VI.

Siinä määrin olivat rouva Clementsiltä saamani tiedot, vaikkakin

tosin kuvaten tapauksia, joita minä en ennen tuntenut, vain

valmistavaa laatua.

Oli aivan selvää, että kreivi ja kreivitär Fosco olivat toimittaneet

koko sen sarjan petoksia, jotka olivat saattaneet Anna Catherickin

Lontooseen ja houkutelleet hänet rouva Clementsin luota pois.

Mutta voiko laki heidän tekojansa rangaista, oli asia, jota hyvin

ansaitsi miettiä. Ja se päämäärä, joka minulla nyt oli mielessäni,

ei sallinut mitään sellaista poikkeusta. Varsinainen aihe käyntiini

rouva Clementsin luona oli löytää mahdollisesti kaikkein pieninkin

johto sir Percival Glyden salaisuuden huomaamiseen, eikä hän vielä

ollut sanonut mitään, mikä olisi ollut minulle avuksi tässä tärkeässä

kysymyksessä. Minä huomasin välttämättömäksi muistuttaa hänen

mieleensä muinoisia aikoja, toisia henkilöitä ja tapauksia kuin ne,

joissa hänen ajatuksensa tähän asti olivat liikkuneet, ja minä puhuin

nyt ainoastaan ja yksinomaan tässä tarkoituksessa.

"Toivoisin voivani olla Teille joksikin avuksi tässä surullisessa

asiassa", sanoin minä. "Kaikki, mitä voin tehdä, on ilmoittaa

sydämmellinen osanottoni Teidän surussanne. Jos Anna olisi ollut

Teidän oma lapsenne, niin ette Te koskaan olisi voinut uhrata enempää

hänen hyväkseen."

"Siinä ei ole mitään ansiota, herra", sanoi rouva Clements

teeskentelemättömästi. "Tyttöraukka, oli yhtä hyvä kuin oma lapseni.

Olin kasvattanut häntä aikaisimmasta lapsuudesta; kaiken, mitä hän

osasi, oppi hän minulta, ja uskokaa pois, herra, että oli kylläkin

vaikeaa saada häntä hieman käsittämään. Hänen kadottamisensa ei

kävisi niin sydämmelleni, ellen minä juuri olisi ommellut hänen

ensimmäisiä vaatteitaan ja opettanut häntä kävelemään.

"Aina sanoin minä taivaan lähettäneen hänet lohduttamaan minua, koska

minulla itselläni ei ollut lapsia, ja nyt, kun hän on poissa, on

entinen aika niin selvästi ajatuksissani. Niin vanha kuin olenkin, en

voi olla itkemättä häntä -- ei, sitä en todellakaan voi, herra!"

Minä viivyttelin hieman antaakseni rouva Clementsille aikaa

rauhoittua. Olihan mahdollista, että se valo, jota minä niin kauan

olin etsinyt, alkaisi nyt -- joskin heikosti ja kaukaa -- loistaa

minua vastaan tuon kunnon naisen kertomuksessa Annan aikaisemmasta

elämästä.

"Tunsitteko rouva Catherickin ennen Annan syntymistä?" kysyin minä.

"En paljoa ennemmin, herra -- ei enempää kuin noin neljä kuukautta.

Siihen aikaan näimme me toisiamme, sangen usein, mutta ystäviä emme

me juuri olleet."

Hänen äänensä oli taas tullut voimakkaammaksi hänen vastatessaan

tätä. Niin kiusalliset kuin monet hänen muistonsa lienevät olleetkin,

huomasin minä aivan hyvin, että hänelle oli helpottavaa, hänen

itsensä sitä tietämättä, kääntää ajatuksensa nykyajan katkeroista

suruista takaisin hänen kauan sitten kuluneeseen elämänsä osaan.

"Olitteko Te ja rouva Catherick naapureita?" kysyin minä ja johdatin

hänen muistonsa näihin päiviin niin paljon kuin uskalsin.

"Kyllä, herra -- me asuimme molemmat vanhassa Welminghamissa."

"_Vanha_ Welmingham? Onko siis kaksi tämän nimistä kaupunkia

Hampshiressa?"

"Niin, herra, ennen oli niin -- siitä on nyt enemmän kuin 23 vuotta

kulunut. Rakennettiin uusi kaupunki pari peninkulmaa kauemmaksi,

mukavammin joen varrelle -- ja vanha Welmingham, joka ei koskaan

ollut sanottavasti kylää parempi, tuli heti aivan autioksi. Uutta

kaupunkia kutsutaan nyt Welminghamiksi -- mutta vanha kirkko on vielä

edelleenkin seurakunnan kirkkona. Se on nyt aivan yksin, kun huoneet

ovat puretut tai luhistuneet raunioiksi sen ympärillä. Niin, minä

olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni surullisia muutoksia. Se oli

minun nuoruudessani kaunis ja hauska paikka."

"Asuitteko siellä ennen naimisiin menoanne, rouva Clements?"

"En, herra. -- Olen syntynyt Norfolkissa. Mieheni ei myöskään

ollut siltä seudulta. Hän oli syntynyt Crimsbyssä, kuten jo olen

maininnut, ja siellä palveli hän oppivuotensa. Mutta kun hänellä oli

ystäviä maan eteläosassa ja kun hän oli kuullut puhuttavan, että

Southampton olisi hyvä paikka, asettui hän sinne asumaan ja alkoi

harjoittaa ammattiaan. Sitä hän ei tehnyt tosin suuressa määrässä,

mutta hän ansaitsi kumminkin kyllin voidakseen muutamien vuosien

kuluttua luopua siitä ja kohtuullisesti tulla säästöillään toimeen.

Hän asettui silloin vanhaan Welminghamiin ja minä hänen kanssaan,

jouduttuamme naimisiin. Me emme olleet nuoria kumpikaan, mutta

elimme onnellisesti toistemme kanssa -- onnellisemmin kuin meidän

naapurimme, herra Catherick, eli vaimoineen kun he pari vuotta

myöhemmin tulivat paikkakunnalle."

"Tunsiko Teidän miehenne heidät ennen?"

"Tunsi Catherickin, herra, mutta ei hänen vaimoansa. Jokin ylhäinen

herra oli auttanut Catherickiä, niin että hän pääsi Welminghamiin

kirkon lukkariksi. Tämän takia tuli hän asettumaan meidän

naapuriksemme. Hän toi mukanaan nuoren vaimonsa, ja me kuulimme

sittemmin, että vaimo oli ollut kamarineitona eräässä perheessä

Varneck-Hallissa lähellä Southamptonia. Catherickin oli ollut

varsin vaikea saada hänet, kun hänellä oli varsin kopea ja ylpeä

mielenlaatu. Monta kertaa oli hän kosinut ja saanut rukkaset, niin

että hän lopulta, nähtyään kuinka haluton tyttö oli avioliittoon,

oli jättänyt koko jutun sillensä, Mutta kun hän oli luopunut

kosimishommistaan, muutti tyttö äkkiä mieltään ja tuli hänen luokseen

pyytämättä, aivan syyttä. Miesvainajani sanoi aina, että juuri

silloin olisi ollut oikea hetki antaa hänelle kunnon löylytys. Mutta

Catherick oli niin ihastunut häneen, ett'ei hän ajatellut mitään

sellaista. Hän ei sanonut koskaan epäystävällistä sanaa hänelle ei

ennen eikä jälkeen vihkimisen. Hän oli liian kiivastunteinen mies

ja antoi tunteittensa johdattaa itseään liian pitkälle, milloin

yhdelle, milloin toiselle taholle; hän olisi pilannut paremmankin

vaimon kuin rouva Catherickin, jos hänen kohtalonsa olisi suonut

hänelle paremman. Minä en pidä pahan puhumisesta toisesta ihmisestä,

herra -- mutta totta ja varmaa on, että hän oli sydämmetön nainen

ja tavattoman suuressa määrässä itsekäs ja hullu tavottelemaan

turhamaista ihastelua ja koreita vaatteita. Hän ei edes ajatellutkaan

osoittaa Catherickille hiventäkään ulkonaista kunnioitusta, niin

ystävällinen kuin tämä aina olikin häntä kohtaan. Mieheni sanoi kohta

heidän tultuansa naapureiksemme, että hän uskoi tuollaisen menon

saavan surullisen lopun, ja hänen sanansa toteutuvatkin. Ennenkun

he olivat eläneet täyttä neljää kuukautta paikkakunnalla, sattui

kova loukkaus, ja molemmat puolisot erosivat toisistaan varsin

surullisella tavalla. Molemmat olivat syyllisiä."

"Te tarkoitatte sekä mies että nainen?"

"Oh, en, herra! Catherickiä en minä tarkoita -- hän oli vain onneton

-- minä tarkoitan hänen vaimoansa ja sitä henkilöä --."

"Sitä henkilöä, joka sai aikaan tämän häväistysjutun?"

"Niin, herra. Erästä aatelisherraa, jolla oli hyvä kasvatus ja jonka

olisi pitänyt antaa parempi esimerkki. Te tunnette hänet kyllä,

herra, -- ja minun onneton, rakas Annani, hän tuntee hänet liian

hyvin."

"Sir Percival Glydenkö?"

"Niin. Sir Percival Glyden."

Sydämmeni sykki kovasti -- uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni.

Kuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka

vielä kauan aikaa eksyttäisi minua!

"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?" kysyin

minä.

"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää

ennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku.

Hän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa

ravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan

kalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista

huomiota häneen -- olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen

aikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme."

"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?"

"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 -- ja minun muistaakseni

tuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa."

"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?"

"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen

tapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen.

Minä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen

tapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti

meidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme

hänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen

kanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat.

Kun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän

istuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä

uskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän

avioliittonsa päättyisi onnettomasti -- pelkään kovin, että loppu on

tullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia

nenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä

vaimonsa piironkiin -- kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin

ylhäinen nainen voi omata -- eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka

hän on kaikki nämä saanut.' -- 'Luuleeko Catherick, että hän on

varastanut ne?' kysyin minä. -- 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha

teko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi -- hän ei ole

ollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä

kaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi

ollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie

-- hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon -- ja Catherick on nähnyt

hänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle

naiselle, tuon surupukuisen vieraan herran -- sir Percival Glyden

kanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta -- minä olen hetkiseksi

rauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä

kurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan

kärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua

asiasta.' -- 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin

minä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä

kunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin

sellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' -- 'Niin, niin',

sanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä

unhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi

pian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran

rukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat

käyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa

keinona pelastaakseen maineensa -- ja minä pelkään pahoin, että tämä

rouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni,

'saammepa nähdä!' -- ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin

nähdä, kuinka kävi."

Rouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi

kertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto,

jonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen

labyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä

jokapäiväinen -- liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta

ja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka

uhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.

"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti", jatkoi

rouva Clements, "ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut

odottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin

tuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston

vieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa,

josta jokin ihminen voisi etsiä heitä -- siksi olivat he siellä. Sir

Percival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti

itseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka

kiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui

ja löi häntä. Hän ei kuitenkaan -- ikävä kyllä -- ollut yhtä vahva

kuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä

ja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa

kuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui

illalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä

poistunut -- ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä

sittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän,

mikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään

naimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta

onnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen

jälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti

sanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin

vakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta

Catherick oli liian ylpeä -- sanoivat muutamat -- hänellä oli liian

paljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan

ja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen

onnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan

Englannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja

kaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä

tiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan -- hänen

ilkeä vaimonsa vähimmin kaikista -- koskaan saane nähdä häntä."

"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?" kysyin minä. "Oliko hän

vielä kauan paikkakunnalla?"

"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana,

kuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän

rouva Catherickin kanssa -- ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa."

"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten

joukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?"

"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen

naapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen,

että hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki

paikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi

jonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän

vanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki

perustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa

sinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen

elää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka.

Hän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti

kaikesta huolimatta."

"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?" kysyin minä.

"Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?"

"Hän sekä tahtoi että voi, herra", sanoi rouva Clements. "Toisessa,

minun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että

hänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan,

ja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi

kävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen

avustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin

saisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa."

"Ottiko hän vastaan tämän avun?"

"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa

olla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai

vesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt

lupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti

kaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin

kirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle

tarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä

kärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai

jollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa se

_hänellekin_, jos hän joskus vielä kirjoittaa."

"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?"

"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin -- ja täydellä

syyllä, pelkään minä -- että hän sai varansa salaa sir Percivalilta."

Viime vastauksen jälkeen vaikenin minä hetkisen miettiäkseni, mitä

olin kuullut. Jos minä epäilemättä otaksuin asian olevan niin,

kuin minä olin sen kuullut kerrottavan, oli myöskin varsin selvää,

että minä niin vähän kuin mahdollista olin päässyt salaisuuttani

lähemmäksi, että koko tämä yritys saada tietoja oli mennyt kokonaan

myttyyn.

Mutta oli eräs kohta hänen kertomuksessaan, joka herätti minussa

epäilystä ehdottomasti hyväksyä se, eräs kohta, joka päinvastoin

herätti minussa ajatuksen, että jotain oli salattua siinä.

Minä en voinut pakottautua uskomaan, että lukkarin syyllinen vaimo

vapaaehtoisesti olisi tahtonut koko elämänsä pysyä sillä seudulla,

joka oli ollut hänen häpeänsä näyttämönä. Hänen selityksensä, että

hän teki tämän todistaakseen viattomuuttansa, ei tyydyttänyt minua.

Minusta näytti silloin paljon luonnollisemmalta ja uskottavammalta se

luulo, ett'ei hän ollut aivan niin vapaa päättämään tästä, kuin hän

itse tahtoi väittää. Kuka tässä tapauksessa voisi todenmukaisimmin

pakottaa häntä asumaan edelleen Welminghamissa? Luonnollisesti se

mies, joka antoi hänelle varat elämistä varten. Hän oli kieltäytynyt

ottamasta vastaan apua mieheltään, hänellä ei ollut omia, riittäviä

varoja, hänellä ei ollut ystäviä, häntä ei kunnioitettu -- mistäpä

hän olisi saanut mitään apua, jollei juuri siltä taholta, kuin huhu

mainitsi -- sir Percival Glydeltä?

Arvostellen asiaa tältä kannalta ja yhäti muistaen sitä tosiseikkaa,

että rouva Catherick tiesi salaisuuden, huomasin minä varsin hyvin,

että sir Percivalille oli etua pidättää hänet Welminghamissa, koska

hänen huono maineensa sillä seudulla aivan varmasti pitäisi hänet

erillään kaikesta seurustelusta naisnaapurien kanssa ja tekisi

hänelle mahdottomaksi ilmaista jotain varomattomasti luottavassa

keskustelussa. Mutta mikä oli se salaisuus, joka niin huolellisesti

kätkettiin? Ei se ollut sir Percivalin halveksittava osallisuus

siihen tapaukseen, joka oli riistänyt rouva Catherickiltä kaiken

arvonannon -- senhän tunsivat aivan alusta alkaen kaikki seudun

asukkaat. Ei epäilyskään, että Anna oli sir Percivalin tytär --

sillä Welmingham oli juuri se paikka, jossa sellaisen epäluulon

täytyi välttämättömästi olla. Jos minä omaksuin todistukset rouva

Catherickin rikollisuudesta niin ehdottomasti, kuin kaikki muut

olivat tehneet, jos minä sen johdosta tein samoja pintapuolisia

päätöksiä, kuin herra Catherick ja kaikki hänen ystävänsä olivat

tehneet -- niin mitä sittenkin oli kaikessa tässä, mikä voi herättää

minussa sen vakuutuksen, että vaarallinen salaisuus olisi sir

Percivalilla ja rouva Catherickillä, salaisuus, joka on kätketty

kaikkien näiden vuosien kuluessa?

Ja kumminkin näin minä näissä salaperäisissä kohtauksissa, näissä

kuiskaavissa keskusteluissa lukkarin vaimon ja "surupukuisen vieraan"

välillä todistuksen sen totuudesta.

Oliko mahdollista, että ulkonaiset seikat näyttivät toiselle taholle,

kun totuus oli aivan toisella taholla? Voiko rouva Catherickin

vakuutus, että hän olisi väärän epäillyn uhri olla todellakin

totta? Vai oliko sir Percival pitänyt vireillä tätä väärää epäilyä

kääntääkseen itsestään pois _toisen_ ja raskaamman? Tässä oli, jos

minä vain voin löytää sen, tämän salaisuuden johtolanka, salaisuuden

mikä on kätketty syvälle tuon näöltään vähäpätöisen jutun verhoon,

jonka minä juuri nyt olin kuullut.

Seuraavan kysymykseni tarkoituksena oli nyt saada varmuus,

oliko herra Catherick todellakin tullut vakuutetuksi puolisonsa

rikollisesta käytöksestä vai ei. Se vastaus, jonka minä sain

rouva Clementsiltä ei jättänyt minulle epäilyksen hivenettäkään

tässä tapauksessa. Rouva Catherick oli, siitä oli saatu varmoja

todistuksia, naimattomana ollut moitittavissa suhteissa jonkun

tuntemattoman henkilön kanssa ja sitten mennyt naimisiin

pelastaakseen maineensa. Oli huomioiden kautta, joita minä en tässä

katso sopivaksi esittää, tullut täysin todistetuksi, että se tytär,

joka kantoi hänen puolisonsa nimeä, ei ollut Catherickin.

Ei ollut niin helppoa tutkia, oliko läheinen sukulaisuus Annan ja

sir Percivalin välillä. Minä en keksinyt muuta parempaa keinoa kuin

henkilöllisen yhdennäköisyyden.

"Luullakseni Te usein näitte sir Percivalin, kun hän oleskeli

Welminghamissa?" sanoin minä.

"Kyllä, herra -- varsin usein", vastasi rouva Clements.

"Huomasitteko Te mitään yhdennäköisyyttä hänen ja Annan välillä?"

"He eivät olleet vähintäkään toistensa näköisiä."

"Oliko hän äitinsä näköinen?"

"Ei, ei äitinsäkään, herra. Rouva Catherick on tumma ja hänellä on

pyöreät kasvot."

Siis ei kummankaan heidän näköisensä. Minä tiesin, ett'ei

henkilöllinen yhdennäköisyys ollut mikään sellainen todistus, johon

olisi varmasti kiinnyttävä, mutta toiselta puolen ei se ollut aivan

hyljättäväkään. Oliko mahdollista saada jotain selvyyttä huomaamalla

toisia tärkeämpiä tapahtumia rouva Catherickin ja sir Percivalin

elämässä, ennenkun he tulivat Welminghamiin? Tässä tarkoituksessa

tein minä seuraavat kysymykseni.

"Kuulitteko Te, mistä sir Percival tuli", kysyin minä, "kun hän ensin

saapui kaupunkiimme?"

"Ei, herra. Muutamat sanoivat hänen tulleen Blackwater-Parkista ja

toiset sanoivat Skottlannista -- mutta ei kukaan tiennyt oikein."

"Oliko rouva Catherick palvellut Varneck-Hallissa, ennenkun hän

joutui naimisiin?"

"Kyllä, herra."

"Oliko hän ollut kauan siellä?"

"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko."

"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?"

"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne."

"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival

majuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella

Varneck-Hallin läheisyydessä."

"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa,

eikä kestään muustakaan luullakseni."

Minä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos

hän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä

kääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu,

ett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan

välillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että

hänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään

yhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt

miehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia

kysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle -- minä voin

vain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta

lapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain

valoa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.

"Minä en ole vielä kuullut", sanoin minä, "kuinka tämä lapsi-raukka

joutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements."

"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota

turvatonta pikku olentoa", vastasi rouva Clements. "Ilkeä äiti näytti

vihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi

ollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin

kasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani."

"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?"

"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja

päähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa

ikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani.

Mutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku

Anna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän

iloinen takaisin tullessaan -- vaikka hänellä olikin niin iloton

elämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten

muilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen

äitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan,

kun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna

tänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista

vuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin

muut lapset -- mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan

kotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin

sitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen -- sillä asia oli siten,

herra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon

miehen kuoltua -- kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin

erilaista entiseen verraten."

"Suostuiko rouva Catherick Teidän ehdotukseenne?"

"Ei, herra. Hän palasi Cumberlandista entistäkin kovempana ja

katkerampana. Muutamat sanoivat, että hänen oli täytynyt pyytää

sir Percivalilta lupa matkustaa, ja että ainoana hänen päätöksensä

aiheena lähteä tälle pitkälle matkalle Limmeridgeen hoitamaan

kuolevaa sisartaan oli luulo, että sairas-raukalla oli rahoja --

mutta hänellä oli tuskin riittävästi hautauskulujen maksamiseen.

Luultavasti teki kaikki tämä rouva Catherickin yhä nurpeammaksi

luonteeltaan -- hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että minä

ottaisin lapsen mukaani. Näytti todellakin häntä huvittavan kiusata

meitä tällä erolla. Kaikkiaan voin minä sanoa Annalle, missä minä

asuisin ja pyytää häntä salaa tulemaan luokseni, jos hän joskus

joutuisi murheeseen. Mutta monta vuotta kului sitten, ennenkun

hänellä oli oikeus etsiä minua. Anna-raukka! En nähnyt häntä koskaan,

ennenkun sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta."

"Tiedättekö, miksi sir Percival suljetti hänet sinne?"

"Minä tiedän ainoastaan, mitä Anna itse kertoi minulle, herra.

Tyttö-raukka kertoili tavallisesti koko joukon sekasotkua siitä. Hän

sanoi äitinsä tietävän tärkeän, sir Percivalia koskevan salaisuuden

ja oli sen kerran ilmaissut hänelle joku aika sen jälkeen, kun minä

olin poistunut Hampshirestä -- ja kun sir Percival sai tietää, että

hän tunsi tuon salaisuuden, suljetti hän hänet mielisairaalaan. Mutta

mikä salaisuus oli, ei hän koskaan voinut sanoa kysyessäni. Kaiken

kaikkiaan vastasi hän vain, että hänen äitinsä, jos vain tahtoisi,

voisi saattaa sir Percivalin menneeksi mieheksi ja onnettomaksi

ihmiseksi. Rouva Catherick oli luultavasti sanonut juuri niin paljon,

mutta ei enempää. Minä olen melkein vakuutettu, että minä olisin

saanut tietää koko jutun Annalta, jos hän todellakin olisi tietänyt

niin paljon, kuin uskotteli -- tai oikeammin sanoen, kuin uskoi

tietävänsä, lapsi-raukka!"

Tämä käsitys oli useamman kuin kerran pälkähtänyt minunkin päähäni.

Minä olin jo sanonut Marianille epäileväni, oliko Laura todellakin

saamaisillaan jonkun tärkeän tiedon, kun kreivi Fosco saapui

häiritsemään hänen ja Anna Catherickin keskustelua venehuoneessa.

Oli aivan Annan mielenhämmennyksen mukaista, että hän kuvitteli

selvään tietävänsä salaisuuden epämääräisen epäilyn perusteella,

epäilyn, joka oli aiheutunut hänen äitinsä hänen läsnä-ollessaan

varomattomasti lausutuista viittailuista. Sir Percivalin huonon

omantunnon täytyi tässä tapauksessa ehdottomasti hänessä herättää

sen väärän käsityksen, että Anna oli saanut tietää kaikki äidiltään,

samoinkuin hän myöhemmin oli joutunut väärin epäilemään, että hänen

vaimonsa oli saanut tietää kaikki Annalta.

Aika kului -- puolipäivä oli pian lopussa. Jos minä viipyisinkin

kauemmin, oli kuitenkin epävarmaa, saisinko kuulla mitään tärkeämpää

rouva Clementsiltä, mikä voisi hyödyttää minun puuhiani. Olin jo

saanut ne tiedot rouva Catherickistä, jotka olin halunnut, ja olin

odottamatta saanut tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka kenties

suuressa määrässä voivat helpottaa minun tulevia tutkimuksiani.

Nousin ylös, lausuin jäähyväiset ja kiitin rouva Clementsiä hänen

ystävällisestä alttiudestaan tietojen annossa.

"Pelkään, että olette huomannut minut liian uteliaaksi", sanoin

minä. "Minä olen vaivannut Teitä useammalla kysymyksellä, kuin mihin

useimmat ihmiset olisivat halunneet vastata."

"Sanon Teille sydämmellisen mielelläni kaikki, mitä haluatte

tietää, herra", vastasi rouva Clements. Hän vaikeni ja katsoi minua

levottoman tutkivalla silmäyksellä". Minä olisin toivonut, että Te

olisitte voinut sanoa minulle hieman enemmän Annasta. Tultuanne ensin

huoneeseen oli jotakin Teidän muodossanne, joka näytti ilmaisevan

minulle, että Te voisitte tehdä sen. Te ette voi uskoa, kuinka

katkeraa on olla tietämättä, elääkö hän vai onko kuollut. Voisin

kestää surullisintakin tietoa paremmin sanoitte luulevanne, ett'emme

me koskaan saisi nähdä häntä tässä elämässä. Tiedättekö siis --

tiedättekö varmaan, että Jumala on katsonut hyväksi ottaa hänet

luokseen?"

En voinut vastustaa tätä kehotusta; olisin menetellyt sanomattoman

halpamielisesti ja julmasti, jos olisin tehnyt sen.

"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa",

vastasin minä ystävällisesti. "Omasta puolestani olen minä

vakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet."

Vaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Ah,

herra", sanoi hän, "kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?"

"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä

asiasta -- syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun

minä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty

hoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti,

jota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen

kuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin

-- Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen

kirkkomaahan maalla -- joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras,

jonka Te itse olisitte voinut valita hänelle."

"Kuollut!" sanoi rouva Clements, "kuollut niin nuorena -- ja minä

elän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa.

Minä opetin häntä kävelemään. _Minulle_ lausui hän ensi kerran sanan

_'äiti'_ -- Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te,

herra", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja

katsoessaan uudelleen minuun -- "sanoitteko Te hänen saaneen sopivan

hautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut

minun oma tyttäreni?"

Minä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta

vastauksestani -- lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät

voineet tarjota hänelle. "Olisi musertanut sydämmeni", sanoi hän

aivan yksinkertaisesti, "jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu

-- mutta kuinka tiedätte sen? -- Kuka on sanonut Teille sen, herra?"

Minä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä

avonaisemmin voisin puhua kaikesta. "Te voitte olla vakuutettu

saavanne nähdä vielä minut", sanoin minä, "sillä minun on pyydettävä

Teidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt

rauhoittua -- kenties parin päivän perästä."

"Älkää viivytelkö minun takiani, herra", sanoi rouva Clements. "Älkää

ajatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin

tahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle,

herra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti."

"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen", sanoin

minä. "Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu

Welminghamissa?"

Kysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin

Annan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä

lakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun --

hämmästyksen perikuvana.

"Jumalan tähden, herra!" sanoi hän, "mitä Te tahdotte rouva

Catherickiltä?"

"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements", vastasin

minä. "Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten

salaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te

olette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta

häneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden

välillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne -- ja minä

matkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se

selville."

"Ajatelkaa tarkoin ensin asiaa, herra!" sanoi rouva Clements nousten

ylös ja laskien innoissaan kätensä minun käsivarrelleni. "Hän on

kamala nainen -- Te ette tunne häntä niin hyvin kuin minä. Ajatelkaa

tarkoin."

"Kiitän Teitä ystävällisestä varotuksestanne, rouva Clements. Mutta

minä olen päättänyt käydä tämän rouva Catherickin luona, tapahtuipa

mitä tahansa."

Rouva Clements katsoi levottomasti minuun.

"Minä näen Teidän päättäneen varmasti, herra", sanoi hän. "Tässä on

hänen osoitteensa."

Kirjoitin sen muistiin lompakkooni ja puristin sitten hänen kättänsä

jäähyväisiksi.

"Saatte pian kuulla minulta", sanoin minä, "Te saatte tietää kaikki,

mitä minä olen luvannut sanoa Teille".

Rouva Clements huokasi ja pudisti epäillen päätänsä.

"Vanhan mummon neuvoa ei ole aina halveksittava, herra", sanoi hän.

"Ajatelkaa tarkoin asiaa, ennenkun matkustatte Welminghamiin."