V.

Se osoite, jonka rouva Todd oli lähettänyt meille, johti minut

lähellä Grays-Inn-roadia olevan hiljaisen ja vähän huomatun kadun

varrella olevaan taloon.

Koputettuani aukasi rouva Clements itse oven. Hän ei näyttänyt enää

tuntevan minua ja kysyi, mitä minä halusin. Minä muistutin hänelle

kohtaustamme Limmeridgen hautausmaalla enkä unhottanut mainita,

että minä juuri olin auttanut Anna Catherickin -- kuten tämä itse

oli selittänyt -- välttämään mielisairaalasta toimeenpantua vainoa.

Tämä oli ainoa keino voittaa rouva Clementsin luottamus. Hän muisti

kaikki ja pyysi minua astumaan hänen vierashuoneeseensa, ollen varsin

innokas kuulemaan, toisinko minä joitakin tietoja hänelle Annasta.

Olisi ollut minulle mahdotonta esittää hänelle asianlaita menemättä

yksityiskohtiin, joiden uskominen vieraalle olisi ollut vaarallista.

Minä varoin siis tarkasti herättämästä hänessä vääriä toiveita

ja sanoin hänelle, että käyntini aiheena oli saada selville ne

henkilöt, jotka todellakin olivat vastuunalaisia Annan katoamisesta.

Välttääkseni itsenuhteluita lisäsin minä myöskin, ett'en minä voinut

vähintäkään toivoa löytää häntä uudelleen; että minä päinvastoin

uskoin, ett'emme koskaan enää saisi nähdä häntä tässä elämässä ja

että minun pääasiallinen harrastukseni tässä asiassa oli hankkia

kahdelle miehelle, joiden minä epäilin poistaneen hänet tieltään

ja joiden rikollisesta toiminnasta minä ja muutamat minun rakkaat

ystäväni olivat kärsineet törkeän vääryyden, hyvin ansaittu

rangaistus, Selitettyäni asian näin pyysin minä rouva Clementsiä

itseään miettimään, eikö meillä molemmilla ollut sen ajamisessa yhtä

suuri harrastus, vaikka meillä olikin erilaiset vaikuttimet, ja

kysyin häneltä, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että hän antaisi

minulle ne tiedot, jotka hän mahdollisesti voi antaa.

Rouva-raukka oli aluksi liian mielenliikutuksissaan ja hämmentynyt

voidakseen oikein ymmärtää minun sanojeni merkitystä. Hän voi vain

vastata, että hän mielellään tahtoi sanoa minulle kaikki, mitä

minä halusin, palkkioksi siitä hyvyydestä, jota minä olin Annalle

osoittanut. Mutta hän pyysi minua auttamaan häntä pysymään tolalla ja

sanomaan, mistä minä toivoisin hänen alkavan.

Tietäen kokemuksesta, että paras tapa saada selvä ja oikea kertomus

henkilöiltä, jotka eivät ole tottuneet järjestämään ajatuksiansa,

oli antaa heidän alkaa aivan alusta, pyysin minä rouva Clementsin

ensin sanomaan minulla mitä oli tapahtunut heti hänen poistuttuaan

Limmeridgestä, ja varovasti kysellen saatoin hänet kohta kohdaltaan

aina siihen aikaan asti, jolloin Anna oli kadonnut.

Niiden tietojen pääasiallinen sisällys, jotka minä siten sain, oli

seuraava:

Lähdettyään vuokratalosta, Todds-Cornerista, olivat rouva Clements

ja Anna samana päivänä matkustaneet Derbyhyn ja siellä Annan takia

viipyneet yhden viikon. Sen kuluttua olivat he jatkaneet matkaa

Lontooseen ja eläneet siellä toista kuukautta rouva Clementsin

silloisessa asunnossa, mutta olivat he sittemmin jostain syystä

vaihtaneet kortteeria. Annan pelko joutua ilmi Lontoossa ja sen

läheisyydessä, jos he uskaltaisivat mennä ulos, selveni vähitellen

rouva Clementsillekin, ja hän päätti muuttaa erääseen Englannin

syrjäisimpään kaupunkiin, Lincolnshiressä olevaan Grimsbyhyn, jossa

hänen miesvainajansa oli viettänyt koko aikaisemman ikänsä. Hänen

sukulaisensa, jotka olivat arvossa pidettyjä porvareita, asuivat

vielä kaupungissa. He olivat aina osoittaneet rouva Clementsille

suurta hyväntahtoisuutta, eikä hän mielestään voinut keksiä parempaa

keinoa kuin matkustaa sinne ja pyytää sukulaisiltaan hyviä neuvoja.

Anna ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta hänen äitinsä

luo Welminghamiin, koska hänet sieltä olisi viety mielisairaalaan

ja koska sir Percival varmaan olisi etsinyt häntä sieltä. Tässä

väitteessä oli paljon totta, ja rouva Clements tunnusti, ett'ei sitä

täydellä syyllä voitu kieltää.

Grimsbyssä alkoivat ensimmäiset vakavat taudinoireet ilmetä Annassa.

Ne ilmenivät siihen aikaan, kun uutinen lady Glyden avioliitosta oli

sanomalehdissä ja siten oli joutunut Annan tietoon.

Lääkäri, jonka hoitoon Anna uskottiin, huomasi heti, että tauti oli

vaikea sydänvika. Tauti kesti kauan, voivutti hänen voimansa ja

palasi uudelleen, vaikka silloin tällöin lievempänä. Tästä syystä

viipyivät he koko edellisen puolen uutta vuotta Grimsbyssä ja

olisivat viipyneet epäilemättä siellä vielä kauemminkin, ellei Anna

äkkiä olisi päättänyt uskaltautua Hampshireen koettaakseen saada

yksityisesti keskustella lady Glyden kanssa.

Rouva Clements koitti kaikin voimin houkutella häntä luopumaan niin

vaarallisesta ja kummallisesta yrityksestä. Mutta Anna oli itsepäinen

ja ilmoitti syyksi, että uskoi pian kuolevansa ja että hänellä oli

jotakin mielessä, mikä hänen täytyi mistä hinnasta tahansa ilmoittaa

salaa lady Glydelle. Hänen päätöksensä täyttää tämä tehtävä oli niin

järkähtämätön, että hän selitti ehdottomasti aikovansa matkustaa

yksin Hampshireen, jos rouva Clementsille olisi vastenmielistä

seurata häntä. Lääkäri, jolta kysyttiin neuvoa, selitti, että hänen

toiveittensa sitkeä vastustaminen luultavasti voisi aiheuttaa uuden,

kenties kuoleman tuottavan kohtauksen. Sen johdosta suostui rouva

Clements pakkoon ja antoi vielä kerran, vaikka aavistaen synkästi

tulevia vaaroja, Annan seurata omaa päätänsä.

Matkalla Lontoosta Hampshireen huomasi rouva Clements, että eräs

heidän matkatovereistaan tunsi hyvin Blackwater-Parkin ympäristön

ja voi ilmoittaa hänelle kaikki tiedot, joita hän tarvitsi.

Tällä tavoin sai hän tietää, että ainoa paikka, johon he voivat

matkustaa tulematta liian likeiseen ja vaaralliseen naapuruuteen

Blackwater-Parkin kanssa, oli Sandon-niminen suuri kylä. Matkaa

sieltä sir Percivalin tilukselle oli kolme neljä peninkulmaa -- ja

tämän matkan oli Anna kävellyt joka kerran, kuin hän oli nähty järven

läheisyydessä.

Niinä muutamina päivinä, jotka he olivat olleet Sandonissa joutumatta

huomatuiksi, olivat he asuneet jonkun matkaa kylästä hiljaisen,

vakavan lesken luona, jolla oli huone vuokrattavana ja jonka

vaiteliaisuuden rouva Clements oli parhain tavoin koettanut voittaa

ainakin ensimmäisen viikon ajaksi. Hän oli myöskin kaikin tavoin

koettanut Annaa puhutella ilmaisemaan asiansa ensin kirjeellisesti

lady Glydelle.

Nimetön kirje, joka lähetettiin Limmeridgeen, oli kumminkin saanut

Annan tällä kertaa päättämään esittämään asiansa suullisesti ja

päätöksensä mukaan itsepäisesti menemään yksin.

Mutta rouva Clements seurasi häntä kumminkin salaa joka kerta, kun

hän meni järvelle -- uskaltamatta tulla kumminkaan niin lähelle

venehuonetta, että olisi voinut todistaa, mitä siellä tapahtui. Kun

Anna viime kerran palasi sieltä, oli päiväinen, väsyttävä ja liian

pitkä kulkeminen yhdessä sen mielenliikutuksen kanssa, jota hän

oli kokenut, tuottanut hänelle uuden kohtauksen. Rouva Clementsin

surulliset aavistukset toteutuivat -- vanha sydäntauti uusiutui, ja

Annan täytyi laskeutua sairasvuoteeseen.

Tässä vaikeassa asemassa tiesi rouva Clements kokemuksesta, että

kaikista ensin oli koetettava Annaa rauhoittaa. Sen tähden läksi hän

itse huomispäivänä järven rannalle koettaakseen tavata lady Glydeä --

joka varmaankin, Annan sanain mukaan, tekisi jokapäiväisen kävelynsä

venehuoneelle -- ja rukoillakseen, että hän salaa tulisi mukaan

heidän Sandonissa olevaan asuntoonsa. Kun hän tuli puiston laitaan,

kohtasi hän, ei lady Glydeä, mutta suuren ja lihavan, vanhan herran,

jolla oli kirja kädessä -- sanalla sanoen: kreivi Foscon.

Katsottuaan tarkkaavasti häntä oli kreivi kysynyt, odottiko hän saada

tavata jotakin täällä, ja ennenkun hän ennätti vastata mitään, lisäsi

hän, että hän oli täällä lausuakseen lady Glyden tervehdyksen, mutta

ett'ei hän ollut oikein varma, oliko rouva Clements oikea henkilö,

jolle se olisi esitettävä.

Tämän jälkeen oli rouva Clements uskonut kreiville asiansa ja

pyytänyt hänen viemään tervehdyksen lady Glydelle, että hän tulisi

rauhoittamaan Annan levottomuutta. Kreivi oli varsin ystävällisesti

ja halukkaasti luvannut täyttää tämän pyynnön. Tervehdys, sanoi hän,

oli mitä suurimmasta merkityksestä. Lady Glyde kehotti Annaa ja hänen

hyvää ystäväänsä niin pian kuin mahdollista palaamaan Lontooseen,

koska hän oli aivan vakuutettu siitä että sir Percival saisi heidät

kiinni, jos he olisivat kauemmin Blackwater-Parkin läheisyydessä.

Lyhyen ajan kuluttua matkustaisi lady Glyde itse Lontooseen,

ja jos rouva Clements ja Anna tahtoisivat ensin mennä sinne ja

jättää hänelle osoitteensa, saisivat he nähdä tai kuulla hänestä

neljäntoista päivän kuluessa. Kreivi lisäsi jo koettaneensa antaa

ystävällisen varotuksen, mutta Anna oli niin peljästynyt joutua oudon

kanssa puheisiin, ett'ei hän ollut voinut saada häntä kuulemaan hänen

puhettaan eikä päässyt lähestymään häntä.

Tähän vastasi rouva Clements varsin levottomana ja tuskaisena,

ettei hän toivoisi mitään sen parempaa, kuin että taas olisi hyvin

Lontoossa Annan kanssa, mutta ett'ei nykyisin voi toivoakaan sitä,

kun Anna makasi vuoteessa pahoin sairaana. Kreivi kysyi, oliko rouva

Clements hakenut lääkärin apua, ja kun hän sai kuulla, että rouva

Clements oli tähän asti empinyt hakea lääkäriä pelosta kiinnittää

liiaksi huomiota heidän oleskeluunsa paikkakunnalla, oli hän

ilmoittanut hänelle olevansa itse lääkäri ja haluavansa, jos rouva

niin toivoisi, seurata häntä kotiin katsoakseen, mitä oli Annan

kanssa tehtävä. Rouva Clements, joka helposti ymmärrettävästi luotti

kreiviin henkilönä, mille lady Glyde oli uskonut salaisen tehtävän,

otti kiitollisesti tarjouksen vastaan, ja he menivät sen jälkeen

heidän asuntoonsa.

Heidän huoneeseen tullessaan nukkui Anna. Kreivi tuijotti häneen

pitkän aikaa -- luultavasti kummastellen hänen yhdennäköisyyttään

lady Glyden kanssa. Kiltti rouva Clements uskoi, että hän vain oli

peljästynyt nähdessään kuinka sairas Anna oli. Kreivi ei sallinut

herättää Annaa vaan tyytyi tekemään rouva Clementsille muutamia

kysymyksiä taudin oireista, katsomaan häntä ja keveästi koskettamaan

hänen valtimoaan. Kylässä oli rohdos- ja maustetavarakauppa.

Kreivi meni sinne kirjoittamaan lääkemääräyksen ja katsomaan,

että lääkeaineet oikein sekoitettiin. Hän toi ne itse takaisin ja

sanoi rouva Clementsille, että tämä lääke oli varsin voimakkaasti

vaikuttava ja että se aivan varmaan antaisi Annalle voimaa nousta

ylös ja kestääkin tuon ainoastaan muutamain tuntien matkan

Lontooseen. Lääkettä piti nauttia määrättyinä tunteina tänä ja

huomispäivänä. Kolmantena päivänä pitäisi hänen olla kyllin vahva

voidakseen matkustaa, ja hän lupasi tavata rouva Clementsiä

Blackwaterin asemalla sekä auttaa heitä menemään puolipäivän junalla.

Jolleivät he tulisi, niin otaksuisi hän itsestään selväksi, että Anna

oli huonompi, ja lähtisi silloin heti heidän asuntoonsa.

Näkyi kumminkin heti, ett'ei mitään sellaista tapahtuisi.

Saadulla lääkkeellä oli ihmeellisen voimakas vaikutus Annaan, ja

tätä hyvää tulosta auttoi vielä sekin vakuutus, jonka rouva Clements

nyt katsoi voivansa ilmaista hänelle, että hän heti Lontoossa

saisi tavata lady Glyden. Määrättynä päivänä ja tuntina tulivat

he rautatieasemalle. Kreivi oli jo siellä heitä vastassa ja puhui

vanhemman naisen kanssa, joka myöskin näytti aikovan matkustaa

Lontooseen samalla junalla. Hän auttoi heitä mitä ystävällisimmästi,

ojensi heille kätensä vaunuun noustaessa ja pyysi rouva Clementsiä

muistamaan lähettää osoitteensa lady Glydelle. Vanhempi nainen ei

ollut samassa vaunussa kuin he, eivätkä he olleet huomanneet, mihin

hän oli mennyt perille tultua Lontoon asemalle. Rouva Clements

vuokrasi huoneet hiljaisessa ja rauhaisassa kaupungin osassa ja

kirjoitti sitten, lupauksensa mukaan, lady Glydelle ilmoittaakseen

hänelle osoitteensa.

Hieman enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, mutta ei mitään

vastausta saapunut.

Tämän ajan kuluttua tuli vanhempi nainen -- sama, jonka he olivat

nähneet rautatieasemalla -- eräänä päivänä, ajaen vaunuissa, tuoden

terveisiä lady Glydeltä, joka oli Lontoossa eräässä hotellissa, että

lady Glyde toivoi saavansa nähdä rouva Clementsin sopiakseen hänen

kanssaan tulevasta keskustelusta Annan kanssa. Rouva Clements selitti

olevansa halukas seuraamaan häntä -- mihin häntä kehotti saapuvilla

oleva Annakin -- sitäkin mieluummin, kun hänelle vakuutettiin, ett'ei

hänen tarvitse olla poissa kuin korkeintaan puolen tuntia. Hän ja

tuntematon nainen -- luonnollisesti kreivitär Fosco -- olivat sen

jälkeen ajaneet yhdessä vaunuissa. Ajettua hetkinen oli viimemainittu

pyytänyt ajuria pysäyttämään erään puodin edustalle, koska hänen

piti ostaa jotakin, minkä hän oli unhottanut, ennenkun he menisivät

hotelliin. Hän ei palannut koskaan takaisin.

Kun rouva Clements oli odottanut hyvän aikaa, tuli hän levottomaksi

ja käski ajurin ajaa takaisin hänen asuntoonsa. Palattua sinne,

hieman enemmän kuin puolen tunnin kuluttua, oli Anna poissa!

Ainoa selvitys, minkä hän voi saada, oli kysymällä siltä naiselta,

joka oli vuokralaisten tarjoilijattarena. Hän oli avannut oven

pojalle, joka oli jättänyt kirjeen "toisessa kerroksessa asuvalle

nuorelle naiselle" -- siinä, missä rouva Clements asui. Palvelustyttö

oli vienyt kirjeen ja sen jälkeen mennyt alakertaan jälleen; viisi

minuuttia myöhemmin oli hän nähnyt Anna Catherickin avaavan katuoven

ja menevän ulos puettuna hattuun ja olkahuiviin. Luultavasti oli hän

ottanut kirjeen mukaansa, sillä sitä ei löytynyt mistään, eikä ollut

siis mahdollista sanoa, millä hän oli houkuteltu poistumaan talosta.

Jotain erinomaista sen täytyi olla -- sillä hän ei koskaan tahtonut

yksin kävellä Lontoossa. Jollei rouva Clements olisi tietänyt sitä,

ei mikään olisi voinut saada häntä lähtemään hänen luotaan, ei edes

puoleksi tunniksi.

Niin pian kun rouva Clements taas voi koota ajatuksiansa, oli hänen

ensimmäinen, helposti käsitettävä tehtävänsä lähteä mielisairaalaan,

jonne hän pelkäsi Annan olevan viedyn.

Huomispäivänä meni hän siis sinne -- Anna itse oli näet ilmoittanut

hänelle, missä se sijaitsi. Vastaukseksi sai hän tietää -- varmaankin

siksi, että hän kysyi pari päivää aikaisemmin, kuin väärä Anna

Catherick oli sinne tuotu -- ett'ei ketään sen nimistä henkilöä ollut

palannut sinne. Hän oli sitten kirjoittanut rouva Catherickille

Welminghamiin saadakseen tietää, oliko hän nähnyt tytärtään tai

kuullut mitään hänestä, mutta saanut sieltä kieltävän vastauksen.

Siihen loppuivatkin hänen keinonsa tiedustella Annaa, eikä hän

tietänyt enää, mitä hänen pitäisi tehdä tässä asiassa. Tästä päivästä

lähtien aina tähän asti ei hän tietänyt Annan katoamisen syytä eikä

hänen vaiheittensa loppua.