Palattuani kotiin käynniltäni rouva Clementsin luona hämmästyin minä
Laurassa tapahtuneesta nähtävästä muutoksesta.
Lempeä kärsivällisyys, jota ei pitkällinen kärsimys koskaan ollut
kukistanut, näytti nyt kerrassaan jättäneen hänen. Turhaan oli
Marian koettamistaan koettanut rauhoittaa häntä. Hän istui pöydän
ääressä, silmät tuijottaen lattiaan ja sormet levottomasti väännellen
toisiaan hänen polvellansa. Minun astuessani huoneeseen nousi Marian
istualtaan äänetön surun ilme kasvoissaan. Hän viivytteli hetkisen
nähdäkseen, katsoiko Laura ylös minun lähestyessäni, ja kuiskaten
minulle: -- "koeta sinä herättää hänet", poistui huoneesta.
Minä istuuduin Marianin jättämälle tuolille, irroitin lempeästi
toisistaan laihtuneet, levottomat sormiraukat ja tartuin hänen
molempiin käsiinsä.
"Mitä sinä ajattelet, Laura? Sano minulle, rakkahani -- koeta sanoa
minulle, mitä se on."
Hän puuhaili itsekseen ja kohotti katseensa silmiini. "En voi tuntea
itseäni onnelliseksi", sanoi hän "en voi olla sitä ajattelematta --."
Hän vaikeni, kumartui hieman eteenpäin ja laski päänsä olkapäälleni
äänettömyydessään niin liikuttavalla avuttomuuden ilmeellä, että se
koski minun sisimpään sydämmeeni.
"Koeta sanoa minulle", toistin minä hiljaa, "miksi et ole onnellinen."
"Minä olen niin avuton -- minä olen vain taakkana teille molemmille",
vastasi hän väsyneesti huoaten. "Sinä teet työtä ja ansaitset rahaa,
Walter, ja Marian auttaa sinua. Mitä voin minä tehdä? Lopulta
pidät sinä enemmän Marianista kuin minusta -- sinä pidät varmaan,
sillä minä en kelpaa mihinkään! Ah, minä pyydän, minä pyydän niin
sydämmellisesti sinulta älä kohtele minua kuin lasta!"
Minä kohotin hänen päätään, pyyhkäisin pois sotkeuneen tukan ja
suutelin hänen otsaansa -- kuihtunut kukkaraukkani, vainottu, onneton
sisareni! "Sinä autat meitä, Laura", sanoin minä, "sinä alat jo tänä
päivänä."
Nousin ylös, asetin hänen piirustuskapineensa järjestykseen ja annoin
ne hänelle taas.
"Tiedäthän, että minä ansaitsen rahaa piirustamalla". sanoin minä.
"Nyt, kun sinä olet tehnyt niin paljon työtä ja niin suuresti
edistynyt, saat sinäkin alkaa ansaita rahaa. Koeta tehdä tämä pikku
piirustus niin sieväksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Kun se on
valmis, otan minä sen mukaan, ja sama henkilö, joka ostaa minun
työni, ostaa tämänkin, minä säilytät kaiken, mitä sinä ansaitset,
omassa kukkarossasi, ja Marian tulee sinun luoksesi pyytämään apua
yhtä usein kuin minunkin luokseni. Ajatteleppas nyt, miten paljon
sinä autat meitä ja kuinka onnelliseksi sinä tunnet itsesi aamusta
iltaan."
Hänen kasvoihinsa tuli harras ilme ja hymy lehahti muutamiksi
sekunneiksi niille. Tänä hetkenä ja kun hän uudelleen otti kynän,
jonka hän oli lykännyt luotansa, oli hän melkein taaskin entinen
Laura.
Minä olin oikein tulkinnut hänen sielunsa äsken heränneen
joustavuuden ja voiman ensimmäiset merkit, jotka hänen
aavistamattaan, ilmenivät siinä harrastuksessa, mitä hän alkoi tuntea
sisareni ja minun toimintaani kohtaan. Kertoessani Marianille, mitä
oli tapahtunut, huomasi hän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka Laura
ikävöitsi työllä antaa elämälleen jotakin merkitystä ja hankkia
siten itselleen sekä omaa että meidän kunnioitustamme. Ja tästä
päivästä pidimme me varovasti vireillä tätä uutta kunnianhimoa,
joka ennusti onnellisempaa, ehkäpä läheistäkin tulevaisuutta. Hänen
piirustuksensa, kun hän on lopettanut ne, kätkettiin huolellisesti
ja minä erotin joka viikko pienen summan tuloistani, joka annettiin
hänelle kuviteltuna maksuna niistä heikoista, arvottomista
piirros-raukoista, joiden ainoa ostaja minä itse olin. Oli vaikeata
kyllä joskus olla ilmaisematta viatonta petostamme, kun hän
tyytyväisenä jätti kukkaronsa auttaaksensa elantoamme ja vakavan
harrastuneena halusi tietää, kumpiko meistä -- hänkö vai minä --
oli ansainnut enemmän viikon kuluessa. Minulla on vielä kaikki nämä
piirustukset tallessani: ne ovat minulle arvaamattomia aarteita --
kalliita muistoja, joita minä rakastan ja hoidan -- ystäviä menneeltä
koetuksen ajalta, joista minä en koskaan eroa, joita sydämmeni ei
koskaan voi unhottaa.
Mutta mitä! enkö minä laiminlyö sen tehtävän selvittämistä, jonka
olen ottanut suorittaakseni? Enkö silmää edeltäkäsin onnellisempaan
aikaan, johon kertomukseni ei vielä ole saapunut? Niin, niin teenkin!
Takaisin siis -- takaisin näihin epäilyksen ja pelon päiviin, jolloin
minä taistelin kovasti ylläpitääkseni rohkeuttani alinomaisen
epävarmuuden jäätävästi ahdistaessa. Minä olen pysähtynyt, olen
levännyt hieman matkallani eteenpäin. Mutta tämä hetki ei ole kenties
mennyt hukkaan, jos ne ystävät, jotka lukevat näitä rivejä, ovat
myöskin pysähtyneet ja levänneet.
Minä käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta puhuakseni kahden
kesken Marianin kanssa ja ilmoittaakseni hänelle aamupäivän
tutkimusteni tuloksen. Hänkin näytti olevan samaa mieltä rouva
Clementsin kanssa Welminghamiin aikomani matkan johdosta.
"Varmaakin tiedät sinä vielä liian vähän, Walter", sanoi
hän, "voidakseni pakottaa rouva Catherickin uskomaan sinulle
salaisuutensa? Onkohan oikein harkittua ryhtyä näihin
äärimmäisyyksiin, ennenkun olet koettanut vaarattomampia ja
yksinkertaisempia keinoja? Sanoessasi minulle, että sir Percival
ja kreivi olivat ainoat henkilöt maailmassa, jotka tiesivät Lauran
matkapäivän Blackwater-Parkista, unhotit sinä ja minäkin, että oli
kolmaskin henkilö, joka varmaan hyvin muistaa sen -- tarkoitan
rouva Rubellea. Eikö olisi helpompaa ja vaarattomampaa pakottaa hän
tunnustamaan kuin sir Percival?"
"Kenties", vastasin minä, "mutta me emme voi olla yhtä varmoja rouva
Rubellen muistista kuin sir Percivalin ja kreivin. Se riippuu siitä,
tietääkö hän salahankkeesta ja onko hän ottanut osaa siihen. Nyt on
myöhäistä rouva Rubellen vuoksi tuhlata aikaa, joka kenties on mitä
suuriarvoisin ainoan sir Percivalin elämän aran kohdan tutkimiseksi.
Etkö sinä ajattele hieman liian vakavasti sitä vaaraa, johon minä
antaudun matkustamalla Hampshireen? Alatko peljätä, että sir Percival
kumminkin lopuksi voittaa minut?"
"Hän ei voita sinua", vastasi hän varmasti, "sillä hänellä ei ole
kreivin pohjatonta ilkeyttä apunaan."
"Mikä saa sinut sitten uskomaan?" kysyin minä kummastuneena.
"Se, että minä tunnen sir Percivalin itsepäisyyden ja uhmaavan
kärsimättömyyden kreivin vallan takia", vastasi hän. "Minä uskon
hänen itsekseen ryhtyvän taistelemaan sinua vastaan kuten hän
ensin itsepäisesti ryhtyi oman käsityksensä mukaan toimimaan
Blackwater-Parkissakin. Aika peljätä kreivin sekautumista on silloin
kuin sinulla on sir Percival vallassasi. Hänen omat harrastuksensa
joutuvat silloin vaaranalaisiksi -- eikä hän kammo kauheimpia juonia
sinua vastaan pelastaakseen itsensä."
"Meidän onnistuu kenties sitä ennen riistää häneltä aseet",
sanoin minä. "Muutamia rouva Clementsin tietoja voidaan käyttää
häntä vastaan, ja muitakin keinoja on meillä vastaisuudessa ehkä
käytettävinämme. On jotain rouva Michelsonin lausunnossa, joka
todistaa, että kreivi katsoi välttämättömäksi ryhtyä tekemisiin herra
Fairlien kanssa. Voidaan huomata sellaisia seikkoja tässä asiassa,
jotka ehkä sotkevat hänet juttuun kiinni. Minä pyydän sinua, Marian,
poissa-ollessani kirjoittamaan herra Fairlielle ja ilmoittamaan
hänelle, että sinä odotat häneltä vastausta, joka sisältää tarkan
kertomuksen siitä, mitä tapahtui hänen ja kreivin välillä, ja lisäksi
kaikki tärkeäarvoisimmat, hänen veljentytärtään koskevat seikat,
mitkä siltä ajalta ovat tulleet hänen tietoonsa. Ilmoita hänelle
myöskin, että se selitys, jota sinä nyt pyydät, vaaditaan häneltä
ennemmin tai myöhemmin oikeuden edessä, jos hän nyt kieltäytyy sitä
mielisuosiolla antamasta."
"Minä kirjoitan, Walter. Mutta oletko todellakin vakavasti päättänyt
matkustaa Welminghamiin?"
"Täysin vakavasti. Minä käytän nyt kaksi päivää hankkiakseni varoja
elatustamme varten; kolmantena matkustan minä Hampshireen."
Kun mainittu päivä oli saapunut, olin minä valmis matkustamaan.
Ollen mahdollista, että minä tulisin viipymään poissa jonkun lyhyen
ajan, sovin minä niin Marianin kanssa, että me kirjoittaisimme
toisillemme joka päivä. Niin kauan kuin minä säännöllisesti sain
jotakin häneltä kuulla, voin minä tietää, että kaikki oli hyvin.
Mutta jollei kirjettä saapunut, palaisin minä Lontooseen ensi
junalla. Minun onnistui tyydyttää Laura ilmoittamalla matkastani,
että menen maaseudulle hankkimaan uuden ostajan minun ja hänen
piirustukseensa. Täten jätin minä hänet ahkeroimaan tyytyväisenä!
Marian seurasi minua portaita alas aina ovelle saakka.
"Muista, mitkä levottomat sydämmet sinä olet tänne jättänyt",
kuiskasi hän, "muista, että koko meidän toivomme riippuu sinun
onnellisesta palaamisestasi. Jos odottamattomia seikkailuja
tapahtuisi tällä matkalla, jos sinä ja sir Percival joudutte
yhteen..."
"Mikä saa sinut uskomaan, että me tapaamme toisemme?" kysyin minä.
"En tiedä -- minä pelkään ja kuvittelen voimatta sitä selittää.
Naura sille, Walter, jos tahdot -- mutta Jumalan tähden hillitse
kiivautesi, jos tapaat tämän miehen!"
"Älä pelkää, Marian! Minä lupaan olla varuillani."
Näin puhuttua erosimme.
Menin reippain askelin asemalle. Äsken herännyt toivo innosti
mieltäni; tunsin olevani varmasti vakuutettu, ett'en matkustaisi
tällä kertaa turhaan. Oli kaunis, kirkas ja raikas aamu. Tunsin
kaikkien hermojeni olevan jännityksissä ja päätin lujasti jatkaa
yritystäni, joka lisäsi minulle sekä ruumiin että sielun voimaa.
Mennessäni aseman kentän yli ja katsoessani ympärilleni oikealle ja
vasemmalle ihmisjoukkoon, joka sinne oli kokoontunut, etsiäkseni
jotkin tuttavat kasvot, tunsin minä epäröiväni, eikö olisi ollut
viisainta laittautua valepukuiseksi, ennenkun läksin tälle
matkalle. Koko tässä ajatuksessa oli kumminkin minulle jotain
niin vastenmielistä -- koko järjestelmässä käyttää valepukua oli
mielestäni niin kamalaa yhtäläisyyttä tavallisen urkkija- ja
ilmiantajajoukon kanssa, että minä hylkäsin moisen päähänpiston
samana hetkenä kuin se syntyikin. Viisaudenkin näkökannalta
katsottuna oli epäiltävää, olisiko tällainen teko ollut oikea. Jos
minä olisin tämän valepuvun laittanut kotonani, huomaisi talon isäntä
ennemmin tai myöhemmin puuhani ja alkaisi epäillä minua. Jos minä
koettaisin tehdä sen muualla, voisivat samat henkilöt pienimmästäkin
sattumasta saada nähdä minut sekä valepuvussa että ilman sitä ja
voisivat saattaa minut sen huomion ja epäilyksen alaiseksi, jota minä
nyt hartaimmin halusin välttää. Omassa persoonassani olin minä tähän
asti toiminut -- omassa persoonassani päätin minä jatkaakin loppuun
asti.
Juna saapui Welminghamiin heti puolipäivän jälkeen.
Arabian erämaa tai Palestinan raunioita kuvaava taulu voi tehdä niin
alakuloisen vaikutuksen silmään ja mieleen kuin englantilainen pikku
kaupunki olemassa-olonsa ensi kautena ja siirtyessään parempaan
kuntoon. Tämän havainnon tein minä vaeltaessani sen siistin autiuden,
sen muhkean rumuuden ja sen siistityn uneliaisuuden kautta, joka
vallitsi Welminghamin kaduilla. Ja kauppiaat, jotka tuijottivat
minun jälkeeni tyhjistä puodeistaan, puut, jotka sadetta kaivaten
riiputtivat oksiaan kivisillä karkotus-paikoillaan puolivalmiilla
kaduilla ja toreilla, tyhjät talorungot, jotka turhaan odottivat
elonantavaa, ihmisellistä perusainetta voidakseen tulla joksikin
paremmaksi kuin tyhjäksi ja jäykäksi aineko'oksi, jokainen ihminen,
jonka minä näin, joka esine, jonka ohi minä kuljin, näyttivät
vastaavan minulle yhdellä äänellä: Arabian erämaat eivät ole mitään
meidän sivistynyttä autiuttamme vastaan; Palestinan rauniot eivät
koskaan voi antaa kuvaa nykyajan hengettömästä tyhjyydestä!
Kysyin tietä siihen kaupungin kortteliin, jossa rouva Catherick asui,
ja olin pian torilla, jota ympäröivät pienet yksikerroksiset talot.
Keskellä neliskulmaista paikkaa kasvoi hieman ohutta ruohoa, jota
suojasi vähäpätöinen, reikäinen aita. Vanha lapsenpiika ja kaksi
lasta seisoi yhdessä aitauksen kulmassa ja katseli laihaa vuohta,
joka kalusi ruohoa. Kaksi kävelijää seisoi torin toisella sivulla,
lähellä taloriviä ja puheli keskenään, ja toisella puolen johti
pieni laiska poika pientä laiskaa koiraa nuorasta. Kuulin kaukaa
yksitoikkoista pianon linkutusta, jota säesti kova takominen toiselta
taholta. Nämä olivat kaikki elonmerkit, joita voin nähdä tai kuulla
tullessani ensin torille.
Menin heti taloon n:o 13, jossa rouva Catherick asui, ja koputin
ovelle etukäteen ajattelematta, kuinka minun pitäisi parhaiten
ilmoittautua. Ennen kaikkea oli tärkeätä saada nähdä rouva Catherick.
Sitten voisin minä aina omista huomioistani päättää parhaimman ja
helpoimman tavan esittää käyntini syy.
Raskasmielisen näköinen, keski-ikäinen piika aukasi oven. Minä
jätin hänelle käyntikorttini ja kysyin, voinko saada tavata rouva
Catherickiä. Kortti vietiin sisään, ja piika palasi pyytämään, että
minä ilmoittaisin käyntini syyn.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, että minun käyntini koskee rouva Catherickin
tytärtä", vastasin minä. Tämä oli paras tekosyy käyntini tueksi,
minkä voin tällä hetkellä keksiä. Nainen meni huoneeseen ja tuli pian
takaisin tällä kertaa synkän kummastuksen ilme kasvoissaan ja pyysi
minua menemään sisään.
Minä tulin pieneen huoneeseen, jonka seinäpaperit olivat
koreamalliset ja loistavaväriset. Tuolit, pöydät, piironki ja
sohva loistivat kaikki räikeävärisinä ja osoittivat huonoa makua.
Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli punakeltaisella villaliinalla
komeasti sidottu raamattu, ja tämän pöydän vieressä, lähellä ikkunaa,
istui, pieni työkori polvellaan ja tihrusilmäinen, vanha villakoira
jalkojen juuressa maaten, vanhempi nainen, myssy päässä, harmaat
puolivanttuut kädessä ja mustaan silkkihameeseen pukeutuneena.
Hänen harmaansekainen tukkansa riippui kankeissa kiemuroissa
molemmin puolin päätä, hänen tummat silmänsä katsoivat suoraan eteen
kovalla uhmaavalla leppymättömällä ilmeellä. Hänellä oli leveä,
neliskulmainen muoto, pitkä leuka ja paksut, aistilliset, värittömät
huulet. Hän oli kooltaan suuri ja vahva, hänen esiintymisensä
suututtavan kylmäverinen. Hän oli rouva Catherick.
"Te olette tullut puhumaan kanssani tyttärestäni", sanoi hän,
ennenkun ehdin lausua sanaakaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä Teillä
on kerrottavana."
Hänen äänensä sävy oli yhtä kova, yhtä uhmaava ja leppymätön, kuin
hänen silmiensä ilme. Hän osoitti tuolia ja tarkasti minua kiireestä
kantapäähän tutkivalla silmäyksellä, kun minä istuuduin.
Minä huomasin, että ainoa tapa tulla toimeen tämän naisen kanssa, oli
puhutella häntä samalla äänellä ja hyökätä heti keskustelumme alussa
hänen kimppuunsa hänen omalla alueellansa.
"Tiedättehän, että tyttärenne on kadonnut?" kysyin minä.
"Tiedän täysin hyvin."
"Oletteko peljännyt, että tätä onnettomuutta voisi seurata toinen --
hänen kuolemansa?"
"Kyllä. Oletteko tullut tänne kertomaan hänen kuolemastaan?"
"Olen."
"Miksi?"
Hän teki minulle tämän kummallisen kysymyksen ilman että hänen
äänensä, kasvojen ilmeensä tai esiintymisensä vähintäkään muuttui.
Hän ei olisi voinut näyttää enemmän jääkylmältä, jos minä olisin
kertonut hänelle, että tuolla aitauksessa oleva vuohi oli kuollut.
"Miksikö?" toistin minä. "Kysyttekö Te, miksi minä olen tullut
kertomaan Teille tyttärenne kuolemasta?"
"Niin. Mitä harrastusta Teillä on hänen tai minun suhteeni? Kuinka
voitte jotakin tietää tyttärestäni?"
"Seuraavasta syystä: Minä tapasin hänet tiellä sinä yönä, jolloin hän
pakeni mielisairaalasta, ja autoin häntä pääsemään turvapaikkaan."
"Siinä teitte varsin pahoin."
"Surettaa minua, että hänen äitinsä voi sanoa noin."
"Hänen äitinsä sanoo niin. Kuinka tiedätte, että hän on kuollut?"
"Minulla ei ole oikeutta sanoa, kuinka tiedän sen -- mutta minä
_tiedän_ sen."
"Onko Teillä oikeus sanoa, kuinka olette saanut minun osoitteeni?"
"On kylläkin. Sen sain minä rouva Clementsiltä."
"Rouva Clements on höpelö nainen. Pyysikö hän Teidän matkustamaan
tänne?"
"Sitä hän ei tehnyt."
"No hyvä; sitten kysyn minä vielä kerran, miksi olette tullut tänne?"
Kun hän näytti kovasti päättäneen pakottaa minua vastaamaan, vastasin
minä niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.
"Minä tulin", sanoin minä, "uskoen että Anna Catherickin äidillä
olisi jotakin harrastusta tietää, oliko Anna kuollut vai elossa."
"Vai niin", sanoi rouva Catherick jos mahdollista vieläkin
kylmempänä. "Eikö Teillä ole mitään muuta syytä?"
Minä epäröin. Ei ollut helppoa keksiä silmänräpäyksessä oikeata
vastausta tähän kysymykseen.
"Jos Teillä ei ole mitään muuta vaikutinta", jatkoi hän hitaasti
vetäen harmaat puolivanttuunsa käsistään ja käärien ne kokoon,
"niin saan minä kiittää Teitä vaivastanne ja sanoa, ett'en minä
tahdo kauempaa pidättää Teitä täällä. Teidän tietonne olisi ollut
vakuuttavampi, jos Te olisitte tahtonut selittää, kuinka Te olette
saanut sen. Kumminkin uskon minä, että se oikeuttaa minut käymään
surupuvussa. Ei ole mikään suuri muutos tarpeen puvussani, kuten itse
huomaatte."
Hän kaivoi hameentaskuansa, otti sieltä esille pitsireunaiset mustat
puolivanttuut, veti ne käsiinsä kylmästi ja miettivästi ja laski
kätensä sitten ristiin polvellensa.
"Toivotan Teille onnellista matkaa", sanoi hän.
Hänen kylmä, ivallinen esiintymisensä suututti minut suoraan
tunnustamaan, että minun käyntini tarkoitus ei vielä ollut saavutettu.
"Minä olen toisenkin syyn takia tullut tänne", sanoin minä.
"Ahaa! Sen uskoinkin", puuttui rouva Catherick puheeseen.
"Teidän tyttärenne kuolema --."
"Mihin hän kuoli?"
"Sydäntautiin."
"Vai niin. No, enemmän."
"Teidän tyttärenne kuolema on ollut syynä raskaaseen vääryyteen
erästä minulle rakasta henkilöä kohtaan. Kaksi miestä, joista toinen
on sir Percival Glyde, on minun vakuutukseni mukaan tehnyt tämän
ilkityön."
"Todellako?"
Minä katsoin häntä tarkkaavasti nähdäkseni, osoittaisiko hän mitään
mielenmuutosta, kun hän näin aavistamatta sai kuulla tämän nimen.
Mutta ei lihaskaan värähtänyt -- kova, uhmaava, leppymätön ilme hänen
silmistään ei muuttunut silmänräpäykseksikään.
"Teillä voi olla syytä haluta tietää", jatkoin minä "miksi
Teidän tyttärenne kuolema on ollut keinona toisen henkilön
vahingoittamiseen."
"Ei", vastasi rouva Catherick, "en halua ollenkaan tietää. Tämä
näyttää olevan Teidän asianne. Te mielitte sotkeutua minun asioihini.
Minä en sotkeudu Teidän."
"No hyvä; kenties Te silloin kysytte", jatkoin minä, "miksi minä
ollenkaan mainitsin tämän asian Teille?"
"Niin, sitä minä kysyn."
"Minä mainitsin siksi, koska minä olen päättänyt asettaa sir
Percivalin edesvastuuseen siitä pahasta, jonka hän on tehnyt."
"Mitä on minulla tekemistä tämän päätöksen kanssa?"
"Te saatte kuulla. On eräitä tapahtumia sir Percivalin menneessä
elämässä, jotka minun tarkoitukseni voittamiseksi on välttämätöntä
täysin tuntea. Te tunnette ne -- ja tämän vuoksi olen minä tullut
Teidän luoksenne." "Mitä tapahtumia tarkoitatte?"
"Minä tarkoitan niitä tapauksia, jotka sattuivat vanhassa
Welminghamissa silloin, kun Teidän miehenne oli lukkarina ja ennenkun
Teidän tyttärenne syntyi."
Vihdoinkin olin minä osannut tähän naiseen huolimatta siitä jäisen
varovaisuuden aitauksesta, jota hän ponnisteli asettaa välillemme.
Minä näin, kuinka ivallinen ylimielisyys hälveni vähitellen
hänen silmistään -- yhtä selvästi kuin minä näin hänen käsiensä
levottomasti eroavan toisistaan ja koneellisesti alkavan sivellä
hänen silkkihameensa poimua.
"Mitä Te tiedätte näistä tapahtumista?" kysyi hän. "Kaikki, mitä
rouva Clements on voinut kertoa minulle", vastasin minä.
Silmänräpäyksellinen puna leimahti hänen kovilla, leveillä
kasvoillansa; levottomat kädet jäivät hetkiseksi aivan hiljaa --
kaikki tämä näytti ennustavan tulevaa vihan purkausta, joka kenties
olisi voinut houkutella hänen paljastamaan itsensä. Mutta, ei -- hän
hillitsi nousevan katkeruutensa, nojasi taaksepäin nojatuolissa,
laski kädet ristiin leveälle rinnallensa ja katseli minua ilkeä
hymyily paksuilla huulillansa yhtä lujasti kuin ennenkin.
"Ahaa! Nyt alan minä käsittää kaikki", sanoi hän, samalla kun hänen
lannistettu ja hillitty ilkeytensä kuvastui vain vielä suuremmassa
määrässä ilkamoivana äänen ja esiintymisen uhmana. "Teillä on
yksityinen riita sir Percival Glyden kanssa -- ja minun pitäisi nyt
olla avullinen kostamaan sitä. Minun täytyisi kertoa Teille yhtä ja
toista sir Percival Glydestä ja itsestäni -- eikö niin? Te olette
yhtään häpeämättä tutkinut minun yksityisiä asioitani. Te luulette
olevanne tekemisissä kadotetun naisen kanssa, joka elää täällä
armoilla ja jonka pitää tehdä kaikki, mitä Te haluatte, pelosta että
Te muutoin voisitte vahingoittaa häntä. Minä huomaan Teidän siivon
tarkoituksenne. Se huvittaa minua. Ha, ha, ha!"
Hän vaikeni hetkisen, pani kätensä lujemmin ristiin rinnallensa ja
nauroi itsekseen -- kovaa, ilkeätä naurua.
"Te taidatte hieman tietää, kuinka minä olen elänyt tällä
paikkakunnalla ja mitä minä olen täällä tehnyt, hyvä herrani -- mikä
olikaan Teidän nimenne?" jatkoi hän. "Minun mieleni tekee sanoa
Teille se, ennenkun minä soitan ja ajatan Teidät ulos. Minä tulin
tänne vieteltynä naisena. Minä tulin, maineeni riistettynä, ja päätin
voittaa sen jälleen. Vuosi vuodeltaan olen minä taistellut sen
takia -- ja minä _olen_ voittanut takaisin sen. Kunniallisesti ja
avoimesti olen minä taistellut yhteiskuntamme kunnioitettuja jäseniä
vastaan heidän omalla pohjallansa. Jos he sanovat nyt jotakin minua
vastaan saavat he tehdä sen hiljaisuudessa, he eivät voi, he eivät
uskalla sanoa sitä suoraan. Minä seison liian korkealla ja kyllin
varmasti tässä kaupungissa voidaksenne ylettää minuun. _Kirkkoherra
kumartaa minulle_. Ahaa! Te ette ottanut laskuun mitään sellaista
tullessanne tänne. Menkää kirkkoon ja hankkikaa tietoja minusta --
ja Te saatte tietää, että rouva Catherickillä on paikkansa siellä,
hänellä yhtä hyvin kuin jollakin toisella, ja että hän maksaa veronsa
oikeaan aikaan. Menkää raastupaan. Siellä on anomus, anomus jonka
ovat allekirjoittaneet kaikki kaupungin arvossa pidetyt asukkaat,
luvan myöntämistä vastaan eräälle sirkukselle, mikä turmelisi
meidän tapamme, niin, _meidän_ tapamme. Minä kirjoitin nimeni alle
tänä aamuna. Menkää kirjakauppaan. Kirkkoherran keskiviikkoluennot
vanhurskauttamisesta uskon kautta ovat ilmoitetut tilattaviksi.
Minun nimeni on myöskin listalla. Tohtorinrouva antoi viime kerralla
kolehdissa köyhille shillingin -- minä panin puoli kruunua. Kirkon
isäntä Sovard, joka kulki ympäri lautanen kädessään, kumarsi
minulle. Kymmenen vuotta sitten sanoi hän apteekkari Pegrumille,
että minut pitäisi piiskalla ajaa ulos kaupungista. Elääkö Teidän
äitinne? Onko hänellä kauniimpi raamattu pöydällään kuin minulla?
Onko hän paremmassa suhteessa kaupunkilaisiin kuin minä? Onko hän
koskaan elänyt yli tulojensa? _Minä_ en ole. Ahaa, kas tuossa tulee
kirkkoherra, käyden yli torin! Katsokaa, herra -- mikä Teidän nimenne
onkaan? -- katsokaa nyt, jos Teitä huvittaa."
Hän hypähti ylös nuoren naisen notkeudella, meni ikkunan luo,
viipyi siinä, kunnes pappi meni ohi, ja tervehti juhlallisella
arvokkaisuudella häntä. Pappi nosti kohteliaasti hattua ja kulki
edelleen. Rouva Catherick istuutui taasen ja katsoi minua ilkeämmällä
ivalla kuin koskaan ennen.
"Näettekö!" sanoi hän. "Sopiiko tuollaista mielestänne tehdä
maineensa kadottaneelle naiselle? Miten luulette nyt suunnitelmanne
onnistuvan?"
Se kummallinen keino, jonka hän valitsi puolustaakseen itseään,
hänen varsin omituinen yrityksensä osoittaa tällä esimerkillä, mitä
arvonantoa hän nautti kaupungissa oli niin ällistyttänyt minua,
että minä kuuntelin häntä vaiti ja hämmästyneenä. Siitä huolimatta
olin minä lujasti päättänyt saattaa hänet hämmennyksiin. Jos hänen
raju kiihkeytensä oli kerran murtanut ne siteet, joilla hän oli sen
hillinnyt, ja leimunnut minua vastaan, niin olisihan mahdollista,
että hänen huuliltaan pääsisi sellaisia lausuntoja, jotka
valaisisivat tutkittavakseni ottamaani asiaa:
"Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?" toisti hän vielä
kerran.
"Aivan niin, kuin tänne tullessani uskoin", vastasin minä. "Minä
en epäile sitä varmaa asemaa, jonka Te olette voittanut tässä
kaupungissa, eikä minun aikomukseni ole järkyttää sitä, vaikka minä
voisinkin sen tehdä. Minä tulin tänne, koska varmasti tiesin: sir
Percival Glyden olevan Teidän vihamiehenne samoinkuin minunkin. Jos
minä vihaan häntä, niin vihaatte Tekin. Te voitte kieltää sen, jos
Teitä miellyttää; Te voitte epäillä minua niin paljon kuin tahdotte;
Te voitte olla minuun kuinka suuttunut tahansa -- on kumminkin
totta, että koko Englannin kaikista naisista olette Te -- jos Teillä
on jotakin tunnetta kärsimänne johdosta -- se, joka auttaa minua
musertamaan tämän miehen."
"Musertakaa hänet itse", sanoi hän -- "tulkaa sitten takaisin
kuulemaan, mitä minä silloin sanon."
Hän lausui nämä sanat aivan samoin, kuin hän oli puhunut koko ajan --
nopeaan, uhmaavasti, kostavasti. Minä olin lietsonut käärmemäisen,
vuosien pitkän vihan salaisessa pesässään -- mutta vain minuutiksi.
Kuin väijyvä, myrkyllinen kyykäärme hyökkäsi se minua vastaan --
hänen kiivaasti kumartuessaan sitä paikkaa kohden, jossa minä istuin.
-- Kuin väijyvä, myrkyllinen elukka hävisi se minun nähteni -- kun
hän seuraavassa silmänräpäyksessä istui yhtä jäykkänä ja suorana
tuolillaan.
"Te ette tahdo luottaa minuun?" kysyin minä.
"En."
"Pelkäättekö?"
"Näytänkö minä pelkurilta?"
"Te pelkäätte sir Percivalia."
"Pelkäänkö?"
Hänen kasvoilleen tuli voimakkaampi väri ja kädet alkoivat taasen
innokkaammin silittää silkkihametta. Minä jatkoin jättämättä hänelle
silmänräpäyksenkään miettimisaikaa.
"Sir Percivalilla on korkea yhteiskunnallinen asema", sanoin minä;
"ei ollenkaan kummastuttaisi minua, jos pelkäisittekin häntä. Sir
Percival on mahtava mies -- hän on vapaaherra, suuren maatilan
omistaja, ylhäisen perheen jälkeläinen --"
Minua kummastutti sanomattomasti, kun hän tässä purskahti
hillittömään nauruun.
"Niin", toisti hän katkerimman halveksumisen äänellä. "Vapaaherra
-- suuren maatilan omistaja -- ylhäisen perheen jälkeläinen. Niin,
todellakin! Varsin ylhäisen perheen, varsinkin äidin puolelta."
Nyt ei ollut aikaa ajatella näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen
huuliltaan; minä ennätin vain huomata, että niitä hyvin ansaitsi
miettiä poistuttuani tästä talosta.
"En ole täällä kiistelläkseni Teidän kanssanne perhekysymyksistä",
sanoin minä. "En tiedä mitään sir Percivalin äidistä --."
"Te tiedätte yhtä vähän sir Percivalista itsestään", keskeytti hän
puheeni kiivaasti.
"Neuvon Teitä, ett'ette ole siitä niin varma", puutuin minä
puheeseen. "Minä tiedän yhtä ja toista hänestä -- ja minä epäilen
vielä enemmän."
"Mitä Te epäilette?"
"Minä sanon Teille, mitä minä en epäile hänestä. Minä en epäile häntä
Annan isäksi."
Hän hypähti ylös ja tuli aivan luokseni, silmäten raivoisasti.
"Kuinka uskallatte Te lausua jotain sellaista? Kuinka uskallatte Te
sanoa, kenen tytär hän oli -- kenen hän _ei_ ollut!" huudahti hän,
samalla kun hänen kasvonsa värisivät raivosta ja ääni vapisi vihasta.
"Teidän ja sir Percivalin välisellä salaisuudella ei ole sellaista
perustusta", jatkoin minä lujasti. "Se salaisuus, joka uhkaavana
riippuu sir Percivalin elämän yllä, ei tullut Teidän tyttärenne
syntyessä eikä poistunut hänen kuollessaan."
Hän vetäytyi askeleen taaksepäin. "Menkää!" sanoi hän, osoittaen
uhkaavasti ovelle.
"Ei enemmän Teidän kuin hänenkään sydämmessään ole mitään ajatusta
tähän lapseen nähden", jatkoin minä, lujasti päättäen ajaa hänet
äärimmäisyyteen asti. "Ei ollut mitään rikollisen rakkauden sidettä
Teidän ja hänen välillänsä pitäessänne näitä salaisia yhtymisiä. --
Teidän miehenne tavatessa Teidät kuiskailemassa toistenne kanssa
kirkkomaalla sakariston vieressä."
Hänen ojennettu käsivartensa vaipui samassa silmänräpäyksessä, kuin
minä lausuin tämän, ja vihan kiivas puna katosi hänen kasvoiltansa.
Minä huomasin tämän muutoksen, joka tapahtui hänessä. Minä näin tuon
kovan, varman, pelottoman, laskevan naisen kukistuvan pelosta, jota
hän ei kaikista ponnistuksista huolimatta voinut salata -- kun minä
lausuin nämä sanat: "kirkkomaalla sakariston vieressä."
Koko minuutin tai pitemmän ajan seisoimme me vaieten ja katsellen
toisiamme. Minä puhuin ensiksi.
"Kieltäydyttekö vieläkin uskomasta minua?" kysyin minä.
Hän ei voinut vieläkään palauttaa entistä väriä kasvoillensa, mutta
ääni oli taasen luja; esiintymiseen oli tullut entinen ärsyttävä uhma
hänen vastatessaan minulle.
"Kieltäydyn", sanoi hän.
"Kehotatteko Te minua vieläkin menemään?"
"Kehotan. Menkää -- älkääkä tulko koskaan takaisin."
Menin ovelle, pysähdyin hetkiseksi, ennenkun avasin sen, ja käännyin
vieläkin kerran katsellakseni häntä.
"Kenties saan minä ilmoittaa Teille uutisia sir Percival Glydestä,
joita Te ette ole valmistautunut kuulemaan", sanoin minä, "ja siinä
tapauksessa tulen minä takaisin."
"Sir Percivalista ei ole mitään uutisia, joita minä en ole
valmistautunut kuulemaan, lukuunottamatta --."
Hän vaikeni; hänen kalpeat kasvonsa synkkenivät, hän hiipi hiljaisin,
varovaisin, kissamaisin askelin paikallensa.
"Lukuunottamatta uutista hänen kuolemastaan", sanoi hän
istuutuessaan, samalla kun kammottava hymy oli hänen julmilla
huulillaan ja kuolon kaamea viha väijyi hänen rohkeista silmistään.
Kun minä avasin oven mennäkseni, katsoi hän nopeasti minuun. Hänen
huulensa avautuivat hitaasti hirveästä hymyilystään -- hän tarkasti
minua kiireestä kantapäähän kummastuneella, aralla silmäyksellä;
koko hänen katseensa kuvasti äänetöntä, kauheaa toivetta. Tekikö hän
kenties salaa laskelmiansa minun nuoruudestani ja voimastani, minun
vihani suuruudesta kärsityn loukkauksen johdosta ja itsehillintäni
rajoista? Kuvitteliko hän, mihin tämä viha voisi johtaa minut, jos
sir Percival ja minä sattumalta kohtaisimme toisemme? Paljas ajatus
ajoi minut pois hänen läheisyydestään ja vaiensi tavallisimmankin
jäähyväislauseen huuliltani. Sanaakaan lausumatta poistuin minä
huoneesta.
Avatessani ulko-oven näin minä saman papin joka jo kerran oli käynyt
ohi talon, palaavan samaa tietä mennäkseen yli torin. Minä pysähdyin
antaakseni hänen mennä sivu ja katsoin samalla vierashuoneen ikkunaan.
Rouva Catherick oli jo etukäteen kuullut hänen askelensa hiljaisella,
yksinäisellä paikalla ja seisoi jo ikkunan ääressä. Ei edes
se hirvittäväin intohimojen voima, jonka minä olin herättänyt
tämän naisen sydämmessä, voinut saattaa häntä laiminlyömään tätä
yhteiskunnallisen arvonannon hituista, mikä hänen vihdoinkin monen
vuoden väsymättömäin ponnistusten jälkeen oli onnistunut voittaa ja
mihin hän rajun voimakkaasti takertui kiinni. Siinä seisoi hän nyt
taaskin, ei täyttä minuuttia sen jälkeen, kun olin mennyt, tullen
varta vasten niin lähelle ikkunaa, että papin täytyi uudelleen
tervehtiä häntä. Hän nosti taaskin hattuansa. Minä näin kovain,
aavemaisten kasvojen ikkunalasin takana pehmenevän mielistellyn
ylpeyden ilmeestä; minä näin pään kankeine, mustine myssyineen
juhlallisesti kumartuvan vastaukseksi. Kirkkoherra oli tervehtinyt
häntä ja minun läsnäollessani kaksi kertaa samana päivänä!