Minä jatkoin kulkuani olematta huomaavinani heidän puuhiansa. He
eivät suututtaneet ollenkaan minua tällä hetkellä -- päinvastoin
voin minä sanoa heidän virkistäneen alakuloiseksi painuvaa mieltäni.
Hämmästyttyäni nähdessäni avioliiton oikein rekisteröidyksi olin
minä unhottanut ne päätelmät, jotka minä tein heidän hiipimisestään
sakariston läheisyydessä. Mutta kun he nyt taasen näyttäytyivät,
muistin minä, että sir Percival oli valmistautunut minun käyntiini
Vanhan Welminghamin kirkolla suoranaisena tuloksena keskustelustani
rouva Catherickin kanssa -- muutoin ei hän olisi asettanut
vakoojiansa sinne väijymään minua. Niin oikein kuin kaikki näyttikin
kirkonkirjassa, oli kumminkin jotakin väärää salattuna siinä. --
Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että oli jotakin tässä
kirkonkirjassa, jota minun ei vielä onnistunut huomata.