II.

Tällainen oli kertomus menneestä ajasta -- ainakin mikäli me silloin

tunsimme sitä.

Minä tein heti johtopäätökseni. Ennen kaikkea huomasin minä vaikkakin

hämärästi, millainen tämä salahanke oli ollut, kuinka sopivia

tilaisuuksia ja erinäisiä olosuhteita oli käytetty hyväksi panna

rankaisematta toimeen tämä rohkea rikos. Kun kaikki yksityiskohdat

olivat minulle vielä tuntemattomia, huomasin minä täysin selvästi,

kuinka oli käytetty hyväksi valkopukuisen naisen ja lady Glyden

yhdennäköisyyttä. Oli selvää, että Anna Catherick oli viety kreivi

Foscon taloon lady Glydenä ja lady Glyde joutunut vainajan sijaan

mielisairaalaan. Tämä vaihdos oli niin taitavasti suoritettu, että

viattomatkin henkilöt -- kaikella varmuudella lääkäri, molemmat

palvelijat ja luultavasti mielisairaalan omistajakin -- olivat

tietämättään joutuneet rikostovereiksi tässä petoksessa.

Meidän ei luonnollisesti ollut odotettavana mitään sääliä kreivi

Foscolta ja sir Percival Glydeltä. Lady Glyden häviämisen

kautta saivat he kolmenkymmenentuhannen punnan voiton --

kaksikymmentätuhatta viimemainitulle, kymmenentuhatta edelliselle

vaimonsa myötäjäisinä. Tämän seikan ja halun takia peittää rikoksensa

eivät he varmaankaan olisi uhraamatta mitä tahansa eivätkä

koettamatta mitä petosta tahansa saadakseen tietää, missä heidän

uhrinsa piili, ja riistääkseen hänet ainoilta ystäviltään maailmassa

-- neiti Halcombelta ja minulta.

Tämän vakavan vaaran pelko -- vaaran, joka joka päivä ja tunti voi

lähetä meitä -- määräsi yksinomaan vaalini, kun minun piti hakea

tuleva asuntomme. Minä valitsin sen kauimpaa Lontoon itäosasta, jossa

vähin määrä työttömiä ja uteliaita ihmisiä oli tavattavana kaduilla

-- minä valitsin sen köyhästä ja väkirikkaasta osasta -- sillä kuta

kovempi on taistelu elämän ylläpidosta, sitä vähemmän on aikaa

tarkastaa niitä outoja ihmisiä, jotka mahdollisesti hakevat kodin

itselleen heidän keskuudessaan. Nämä olivat ne suuret edut, joita

minä tarkoitin; mutta asuntopaikkamme oli meille hyödyksi toisessakin

ja tuskin vähemmän tärkeässä tapauksessa. Me voimme täällä elää;

helposti sillä, mitä me työllämme ansaitsimme, ja säästääkin monen

shillingin asiamme voittamiseksi -- tämän oikean asian, joka minulla

nyt ja alati oli vakavasti mielessä.

Viikon kuluessa olimme Marian Halcombe ja minä tehneet ja

toteuttaneet suunnitelman uutta elämäämme varten. Talossa ei ollut

muita vuokralaisia kuin me, ja me voimme huomaamatta tulla ja mennä

ulos. Minä järjestin niin -- ainakin nykyisin -- ett'ei Marianin ja

Lauran tarvitseisi poistua ilman, ett'en minä olmi heidän matkassaan,

ja ett'eivät he minun poissa-ollessani millään ehdolla saisi

vastaanottaa ketään vierasta henkilöä. Tämän sopimuksen tehtyä menin

minä erään ystävän luo, jonka olin entisinä aikoina tuntenut -- erään

puunpiirtäjän luo, jolla oli runsaasti työtä -- hakemaan tointa ja

sanoin hänelle, että minulla oli omat syyni pysyä tuntemattomana.

Hän tuli siihen käsitykseen, että minä olin velkautunut, ilmoitti

osanottonsa ja lupasi tehdä voitavansa auttaakseen minua. Annoin

hänen olla erehdyttävässä luulossaan ja otin vastaan sen työn,

minkä hän tahtoi antaa minulle. Hän tiesi voivansa luottaa minun

kokemukseeni ja taitooni, ja vaikka tuloni olivat varsin pienet,

riittivät ne kumminkin meidän vähäisiin elintarpeisiimme.

Niin pian kun me olimme ehtineet kokea tämän, panimme Marian Halcombe

ja minä yhteen varamme -- hän kahden- ja kolmensadan punnan välille,

minä melkein yhtä paljon. Yhteensä oli meillä yli neljäsataa puntaa.

Minä panin tuon pienen pääoman pankkiin käytettäväksi niihin

salaisiin tutkimuksiin ja kuulusteluihin, joita heti olin päättänyt

panna toimeen, vaikk'en saisikaan ketään avukseni. Me teimme arvion

viikkomenoistamme viimeistä penniä myöten; eikä meidän pikku

pääomaamme koskettu koskaan muuten kuin Lauran vuoksi.

Kaikki palvelijan tehtävät otti Marian jo ensi päivästä kuin

itse oikeutettuna. "Mihin naisen kädet kykenevät, sen tekevät

nämä", sanoi hän ja ojensi vapisevat kätensä. Ja kun hän kääri

vaatimattoman pukunsa hihat ylös, oli laihtuneissa käsivarsissa

menneen ajan surullisen historian jäljet; mutta ylevämielisen naisen

luja sielu loisti kirkkaasti kumminkin hänen silmistään. Minä näin

silmistä kihoavan suuret kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskia

alas, hänen katsoessaan minuun. Hän pyyhkäsi pois ne muinaisen

päättäväisyytensä liikkeellä ja hymyili entisten aikojen iloisuuden

heikolla kajastuksella. "Älä epäile minun rohkeuttani, Walter", sanoi

hän, "minun hermoheikkouteni itkee -- enkä minä itse. Taloustoimeni

voittavat sen, jollen minä voi." Ja hän piti sanansa. Voitto oli

saavutettu, kun me tapasimme toisemme illalla ja hän istuutui

levätäkseen. Hänen suuret, rehelliset, tummat silmänsä katselivat

minua menneen ajan voimakkaalla loisteella. "Minä en ole kumminkaan

vielä aivan kelvoton", sanoi hän, "minä ansaitsen kyllä osani

työssä." Ennenkun minä voin vastata, lisäsi hän kuiskaten: "Ja osani

vaarassa ja koetuksissa myöskin. Muista se, jos se aika joskus tulee!"

Minä muistin sen, kun se aika tuli.

Jo lokakuun lopussa oli elämämme tullut jokapäiväiseen ja tasaiseen

järjestykseen, ja me olimme niin täysin erillämme muista ihmisistä,

kuin me eläisimme autiolla saarella ja koko tämä katuverkko ja kaikki

nämä tuhannet kanssaihmiset olisivat laineita äärettömässä meressä.

Nyt voin minä omistaa yhden ja toisen vapaan tunnin miettiäkseni

vastaista toimintaani ja millä tavoin minä parhaiten voisin

asestautua tulevaan taisteluun sir Percivalia ja kreiviä vastaan.

Minä hylkäsin kaiken ajatuksen esittää sen seikan, että Laura

tunsi jälleen minut ja Marianin, hänen oikeutettujen vaatimustensa

todistuksena. Jos me emme olisi rakastaneet häntä niin hellästi --

jos se _tunne_, jonka tämä rakkaus herätti meissä, ei olisi ollut

paljon varmempi kuita järjen päätös, niin olisimme kenties mekin

epäilleet nähdessämme hänet ensi kerran.

Menneen ajan kärsimykset ja kauhut olivat pelottavasti lisänneet Anna

Catherickin ja Lauran surullista yhdennäköisyyttä. Kertomuksessani

siitä, mitä tapahtui Limmeridge-Housessa oloaikanani, olen myöskin

maininnut, että kuinka suuri tämä yhdennäköisyys olikin yleisissä

piirteissä, nämä kumminkin monessa tärkeässä yksityiskohdassa

erosivat. Ja jos he olisivat seisoneet vierekkäin, ei kukaan ihminen

hetkiseksikään olisi sekottanut heitä toisiinsa -- kuten usein

tapahtuu kaksoissisarien suhteen. Nyt en minä voinut sanoa niin enää.

Suru ja kärsimys, joiden yhdistämisestä Laura Fairlien tulevaisuuteen

edes nopeassa ajatuksessa minä silloin olin nuhdellut itseäni,

_olivat_ nyt painaneet leimansa nuorekkaaseen, kauniiseen muotoon,

ja onneton yhdennäköisyys, jonka minä kerran olin nähnyt vain

mielikuvituksissani, oli nyt elävä todellisuus, jota minun silmäni

eivät voineet kieltää. Vieraat, seurustelututtavat -- niin, vieläpä

ystävätkin, jotka eivät voineet katsoa häntä meidän silmillämme,

olisivat, jos hän olisi näyttäytynyt heille ensi päivinä pakonsa

jälkeen mielisairaalasta, epäilleet, että hän oli ollut se Laura

Fairlie, jonka he kerran olivat nähneet, eikä heitä olisi voinut

moittia tästä epäilystä.

Ainoa, mikä oli jäljellä ja mihin minä aluksi luotin -- että hän

mahdollisesti muistaisi henkilöitä ja tapahtumia, jotka pettäjälle

täytyvät olla aivan tuntemattomia -- oli niiden surullisten kokeiden

jälkeen, joita me viime aikoina olimme tehneet, näyttänyt olevan

aivan toivotonta. Jokainen pikku muisto, jonka Marian ja minä

koetimme herättää, jokainen varova lääke, jolla me koetimme vahvistaa

ja hitaasti parantaa heikontuneita, murtuneita sielunvoimia, oli

uusi todistus vaarasta kääntää hänen ajatuksensa siihen tuskaisaan,

kauheaan aikaan, joka oli kulunut.

Ainoat muistelmat menneiltä päiviltä, joita me uskalsimme palauttaa,

olivat pieniä, yksinkertaisia tapahtumia siltä onnelliselta ajalta

Limmeridge-Housessa, jolloin minä ensin sinne tulin ja opetin häntä

piirustamaan. Sinä päivänä, jolloin minä herätin nämä muistot

näyttämällä hänelle sen pikku huvihuonepiirustuksen, jonka hän

oli antanut minulle lähtöpäiväni aamuna ja jota sitten en ollut

koskaan jättänyt luotani, alkoi uusi toivo versoa. Tunteellisesti

ja vähitellen heräsi hänen muistonsa huvimatkoistamme jalan ja

vaunuissa, ja väsyneet, surulliset silmäraukat katsoivat Marianiin ja

minuun uudella harrastuksella, vielä epävarmalla ajatuksella, jota

me tästä hetkestä hoivasimme ja pidimme elossa. Ostin hänelle pienen

värilaatikon ja samanlaisen piirustuskirjan kuin se entinen, jonka

minä näin hänen kädessään ensi kertaa tavatessamme. Vielä kerran --

ah, vielä kerran! -- istuin minä hänen vieressään ne tunnit, jotka

säästyivät omasta työstäni, johdattaakseni tässä yksinkertaisessa

huoneessa, tässä hämärässä valaistuksessa epävarmaa piirustusta,

tukeakseni heikkoa kättä. Päivä päivältään vahvistin minä tätä uutta

harrastusta, kunnes se edes pääsisi lujasti kiintymään hänen kolkkoon

henkiseen olemukseensa -- kunnes hän voisi ajatella piirustustaan,

puhua siitä ja väsymättömästi itse harjoitella, heikosti kuvitellen

minun kiitosten! ja hänen omain edistystensä tuottamaa huvia; --

kaikki tämä oli vain kajastusta menneen ajan nyt kadotetusta elämästä

ja onnesta.

Tällä yksinkertaisella keinolla herätimme me vähitellen hänen

sielunelämänsä. Kauniina päivinä otimme me hänet mukaamme kävelemään

lähellä olevalle rauhaisalle, vanhanaikaiselle pihalle, jossa ei

ollut mitään, mikä olisi voinut hämmentää tai peloittaa häntä.

Me otimme muutamia puntia säästöistämme hankkiaksemme hänelle

viiniä ja tarvitsemaansa vahvistavaa ravintoa; me huvitimme häntä

iltaisin lapsellisilla korttipeleillä ja piirroksia täynnään

olevilla puunpiirtäjältä, jolle minä tein työtä, lainaamillani

kirjoilla. Näillä ja muilla yksinkertaisilla keinoilla rauhoitimme

ja vahvistimme me häntä ja toivoimme kaikkea hyvää, niin iloisesti

kuin voimme, ajan ja huolenpitomme ja hellyyden, joka ei koskaan

väsynyt eikä koskaan ollut lohduton, tuovan muassaan. Mutta me

emme rohjenneet, vaikka se olisi ollut hänen omaksi parhaakseen,

säälimättömästi temmasta häntä rauhasta ja levosta ja kuulustella

häntä yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät olisi olleet juuri sen

parempia, kuin että olisivat voineet uudelleen herättää ne kiusaavat

muistot hänen menneestä elämästään, mitkä me niin huolellisesti

olimme tuudittaneet lepoon. Mitä uhrauksia se maksoikin, kuinka

väsyttävää, pitkällistä ja kiusallista viivytystä koituisikin, niin

täytyi se vääryys, joka oli hänelle tehty -- jos ihmisen voimilla se

oli voitettavissa -- poistaa hänen tietämättään ja avuttaan.

Tämän päätettyä oli lähinnä välttämätöntä päättää, kuinka pitkälle

oli aluksi uskallettava mennä ja mihin pitäisi ryhtyä.

Neuvoteltuani Marianin kanssa päätin minä koota niin monta todistusta

kuin voin pyytääkseni sitten neuvoa herra Kyrleltä, johon me

tiesimme voivamme luottaa, ja hankkiaksemme ensi tilassa selvitystä

häneltä, olisiko mahdollista laillista tietä voittaa oikeutta.

Minä olin Lauran menestyksen takia velvollinen olemaan jättämättä

kaikkea riippumaan minun yksityisistä toimistani, niin kauan kun oli

vähänkään mahdollisuutta vahvistaa asemaamme saamalla luotettavaa

apua, olipa mitä laatua tahansa.

Ensimmäinen tietolähde, johon minä luotin, oli Marian Halcomben

Blackwater-Parkissa pitämä päiväkirja. Siinä oli minua itseäni

koskevia lausuntoja, joiden suhteen hän katsoi parhaaksi, ett'en minä

näkisi niitä. Sen vuoksi luki hän minulle käsikirjoituksesta, ja minä

tein muistiinpanojani. Tämä tapahtui istumalla myöhään öillä. Kolme

yötä tarvittiin siihen, ja minulla oli hallussani kaikki, mitä Marian

Halcombe voi ilmoittaa.

Seuraava toimenpiteeni oli saada toisilta henkilöiltä mahdollisimman

paljon tietoja herättämättä liikanaista huomiota. Läksin rouva

Veseyn luo saadakseni selville, oliko Lauran kuvitelma, että hän

oli viettänyt yötä rouva Veseyn luona, tosi vai ei. Tällä kertaa

salasin minä huomaavaisuudesta rouva Veseyn ikää ja sairautta kohtaan

samoinkuin kaikissa seuraavissakin samanlaisissa tilaisuuksissa

todellisen asemamme ja otin tarkasti huomioon puhua Laurasta "lady

Glyde-vainajana".

Rouva Veseyn vastaus kysymyksiini vahvisti vain sen uskon, joka

minulla jo ennestään oli ollut. Laura oli tosin kirjoittanut, että

hän halusi asua vanhan ystävänsä luona -- mutta ei koskaan tullut.

Sekavasti sotki hän sen, mitä oli aikonut tehdä, siihen, mitä todella

oli tapahtunut. Ristiriitaisuus hänen tiedonantonsa ja todellisen

asianlaidan välillä voitiin helposti selittää tällä tavoin -- mutta

johdattaisi luultavasti ikäviin seurauksiin. Oli este heti alussa,

virhe todistuksessa, joka puhui raskaasti meitä vastaan.

Kun minä sen jälkeen kysyin kirjettä, jonka Laura oli kirjoittanut

rouva Veseylle Blackwater-Parkista, ojensi hän sen minulle, mutta

ilman kuorta, joka heti oli hävitetty. Itse kirjeessä ei ollut mitään

päivämäärää, ei edes päivän nimeäkään. Se sisälsi vain seuraavat

rivit: -- "Rakkain rouva Vesey! Olen syvästi suruissani ja levoton ja

tulen luultavasti Teidän luoksenne huomisiltana pyytämään vuodetta

yöksi. Minä en voi sanoa levottomuuteni syytä tässä kirjeessä -- minä

kirjoitan sitä sellaisessa pelossa tulla huomatuksi, ett'en minä

selvästi voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään. Olkaa hyvä ja pysykää

kotona vastaanottaaksenne minut. Sanon silloin kaikki Teille. Teitä

hellästi rakastava Laura." -- Mitä apua oli minulle näistä riveistä?

Ei mitään!

Kotiin palattuani rouva Veseyn luota pyysin minä Mariania, huomioon

ottamalla kaikkea varovaisuutta, kirjoittamaan rouva Michelsonille.

Hän voisi, jos niin tahtoisi, esittää muutamia yleisiä epäilyjä

kreivi Foscon menettelytapaan nähden ja hänen pitäisi pyytää

taloudenhoitajattaren antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta,

mitä oli tapahtunut päästäksemme totuuden jäljille. Odottaessamme

vastausta, joka tuli viikon perästä, hain minä S:t Johns-Woodin

lääkärin, esitin itseni neiti Halcomben asiamiehenä saadakseni jos

mahdollista enemmän tietoa hänen sisarensa viime sairaudesta, kuin

herra Kyrlellä oli ollut tilaisuus koota. Herra Goodricken avulla

sain minä jäljennöksen kuolemantodistuksesta ja keskustella sen

naisen -- Jane Gouldin -- kanssa, joka oli pukenut kuolleen. Jane

Gouldin avulla olin tilaisuudessa tapaamaan Hester Pinhornia.

Hän oli äsken poistunut paikastaan riidan takia emäntänsä kanssa

ja asui nyt erään rouva Gouldin tuttavan luona. Tällä tavoin sain

minä taloudenhoitajattaren, lääkärin, Jane Gouldin ja Hester

Pinhornin todistukset sananmukaisesti, kuten ne ovat esitetyt tässä

kertomuksessa.

Minä katsoin nyt olevani valmis neuvottelemaan herra Kyrlen kanssa.

Marian kirjoitti hänelle ilmoittaakseen, kuka minä olin, ja määräsi

päivän ja tunnin, jolloin minä aioin tulla hänen luokseen yksityiseen

keskusteluun.

Minulla oli kyllin aikaa aamulla tavallisuuden mukaan kävelläkseni

Lauran kanssa ja sitten kaikessa rauhassa katsoa hänen työskentelevän

piirustamassa. Hän katsoi minuun työstään muodossaan uusi

levottomuuden ilme, kun minä nousin ylös mennäkseni, ja hänen

sormensa alkoivat vanhaan tapaan hermostuneen epävarmasti leikkiä

pöydällä olevain kynien ja siveltimien kanssa.

"Ethän ole väsynyt vielä minuun?" kysyi hän. "Ethän mene pois silti,

että olet väsynyt minuun? Minä koetan tehdä paremmin -- koetan tulla

terveeksi. Pidätkö minusta yhtä paljon nyt kuin ennenkin, Walter,

vaikka minä olen tullut kalpeaksi ja laihaksi ja vaikka minun on niin

vaikea oppia maalaamaan?"

Hän puhui kuin lapsi ja ilmaisi kaikki ajatuksensa minulle, aivankuin

lapsi olisi tehnyt. Minä olin vastaamatta muutamia minuutteja --

vastaamatta sanoakseni hänelle, että hän oli minulle rakkaampi

nyt, kuin hän koskaan ennen oli ollut. "Koeta tulla terveeksi ja

vahvaksi", sanoin minä, virittäen sitä uutta tulevaisuuden toivoa,

jonka huomasin heräävän hänen sielussaan, "koeta tulla terveeksi ja

vahvaksi Marianin ja minun tähden." -- "Niin", sanoi hän itsekseen,

alkaessaan uudelleen piirustaa, "minun täytyy koettaa sitä; te olette

niin helliä minua kohtaan." Nopeasti katsoi hän taas ylös. "Älä viivy

kauan poissa! Minä en voi piirustaa, Walter, jos sinä et ole täällä

auttamassa minua."

"Minä tulen pian takaisin, rakkahani -- katsoakseni, kuinka sinä

edistyt."

Vasten tahtoani tuli minun ääneni hieman epävarmaksi. Minä toinnuin

kuitenkin heti ja poistuin huoneesta. Ei ollut aika silloin menettää

itsehillintäänsä, jota minä kenties tarvitseisin ennen päivän

päättymistä.

Kun minä avasin oven, viittasin minä Marianin seuraamaan eteiseen.

Oli välttämätöntä valmistaa häntä mahdollisuuteen, jonka minä

huomasin ennemmin tai myöhemmin seuraavan siitä, että minä

avonaisesti näyttäydyin Lontoon kaduilla.

"Luultavasti olen minä täällä muutamien tuntien kuluttua", sanoin

minä, "ja minä pyydän sinua, ett'et tavallisuuden mukaan salli

kenenkään tulla sisään minun poissaollessani. Mutta jos jotakin

tapahtuisi --."

"Mitä voisi tapahtua?" kysyi hän nopeasti. "Sano minulle suoraan,

Walter, onko jokin vaara peljättävissä -- minulla on silloin

rohkeutta kohdata sitä."

"Ainoa vaara, joka kenties on odotettavissa", vastasin minä, "on,

että sir Percival on kenties kutsuttu Lontooseen ilmoittamalla

hänelle Lauran pako. Kuten tiedät, piti hän vartijoita kintereilläni

ennen matkaani Englannista ja luultavasti tuntee hän minut

ulkonäöltä, vaikka minä en tunne häntä."

Hän laski kätensä minun olkapäälleni ja katsoi minua tuskaisen

äänettömästi. Minä huomasin, että hän käsitti sen vakavan vaaran,

joka uhkasi meitä.

"Ei ole uskottavaa", sanoin minä, "että sir Percival tai hänen

kätyrinsä näkevät ja tuntevat minut niin pian, mutta se on kumminkin

_mahdollista_. Ja jollen minä tule kotiin tänä iltana, niin ei sinun

pidä tulla levottomaksi, vaan rauhoita Lauraa niin hyvin, kuin voit.

Jos saan vähintäkään aihetta uskoa, että minua vartioidaan, kavahdan

minä kyllä antamasta kenenkään seurata minua aina tänne taloon asti.

Älä epäile minun palaamistani, Marian, vaikka se myöhästyisikin, älä

pelkää."

"Ei, en pelkää!" vastasi hän varmasti. "Sinun ei tarvitse katua,

Walter, että sinulla on nainen liittolaisenasi." Hän vaikeni ja

pidätti minua vielä hetkisen. "Varo itseäsi!" sanoi hän ja puristi

levottomasti kättäni -- "varo itseäsi!"

Minä poistuin hänen luotaan ja otin ensimmäiset askeleet hyvityksen

tiellä -- tällä synkällä ja epävarmalla tiellä, joka alkoi

asianajajan ovella.