I.

Alan uuden sivun ja menen viikon eteenpäin kertomuksessani.

Tämä viikko täytyy jättää kertomatta. Sydämmeni heikkenee, sieluni

vaipuu pimeään ja hämmennykseen, kun minä vain ajattelen sitä. Niin

ei saa olla jos minun, joka kirjoitan, kuten pitää, täytyy voida

ohjata teitä, jotka luette. Niin ei saa olla, jos minun täytyy voida

pitää johtolanka koko tämän merkillisen tapahtuman läpi selvänä

käsissäni.

Koko elämä, äkkiä muuttuneena -- koko sen päämäärä uudestaan luotuna;

sen toiveet ja pelot sen taistelut, harrastukset ja uhraukset --

kaikki tämä samalla kertaa ja ainaiseksi saatettuna uudelle radalle

-- kas siinä se näköala, joka nyt avautuu minulle aivankuin avarana

maisemana, mikä kerrassaan leviää hämmästyneen silmämme eteen kuin

vuorenharjalta. Lopetin kertomukseni hiljaisessa varjokkaassa

laaksossa Limmeridgen kirkon luona; palaan siihen viikkoa myöhemmin

erään Lontoon kadun hälinässä ja kolinassa.

Eräässä talossa tämän kadun varrella, talossa, joka on väkirikkaassa,

mutta köyhässä kaupunginosassa ja jonka pohjakerroksessa on pikku

puoti aikakauskirjojen ja sanomalehtien myyntiä varten, on ensi

ja toisessa kerroksessa yksinkertaisia kalustettuja huoneita

vuokrattavana.

Minä olen tekonimellä vuokrannut nämä molemmat kerrokset.

Ylemmässä kerroksessa asun minä itse ja siinä on minun työ- ja

makuuhuoneeni. Alikerroksessa asuu, omistaen saman lainatun

nimen kuin minäkin, kaksi naista, jotka ilmoitetaan olevan minun

sisariani. Minä ansaitsen leipäni piirustamalla ja kaivertamalla

puuhun kuvalehtiä varten ja sisarieni mainitaan auttavan elantoamme

tekemällä käsitöitä. Köyhä asuntomme, vaatimaton ammattimme, otettu

sukulaisuutemme ja nimemme on yksinomaan tarkotettu keinoksi

kätkemään meitä tässä kamalan suuressa Lontoossa. Meitä ei lueta enää

niihin ihmisiin, joiden nimet ovat tunnetut ja arvossapidetyt. Minä

olen tuntematon, huomaamaton mies, jolla ei ole suosittajaa eikä

mahtavia ystäviä.

Marian Halcombe ei ole mitään muuta nyt kuin minun vanhempi sisareni,

joka omin käsin huolehtii kaikesta, mitä me tarvitsemme kodissamme.

Me molemmat olemme muinoisten ystäviemme silmissä narreja ja

rohkeita pettureita ja meitä katsotaan mielipuolen Anna Catherickin

rikostovereiksi hänen vaatiessaan lady Glyde-vainajan nimeä,

yhteiskunnallista asemaa ja personallisuutta.

Sellainen on meidän asemamme. Tässä muuttuneessa tilassa täytyy

meidän kaiken kolmen tästä lähtien näkyä tämän kertomuksen monella

tulevalla lehdellä.

Järjen ja lain katsantokannan mukaan, sukulaisten ja ystäväin

todistuksen mukaan, jokaisen sivistyneessä yhteiskunnassa huomioon

otetun muodollisuuden mukaan oli "Laura, lady Glyde" haudattu äitinsä

viereen Limmeridgen hautausmaahan. Philip Fairlien tytär ja sir

Percival Glyden puoliso eli vielä sisarensa ja minun tieteni, mutta

koko muulle maailmalle oli hän kuollut. Kuollut sedällensä, joka

oli kieltänyt hänet, kuollut talon palvelijakunnalle, jotka eivät

luulleet tuntevansa jälleen häntä, kuollut laillisille virastoille,

jotka olivat jättäneet hänen omaisuutensa hänen miehelleen ja

tädilleen, kuollut minun äidilleni ja sisarelleni, joiden mielestä

minä seikkailijattaren nenästä vetämänä olin joutunut petoksen

uhriksi, sanalla sanoen: todellisesti, siveellisesti, laillisesti --

kuollut.

Ja kumminkin elävä! Eläen köyhänä ja hyljättynä köyhä piirustuksen

opettaja ainoana taistelijanaan voittaakseen hänelle takaisin sen

paikan, joka oli hänen tässä elävien olentojen maailmassa.

Tunsinko minä koskaan hetkisenkään epäilyä muistaessani Anna

Catherickin yhdennäköisyyden hänen kanssaan siitä lähtien, kun hän

ensin kohotti harson kasvoiltaan? En, en epäilyksen varjoakaan siitä

silmänräpäyksestä alkaen, jolloin minä taaskin näin hänen piirteensä

sen hautakirjotuksen ääressä, joka ilmoitti hänet kuolleeksi.

Ennenkun aurinko oli laskenut, ennenkun viimeinen vilahdus siitä

kodista, joka nyt oli suljettu häneltä, oli kadonnut näkyvistämme,

olimme molemmat palauttaneet mieleemme ne jäähyväissanat, jotka

minä lausuin erotessamme Limmeridge-Housesta, minä toistanut ja hän

muistanut ne. "Jos jolloinkin se aika tulee, jolloin koko sieluni ja

sydämmeni rajaton kiintymys voi tuottaa Teille silmänräpäyksenkään

onnen tai säästää Teiltä silmänräpäyksenkään surun, niin tahdotteko

silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa?" Hän, joka nyt muisti

niin vähän viime aikain hirmuisia onnettomuuksia, muisti uskollisesti

nämä sanat ja laski viattomalla luottamuksella pääraukkansa sen

miehen rintaa vasten, joka oli lausunut ne. Siinä silmänräpäyksessä,

kun hän mainitsi minua nimeltäni ja sanoi: "He ovat koettaneet saada

minun unhottamaan kaikki, Walter; mutta minä muistan Marianin ja minä

muistan _sinut_" -- annoin minä -- joka jo ennen olin antanut hänelle

rakkauteni -- elämänikin hänelle ja kiitin Jumalaa, että minulla oli

oikeus antaa se.

Niin, tämä aika oli tullut. Kaukaisesta maasta, monen tuhannen

peninkulman takaa, kautta metsien ja erämaiden, joissa moni minua

vahvempi seuraajani oli viereltäni sortunut, kautta kolmenkertaisen

kuolemanvaaran ja kolmenkertaisen pelastuksen, oli se käsi, joka

johtaa ihmisiä tulevaisuuden pimeällä tiellä, johdattanut minuakin

tähän hetkeen. Hänen ollessaan hyljättynä ja pois sysättynä, kovin

koeteltuna ja surullisesta muuttuneena rapistuneen kauneuden ja

heikontuneen ajatuskyvyn tähden, hänen menetettyään yhteiskunnallisen

asemansa, vieläpä oikeutensa lukeutua elävien joukkoon -- voin minä

nyt ilman vähintäkään moitetta laskea sieluni ja sydämmeni rajattoman

kiintymyksen, kuten minä kerran olin luvannut, Lauran jalkoihin.

Sillä oikeudella, jonka onnettomuus ja turvattomuus antavat, oli

hän nyt vihdoinkin minun! Minun, turvatakseni, tukeakseni, hellästi

hoitaakseni ja hankkiakseni hänelle hyvityksen. Minun, rakastaakseni

ja kunnioittaakseni häntä sekä isänä, että veljenä. Minun,

saattaakseni hänet taaskin oikeuksiinsa, kärsien naaroja ja uhrauksia

-- toivottomasti taistellen arvoa ja valtaa, sitkeästi kamppaillen

hyvin asestettua petosta ja näennäistä laillista perintöoikeutta

vastaan; ja kaikki tämä silloin kun maineeni oli kärsinyt, ystäväni

hävinneet ja koko elämäni yhäti oli vaarassa.

Olen kuvannut asemani ja selittänyt vaikuttimeni. Kertomus Marianin

ja Lauran kohtaloista täytyy esittää sen jälkeen.

Minä esitän molempain tiedonannot minulle, ei puhujain omin

sanoin, koska heidän kertomuksensa on usein katkonainen ja

auttamattoman sotkeutunut, vaan sen lyhyen selvän, yksinkertaisen

luettelon mukaan, jonka minä kirjoitin ohjeeksi itselleni ja

lainoppineelle avustajalleni. Täten voidaan nämä sotkeutuneet asiat

yksinkertaisimmin ja selvimmin kuvata.

Marianin kertomus alkaa siitä, mihin rouva Michelsonin loppui.

Kun lady Glyde oli poistunut miehensä talosta ilmoitti

Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar neiti Halcombelle hänen matkansa

ja luonnollisesti myöskin, millaisissa olosuhteissa se tapahtui.

Kohta muutamia päiviä sen jälkeen -- kuinka monta, ei rouva Michelson

voinut muistaa -- oli kreivitär Fosco lähettänyt kirjeen, jossa hän

ilmoitti lady Glyden äkillisestä kuolemasta kreivi Foscon asunnossa.

Varsinaisia päivämääriä ei kirjeessä ilmoitettu, ja kreivitär

jätti kokonaan rouva Michelsonin asiaksi ilmoittaa joko heti neiti

Halcombelle surullisen uutisen tai myöskin salata se siksi, kunnes

hän oli täysin tervehtynyt.

Neuvoteltuaan herra Dawsonin kanssa, joka sairauden takia

oli ehkäisty saapumasta Blackwater-Parkiin, kehotti hän

kuolemantapauksesta puhumaan sairaalle, minkä rouva Michelson

tekikin samana päivänä, kuin kirje saapui. Ei kuulu tähän kuvata

sitä vaikutusta, minkä tieto lady Glyden äkillisestä kuolemasta teki

hänen sisareensa; mainittakoon vain, että hän vasta kolme viikkoa

sen jälkeen voi lähteä matkallensa Lontooseen taloudenhoitajattaren

seuraamana. Sieltä erosivat he toisistaan rouva Michelsonin ensin

annettua neiti Halcombelle osoitteensa, jos he vastaisuudessa

tahtoisivat neuvotella toistensa kanssa.

Neiti Halcomben erottua seuraajastaan meni hän heti herrojen Gilmoren

& Kyrlen konttoriin, neuvotellakseen, herra Gilmoren poissa-ollessa,

viimemainitun lakimiehen kanssa. Hän uskoi herra Kyrlelle, mitä

hän katsoi viisaimmaksi vaieta kaikille muille -- yksin rouva

Michelsonillekin -- että hän kovin epäili koko lady Glyden kuolemaa.

Herra Kyrle, joka jo ennen oli osoittanut ystävällistä harrastustaan

palvella neiti Halcombea, otti heti tehtäväkseen panna toimeen

sellaisia tutkimuksia, jota varsin vaaralliset ja arkaluontoiset

olosuhteet sallisivat hänen tehdä.

Jättääksenne tämän osan kertomustamme, ennenkun menemme edemmäksi,

tahdon mainita, että kreivi Fosco kernaasti tarjosi kaiken apunsa

herra Kyrlelle, kun tämä selitti neiti Halcomben lähettämänä

haluavansa koota sellaisia yksityiskohtia lady Glyden kuolemasta,

joita häneltä vielä puuttui. Herra Kyrle sai tilaisuuden puhella

lääkärin, herra Goodricken, ja kahden palvelijan kanssa.

Varman päivämäärän puuttuessa, jona lady Glyde oli matkustanut

Blackwater-Parkista, sopivat kumminkin lääkärien ja palvelusväen

tiedot kreivin ja kreivittären tietojen kanssa yhteen herra Kyrlen

vakuutuksen mukaan. Hän voi vain selittää asian niin, että neiti

Halcomben kova suru kuoleman tapauksen johdosta oli surkuteltavalla

tavalla häirinnyt hänen arvostelukykyänsä, ja hän kirjoitti neiti

Halcombelle, että se raskas epäluulo, jonka hän oli lausunut hänen

läsnäollessaan, näytti hänen mielestään olevan aivan perusteeton. Ja

niin alkoi ja loppui se tutkimus, johon herra Gilmoren liikekumppani

ryhtyi.

Kumminkin oli neiti Halcombe palannut Limmeridge-Houseen ja siellä

koonnut kaikki enemmät tiedot, mitkä hän oli tilaisuudessa saamaan.

Herra Fairlie oli saanut ensi tiedon veljentyttärensä kuolemasta

sisarensa, rouva Foscon, lähettämässä kirjeessä missä ei myöskään

ollut mitään ilmoitettuja päivämääriä. Hän oli hyväksynyt sisarensa

ehdotuksen, että vainaja saisi levätä Limmeridgen kirkkomaassa

olevassa äitinsä haudassa. Kreivi Fosco oli seurannut mukana

Cumberlandiin ja ollut läsnä hautajaisissa Limmeridgessä, mitkä

tapahtuivat heinäkuun 30 p:nä. Kunnioituksen ja huomaavaisuuden

osoitteena oli kylän ja ympäristön asukkaat saattaneet kuollutta

haudalle. Seuraavana päivänä oli muistokirjoitus, jonka sisällön

vainajan täti oli kyhännyt ja herra Fairlie hyväksynyt, kaiverrettu

hautakiven toiselle sivulle.

Hautauspäivänä samoinkuin sen jälkeisenä päivänä oli kreivi ollut

vieraana Limmeridge-Housessa, mutta hän ei ollut tavannut herra

Fairlietä, kun tämä ei halunnut sitä. He olivat vain kirjeellisesti

olleet tekemisissä toistensa kanssa, ja kreivi Fosco oli kertonut

herra Fairlielle hänen veljentyttärensä viime sairaudesta ja

kuolemasta. Kirje ei sisältänyt mitään enempiä yksityiskohtia, mutta

oheenliitetyssä jälkikirjoituksessa oli varsin merkillinen kohta. Se

tarkoitti Anna Catherickiä.

Kysymyksessä-oleva ilmoitus kuului seuraavasti:

Ensiksi: että Anna Catherickiä -- josta neiti Halcombe voisi antaa

herra Fairlielle lähempiä tietoja saavuttuaan Limmeridge-Houseen --

oli etsitty ja lopulta löydetty Blackwater-Parkin läheisyydestä sekä

toimitettu sen saman lääkärin hoitoon, jonka laitoksesta hän kerran

ennen oli paennut.

Toiseksi varotus herra Fairlielle: Anna Catherickin mielisairaus

oli pahennut hänen ollessaan vapaudessa ja kenenkään tarkastamatta,

ja se mielipuoli viha ja epäluulo sir Percivalia kohtaan, joka

oli ollut hänen sairautensa kuvaavana piirteenä kaikkina aikoina,

oli vieläkin, vaikka aivan uudessa muodossa. Onnettoman naisen

viimeinen päähänpisto hänen suhteensa on koettaa vaivata ja kiusata

häntä sekä kuuluttaa maailmalle olevansa hänen vaimovainajansa.

Tämä päähänpisto oli luultavasti kehkeytynyt hänen aivoihinsa erään

salaisen kohtauksen jälkeen lady Glyden kanssa, jolloin hän oli

huomannut ihmeteltävän yhdennäköisyyden lady-vainajan ja itsensä

välillä. Ei ollut suinkaan uskottavaa, että hänen onnistuisi paeta

toinen kerta mielisairaalasta, mutta sitä vastoin varsin mahdollista,

että hän olisi tilaisuudessa vaivamaan lady Glyde-vainajan sukulaisia

kirjeillä ja tämän tapauksen varalta varotettiin herra Fairlietä

etukäteen olemaan uskomatta niitä.

Tämän jälkikirjoituksen sai neiti Halcombe lukea tultuaan

Limmeridgeen. Myöskin jätettiin hänelle ne vaatteet, jotka lady

Glydellä oli tullessaan tätinsä asuntoon ynnä muutamat muut kapineet.

Kaikki nämä oli rouva Fosco huolellisesti koonnut ja lähettänyt

Cumberlandiin.

Sellainen oli asema, kun neiti Halcombe syyskuun alussa saapui

Limmeridgeen.

Kohta sen jälkeen joutui hän sulkeutumaan huoneisiinsa taudinuusinnan

takia: -- hänen heikot ruumiilliset voimansa eivät näet voineet

kestää sitä syvää sielunkärsimystä, jota hän nyt koki. Kun hän

kuukausi sen jälkeen taas tuli paremmaksi, olivat hänen epäilyksensä

sisaren kuolemaan nähden vielä yhtä suuret kuin koskaan ennen.

Tähän aikaan ei hän ollut kuullut mitään sir Percival Glydestä; sen

sijaan oli rouva Fosco kirjoitellut hänelle, kysellen hellästi hänen

terveyttään sekä omasta että miehensä puolesta. Sen sijaan, että

olisi vastannut näihin kirjeisiin, piti neiti Halcombe huolta siitä,

että taloa S:t Johns-Woodissa ja sen asukkaiden puuhia salaisuudessa

vartioitiin.

Mutta ei mitään epäiltävää voitu huomata. Sama tulos oli

seuraavistakin tutkimuksista, joita salaa toimitettiin rouva Rubellen

suhteen. Hän oli yhdessä miehensä kanssa saapunut Lontooseen kuusi

kuukautta sitten. He olivat tulleet Lyonista ja vuokranneet talon

Leicester-Squaren läheisyydessä, mihin he olivat perustaneet

hotellin ulkomaalaisia varten, joita odotettiin saapuvan joukottain

Englantiin suuren näyttelyn aikana 1850. Ei mitään pahaa tunnettu

ympäristössä enemmän herrasta kuin rouvastakaan. He olivat hiljaisia

ja vaatimattomia ihmisiä ja olivat rehellisesti täyttäneet kaikki

sitoumuksensa aina tähän aikaan asti. Viimeiset tutkimukset koskivat

sir Percival Glydeä. Hän oli asettunut Pariisiin ja eli siellä

hiljaisuudessa englantilaisten ja ranskalaisten ystäväinsä pikku

piirissä.

Siten takaisin torjuttuna kaikilla tahoilla, mutta kumminkaan

saamatta lepoa, oli neiti Halcomben seuraava suunnitelma käydä

siinä mielisairaalassa, johon hän silloin uskoi Anna Catherickin

joutuneen toisen kerran suljetuksi. Hän oli menneinä päivinä tuntenut

voimakasta mielenkiintoa tätä naista kohtaan ja tunsi sitä nyt

kaksinkerroin -- ensiksi päästäkseen vakuutukseen siitä, oliko Anna

Catherickin väitetty päähänpisto, että hän oli lady Glyde, todellakin

tosi, ja toiseksi voidakseen itse havaita, jos asian laita todellakin

oli niin, mikä tuolla ihmisraukalla todellisuudessa oli sellaisen

petoksen vaikuttimena.

Vaikka kreivi Foscon herra Fairlielle lähetetyssä kirjeessä ei

ollut mitään tämän mielisairaalan osoitetta, ei tämä seikka

ollut esteenä neiti Halcombelle. Kun herra Hartright tapasi Anna

Catherickin Limmeridge-Housessa, oli tämä sanonut hänelle, missä

kysymyksessä-oleva mielisairaala oli, ja neiti Halcombe oli merkinnyt

sen koko keskustelun ohella päiväkirjaansa, aivan niinkuin hän oli

kuullut sen herra Hartrightiltä itseltään. Hän koki saada selvän

osoitteesta, otti kreivi Foscon herra Fairlielle lähettämän kirjeen

jonkunlaiseksi suositukseksi, mikä voisi olla hänelle hyödyksi, ja

läksi lokakuun 11 päivänä aivan yksin matkalle mielisairaalaan.

Hän lepäsi yön Lontoossa. Hän oli aikonut yöpyä samaan taloon, jossa

rouva Vesey nyt asui; mutta vanha rouva tuli niin liikutetuksi

nähdessään entisen oppilaansa lähimmän ja parhaimman ystävän,

että neiti Halcombe hienotunteisuudesta kieltäysi jäämästä hänen

luokseen ja otti sen sijaan huoneen lähellä-olevassa arvossapidetyssä

hotellissa. Huomispäivänä jatkoi hän matkaansa mielisairaalaan, joka

ei ollut kaukana Lontoosta, pääkaupungin pohjoispuolella.

Hän pääsi heti omistajan puheille.

Ensin näytti omistaja panevan lujasti sitä vastaan, että hän saisi

kohdata sairasta. Mutta hän näytti hänelle kreivi Foscon kirjeen --

sanoi hänelle olevansa se "neiti Halcombe", joka siinä mainittiin,

ja lisäksi lady Glyde vainajan läheinen sukulainen, niin että hän

perhettä koskevista syistä luonnollisesti halusi itse ottaa selvän,

mihin määrään Anna Catherickin hämmennys ulottui hänen sisarensa

suhteen, ja siitä seurasi, että mielisairaalan omistaja muutti

ääntänsä ja esiintymistänsä eikä enää mitään väitellyt vastaan.

Luultavasti ajatteli hän, että jatkettu kieltäminen sellaisissa

olosuhteissa ei olisi ainoastaan epäkohteliaisuus, vaan voitaisiin

selittää siten, että sairaala ei ollut sellaisessa kunnossa, mikä

voisi sietää lähempää tarkastelua.

Kaikesta päättäen ei tämä mies ollut liitossa sir Percivalin ja

kreivin kanssa. Tätä todisti varmasti se seikka, että hän myönsi

neiti Halcomben kohdata hoidokastansa, ja hänen kohteliaisuutensa

antaa tietoja.

Keskustellessa ilmoitti hän esimerkiksi neiti Halcombelle, että Anna

Catherick oli tuotu uudelleen hänen luokseen kreivi Foscon antamilla

asianomaisilla määräyksillä ja todistuksilla heinäkuun 27 päivänä,

joihin kreivi oli tuonut kirjeenkin sir Percivalilta, tarpeellisine

selityksineen ja neuvoineen.

Mielisairaalan omistaja, saadessaan takaisin entisen sairaansa,

myönsi huomanneensa hänessä muutamia merkillisiä eroavaisuuksia

entiseen verraten. Sellaisia muutoksia oli hän tosin ennenkin

huomannut sairaissaan monivuotisen kokemuksensa aikana mielisairaalan

lääkärinä. Mielipuolet olivat usein jonkun aikaa niinhyvin

ulkonäöltään kuin sisäiseltä olemukseltaan varsin erilaisia.

Sairauden asteettainen lisäytyminen ja vähentyminen vaikuttaa

usein ulkonäköön ja esiintymiseen, ja näin oli erittäinkin laita

Anna Catherickin kanssa, jonka mielipuolisuus kuvastui hänen

esiintymisessään ja lausunnoissaan. Mutta kumminkin oli hän aika

ajoittain pulassa sairaansa erinäisten muutoksien kanssa ennen hänen

pakoaan ja hänen palaamisensa jälkeen -- ne olivat kuitenkin liian

hienoja, että niitä voitaisiin kuvata. Luonnollisesti ei hän tahtonut

päättää, että hän olisi erilainen pituuteensa, vartaloonsa tai

hiusten ja silmien väriin nähden; muutos oli pikemmin jotain, minkä

hän _tunsi_, kuin jotain, minkä hän _näki_. Sanalla sanoen: -- tämä

seikka oli hänelle ollut arvoitus alusta alkaen ja tuli siksi yhä

enemmän.

Mutta tämä keskustelu ei voinut edes osaksikaan valmistaa neiti

Halcombea siihen, mitä tuli tapahtumaan. Se vaikutti kumminkin

varsin voimakkaasti häneen, ja hän tunsi sellaista mielenliikutusta,

että hän vasta hetkisen kuluttua voi seurata lääkäriä siihen osaan

rakennusta, jossa sairaat säilytettiin.

Kysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä

hetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle

kuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti

Halcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska

muudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas

aikoi etsiä vieraansa puistosta.

Hoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi

järjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan

ympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat

korkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi

naista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: "Tuossa tulevat Anna

Catherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne

kysymyksiinne." Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen

tavalliseen tehtäväänsä.

Neiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa.

Kun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä

silmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta,

riistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.

Samana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa -- tunsi kuolleen ja

kuitenkin elävän! --

Oli onni vastaisiin toimenpiteisiin nähden, ett'ei kukaan muu

tänä hetkenä ollut läsnä kuin hoitajatar. Hän oli nuori nainen ja

hämmästyi niin tämän kohtauksen johdosta, ett'ei hän ensin kyennyt

sekautumaan siihen. Kun hän vihdoinkin oli ällistyksestään tointunut,

vaati neiti Halcombe koko hänen huolenpitonsa, sillä hän oli

silmänräpäyksessä vaipunut maahan mitä ankarimmassa ponnistuksessa

ollakseen itse menettämättä järkeänsä tämän liikuttavan havainnon

takia. Muutamien minuuttien kuluttua onnistui hänen kuitenkin lujan

tahtonsa ja luontaisen rohkeutensa avulla voittaa tämä heikkous ja

hän huomasi, kuinka äärettömän välttämätöntä oli palauttaa koko

mielenmalttinsa onnettoman sisarensa vuoksi.

Hän sai luvan puhua yksin sairaan kanssa sillä ehdolla, että he

pysyivät hoitajattaren nähtävissä. Ei ollut aikaa kysellä -- koettaa

vain todistaa tuolle onnettomalle, kuinka välttämätöntä hänen oli

olla levollinen, ja vakuuttaa hänelle, että toimitetaan nopeasti apua

hänen vapauttamisekseen. Toivo päästä mielisairaalasta oli kyllin

rauhoittamaan lady Glydeä ja saamaan hänet käsittämään, mitä hänen

piti tehdä. Neiti Halcombe palasi sen jälkeen hoitajattaren luo,

pisti kaiken kullan, mikä hänellä oli taskussaan -- kolme sovereigniä

-- hänen käteensä ja kysyi, milloin ja missä hän voisi saada puhua

yksin hänen kanssaan.

Nuori nainen näytti ensin sekä hämmästyneeltä että epäilevältä. Mutta

kun neiti Halcombe oli sanonut haluavansa tehdä hänelle vain muutamia

kysymyksiä, joita hän tällä hetkellä ei liiallisen mielenliikutuksen

takia voinut esittää, eikä tarkoittavansa millään tavoin houkutella

hoitajatarta tekemään mitään vääryyttä, otti tämä kullan vastaan

ja esitti kello kolmea huomispäivänä sopivaksi keskusteluhetkeksi.

Hänellä olisi silloin tilaisuus hiipiä ulos puoleksi tunniksi, ja

kun mielipuolet olivat syöneet päivällisensä, tahtoi hän kohdata

vierasta naista syrjäisellä paikalla korkean, pohjoiseen päin olevan

muurin edustalla, joka suojasi pikku puistoa. Neiti Halcombella oli

vain aikaa hyväksyä tämä ehdotus ja kuiskata sisarelleen, että hän

saisi kuulla häneltä enemmän seuraavana päivänä, kun lääkäri tuli

heidän luokseen. Kun lääkäri huomasi vieraansa surullisen ulkomuodon,

selitti neiti Halcombe että Anna Catherickin ensi näkeminen oli

surettanut häntä. Niin pian kun hän voi, otti hän jäähyväiset -- se

on niin pian kun hän voi irtautua onnettoman sisarensa läheisyydestä.

Varsin nopea miettiminen, kun hän oli kyllin rauhoittunut voidakseen

havaita jotakin, sai hänet vakuutetuksi, että joka yritys koettaa

laillisilla keinoilla hankkia lady Glydelle vapaus ja nyt heti

saattaa hänet jälleen oikeuksiinsa, tuottaisi, joskin se onnistuisi,

ajanhukkaa, joka voisi tulla vaaralliseksi hänen sisarensa

ymmärrykselle, mikä jo oli heikennyt sen kärsimyksen kauhuista, jonka

hän oli saanut kokea, ja siitä asemasta, jossa hän oli. Tullessaan

Lontooseen oli neiti Halcombe jo päättänyt hoitajattaren avulla salaa

pelastaa Lauran mielisairaalasta.

Hän meni heti pankkiirinsa luo ja nosti koko sen pikku omaisuuden,

mikä hänellä oli ja mikä kohosi lähes seitsemäänsataan puntaan.

Varmasti päättäen maksaa, jos niin tarvitaan, sisarensa vapauden joka

shillingillä, mikä hänellä oli, saapui hän huomispäivänä sovitulle

kohtauspaikalle mielisairaalan puiston muurin edustalla.

Nuori nainen oli jo siellä. Neiti Halcombe pyrki varovasti siihen,

mitä hän aikoi esittää, tehden useampia valmistavia kysymyksiä.

Hän sai tietää silloin muun muassa, että se hoitajatar, jonka oli

vartioitava oikeaa Anna Catherickiä, oli, vaikkakin hän oli syytön

tämän pakoon, joutunut vastaamaan siitä ja menettänyt sen johdosta

paikkansa. Sama rangaistus lisäsi nainen, kohtaisi häntäkin, jos

luultu Anna Catherick toisen kerran pelastuisi. Tällä hoitajattarella

oli sitä paitsi erityinen syynsä saada pitää paikkansa. Hän oli

kihloissa ja hän ja hänen sulhasensa odottaisivat siksi, kunnes he

yhteisesti olisivat säästäneet kahden tai kolmensadan punnan summan

talouden alkuun panemiseksi ja pääomaksi. Hänen tulonsa täällä olivat

hyvät, ja säästäen toivoi hän kahteen vuoteen voivansa antaa pikku

osansa summaan.

Nyt alkoi neiti Halcombe puhua avonaisemmin. Hän selitti, että

luuloteltu Anna Catherick oli hänen läheinen sukulaisensa; että

hän onnettoman erehdyksen johdosta oli joutunut mielisairaalaan ja

että hoitajatar tekisi hyvän ja kristillisen työn, jos hän tahtoisi

auttaa heitä saamaan jälleen toinen toisensa. Ennenkun hän ennätti

väittää sanaakaan vastaan, otti neiti Halcombe neljä sadan punnan

pankkiosoitetta lompakostaan ja tarjosi ne naiselle korvaukseksi

vaarasta, johon hän antautuisi, ja paikasta, jonka hän luultavasti

menettäisi.

Hoitajatar epäröi, kumminkin vain epäilyksen ja hämmästyksen takia.

Neiti Halcombe kehoitti häntä vakavasti olemaan viivyttelemättä.

"Te teette hyvän työn", toisti hän, "Te autatte siten enin loukattua

ja onnettominta naista maailmassa. Kas siinä on Teidän myötäjäisenne

palkkioksi. Tuokaa hänet tänne luokseni, ja minä panen nämä neljä

pankkiosoitetta käteenne, ennenkun minä vien hänet mukanani pois."

"Tahdotte antaa minulle kirjeen, jossa Te ilmoitatte kaiken tämän ja

jonka minä voin näyttää sulhaselleni hänen kysyessään, kuinka olen

saanut nämä rahat?" kysyi nainen.

"Tämän kirjeen tuon minä mukanani allekirjoitettuna", vastasi neiti

Halcombe.

"Sitten tahdon koettaa!"

"Mutta milloin?"

"Huomenna."

Kiireessä sovittiin siten, että neiti Halcombe palaisi hyvissä ajoin

huomenna ja odottaisi siellä, puiden joukkoon piiloutuneena -- mutta

kuitenkin aina läheisyydessä. Hoitajatar ei voinut määrätä mitään

varmaa aikaa, koska varovaisuus vaati jättämään kaikki asianhaaroista

riippumaan. Siten erosivat he.

Neiti Halcombe oli paikalla ennen kello 10:ltä huomisaamuna. Hän

odotti toista tuntia. Tämän ajan kuluttua tuli hoitajatar kiireesti

astuen muurin kulman ohi ja saattaen lady Glydeä, jonka hän oli

viisaasti pukenut omiin vaatteisiinsa, ja kun he saapuivat neiti

Halcomben luo, laski tämä heti rahat ja kirjeen hänen käteensä -- ja

sisarukset olivat taasen yhtyneet.

Neiti Halcombe ilmoitti hoitajattarelle suunnitelman, kuinka

ahdistaminen voitaisiin johdattaa harhaan, kun pako huomattaisiin.

Hänen pitäisi näet palata mielisairaalaan ja toisten hoitajattarien

läsnä-ollessa mainita, että Anna Catherick oli äsken kysynyt useampia

kertoja, kuinka pitkälti oli Lontoossa Hampshireen; että hän sitten

pitäisi odottaa niin kauan kuin suinkin mahdollista ja vasta sitten,

kun pako välttämättömästi huomattaisiin, nostaa melu ja ilmoittaa,

että Anna oli hävinnyt. Tämä johtaisi lääkäriä siihen ajatukseen,

että hänen sairaansa oli palannut Blackwater-Parkiin uuden omituisen

päähänpistonsa takia, että hän olisi lady Glyde; ensi tutkimus

tehtäisiin epäilemättä sille taholle.

Hoitajatar suostui seuraamaan neuvoa -- hän suostui siihen sitä

mieluummin, kun se tarjosi hänelle keinon suojella itseänsä pahempia

seurauksia kuin paikan menettämistä vastaan, siten että hän jäisi

sairashuoneeseen ja esiintyisi siis ainakin näennäisesti syyttömänä.

Hän palasi heti takaisin eikä neiti Halcombe suinkaan hukannut yhtään

aikaa, vaan saattoi sisarensa Lontooseen. Saman päivän iltapuolella

matkustivat he junalla Carlisleen ja saapuivat yöllä Limmeridgeen

ilman minkäänlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.

Loppuosan matkastaan olivat he yksin vaunussa, ja neiti Halcombe oli

siten tilaisuudessa kokoamaan sellaisia tietoja kuluneesta ajasta,

joita hänen sisarensa hämmentyneen ja heikon muistinsa avulla

voi antaa. Se kammostuttava kertomus, jonka hän tällä tavoin sai

salahankkeesta, tuli paloittaiseksi, usein surullisen hajanaiseksi

ja vajavaksi. Niin puutteellinen kuin tämä kertomus olikin, täytyy

se kumminkin tähän liittää, ennenkun seuraavan päivän tapahtumat

Limmeridge-Housessa päättävät nämä valaisevat viittaukset.

* * * * *

Lady Glyden kertomus niistä tapahtumista, jotka sattuivat hänen

matkansa jälkeen Blackwater-Parkissa alkaa hänen saapumisestaan

lounaisen radan asemalle Lontoossa. Hän oli unhottanut etukäteen

merkitä päivän, jolloin hän läksi matkallensa. Kaikki toivo saada

selville tämä tärkeä päivämäärä joko häneltä itseltään tai rouva

Michelsonilta täytyi siis ainaiseksi jättää.

Junan saavuttua huomasi lady Glyde kreivi Foscon jo olevan

odottamassa häntä. Hän seisoi vaunun ovella sitä avattaessa. Oli

tavattoman monta matkustajaa ja syntyi aika sekamelska, kun jokaisen

piti saada matkatavaransa. Henkilö, joka kreivi Foscolla oli

mukanansa, koetti hakea lady Glyden tavaroita, jotka olivat merkityt

hänen nimellään. Hän ajoi pois yksin kreivin kanssa vaunuissa, joihin

hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota.

Hänen ensi kysymyksensä asemalta lähdettyä koski neiti Halcombea.

Kreivi vastasi, ett'ei neiti Halcombe ollut vielä matkustanut

Cumberlandiin. Lähemmin miettien oli hän nimittäin epäillyt, olisiko

viisasta laskea neiti Halcombe niin pitkälle matkalle ilman muutamain

päiväin lepoa.

Lady Glyde kysyi sen jälkeen, oliko hänen sisarensa silloin kreivin

talossa. Hän muisti kreivin vastauksen varsin epäselvästi; hän luuli

varmasti muistavansa vain kreivin selittävän, että hän nyt saattaisi

hänet neiti Halcomben luokse. Lady Glyde tunsi Lontoota niin vähän,

ett'ei hän voi sanoa, mitä katuja he ajoivat. Vaunujen vihdoinkin

pysähdyttyä olivat he kapealla kadulla erään torin läheisyydessä --

paikka, jossa oli puoteja, julkisia rakennuksia ja paljon väkeä.

Näistä tiedoista päättäen, joista lady Glyde sanoi olevansa varma,

näyttää selvältä, ett'ei kreivi Fosco vienyt häntä S:t Johns Woodissa

olevaan omaan asuntoonsa.

He menivät erääseen taloon ja portaita ylös pihanpuoleiseen

huoneeseen, joka oli ensi tai toisessa kerroksessa. Kaikki hänen

kapineensa tuotiin tarkoin ylös. Naispalvelija avasi oven ja eräs

tummapartainen herra, nähtävästi ulkomaalainen, tuli heitä eteisessä

vastaan varsin kohteliaasti ja pyysi heitä nousemaan portaita ylös.

Vastaukseksi lady Glyden kysymyksiin vakuutti kreivi hänelle että

neiti Halcombe olisi talossa ja että hänelle heti ilmoitettaisiin

sisarensa tulosta. Hän ja ulkomaalainen menivät sitten tiehensä

ja jättivät lady Glyden yksin huoneeseen. Se oli kalustettu

vaatimattomaksi vierashuoneeksi ja ikkunasta oli näköala pihalle.

Täällä oli kumminkin äänetöntä ja hiljaista; ei mitään askeleita

kuulunut käyvän ylös- eikä alaspäin -- vain sen huoneen, jossa

hän oli, allaolevasta huoneesta voitiin kuulla kumeaa, epäselvää

sorinaa ja useampien miesäänten puhetta. Hän ei ollut kauvan yksin,

kun kreivi taaskin tuli huoneeseen sanoakseen hänelle, että neiti

Halcombe nukkui parhaallaan ja ett'ei häntä siis pitäisi häiritä. Hän

toi mukanaan huoneeseen englantilaisen herran, jonka hän pyysi saada

esittää ystävänään.

Tämän merkillisen esittämisen jälkeen -- jossa, mikäli lady Glyde voi

muistaa, ei mitään nimiä mainittu -- jäi hän yksin vieraan kanssa.

Tämä oli varsin kohtelias mutta saattoi hänet levottomaksi ja vaivasi

häntä tekemällä muutamia häntä koskevia kummallisia kysymyksiä ja

terävästi silmäämällä häntä. Viivyttyään huoneessa hetkisen, meni

vieras pois, ja pari minuuttia myöhemmin tuli toinen tuntematon,

myöskin englantilainen, huoneeseen. Tämä mies esitti itsensä kreivi

Foscon ystäväksi ja hänkin katsoi lady Glydeen niin kummallisesti ja

teki hänelle muutamia omituisia kysymyksiä mainitsematta koskaan,

kuten lady Glyde muistelee, hänen nimeänsä, jonka jälkeen hänkin meni

entisen tavoin tiehensä. Kaikesta tästä tuli hän niin peljästyneeksi

itsensä vuoksi ja niin levottomaksi sisarensa takia, että hän päätti

lähteä portaita alas ja kääntyä hakemaan siltä ainoalta naiselta,

jonka hän oli nähnyt talossa, nimittäin tarjoilijattarelta, joka oli

avannut oven, turvaa ja apua.

Juuri kun hän nousi ylös tuoliltaan, tuli kreivi takaisin huoneeseen.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän tuli näkösälle, kysyi lady

Glyde kiivaasti, kuinka kauan lykättäisiin hänen kohtaustaan

sisarensa kanssa. Ensin vastasi kreivi välttelevästi, mutta kun

lady Glyde vakavasti vaati päästä neiti Halcomben luo, myönsi hän,

ett'ei tämä läheskään voinut niin hyvin, kuin hän tähän asti oli

uskotellut. Hänen äänensä ja kasvojensa ilme, lausuessaan nämät

sanat, kammotti siihen määrään lady Glydeä tai oikeammin sanoen

lisäsi niin kiusaavasti sitä levottomuutta, jota hän oli tuntenut

molempain outojen miesten seurassa, että äkkipikainen voimattomuus

valtasi hänet, ja hän oli pakotettu pyytämään lasillisen vettä.

Kreivi huusi ovelta lasin vettä ja hajusuolaa, jotka tummapartainen

muukalainen toi sisään. Mutta kun lady Glyden piti juoda, oli

vedellä niin kummallinen maku, että hän tunsi vielä enemmän olevansa

pyörtymäisillään ja tarttui nopeasti hajusuolaan hengittääkseen sitä.

Samassa silmänräpäyksessä huimasi täydellisesti hänen päätänsä.

Kreivi otti vastaan pullon, kun se putosi hänen kädestään, ja

viimeinen, mitä hän tiesi, oli että kreivi taas piti sitä hänen

nenänsä alla.

Tästä hetkestä lähtien näyttivät hänen muistelmansa olevan sekaisin,

hajanaisia ja vaikeita sovittaa tosioloihin.

Hänen oma uskonsa oli, että hän myöhemmin illalla oli tullut

tajuihinsa, että hän sittemmin oli poistunut tästä talosta, että

hän -- Blackwater-Parkissa tekemänsä päätöksen mukaan -- meni rouva

Veseyn luo, että hän siellä joi teetä ja oli yötä. Hän oli aivan

kykenemätön sanomaan _miten, milloin_, tai kenen seurassa hän oli

poistunut siitä talosta, johon kreivi Fosco oli vienyt hänet. Mutta

hän päätteli edelleenkin olleensa rouva Veseyn luona ja, mikä

merkillisempää, oli rouva Rubelle ollut auttamassa häntä riisuutumaan

ja panemaan levolle! Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli puhunut

rouva Veseyn luona eikä ketä henkilöitä hän oli siellä nähnyt

lukuunottamatta tätä rouvaa eikä sitä, miksi rouva Rubelle piti olla

mukana auttamassa häntä.

Vielä epävarmempaa ja hämärämpää oli se, mitä tapahtui huomisaamuna.

Hän muisteli epämääräisesti ajaneensa pois -- mihin aikaan, ei hän

voinut sanoa -- kreivi Foscon kanssa -- ja rouva Rubelle taaskin

seuraajana. Mutta milloin ja miten hän poistui rouva Veseyn luota,

sitä hän ei voinut sanoa; ei hän tiennyt sitäkään, mille suunnalle

hän ajoi, missä hän laskeusi vaunuista tai olivatko kreivi ja rouva

Rubelle mukana koko matkan. Tämä hänen surullinen kertomuksensa osa

on täysin pimeä. Hän ei muistanut vähääkään, ei käsittänyt vähääkään,

oliko yksi vai useampia päiviä kulunut -- kunnes hän äkkiä tuli

tietoihinsa oudossa paikassa ja naisten ympäröimänä, jotka kaikki

olivat hänelle vieraita.

Se oli mielisairaala. Siellä vasta kuuli hän itseään kutsuttavan Anna

Catherickiksi, ja siellä -- tämän viekkaan salahankkeen viimeinen

huomattava seikka -- huomasi hän olevansa puettu Anna Catherickin

vaatteisiin. Ensi iltana oli hoitajatar näyttänyt hänelle joka

vaatekappaleen nimikirjoitusta, sitä mukaa kuin hän oli riisuttu, ja

lausunut hänelle, vaikk'ei vihaisesti eikä tylysti: "Älkää väsyttäkö

meitä enempää uskottelemalla, että Te olisitte lady Glyde -- hän on

kuollut ja haudattu ja Te elätte. Kas tässä on Teidän oikea nimenne

selvään kirjoitettuna merkkausmusteella ja sama nimikirjoitus on

kaikissa muissakin Teidän kapineissanne, jotka me olemme ottaneet

säilöön viime näkemästämme -- Anna Catherick!" -- Ja nimi oli aivan

oikein siinä, kun neiti Halcombe katseli sisarensa vaatteita illalla

heidän palattuaan Limmeridge-Houseen.

Nämä olivat ne tiedot -- kaikki epävarmoja ja ristiriitaisia -- jotka

voitiin lady Glydeltä saada matkalla Cumberlandiin. Neiti Halcombe

ei halunnut kiusata häntä kyselemällä hänen oloaan mielisairaalassa;

hänen mielensä oli liian heikko sietääkseen vielä tämän ajan

muistelemista. Lääkäriltä oli neiti Halcombe saanut tietää, että lady

Glyde oli otettu sairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Tästä päivästä

lokakuun 15 päivään, jolloin hän pakeni, oli hän ollut suljettuna;

että hän oli Anna Catherick, oli tällä aikaa kovasti väitetty, ja

että hän olisi täysjärkinen, oli ensi päivästä viimeiseen varmasti

kielletty.

Arempi luonne olisi kärsinyt sellaisesta piinaamisesta. Ei yksikään

mies olisi kestänyt sitä vahingoittumatta.

Heidän saapuessaan lokakuun 15 päivänä Limmeridgeen oli myöhäinen

ilta, ja neiti Halcombe päätti vasta seuraavana päivänä uskaltaa

väittää, että lady Glyde vielä eli.

Heti aamulla läksi hän herra Fairlien huoneeseen ja otettuaan

tarkkaan huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja

valmistukset, sanoi hän hänelle vihdoin, mitä oli tapahtunut. Niin

pian kun herra Fairlien ensi hämmästys ja kauhistus oli ehtinyt

asettua, selitti hän suuttuneena, että neiti Halcombe oli antanut

Anna Catherickin pettää itsensä. Hän viittasi kreivi Foscon

kirjeeseen ja siihen, mitä neiti Halcombe itse oli kertonut hänelle

henkilöllisestä yhdennäköisyydestä Anna Catherickin ja hänen veljensä

tytär-vainajan välillä, ja kielsi lujasti edes minuutiksikaan

päästämästä huoneeseensa hullua naista, jonka tuominenkin hänen

taloonsa oli häpeä ja loukkaus.

Neiti Halcombe poistui huoneesta, mutta päätti, kun hänen

suuttumuksensa ensi kiivaus oli ehtinyt talttua, että herra Fairlie

saisi nähdä veljentyttärensä, johon hän puhtaan ihmisyydenkin

kannalta oli velvollinen, ennenkun hän sulkisi ovensa häneltä. Hän

otti siis lady Glyden mukaansa hänen huoneeseensa. Kamaripalvelija

koetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta neiti Halcombe ei

sallinut ehkäistä itseänsä, vaan raivasi tiensä herra Fairlien luo,

saattaen kädestä sisartaan.

Se kohtaus, joka nyt seurasi, oli liian kiusallinen kuvattavaksi. --

Neiti Halcombe kärsi ajatellessaan sitä. Olkoon kylliksi sanottu,

että herra Fairlie mitä varmimmin sanoin selitti, ett'ei hän tuntenut

sitä naista, joka oli tuotu hänen huoneeseensa, ett'ei hän hänen

ulkomuodostaan huomannut vähintäkään piirrettä, joka olisi saattanut

hänet epäilemään, ett'ei hänen veljentyttärensä maannut haudattuna

Limmeridgen kirkkomaassa, ja että hän pyytäisi lain apua, ellei tuo

nainen ennen päivän päättymistä olisi poissa hänen talostaan.

Joskin katsoo herra Fairlien itsekästä välinpitämättömyyttä ja

tunteen puutetta mustimmassa valossaan, niin oli kumminkin mahdotonta

uskoa hänen voivan olla siihen määrään halpamielisen, että hän olisi

tuntenut, mutta röyhkeästi kieltänyt veljensä lapsen. Oikein ja

viisaasti otaksui neiti Halcombe, että hämmästys oli sotkenut hänen

arvostelukykynsä. Mutta kun hän vetosi talon palvelijakuntaan ja

huomasi, kuinka sekin oli -- lievimmin sanoen -- epävarma, oliko se

nainen, jonka he näkivät, todellakin heidän entinen nuori emäntänsä

vai Anna Catherick, jonka yhdennäköisyydestä hänen kanssaan he

kaikki olivat kuulleet puhuttavan -- silloin oli se surullinen

seikka kieltämätön, että lady Glyden ulkomuoto ja persoonallisuus

oli kärsimyksen ja pitkällisen mielisairaalassa olon takia muuttunut

paljon enemmän, kuin neiti Halcombe oli ensin luullut. Ilkeä rikos

voi siis uhmata paljastamista yksin siinä kodissakin, jossa hän oli

syntynyt -- niiden ihmisten joukossa, jotka vuosien kuluessa olivat

nähneet hänet päivittäin.

Mutta vielä ei ollut kaikki toivo lopussa.

Lady Glyden kamarineitoa, Fannyä, joka nyt sattumalta oli poissa,

odotettiin Limmeridgeen parin päivän kuluttua, ja luultavasti hän

tuntisi emäntänsä, jonka kanssa hän oli ollut enemmän yhdessä ja

joka häneen oli paljon enemmän kiintynyt kuin muihin palvelijoihin.

Myöskin olisi lady Glyde salaa voinut jäädä taloon tai kylään, kunnes

hänen terveytensä olisi palannut ja mielensä rauhoittunut. Hän

voisi silloin varmasti esittää tapahtumia ja henkilöitä entisestä

elämästään. Ja tällä tavoin tulisi totuus ajan pitkään näytetyksi

hänen omain sanainsa paljon varmemmalla todistuksella.

Mutta ne olosuhteet, joissa hän oli voittanut vapautensa, tekivät

tämän keinon aivan yksinkertaisesti toteuttamattomaksi. Vaino

mielisairaalasta, vaikkakin hetkiseksi suunnattuna Hampshireen,

suunnattaisiin sen jälkeen varmaan Cumberlandiin. Ja ne henkilöt,

joiden tehtäväksi oli annettu ottaa kiinni pakolainen, voisivat

muutamissa tunneissa olla Limmeridge-Housessa, ja nykyisessä

mielentilassaan ollen käyttäisi herra Fairlie varmaankin vaikutustaan

ja voimaansa auttaakseen heitä. Siksi täytyi neiti Halcomben sillä

hetkellä luopua kaikista yrityksistä hankkia sisarelleen oikeuttaan

ja viedä heti hänet pois paikasta, joka nyt oli vaarallisin hänen

turvallisuudelleen -- hänen omasta kotipaikastaan.

Oli viisainta heti palata Lontooseen.

Suuressa kaupungissa katoaisivat kaikki jäljet heistä pian ja

varmimmin. Ei mitään valmistuksia ollut tarpeen -- ei ystävällistä

sanaa jäähyväisiksi kenenkään kanssa vaihdettavana. Tämän

muistettavan päivän iltapuolella, lokakuun 16 päivänä, läksivät

sisarukset matkallensa maailmaan ja käänsivät ainaiseksi selkänsä

Limmeridge-Houselle.

He olivat ehtineet hautausmaan yläpuolella olevalle kukkulalle,

kun lady Glyde toivoi saada kääntyä vielä kerran katsomaan äitinsä

hautaa. Neiti Halcombe pyysi hänen luopumaan aikomuksestaan, mutta

tässä tapauksessa näytti se olevan järkähtämätön. Hän oli taipumaton.

Hänen väsyneet silmänsä hehkuivat kerrassaan aavistamatonta tulta

ja loistivat kirkkaasti harson läpi; hänen laihtuneet sormensa

puristivat joka silmänräpäys sisarensa käsivartta, jolla ne siihen

asti niin välinpitämättömästi olivat levänneet. Sielun syvyydessä

olen minä vakuutettu, että Jumalan käsi johdatti heidät takaisin

ja että sallimus oli valinnut viattomimman ja kovimman koetellun

luoduista olennoista näkemään tämän käden.

He palasivat hautausmaalle, ja siten ratkaistiin tulevaisuutemme

kohtalo.