Aikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani
Keski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle
saavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin.
Mexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä
harvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä
pelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein
hyökkäys, hukkuminen -- nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet
minua; kaikista olen pelastunut.
Nämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani
ja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin
maastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja
hengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä
vapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut,
rukoillut, ja uskonut, että minä palaisin -- muuttuneena miehenä.
Uuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut
paljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa
oli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja
mieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani.
Palasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle
sopii.
Palasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä,
mitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni
katkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin
minä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En
lakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin
tehnyt auttamattoman haaksirikon -- olin oppinut vain kärsimään sitä.
Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut
pois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura
Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin
ja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana
etäisyydessä.
Kynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu
muinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On
kovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.
Ei mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran
esiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa
tätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.
Ensimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni
ja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen
odottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan
heille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen
ole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin
minä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.
Kun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha
vähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista,
mikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti
hänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus -- se oli suru, joka
loisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun;
sääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä
lujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia
toisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen
haaksirikon -- hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan.
Useampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä
voisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle
neiti Halcombelta -- eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan,
jota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini
kasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla.
Minä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: "Teillä on
jotakin ilmoitettavana minulle, äitini." Sisareni, joka oli istunut
meitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta
huoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä
kaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen
poskillensa.
"Walter!" kuiskasi hän -- "oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa
sinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, että _minä_ olen
vielä luonasi!"
Pääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut
minulle kaikki.
* * * * *
Oli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen -- siis lokakuun
16 päivänä.
Minä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin
taistellut kovasti, ett'en tekisi _heille_ palaamiseni iloa
katkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt
kaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja
sietääkseni järjellä elämää -- tuudittaakseni syvän suruni rauhaan
päästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi
ja toivottomasti! -- eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina
polttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni
osanotto, äitini hellyys.
Tänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin
tulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua
aina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura
Fairlie oli kuollut.
"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi", sanoin minä. "Minä
kestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin
hänet ensi kerran -- kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä
haudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään."
Läksin matkalleni -- Laura Fairlien haudalle.
Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle
asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva
aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli
lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen
surumielisyyden hunnuttama.
Tulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin
eteenpäin, pitkin polkua -- -- -- Siinä oli hyvin tuttu puutarha
kauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä
kaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat,
valkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki
vaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa
-- kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta
tuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa
kanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan
vastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä,
yksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja
kädessään.
Oi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!
Käännyin sivulle; ja kaukana alhaalla ahtaassa laaksossa oli
yksinäinen harmaakivinen kirkko. Siinä oli porraskäytävä, jossa
olin odottanut valkopukuista naista; siinä hautausmaa kumpujen
ympäröimänä; siinä lorisi puro välinpitämättömästi yli kivisen
pohjansa. Ja siinä seisoi marmoriristi, lumivalkoisena ja kauniina,
haudan yllä -- tämän haudan, joka nyt kätki sekä äidin että
tyttären. Menin sinne päin. Menin vielä kerran yli muurin matalalle
kiviportaalle ja paljastetuin päin asetin minä jalkani pyhitetylle
maalle. Lempeydelle ja hyvyydelle pyhitetylle; kunnioitukselle ja
surulle pyhitetylle.
Pysähdyin jalustan eteen, josta risti kohosi. Sen toisella puolen,
joka oli minua lähinnä, kohtasi silmiäni äsken hakattu kirjoitus
-- kovat, selvät, julmat, mustat kirjaimet, jotka kertoivat hänen
elämästään, hänen kuolemastaan. Koetin lukea niitä. Luin hänen
nimeensä asti. "Omistettu Lauran muistolle --". Lempeät, sinisilmät
kyynelten täyttäminä; kaunis pää väsyneesti alas kumartuneena,
viattomat jäähyväissanat, jotka kehottivat minua lähtemään hänen
luotansa -- oi, jospa minulla olisi ollut tätä onnellisempi muisto
nähdessäni hänet viime kerran! -- Sen muiston vein minä mukanani
kaukaisiin maihin; sen muiston tuon minä takaisin palatessani hänen
haudallensa!
Toisen kerran koetin minä nyt lukea muistokirjoitusta. Minä näin sen
lopussa hänen kuolinpäivänsä ja sen yllä -- -- --
Sen yllä olivat sanat piirretty marmoriin ja niiden joukossa oli
nimi, joka hämmensi minun ajatukseni hänestä. Menin ympäri toiselle
puolen hautaa, jossa ei ollut mitään luettavana -- ei mitään
maallista halpamielisyyttä, joka tunkeutuisi hänen ja minun sieluni
väliin.
Laskeusin polvilleni. Laskin käteni, laskin pääni suurta valkosta
hautakiveä vasten ja suljin silmäni koko maailmalta, päivänvalolta
ylläni. Oi, rakastettuni, sydämmeni saa puhua sinun sydämmellesi nyt!
Vasta eilen me erosimme toisistamme -- eilen minun silmäni näkivät
viime kerran sinut. Rakkahani! Rakkahani!
* * * * *
Aika kului edelleen ja hiljaisuus lepäsi kuin syvä yö sen radalla.
Ensi ääni, joka häiritsi tätä taivaallisen rauhan hetkeä, oli kuin
hiljainen kahina, humiseva tuuli hautausmaan ruohossa. Minä kuulin
sen hiljaa lähenevän; lopuksi muuttui se -- kuului askeleita, yhä
lähempänä -- nyt vaikeni se.
Katsoin ylös.
Aurinko oli laskemaisillaan. Pilvet olivat hajautuneet, ja vaipuva
valo laskeusi kuin kultakimmellys kukkuloille. Päivän viime hetki oli
kylmä ja selvä ja tyyni täällä kuolleiden hiljaisessa laaksossa.
Hautausmaalla, missä maa kohosi, näin minä kaksi naista seisovan
laskeuvan auringon kirkkaan loisteen valaisemina. He katsoivat
haudalle; he katsoivat _minua_ siinä seisoessani.
He tulivat hieman lähemmäksi ja pysähtyivät taas. Heidän harsonsa
olivat alaslasketut ja kätkivät minulta heidän kasvonsa. Mutta kun
he olivat pysähtyneet nosti toinen heistä harsonsa. Hiljaisessa
iltavalossa näin minä Marian Halcomben.
Mutta muuttuneena -- niin muuttuneena, kuin monta vuotta olisi
hävittäen mennyt ohi! Silmät olivat suuret ja villit ja tuijottivat
minuun kummallisella kauhun ilmeellä. Muoto oli laiha ja kuihtunut.
Kärsimys, pelko ja suru olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt siihen.
Otin askeleen häntä kohden haudalta. Hän ei liikahtanut -- hän ei
puhunut. Hänen sivullaan seisova harsotettu nainen päästi heikon
huudahduksen. Minä pysähdyin. Veri pakkautui sydämmeeni ja sanomaton
pelko kävi läpi koko olentoni.
Harsotettu nainen jätti seuraajansa ja läheni hitaasti. Jäätyään
yksin, seisoen liikkumatta puhui Marian Halcombe. Ääni oli hänen --
minulle niin tuttu -- _se_ ei ollut muuttunut, kuten kauhistuneet
silmät, kuihtuneet kasvot.
"Uneni! uneni!" kuulin minä hänen lausuvan hiljaisella äänellä
keskellä juhlallista hiljaisuutta. Hän vaipui polvilleen ja kohotti
ristiinpannut kätensä taivasta kohden, "Isä, anna hänelle voimaa.
Isä, auta sinä häntä tänä vaikeana hetkenä."
Harsotettu nainen tuli lähemmäksi; hitaasti ja äänet yhä lähemmäksi.
Minä katsoin häntä -- katsoin häntä enkä ketään muuta siitä hetkestä.
Ääni, joka rukoili puolestani, heikkeni ja kuului tuskin -- äkkiä
kohosi se taaskin ja huusi kauhistuneena, epätoivon väreellä minulle,
että menisin pois.
Mutta harsotettu nainen oli vallannut koko olentoni -- sekä ruumiini
että sieluni. Hän pysähtyi toiselle puolen hautaa. Seisoimme
kasvokkain hautakivi välillämme. Hän seisoi aivan jalustan sivulla
olevan kirjoituksen vieressä. Hameensa kosketti mustia kirjaimia.
Ääni läheni ja kohosi yhä voimakkaammaksi ja kankeammaksi. "Pitäkää
kättä silmillänne! Älkää katsoko häneen! Oi, Jumalan tähden, säästä
herra Hartrightiä!"
Nainen kohotti harsoansa.
"Omistettu Lauran, Lady Glyden muistolle" -- Laura lady Glyde, seisoi
itse tämän muistokirjoituksen vieressä ja katsoi minuun yli haudan.
Walter Hartrightin jatkama kertomus.