IV.

Kertomus minun ensimmäisistä tutkimuksistani Hampshiressä on pian

esitetty.

Matkustettuani Lontoosta aikaisin aamulla olin minä herra Dawsonin

luona jo puolenpäivän aikaan. Keskustelustamme ei kuitenkaan ollut

mitään tyydyttävää tulosta minun käyntini tarkoitukseen nähden.

Tohtori Dawsonin muistikirjassa oli kyllä mainittu, milloin hän oli

tullut uudelleen hoitamaan lääkärintointa Blackwater-Parkissa, mutta

ei ollut mahdollista sen johdolla laskea taaksepäin ja siten löytää

tuota määrättyä päivää ilman rouva Michelsonin apua, ja tätähän ei

rouva Michelson, kuten tiesin, voinut antaa. Hän ei voinut muistaa

-- ja kukapa sellaista voi vaatiakaan? -- kuinka monta päivää oli

kulunut lady Glyden matkan ja tohtorin saapumisen välillä. Hän

oli melkein varma siitä, että hän oli puhunut emäntänsä matkasta

neiti Halcombelle seuraavana päivänä, mutta nyt, näin pitkän ajan

kuluttua, voi hän yhtä vähän varmasti ilmoittaa päivää, jolloin tämä

mainitseminen oli tapahtunut, kuin sanoa, minä päivänä lady Glyde oli

matkustanut Lontooseen.

Ei hän voinut varmasti määrätä sitäkään, kuinka monta päivää

oli kulunut tästä lähdöstä kreivitär Foscon Päiväämättömän

kirjeen saapumiseen. Lopuksi oli tohtori, jotta vaikeuksien ja

vastoinkäymisten mitta oikein täyttyisi, ollen tilapäisesti sairas,

unhottanut tavallisuuden mukaan merkitä kuukauden, viikon ja päivän,

jolloin lähetti Blackwater-Parkista oli tullut hänen luoksensa.

Menetettyäni kaiken toivon saada apua herra Dawsonilta, päätin minä

matkustaa Knowlesburyyn koettaakseni siellä saada selkoa, minä

päivänä sir Percival tuli sinne.

Kova onni näytti kumminkin vainoavan minua! Tultuani Knowlesburyyn

huomasin minä, että ravintola oli suljettu ja että suuria

ilmoituslistoja huoneuston vuokraamisesta oli liisteröity nurkkiin.

Yritys ei ollut kannattanut hyvin rautatien valmiiksi tultua. Uusi

aseman lähellä oleva hotelli oli vähitellen vetänyt puoleensa kaikki

vieraat, ja vanha ravintola, jossa sir Percival oli majaillut,

oli ollut suljettuna noin kaksi kuukautta. Omistaja oli muuttanut

kaupungista väkineen ja kalustoineen, mutta mihin hän oli mennyt,

ei kukaan voinut oikein sanoa minulle. Neljä eri henkilöä, joilta

minä kysyin, vastasi minulle eri tavoin hänen suunnitelmistaan ja

yrityksistään Knowlesburystä lähtiessään.

Minulla oli vielä muutamia tunteja jäljellä, ennenkun viimeinen

juna lähtisi Lontooseen, ja minä otin postivaunun takaisin

Blackwater-Parkiin, aikoen puhua puutarhurin ja portinvartijan

kanssa. Jos nämäkään eivät voisi auttaa minua, niin ei minulla ollut

tällä kertaa enempää tekemistä, vaan voisin palata kaupunkiin.

Kun minä olin peninkulman päässä puistosta, lähetin minä vaunut pois

saatuani ajajalta tietää tien ja jatkoin matkaani jalkaisin taloon.

Poikettuani suurelta maantieltä huomasin minä miehen kävelevän

nopeasti edelläni portinvartijan asunnolle päin. Hän oli pieni

kasvultaan, puettu huonoon, mustaan pukuun ja kantoi matkareppua

kädessään. Päässä oli hänellä tavattoman suuri hattu. Ulkomuodosta

päättäen näytti hän minusta lakimiehen kirjurilta. Kun minulla ei

ollut halua tutustua hänen kanssaan, pysähdyin minä päästääkseni

hänet etenemään. Hän ei ollut kuullut ja hävisi pian silmistäni

katsomatta taakseen. Mentyäni hetkistä myöhemmin portista ei hän enää

ollut näkyvissä -- ei voinut olla epäiltävää, ett'ei hän ollut tullut

taloon.

Portinvartijan tuvassa tapasin minä vain kaksi naista. Toinen heistä

oli vanha, toisen tunsin minä heti Marianin kuvauksesta Margaret

Porcheriksi.

Kysyin ensin, oliko sir Percival kotona, ja saatuani kieltävän

vastauksen, milloin hän oli matkustanut pois. Ei kumpikaan heistä

voinut sanoa minulle mitään muuta, kuin että hän oli poistunut

kesällä. Margaret Porcherilta en voinut saada mitään muuta vastausta

kuin tyhmän hymyilyn ja pään pudistuksia. Vanha näytti hieman

paremmin käsittävän, ja minä sain hänen lopulta kertomaan, kuinka

sir Percivalin lähtö oli tapahtunut sekä kuinka kamalasti hän oli

säikäyttänyt häntä. Hän muisti hyvin, että hänen isäntänsä oli

karjunut hänen heti nousemaan ylös ja avaamaan portin, ja kuinka hän

oli peljännyt hänen kamalasti kirotessaan -- mutta varmaa päivää,

milloin se tapahtui, sitäpä hän ei todellakaan voinut sanoa.

Poistuttuani portinvartijan tuvasta näin minä puutarhurin

työskentelevän lähellä sitä. Puhutteluni alussa näytti hän katsovan

minua jonkunlaisella epäluulolla. Mutta kun minä mainitsin rouva

Michelsonin sinä, joka oli suositellut häntä, alkoi hän varsin

halukkaasti keskustella. Mitä me puhelimme toisillemme, ei ole syytä

kertoa. Olkoon kylliksi kun mainitsen, että keskustelumme päättyi

kuten kaikki muutkin minun yritykseni saada tietää tämä tärkeä

päivämäärä. Puutarhuri tiesi, että hänen herransa oli matkustanut

pois "yön aikaan jonakin heinäkuun loppupäivänä". -- Siinä kaikki!

Puhuessani hänen kanssaan näin minä mustapukuisen miehen suurine

hattuineen tulevan asuinrakennuksesta ja pysähtyvän jonkun matkan

päähän meistä sekä edelleen katselevan meitä.

Joitakin epäilyjä hänen asiastaan Blackwater-Parkiin oli minussa

jo herännyt. Nämä epäilyt vahvistuivat vielä sen johdosta, ett'ei

puutarhuri voinut sanoa, kuka mies oli, ja minä päätin puhutella

häntä. Yksinkertaisin kysymys, jonka minä outona voin tehdä, oli

sallittaisiinko matkustajain katsella asuinkartanoa. Menin sen vuoksi

suoraan miehen luo ja tein tämän kysymyksen.

Hänen ilmeensä ja esiintymisensä ilmaisivat selvään hänen tietävän,

kuka minä olin, ja hänen aikomuksensa olevan hakea riitaa kanssani.

Hänen vastauksensa oli hävytön, mutta minä olin vakavasti päättänyt

olla suuttumatta. Minä otin hänen hyökkäyksensä vastaan mietityllä

kohteliaisuudella, pyysin anteeksi huomaamatonta erehdystäni --

jota minä kutsuin "tungettelevaisuudeksi" -- ja poistuin pihalle.

Oli aivan kuin olin uskonutkin. Käyntini herra Kyrlen luona oli

heti ilmoitettu sir Percival Glydelle, ja mustapukuinen mies oli

lähetetty Blackwater-Parkiin, koska odotettiin minun itse paikalla

tekevän kuulusteluja. Jos minä olisin antanut hänelle vähintäkään

aihetta tehdä kanne tuomioistuimen edessä, olisi minut varmaan heti

viety lähimmän maistraatin henkilön luo ja tällä tavoin ehkäisty

minun tutkimukseni ja erotettu minut Marianista ja Laurasta ainakin

muutamiksi päiviksi.

Minä valmistauduin siihen, että minua vartioidaan matkalla

Blackwater-Parkista rautatieasemalle samoinkuin edellisenä päivänä

Lontoossa. En voinut kumminkaan huomata, vainottiinko minua vai ei.

Voihan olla mahdollista, että mustapukuinen mies vakoili minua --

mutta tiedän varmaan, ett'en nähnyt vilaustakaan hänestä matkalla

asemalle tai saapuessani illalla Lontooseen. Tulin kotiin jalkaisin,

mutta ennenkun lähestyin omaa oveani, tein minä kierroksen eräälle

lähistössä olevalle vähäliikkeisimmälle kadulle ja pysähdyin vähän

väliä katsoakseni ympärilleni autiolla kadulla. Tämän tavan suojella

itseäni, kun väijytystä oli varottavana, olin oppinut Keski-Amerikan

aarniometsissä -- nyt käytin minä sitä hyväkseni samassa

tarkoituksessa ja vielä suuremmalla varovaisuudella sivistyneen

Lontoon sydämmessä.

Ei mitään, mikä olisi saattanut Marianin levottomaksi, ollut

tapahtunut poissa-ollessani.

Hän kysyi innokkaasti, miten matkani oli onnistunut. Kertoessani

hänelle päivän tapahtumat, ei hän voinut salata kummastustaan

siitä välinpitämättömyydestä, jolla minä puhuin tuloksettomista

kuulusteluistani.

Seikka oli todellakin semmoinen, ett'ei tämä vastoinkäyminen millään

tavoin saattanut minua alakuloiseksi. Minä olin tehnyt tämän

matkan velvollisuudesta odottamatta mitään hyötyä siitä. Siinä

mielentilassa, jossa minä siihen aikaan olin, oli minulle melkein

rakasta tietää, että taistelu nyt oli rajoitettu kamppailuksi

elämästä ja kuolemasta minun ja sir Percival Glyden välillä.

Kostontunne sekautui yhäti minun muihin ja parempiin vaikuttimiini,

ja minä tunnustan mielihyvällä tunteneeni, että varmin tie --

nykyisin ainoakin -- mikä oli minulla jäljellä voidakseni hyödyttää

Lauran asiaa, oli saada se konna jalkoihini, joka oli mennyt

naimisiin hänen kanssaan.

Mutta samalla kun minä tunnustan, että minulta puuttui voimaa pitää

vaikuttimiani puhtaina kostonhimosta, voin minä totuudenmukaisesti

lausua muutamia sanoja puolustuksekseni. Ei koskaan pölähtänyt

päähäni mikään halpamielinen laskelma Lauran ja minun vastaisesta

yhtymisestäni eikä salaisesta ja persoonallisesta myönnytyksestä,

jonka minä voisin kiristää sir Percivalilta, jos minä olisin

saanut hänet valtaani. Minä en koskaan sanonut itselleni: "Jos

minä onnistun, on varma seuraus menestyksestäni, että teen hänen

miehensä kykenemättömäksi hänet uudelleen ryöstämään minulta."

Minä en olisi voinut katsoa häneen enkä ajatella tulevaisuutta

tuollaisten aikeiden vallitessa mieltäni. Surullinen näky, kuinka

hän oli muuttunut muinoisestansa, muutti rakkauteni sellaiseksi

sanomattomaksi hellyydeksi, sellaiseksi sääliksi, jota isä tai veli

olisi tuntenut ja jota, Jumala sen tietää, minäkin tunsin häntä

kohtaan sydämmeni syvyydessä. Minun toiveeni ja harrastukseni eivät

nyt ulottuneet kauemmaksi kuin siihen päivään, jolloin hän voittaisi

takaisin kaikki, mitä hän oli kadottanut. Siihen, jolloin hän taas

olisi kyllin vahva ja onnellinen -- jolloin hän taas voisi katsoa

minua kuten muinoisina päivinä ja puhella minulle, kuten hän muinoin

oli puhutellut -- siihen päättyivät minun rakkaimmat tulevaisuuden

suunnitelmani, minun onnellisimmat ajatukseni.

En ole kirjoittanut näitä sanoja turhamaisen itsetarkastelun

houkutuksesta. Tulee pian tapahtumia, jotka antavat lukijalle

itselleen tilaisuuden arvostella käytöstäni On vain oikein, että

minun virheeni ja mahdolliset ansioni tulevat tunnetuiksi ja sitä

ennen verratuiksi.

Seuraavana aamuna Hampshirestä palaamiseni jälkeen kutsuin

minä Marianin ylös työhuoneeseeni ja ilmaisin hänelle koko sen

suunnitelman, jonka minä olin laatinut hätyyttääkseni sir Percivalia

hänen heikosta kohdastaan.

Keino tämän salaisuuden, joka tähän asti oli meille kaikille ollut

niin läpitunkematon, löytämiseen oli yhteydessä valkopukuisen naisen

kanssa. Nyt voitiin tämä päämäärä voittaa vain Anna Catherickin

äidin avulla, ja ainoa keino pakottaa rouva Catherick avonaisesti

toimimaan tai puhumaan tästä asiasta riippui siitä, onnistuisiko

minun saada tärkeitä tietoja perheestä ja koko seudun olosuhteista

keskustelemalla rouva Clementsin kanssa. Tarkoin mietittyäni tulin

minä siihen varmaan vakuutukseen, että minun ensin pitäisi kääntyä

Anna Catherickin uskollisen ystävän ja suojelijan puoleen.

Ensimmäinen kysymys oli nyt, mistä minun piti etsiä rouva Clements.

Ja tässä auttoi minua Marianin terävä-älyisyys. Hän kehotti

kirjoittamaan Limmeridgen luona olevaan vuokrataloon -- Todds

Corneriin -- ja kysymään, oliko rouva Clements ollut kirjevaihdossa

rouva Toddin kanssa viime kuukausien aikana. Kuinka rouva Clements

oli erotettu Annasta, emme voineet sanoa, mutta kun tämä kerran oli

tapahtunut, tiedusteli edellinen epäilemättä kadonnutta suojattiansa

siltä paikkakunnalta, jota tämä enin rakasti -- Limmeridgen seudulta.

Minä huomasin, että Marianin ehdotus herätti menestyksen toiveita, ja

niin kirjoitin minä saman päivän postissa rouva Toddille.

Odottaessamme vastausta pyysin minä Marianin antamaan minulle tietoja

niin paljon kuin mahdollista sir Percivalin perheestä ja hänen

aikaisemmasta elämästään. Hän voi vain kertoa, mitä hän itse oli

kuullut, mutta hän oli melkein varma sen vähäisen totuudesta, mikä

hänellä oli kerrottavana.

Sir Percival oli ainoa lapsi. Hänen isänsä, sir Felix Glyde oli

syntymästään saakka kärsinyt kiusallista ja parantamatonta rampuutta

ja aikaisimmasta nuoruudestaan kammonut kaikkea seuraelämää. Musiki

oli hänen ainoa huvituksensa, ja hän oli ottanut puolisokseen

naisen, jolla myöskin oli sama maku ja jolla sanottiin olleen

tavattoman suuret musikaliset lahjat. Hän oli vielä verrattain

nuori periessään Blackwater-Parkin. Asetuttuaan sinne ei hänellä

enemmän kuin hänen rouvallansakaan näyttänyt olevan halua tehdä

tuttavuutta seudun muiden tilanomistajain kanssa, eikä kukaan näistä

puolestaan koettanut houkutella heitä heidän yksinäisestä kodistaan

-- lukuunottamatta seurakunnan pastoria, jonka puuhat päättyivät

surullisella tavalla.

Pastori, joka oli ylen kiihkoinen mies, oli saanut kuulla, että sir

Felix poistui yliopistosta sen maineisena, että hän politiikassa oli

vallankumouksellista tuskin parempi ja uskonnossa harhaoppinen; ja

pian saattoi hänen omantunnonmukaisuutensa hänet siihen vakuutukseen,

että hänen ehdoton velvollisuutensa oli kehottaa tilanomistajaa

seurakunnan kirkossa kuulemaan tervettä oppia saarnattavan. Sir

Felix suuttui kovasti papin hyvää tarkoitettavasta mutta huonosti

ajatellusta sekaantumisesta ja loukkasi häntä niin karkeasti ja

julkisesti, että koko seudun perheet lähettivät vapaaherralle

kirjeitä, joissa he suoraan lausuivat paheksumisensa -- niin, vieläpä

tiluksen alustalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä niin julkisesti

kuin uskalsivat. Sir Felix, jota ei huvittanut maanviljelys ja joka

ei rakastanut tätä tilaa eikä ketään siellä elävää ihmistä, selitti,

ett'eivät paikkakunnan asukkaat koskaan enää saisi tilaisuutta

kiusata häntä ja poistui siitä hetkestä ainiaaksi Blackwater-Parkista.

Oltuaan lyhemmän aikaa Lontoossa matkusti hän puolisoineen

mannermaalle eikä koskaan palannut Englantiin. He oleskelivat

osaksi Ranskassa, osaksi Saksassa mutta missä tahansa elivätkin,

pysyttelivät he aina ankarasti erillään muiden ihmisten seurasta.

Heidän poikansa, Percival, syntyi ulkomaalla ja sai siellä

kasvatuksensakin yksityisopettajilta.

Hänen äitinsä kuoli ensin; isä muutamia vuosia myöhemmin, 1825

tai 1826. Sir Percival oli aivan nuorena ollut Englannissa pari

kertaa, mutta hänen tuttavuutensa herra Fairlie-vainajan kanssa

alkoi vasta hänen isänsä kuoltua. Heistä tuli pian hartaat ystävät,

vaikka sir Percival harvoin, tuskin koskaan, tällä aikaa oli

Limmeridge-Housessa. Herra Fredrik Fairlie oli kenties tavannut

häntä pari kertaa herra Philipin seurassa, mutta voidaan sanoa hänen

tuskin ollenkaan tunteneen häntä. Sir Percivalin ainoa, harras ystävä

perheessä oli Lauran isä.

Kaikkiaan nämä tiedot voin minä saada Marianilta. Mistään

merkityksestä eivät ne olleet minun nykyiselle yritykselleni, mutta

minä merkitsin ne kumminkin huolellisesti, jos niistä vastaisuudessa

voisi olla jotain hyötyä minulle.

Rouva Toddin vastaus, joka oli osoitettu erään toisen kaupunginosan

postikonttoriin, oli jo saapunut. Onnetar, joka tähän asti oli ollut

meille vastainen, käänsi tästä hetkestä lempeät kasvonsa meihin.

Rouva Toddin kirje sisälsi ensimmäiset tiedot, joita me tarvitsimme.

Rouva Clements oli kirjoittanut Todds-Corneriin. Ennen kaikkea oli

hän pyytänyt anteeksi sitä pikaista tapaa, jolla hän ja Anna olivat

poistuneet ystäväinsä luota -- huomispäivänä minun kohtaukseni

jälkeen valkopukuisen naisen kanssa Limmeridgen hautausmaalla; sen

jälkeen hän ilmoittanut rouva Toddille Annan katoamisesta ja pyytänyt

häntä tiedustelemaan paikkakunnalla, olisiko hävinnyt harhaillut

takaisin Limmeridgeen. Tämän ohella oli rouva Clements muistanut

ilmoittaa osoitteensa, ja tämän ilmoitti nyt rouva Todd Marianille.

Hän oli Lontoossa ja vain puolen tunnin matkan päässä meidän

asunnostamme.

Minä seurasin uskollisesti sananlaskua: "Älä anna ruohon kasvaa

jalkojesi alla." Jo huomisaamuna läksin minä matkalle koettaakseni

saada keskustella rouva Clementsin kanssa. Tämä oli minun ensi

askeleeni havaintojen tiellä. Kertomus siitä epätoivoisesta

yrityksestä, johon minä olin heittäytynyt, alkaa tästä.