III.

Ei mitään merkillistä tapahtunut minulle matkalla herrojen Gilmoren &

Kyrlen Chancerykadun varrella olevaan konttoriin.

Minun käyntikorttiani vietäessä herra Kyrlelle, muistin minä

erään asian, jonka ikävällä huomasin ennen unhottaneeni. Marianin

päiväkirja sai minut siihen vakuutukseen, että kreivi Fosco oli

avannut hänen ensimmäisen kirjeensä Blackwater-Parkista herra

Kyrlelle ja vaimonsa avulla kavaltanut toisen. Hän tiesi siis, missä

asioimistolla oli konttorinsa, ja päättäisi luonnollisesti, että

jos Marian tarvitsisi apua ja neuvoa Lauran pelastuksen jälkeen

mielisairaalasta, hän varmaan hakisi sitä herra Kyrleltä. Tässä

tapauksessa oli hänen Chancerykadun varrella oleva konttorinsa

se paikka, jota sir Percival ja kreivi ennen kaikkea käskisivät

vartioida; ja jos samoja henkilöitä käytettäisiin vakoilemaan

minua kuin ennen matkaani Englannista, tulisi minun palaamiseni

heidän tietoonsa jo tänä päivänä. Minä olin tosin valmistautunut

mahdollisuuteen tulla kadulla tunnetuksi, mutta suurin, tähän

konttoriin yhdistetty vaara ei ollut pölähtänyt tätä ennen päähäni.

Oli nyt myöhäistä korjata tätä onnetonta erehdystä -- myöhäistä

toivoa, että olisin pyytänyt asianajajaa kohtaamaan minua jollakin

toisella, sovitulla paikalla. Minä voin vain nyt päättää olla

varovaisempi poistuessani Chancerykadulta ja olla missään tapauksessa

menemättä suoraan kotiin.

Odotettuani muutamia minuutteja, saatettiin minut herra Kyrlen

yksityiseen huoneeseen. Hän oli kalpea, laiha, hiljainen ja

maltillinen mies, jolla oli huomaava katse, matala ääni ja varsin

levollinen tapa puhua -- ei, kuten olin luullut, erikoisen harras

kuuntelemaan jokaista outoa, eikä helppo häiritä lainoppineessa

levollisuudessaan.

Sopivampaa miestä minun tarkoituksiani varten olisi ollut vaikea

löytää. Jos hän nyt päättäisi ja tämä päätös olisi meille suotuisa,

niin olisi asiammekin tästä hetkestä kuin voitettu.

"Ennen kun minä lausun mitään siitä asiasta, joka on minut saanut

tulemaan tänne", sanoin minä, "täytyy minun ilmoittaa, että se tulee

vaatimaan Teiltä runsaasti aikaa."

"Minun aikani on neiti Halcomben käytettävissä", vastasi hän.

"Kaikissa hänen asioissaan on liikekumppanini pyytänyt minun olemaan

hänen sijaisenaan ei ainoastaan lakimiehenä, vaan myöskin ystävänä."

"Sallitteko minun kysyä, onko herra Gilmore Englannissa?"

"Ei, hän oleskelee edelleen sukulaistensa luona Saksassa. Hänen

terveytensä on parantunut, mutta hänen palaamisensa aika on vielä

epävarma."

Lausuessamme näitä valmistavia sanoja oli hän selaillut paperejansa,

jotka hänellä oli edessään, ja otti esille niiden alta sinetityn

kirjeen. Minusta näytti, että hänen aikomuksensa oli antaa se

minulle; hän muutti kumminkin nähtävästi mieltään, pani sen eteensä

pöydälle, oikaisihe tuolissa ja odotti ääneti, mitä minun piti

sanoman.

Tuhlaamatta aikaa joihinkin turhanpäiväisiin sanoihin aloin minä heti

kertomustani ja kuvasin hänelle avomielisesti ne tapahtumat, jotka

edellä ovat esitetyt.

Minun harvinainen kerrottavani tempasikin hänet kuivasta lakimiehen

mielentyyneydestä. Epäillyksen ja ihmettelyn ilmaisut, joita hän ei

voinut pidättää, keskeyttivät minua useampia kertoja. Minä jatkoin

kumminkin loppuun asti ja kysyin häneltä pelottomasti:

"Mitä Te ajattelette tästä, herra Kyrle?"

Hän oli liian varovainen ilmaistakseen mielipiteensä saamatta ensin

takaisin tavallista kylmäverisyyttään.

"Ennenkun minä lausun ajatukseni", sanoi hän, "täytyy minun saada

tehdä muutamia valmistavia kysymyksiä."

Hän teki minulle nämä kysymykset -- tutkivat, epäluuloiset -- jotka

selvään ilmaisivat minulle, että hän piti minua petoksen uhrina ja

että, jollen minä olisi tullut neiti Halcomben asioissa, hän olisi

epäillyt minun koettavan esittää viekkaasti mietittyä konnankoukkua.

"Uskotteko minun totuutta puhuneen?" kysyin minä kuulustelun loputtua.

"Mikäli Te itse olette vakuutettu, uskon minä varmasti Teidän

puhuneen totta", vastasi hän. "Minä pidän neiti Halcombea mitä

suurimmassa arvossa ja minun tulee siksi luottaa siihenkin, jota hän

on käyttänyt asiamiehenä tässä asiassa. Minä tahdon mennä vieläkin

pitemmälle, jos Te niin toivotte, ja myönnän, sekä kohteliaisuudesta

että esitetyistä syistä, että neiti Halcomben ja Teidän, herra,

täytyy olla vakuutettuja siitä, että lady Glyde todellakin

elää. Mutta Te tulette minun luokseni kuullaksenne ajatustani

lakimiehenä. No hyvä, lakimiehenä ja ainoastaan lakimiehenä on minun

velvollisuuteni sanoa Teille, herra Hartright, ett'ei tällä asialla

ole edes todenmukaisuuden varjoakaan."

"Te esitätte asian kovin sanoin, herra Kyrle."

"Minä koetan myöskin esittää sen yksinkertaisesti ja suoraan.

Todistukset lady Glyden kuolemasta ovat nähtävästi selvät ja täysin

tyydyttävät. Tässä on hänen tätinsä todistus, että hän tuli kreivi

Foscon taloon, että hän siellä, sairastui ja kuoli. Sitten on

lääkärin todistus, että hänen kuolemansa tapahtui luonnollisissa

olosuhteissa. Sitten tiedämme tosiasiana, että hautaus tapahtui

Limmeridgessä ja että hautakivessä on kaiverrus. Tämä on se asia,

jonka Te aiotte tehdä riidanalaiseksi. Mitä todistusta Teillä on

esitettävänä päätelmänne tueksi, että se henkilö, joka kuoli ja

haudattiin, _ei_ ollut lady Glyde? Käykäämme läpi Teidän väitteenne

pääkohdat ja katsokaamme, minkä arvoisia ne ovat. Neiti Halcombe

matkustaa erääseen yksityiseen mielisairaalaan ja näkee siellä

erään mielisairaan naisen. On tunnettua, että eräs nuori, Anna

Catherick-niminen nainen, joka on ollut kummastuttavan yhdennäköinen

lady Glyden kanssa, on paennut tästä mielisairaalasta. On myöskin

tunnettua, että se henkilö, joka sinne vietiin heinäkuussa,

otettiin vastaan siellä Anna Catherickinä -- on edelleen tunnettua,

että se herra, joka hänet vei uudelleen sinne, varottaen ilmaisi

herra Fairlielle, että hänen mielipuolisuutensa ilmeni hänen

ilmoittautumisessaan herra Fairlien veljentytärvainajaksi; samoin

tiedetään hänen mielisairaalassa ollessaan lakkaamatta vakuutelleen

olevansa lady Glyde, vaikka kukaan siellä ei uskonut häntä. Nämä

ovat varmoja tosiasioita. Mitä Te voitte sanoa niitä vastaan? Neiti

Halcomben selityksen, että hän tunsi sisarensa, jota selitystä

myöhemmät tapahtumat vastustavat tai ottavat siltä kaiken arvon ja

merkityksen. Selittikö neiti Halcombe mielisairaalan omistajalle,

että hänen sisarensa oli suljettu, ja luottiko hän lain apuun

saadakseen hänet sieltä? Ei, hän lahjoi salaa hoitajattaren

päästämään hänet karkuun. Kun sairas on tällä epäillyttävällä tavalla

saanut vapautensa ja viety herra Fairlien luo, tunteeko tämä ehkä

hänet jälleen? Horjuuko hänen uskonsa silmänräpäystäkään, että hänen

veljentyttärensä on kuollut? Ei. Tunteeko palvelusväki hänet? Ei.

Jääkö hän paikkakunnalle puoltaakseen edelleen oikeuksiaan? Ei,

hän viedään salaa Lontooseen. Sillä välin olette Tekin tuntenut

jälleen hänet; mutta Te ette ole sukulainen, Te ette ole perheen

vanha ystävä. Palvelusväki väittää Teitä vastaan; herra Fairlie

väittää neiti Halcombea vastaan, ja otaksuttu lady Glyde väittää

itseään vastaan. Hän selittää viettäneensä yötä eräässä nimitetyssä

talossa. Teidän omat tutkimuksenne osoittavat, ett'ei hän koskaan ole

ollut tässä talossa, ja Te sanotte itse, ett'ei hänen mielentilansa

salli hänen itsensä antautua tutkittavaksi ja hankkia tukea

vaatimuksillensa. Ajan voittamiseksi jätän minä mainitsematta kaikki

vähemmät todistukset molemmin puolin ja kysyn Teiltä -- jos tämä

asia nyt pitäisi jätettämän tuomioistuimen käsiteltäväksi, jurylle,

joka olisi velvollinen omaksumaan tosiasiat sellaisinaan, kuin ne

järjellisiltä näyttävät -- missä on Teidän todistuksenne?"

Ennenkun minä voin vastata hänelle, täytyi minun hetkinen koota

ajatuksiani. Ensi kerran esitettiin nyt Lauran ja Marianin kohtaloita

minulle vieraan katsantokannalta -- ensi kerran ne pelottavat esteet,

jotka olivat tiellämme, olivat näyttäytyneet oikeassa muodossaan.

"Ei voida kieltää", sanoin minä, "että ne seikat, jotka Te olette

esittänyt, näyttävät puhuvan meitä vastaan; mutta --."

"Mutta Te luulette, että nämä tosiasiat voitaisiin selittää

olevan vääriä", jatkoi herra Kyrle. "Sallikaa minun sanoa, herra,

kokemukseni tulos tässä tapauksessa. Kun englantilaisen juryn on

valittavana yksinkertaisen tosiasian, joka on päivänselvä, ja

pitkällisen, syvälle käyvän selityksen välillä, ottaa se aina

ensinmainitun. Esimerkiksi: -- Lady Glyde -- kutsun häntä siten,

selvyyden vuoksi -- sanoo maanneensa nimitetyssä huoneessa, ja on

todistettu, _ett'ei_ hän ole maannutkaan. Te selitätte tämän seikan

antautumalla syvämietteiseen hänen mielentilansa tutkimiseen ja

teette siitä metafyysillisen päätelmän. Minä en sano, että tämä

päätelmä on _väärä_ -- minä sanon vain, että jury kiinnittää enemmän

huomiota hänen tiedonantoansa ristiriitaisuuden yksinkertaiseen

todistukseen kuin mihinkään järjen päätelmään, jonka Te voitte

tarjota."

"Mutta eikö ole mahdollista", sanoin minä, "kestävästi ponnistellen

havaita useampia todistuksia? Neiti Halcombella ja minulla on

muutamia satoja puntia --."

Hän katsoi minua huonosti salatulla säälillä ja pudisti päätänsä.

"Katsokaa tarkkaavasti asiaa, herra Hartright, omalta kannaltanne",

sanoi hän. "Jos Teidän syytöksenne sir Percival Glydeä ja kreivi

Foscoa vastaan ovat todet -- mihin nähden suvainnette muistaa,

ett'en minä myönnä sitä -- niin koetetaan jokainen ajateltava este

asettaa tiellenne lisätodistuksien hankkimista vastaan. Jokainen

este jutun jatkamista vastaan otetaan huomioon, jokainen syytöksen

kohta tulee järjestelmällisesti kiistetyksi ja tuhlattuamme tuhannet

puntamme satojen asemasta voi lopullinen päätös luultavasti kumminkin

olla meille vastainen. Oikeuskysymykset, jotka perustuvat suureen,

henkilölliseen yhdennäköisyyteen, ovat itse asiassa kaikista

vaikeimpia selvittää -- niin, yksinpä silloinkin, kun ne eivät ole

niin sotkuisia alusta alkaen kuin nyt käsittelemämme asia. Minä

en todellakaan huomaa mitään keinoa saattaa jotain valoa tähän

kummalliseen asiaan. Joskin se henkilö, joka on haudattu Limmeridgen

kirkkomaahan, ei olisi todellinen lady Glyde, niin oli hän kumminkin

Teidän oman arvostelunne mukaan eläessään niin hänen näköisensä.

ett'emme me voittaisi mitään, jos me pyytäisimme viranomaisia

otattamaan vainajan ruumiin ylös haudasta. Sanalla sanoen, herra

Hartright, me emme todellakaan voi tehdä asiaa tästä."

Minä olin kumminkin lujasti vakuutettu, että tässä sekä _oli_ että

tulisi asiaa. Ja tämän johdosta muutin minä aineen käsittelytapaa ja

vetosin vielä kerran häneen.

"Eikö ole mitään muita todistuksia, joita me voisimme esittää, kuin

näiden henkilöiden identtisyyttä koskeva?" kysyin minä.

"Ei Teidän asemassanne", vastasi hän. "Yksinkertaisin ja kaikista

varmin todistus, päivämäärien sovittelu, ei, mikäli minä

ymmärrän, ole ollenkaan Teidän saatavissanne. Jos Te voisitte

osoittaa ristiriitaisuuden sen päivän, jonka lääkäri ilmoittaa

todistuksessaan, ja lady Glyden Lontoon matkapäivän välillä, niin

saisi asia aivan toisen muodon, ja minä olisin silloin ensimmäinen

sanomaan: -- 'käydään työhön käsin'."

"Tämä päivämäärän erilaisuus voidaan kenties todistaa, herra Kyrle."

"Sinä päivänä, jolloin Te voitte sen tehdä, herra Hartright,

toimitamme me asian oikeuden eteen. Jos Teillä on jotakin toivetta

tällä hetkellä päästä siihen, niin sanokaa minulle se, ja katsomme

sitten, miten voin neuvoa Teitä."

Minä mietin. Taloudenhoitajatar ei voinut auttaa meitä; ei Laurakaan

yhtä vähän kuin Marian. Kaiken luuloni mukaan olivat sir Percival ja

kreivi ainoat ihmiset maailmassa, joilla oli tämä päivämäärä selvillä.

"En voi nykyisin ilmoittaa mitään keinoa saadakseni varmuutta",

sanoin minä, "koska minun vakuutukseni on, ett'ei kukaan muu voi

ilmoittaa lady Glyden matkapäivää Blackwater-Parkista kuin kreivi

Fosco ja sir Percival Glyde."

Herra Kyrlen levollisille, tarkkaaville kasvoille levisi nyt ensi

kerran hymyilevä ilme.

"Siihen ajatukseen nähden, mikä Teillä on näistä molemmista

herroista", sanoi hän, "ette luullakseni odota tyydyttäviä tietoja

siltä taholta? Jos heidän on onnistunut anastaa itselleen suuria

rahasummia salahankkeella, niin on vähän uskottavaa, että he

tunnustaisivat mitään."

"He voivat joutua pakotetuiksi tunnustamaan, herra Kyrle."

"Kuka pakottaa?"

"Minä."

Me nousimme molemmat ylös. Hän katsoi minua tarkkaavasti suoraan

kasvoihin nähtävästi suuremmalla harrastuksella, kuin hän ennen oli

osoittanut. Minä huomasin hänen olevan hieman kummastuneen.

"Te olette varma", sanoi hän. "Epäilemättä on Teillä persoonallisia

vaikuttimia ajaa asiaa, joiden kyseleminen ei kuulu minulle. Jos

oikeudenkäynti voidaan vastaisuudessa _alkaa_, niin tahdon vain

sanoa, että voitte varmasti luottaa apuuni. Mutta samalla kertaa

täytyy minun huomauttaa Teille, kun rahakysymyksen aina täytyy

tulla oikeuskäsittelyyn, että minä näen vähän toiveita voittaa

takaisin lady Glyden omaisuutta, vaikkakin lopulta onnistuttaisiin

todistaa, että hän todellakin elää. Mainittu ulkomaalainen poistuisi

luultavasti Englannista, ennenkun oikeudenkäynti olisi alkanut,

ja sir Percivalin taloudellinen pula oli kyllin suuri pakottamaan

häntä luovuttamaan joka, summan saamamiehellensä. Te tunnette

luonnollisesti --".

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Sallikaa minun pyytää, ett'emme koskettele lady Glyden

raha-asioita", sanoin minä. "En ole koskaan entisinä aikoina tuntenut

niitä, enkä nytkään tunne mitään muuta, paitsi että hän on menettänyt

koko omaisuutensa. Te olette aivan oikeassa uskoessanne, että

minulla on persoonallinen vaikuttimeni ajaa tätä asiaa. Minä toivon,

että minun aiheeni aina olisivat yhtä epäitsekkäitä, kuin ne tällä

hetkellä ovat --."

Hän koetti keskeyttää selittääkseen sanojansa. Minä olin arvatakseni

kumminkin hieman kiivastunut siitä, että hän epäili minua, ja jatkoin

puhumistani haluamatta kuulla, mitä hän sanoisi.

"Siinä palveluksessa, jonka minä aion lady Glydelle tehdä",

sanoin minä, "ei saa olla mitään suunnitelmaa, mitään ajatusta

persoonallisen voiton saavuttamisesta. Hänet on ajettu kuin mikäkin

vieras isänsä kotoa -- valhe hänen kuolemastaan on kaiverrettu hänen

äitinsä haudalla -- ja täällä kulkee ahdistamatta ja rankaisematta

kaksi miestä, jotka ovat syynä kaikkeen tähän! Mutta hänen

synnyinkotinsa täytyy jälleen avata ovensa hänelle niiden ihmisten

läsnä-ollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Tämä

valhe tulee julkisesti: poistetuksi muistopatsaasta perheen päämiehen

käskystä. ja nämä kaksi miestä tulee minun edessäni vastaamaan

rikoksestaan, vaikkakaan laillinen oikeus ei kykenisi saavuttamaan

heitä. Tämän päämäärän saavuttamiseen olen minä omistanut elämäni, ja

niin yksin kuin olenkin, niin olen, jos Jumala suo minun elää, sen

voittava."

Hän vetäytyi takaisin pöydän luo eikä vastannut mitään. Hänen

muotonsa osoitti selvään, että hän katsoi minun harhaan joutumiseni

voittaneen järkeni ja että niin ollen olisi hyödytöntä neuvoa minua

ollenkaan.

"Me pysymme kumpikin vakuutuksessamme, herra Kyrle", sanoin minä,

"ja saamme nähdä, mitä tulevaisuus päättää. Olen kumminkin hyvin

kiitollinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Te olette kuunnellut

kertomustani. Te olette osoittanut minulle, että lain apu sanan

täydessä merkityksessä on meidän varojemme ulkopuolella. Me emme voi

esittää laillisia todistuksia emmekä ole kyllin rikkaita maksamaan

oikeudenkäynnistä aiheutuvia kustannuksia. Onhan kumminkin jotakin

voitettu saamalla tietää tämäkin."

Ottaessani jäähyväisiä antoi hän minulle sen kirjeen, jonka minä olin

nähnyt hänen laskevan pöydälle keskustelumme alussa.

"Tämä kirje tuli postissa muutamia päiviä sitten", sanoi hän.

"Tahtoisitteko toimittaa sen perille? Olkaa hyvä ja sanokaa neiti

Halcombelle, että olen pahoilla mielin, koska en tässä asiassa voi

auttaa häntä muutoin kuin neuvoillani, jotka, kuten pelkään, eivät

hänestäkään ole sen tervetulleempia kuin Teidän mielestänne."

Katsoin kirjettä hänen puhuessaan. Osoitekirjoitus oli: -- Neiti

Halcombe. Herrojen Gilmoren & Kyrlen suosiollisella välityksellä.

Chancerykatu. Käsiala oli minulle aivan tuntematon.

Ennen huoneesta poistumistani tein minä vielä yhden kysymyksen.

"Tiedättekö", sanoin minä, "onko sir Percival vielä Pariisissa?"

"Hän on palannut Lontooseen", vastasi herra Kyrle. "Ainakin niin

ilmoitti minulle hänen asianajajansa, jonka minä tapasin eilen."

Saatuani tämän tietää, läksin pois.

Poistuttuani konttorista olin minä kyllin varovainen ollakseni

herättämättä mitään huomiota pysähtymällä ja katselemalla

ympärilleni. Minä läksin kulkemaan erään Holbornen pohjoispuolella

olevan rauhallisimman korttelin kautta -- ja erään kadun päässä

pysähdyin minä ja käännyin nopeasti ympäri.

Kadun kulmassa näin minä kaksi miestä, jotka samalla kertaa

näyttivät hillinneen käyntiänsä, seisovan ja puhelevan keskenänsä.

Silmänräpäyksen mietittyäni käännyin minä voidakseni kulkea heidän

ohitsensa. Lähestyessäni heitä poikkesi yksi heistä toiselle kadulle,

toinen seisoi paikoillaan. Kun minä katselin häntä, tunsin minä

heti toisen niistä miehistä, jotka olivat vakoilleet minua ennen

Englannista lähtöäni.

Jos minä olisin ollut vapaa ja saanut seurata tahtoani, olisin minä

luultavasti puhutellut miestä ja lopettanut kohtauksen paiskaamalla

hänet maahan. Mutta nyt täytyi minun olla varsin varovainen

toimenpiteitteni seurausten suhteen. Jos minä vain kerrankaan,

vaikkapa näennäisestikin, jouduin syypääksi väärään menettelyyn,

annoin minä heti sir Percivalille aseet käteen.

Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin panna viekkaus

viekkautta vastaan. Minä poikkesin sille kadulle, johon toinen mies

oli kadonnut, ja menin hänen ohitsensa miehen seisoessa eräässä

porttikäytävässä. En tuntenut häntä ja painoin tarkoin mieleeni

hänen ulkomuotonsa, jos hän vastaisuudessa vaivaisi minua. Tämän

jälkeen käänsin minä taas kulkuni pohjoista kohden, kunnes minä tulin

Newstreetiin, josta minä suuntasin vasemmalle -- yhäti molemmat

miehet kintereilläni -- ja pysähdyin paikkaan, josta voi nähdä,

tulisivatko jotkut tyhjät ajoneuvot sinne. Monta minuuttia ei vielä

ollut kulunutkaan, ennenkun niin tapahtui. Minä hyppäsin niihin ja

käskin ajurin nopeasti ajamaan Hydeparkiin. Kun mitään muita vaunuja

ei ollut saatavissa, näin minä, kuinka molemmat vakoojat kiiruhtivat

yli kadun seuratakseen juosten minua. Mutta minä olin jo pitkälti

päässyt edelle ja kun minä pyysin ajurin seisauttamaan ja laskeusin

ajoneuvoista, en nähnyt heitä missään. Kuljin viistoon poikki

Hydeparkin ja päästyäni aukealle maalle huomasin varmasti, ett'ei

kukaan seurannut minua. Vasta useamman tunnin kuluttua sen jälkeen ja

jo pimeän tultua palasin minä kotiin.

Tapasin Marianin yksinään odottamassa minua pienessä vierashuoneessa.

Hän oli puhutellut Lauran menemään levolle luvattuaan hänelle

näyttää minulle hänen piirustuksensa minun kotiintultuani. Tuo pieni

heikko piirustusraukka -- itsessään niin vähäpätöinen, mutta minusta

niin mieltä liikuttava -- oli huolellisesti asetettu kahden kirjan

tukemana pöydälle ja siten sijoitettu, että valo siitä ainoasta

kynttilästä, jonka me soimme itsellemme, esittäisi sen parhaimmassa

valaistuksessaan. Minä istuuduin alas katsoakseni piirustusta ja

kuiskaten kertoakseni Marianille, kuinka asiani oli käynyt. Seinä,

joka erotti tämän huoneen toisesta, oli niin ohut, että me melkein

kuulimme Lauran hengittävän ja jos me olisimme puhuneet ääneen,

olisimme me häirinneet häntä.

Marian säilytti levollisuutensa minun kertoessani keskusteluani

herra Kyrlen kanssa. Mutta kun minä sanoin hänelle, että minua oli

ahdistanut kaksi vakoilijaa kotimatkalla ja että olin saanut kuulla

sir Percivalin palanneen Lontooseen, tuli hänen kasvoilleen levoton

ilme.

"Huonoja uutisia, Walter", sanoi hän, "pahimpia, mitä voit tuoda

minulle. Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Ei, mutta minulla on jotakin annettavaa sinulle", vastasin minä ja

ojensin hänelle kirjeen, jonka herra Kyrle oli jättänyt minulle.

Hän katsoi osoitekirjoitusta ja tunsi heti käsialan.

"Sinä tunnet kirjeen lähettäjän luullakseni?" kysyin minä.

"Niin, liiaksi hyvin", vastasi hän. "Lähettäjä on kreivi Fosco."

Tätä sanoessaan avasi hän kirjeen. Syvä punastus levisi hänen

kasvoillensa hänen sitä lukiessa ja hänen silmänsä salamoivat

suuttumuksesta hänen ojentaessaan sen minulle.

Kirje sisälsi nämä rivit:

"Ihastuneena kunnioittavasta ihmettelystä -- minua kunnioittavasta,

Teitä kunnioittavasta -- kirjoitan minä, oivallinen Marian,

rauhoittaakseni Teitä -- sanoakseni vain kaksi lohduttavaa sanaa:

"Älkää peljätkö!

"Seuratkaa Teidän hienoa, luonnollisen terävää ymmärrystänne ja

pysykää yksinäisyydessä. Kallis, kunnioitettava nainen, karttakaa

kaikkea vaarallista julkisuutta. Kieltäymys on ylevä hyve --

seuratkaa sitä.

"Kodin viaton rauha on ikuisesti yhtä kaunis -- nauttikaa siitä.

Elämän myrskyt vyöryvät vahingoittamatta yli hiljaisen rauhan laakson

-- viipykää, suloinen Laura, tässä laaksossa!

"Tehkää niin, ja minä kehotan Teitä olemaan mitään pelkäämättä.

Ei mikään uusi onnettomuus saa järkyttää Teidän tunteitanne,

-- näitä tunteita, jotka ovat minusta yhtä kalliit kuin omani.

Teitä ei häiritä, kaunista seuraajatartanne ei ahdisteta Teidän

pakopaikassanne. Hän on löytänyt uuden rauhalan Teidän sydämmessänne.

Arvaamaton onni! Minä kadehdin häntä ja jätän hänet rauhaan siellä!

"Vielä hellä, varottava sana -- isällinen kehotus varovaisuuteen, ja

minä riistän itseltäni lumoavan viehätyksen puhua kanssanne; minä

lopetan nämä rakkautta hehkuvat rivit.

"Älkää menkö pitemmälle, kuin jo olette mennyt. Älkää olko jonkun

tärkeämmän päämäärän tiellä; älkää vihatko ketään. Älkää pakottako

minua -- minä vannotan Teitä -- älkää pakottako minua toimintaan

-- _minua_, joka olen toiminnan mies, -- kun minun kunnianhimoni

rakkain harrastus on olla passiivisena, Teidän vuoksenne hillitä

suurta kykyäni tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Jos Teillä on

varomattomia ystäviä, niin hillitkää heidän valitettavaa intoansa.

Jos herra Hartright palaa Englantiin, niin älkää pitäkö mitään

neuvotteluja hänen kanssaan. Minä kuljen omaa varmaa rataani

eteenpäin ja sir Percival seuraa minua. Samana päivänä, jolloin herra

Hartright joutuu meidän tiellemme, on hän mennyt mies."

Kirjeen ainoa allekirjoitus oli kaikenlaisten kiemurain ja

koristeiden ympäröimä F. Minä nakkasin sen pöydälle kaikella sillä

ylenkatseella, jota minä sen johdosta tunsin.

"Hän koettaa pelottaa sinua -- varma merkki siitä, että hän itse

pelkää", sanoin minä.

Hän oli liian paljon nainen kohdellakseen kirjettä yhtä

välinpitämättömästi kuin minä. Sen hävyttömän tuttavallinen sävy oli

liian paljon hänen itsehillinnälleen. Hän istui vastapäätä minua

pöydän ääressä, kädet kovasti yhteenpuserrettuina leväten polvella,

ja entinen kiivas luonne leimahti selvästi hänen kasvoistansa ja

silmistänsä.

"Walter!" sanoi hän, "jos joskus nämä kaksi miestä joutuvat sinun

valtaasi ja sinä olet pakotettu säästämään toisen heistä -- _älä_

säästä silloin kreiviä."

"Minä kätken hänen kirjeensä, Marian, pitääkseni muistoani vireillä,

kun se hetki tulee."

Hän katsoi tarkkaavasti minua pannessani kirjettä lompakkooni.

"Kunko se hetki tulee?" toisti hän. "Voitko sinä puhua

tulevaisuudesta, aivan kuin sinä olisit varma siitä -- _varma_

kaiken sen jälkeen, mitä olet kuullut herra Kyrlen luona, kaiken sen

jälkeen, mitä sinulle on tapahtunut tänään?"

"Minä en laske tulevaisuutta tästä päivästä, Marian, Tänään olen vain

pyytänyt toista miestä toimimaan sijastasi. Huomisesta minä lasken

sen."

"Ja miksi huomisesta?"

"Koska minä silloin aion alkaa toimia itse."

"Millä tavoin?"

"Minä matkustan Blackwateriin ensi junalla ja toivon palaavani

illalla."

"Blackwateriin!"

"Niin. Olen miettinyt asiaa lähdettyäni herra Kyrlen luota.

Eräässä tapauksessa vahvisti hänen ajatuksensa minun ajatustani.

Meidän täytyy äärimmäiseen asti ponnistella saadaksemme selville

päivän, jolloin Laura matkusti Lontooseen. Ainoa heikko kohta koko

salahankkeessa ja luultavasti ainoa mahdollisuus todistaa, että hän

elää, on tämän päivämäärän selville saamisessa."

"Sinä tarkoitat", sanoi Marian, "sen selvittämisessä, ett'ei Laura

lähtenyt Blackwater-Parkista ennen kuin sen päivän _jälkeen_, jolloin

lääkäri oli antanut todistuksensa."

"Niin, juuri sitä tarkoitan."

"Mikä antaa aihetta sinulle siihen luuloon? Laura itse ei voi antaa

mitään tietoa siitä ajasta, jolloin hän oli Lontoossa."

"Ei; mutta hänhän tuli mielisairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Minä

epäilen, että kreivi Fosco on kyennyt pitämään häntä Lontoossa

kauempaa kuin yhden yön Lauran tietämättä, mitä tapahtui hänen

ympärillään. Tässä tapauksessa on Lauran täytynyt lähteä matkalleen

ja tulla kaupunkiin päivää myöhemmin, kuin kuolemantodistus osoittaa.

Ja jos tämä voidaan todistaa, voimme me huoleti alkaa oikeudenkäynnin

sir Percivalia ja kreiviä vastaan."

"Niin, niin -- nyt huomaan minä kaikki! Mutta millä tavoin se voi

tapahtua?"

"Rouva Michelsonin kertomus on saanut minun ajattelemaan kahta eri

keinoa. Toinen on kysyä tohtori Dawsonilta, jonka täytyy tietää, minä

päivänä hän ryhtyi uudelleen lääkärintehtäväänsä Blackwater-Parkissa

Lauran lähdön jälkeen. Toinen on tehdä tutkisteluja siinä

ravintolassa, johon sir Percival matkusti jo seuraavana yönä.

Me tiedämme, että hänen lähtönsä tapahtui vain muutamia tunteja

myöhemmin kuin Lauran, ja sillä tavoin voi onnistua meille saada

tieto päivästä ja päivämäärästä. Ainakin ansaitsee koettaa -- ja

huomenna olen minä aikonut sen tehdä."

"Ja jos se ei onnistu -- minä kuvittelen nyt pahinta tulosta, Walter,

-- jos pettyneet toiveet tulevat koettelemaan meitä, niin katson minä

kaikkea valoisimmalta puoleltaan, sen lupaan minä sinulle. -- Jos me

edellytämme, ett'ei kukaan Blackwater-Parkissa voi auttaa sinua --."

"Niin on täällä Lontoossa kaksi miestä, jotka _voivat_ ja joiden

_täytyy_ auttaa minua -- sir Percival ja kreivi. Viattomat ihmiset

voivat kyllä unhottaa, mikä päivä se oli -- mutta rikolliset

muistavat sen. Jollen minä onnistu kaikissa muissa yrityksissäni,

niin on minun aikomukseni niillä ehdoilla, jotka minä itse esitän,

pakottaa toinen heistä taikka molemmatkin tunnustamaan."

Koko loukatun naisen viha leimahti Marianin poskilla lausuessani tätä.

"Ala kreivistä!" kuiskasi hän innokkaasti. "Ala kreivistä minun

takiani!"

"Meidän täytyy Lauran vuoksi alkaa sieltä, mistä on enin menestyksen

toivoa", vastasin minä.

Puna katosi hänen poskiltaan, ja hän pudisti suruisasti päätänsä.

"Niin, sinä olet oikeassa -- oli pikkumaista ja viheliäistä

puolestani lausua niin. Minä koetan olla kärsivällinen, Walter, ja

toivon onnistuvani paremmin siinä nyt kuin onnellisimpina päivinä.

Hieman vanhaa luonnettani elää vielä kumminkin -- kun minä vain

ajattelen kreiviä, tahtoo se helposti vallata minut."

"Vuoronsa tulee kyllä hänellekin", sanoin minä. "Meidän täytyy

muistaa, ett'emme vielä tunne mitään heikkoa kohtaa hänen

elämästään." Vaikenin hetkisen, antaakseni hänen saada jälleen

itsehillintänsä ja lausuin sitten ratkaisevat sanat:

"Marian! Me tiedämme molemmat erään heikon kohdan sir Percivalin

elämästä --."

"Sinä tarkoitat tuota salaisuutta!"

"Niin, sitä juuri. Se on meidän ainoa varma keinomme häntä vastaan.

Minä voin hänet ajaa pois puolustuspaikastaan -- minä voin

ainoastaan tällä keinolla saattaa hänet ja hänen konnantyönsä päivän

valoon. Jollei meillä vielä olekaan selvää asiaa kreiviä vastaan,

niin tiedämme me ainakin varmasti, että sir Percival on antanut

suostumuksensa salahankkeeseen Lauraa vastaan toisestakin syystä kuin

vain voitonhimosta. Sinähän kuulit hänen sanovan kreiville, että hän

uskoi vaimonsa tietävän kyllin voidakseen saattaa hänet perikatoon?

Sinähän kuulit hänen vakuuttavan, että hän oli mennyt mies, jos Anna

Catherick kertoisi salaisuutensa?"

"Niin, niin! Kuulin kyllä."

"No hyvä, Marian; jos kaikki muut suunnitelmamme pettävät, on minun

aikomukseni tutkia tämä salaisuus. Minun vanha taikauskoni seuraa

minua vielä. Sanon sinulle vieläkin kerran, että valkopukuinen nainen

vaikuttaa yhäti elävästi meihin kolmeen ja meidän kohtaloihimme.

Ratkaisu on määrätty; se lähenee yhä meitä -- ja Anna Catherick, joka

lepää kuolleena haudassaan, osoittaa meille tietä siihen!"