Minua on kehotettu antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta
siitä, mitä minä tiedän neiti Halcomben sairaudesta ja niistä
oloista, joiden vallitessa lady Glyde poistui Blackwater-Parkista
matkustaakseen Lontooseen.
Syyksi tähän pyyntöön mainitaan, että minun todistukseni on
välttämätön totuuden saamiseksi päivän valoon. Englannin kirkkoon
kuuluneen papin leskenä, vastoinkäymisten pakottamana tekemään työtä
leipäni edestä, olen minä oppinut pitämään totuutta suuremmassa
arvossa kuin joitakin arveluttavia seikkoja. Minä täytän siis
toivomuksen, johon minä muutoin, vastenmielisyyteni takia joutua
sotketuksi ikäviin perheasioihin, olisin epäillyt suostua.
En pitänyt mitään päiväkirjaa kysymyksessä-olevaan aikaan en niin
ollen voi varmasti ilmoittaa päivää ja päivämäärää; mutta minä
luulen varmasti voivani sanoa, että neiti Halcomben vaarallinen
sairaus alkoi heinäkuun ensi viikolla. Aamiaistunti oli myöhään
Blackwater-Parkissa -- joskus ei ennen kello 10, ei koskaan ennen 1/2
10. Sinä aamuna, josta nyt puhun, ei neiti Halcombe, joka muutoin
saapui ensimmäisenä, tullut aamiaispöytään. Kun perhe oli odottanut
neljännestunnin, lähetettiin palvelijatar hänen huoneeseensa ottamaan
selvää, kuinka oli asian laita, mutta hän palasi heti kerrassaan
kauhistuneena takaisin. Tapasin tytön portaissa ja menin heti ylös
katsomaan, kuinka neiti Halcombe voi. Nuori tyttöraukka oli aivan
kykenemätön antamaan minulle mitään tietoja. Hän käveli edestakaisin
huoneessa kynä kädessään, ollen polttavassa kuumeessa ja houraillen.
Lady Glyde -- nimitän entistä emäntääni siten myladyn asemasta,
koska minä en enää ole sir Percivalin palveluksessa -- oli
ensimmäinen, joka tuli omista huoneistaan. Hän peljästyi ja joutui
niin epätoivoon, ett'ei hänestä ollut vähintäkään hyötyä. Kreivi
Fosco ja hänen rouvansa jotka heti tulivat yläkertaan, olivat
molemmat hätäilemättä ja kykenivät toimimaan, ja kreivitär auttoi
minua toimittamaan neiti Halcombe vuoteeseen. Hänen armonsa,
kreivi, joka pysähtyi eteishuoneeseen, lähetti alakertaan hakemaan
kotilääkevarastoani, sekotti lääkkeen neiti Halcombelle ja järjesti
kylmiä kääreitä pään ympäri, ett'ei hukattaisi aikaa ennen lääkärin
saapumista. Kääreet panimme me hänen päänsä ympärille, mutta emme
voineet saada häntä ottamaan lääkettä. Sir Percival lähetti ratsain
kutsumaan lähintä saatavilla olevaa lääkäriä -- tohtori Dawsonia
Oak-Lodgesta.
Herra Dawson tuli tunnin kuluessa. Hän oli arvossa pidettävä,
vanhempi mies, hyvin tunnettu koko seudulla, ja me säikähdimme kovin
kuullessamme, että hän piti tautia varsin vakavana. Kreivi keskusteli
ystävällisesti tohtorin kanssa ja lausui hänelle ajatuksensa sekä
viisaasti että vapaasti. Tohtori Dawson kysyi silloin, ei juuri
kohteliaasti, antoiko kreivi neuvojansa lääkärinä. -- Ja saatuansa
tietää, että kreivi oli tutkinut lääketiedettä, vaikkakaan hän ei
harjoittanut sitä ammattina, selitti hän, ett'ei ollut pitänyt
tapoinaan neuvotella lääkäriamatöörien kanssa. Tosi-kristillisen
hiljaisesti hymyili kreivi ja poistui huoneesta. Ennenkun hän meni,
sanoi hän minulle, että jos häntä kysyttäisiin päivän kuluessa, olisi
hän otaksuttavasti järven rannalla olevassa venehuoneessa. Miksi hän
meni sinne, en minä voi sanoa. Mutta sinne hän meni, se on varma, ja
oli poissa koko päivän yhtäpäätä kello 7 saakka, jolloin päivällinen
aina syötiin. Kenties tahtoi hän näyttää esimerkkiä olla niin hiljaa
talossa kuin mahdollista. Oli aivan hänen luonteensa mukaista
menetellä siten. Hän oli miettiväisin herra jonka voi tavata.
Yö oli kovin vaikea neiti Halcombelle; kuume lisäytyi ja laimeni
vuoroin ja tuli aamupuolella voimakkaammaksi lauhtumisen sijasta. Kun
ei ketään sopivaa sairaanhoitajatarta ollut saatavana paikkakunnalla,
valvoimme hänen armonsa kreivitär ja minä vuoron perään.
Valitettavasti istui lady Glyde itsepäisesti valvomassa meidän
kanssamme. Hän oli liian hermostunut ja hänen terveytensä liian arka,
että hän olisi voinut tyynesti kestää tietoa, että neiti Halcombe
oli vaarallisesti sairaana. Hän vahingoitti vain itseään valvomalla
voimatta vähintäkään auttaa. Lempeämpää ja hyväsydämisempää naista
ei voi tavata, mutta hän itki ja oli herkkä peljästymään -- ja niin
ollen aivan sopimaton sairashuoneeseen.
Aamulla tuli sir Percival ja kreivi kuulemaan, kuinka sairas voi.
Luultavasti huolestuneena rouvansa surusta ja neiti Halcomben
sairaudesta oli sir Percival luonteeltaan varsin levoton ja
hämmentynyt. Herra kreivi osoitti sen sijaan sekä järkeä että
osanottoa. Hattu toisessa kädessään ja kirja toisessa sanoi hän sir
Percivalille aikovansa mennä taaskin järven rannalle lueskelemaan.
"Auttakaamme puolestamme, että talossa on hiljaista ja rauhaista",
sanoi hän, "älkäämmekä polttako huoneessa tupakkaa, ystäväni, neiti
Halcomben sairastuttua. Sinä menet tahollesi -- ja minä omalleni.
Lueskellessani on minusta paras olla yksin. Hyvää huomenta, rouva
Michelson".
Sir Percival ei ollut kyllin kohtelias -- kenties on oikeammin sanoa
kyllin levollinen -- osoittaakseen minulle samaa huomaavaisuutta
mennessään. Ainoa koko talossa, joka aina kohteli minua kuin
syyttömästi huolellisiin olosuhteihin joutunutta naista, oli
kreivi. Hänen esiintymisensä oli todella aatelismiehen; hän oli
huomaavainen kaikkia kohtaan. Nuorta Fanny-tyttöäkään, joka oli lady
Glyden kamarineito, ei hän pitänyt liian vähäpätöisenä huomatakseen
häntä. Kun sir Percival oli erottanut Fannyn, kysyi herra kreivi
minulta, näytellessään minulle pieniä sieviä kamarilintujaan, mitä
ystävällisimmästi, kuinka nyt kävisi hänen kanssaan, mihin hän menisi
sinä päivänä, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, ja muuta
sellaista. Sellaisessa hienotunteisessa huomaavaisuudessa näyttäytyy
ylhäisemmän aristokratian etevämmyys. Minä en pyydä anteeksi
kirjoittaessani näitä huomioita; ne mainitsen vain osoittaakseni
oikeuden herra kreivin luonteelle, jota luulen tietäväni muutamain
henkilöiden ankarasti arvostelleen. Aatelismies, joka osoittaa
kunnioitusta taloudelliseen ahdinkotilaan joutunutta rouvashenkilöä
ja isällistä osanottoa köyhää palvelustyttöä kohtaan, näyttää
omaavansa liian jaloluonteisia periaatteita ja tunteita, että häntä
voitaisiin kevytmielisesti epäillä. En lausu mitään arvosteluja --
minä vain kuvaan tosi tapahtumia. Minun harrastukseni koko elämäni
aikana ei ole tuomita, ett'en minä tulisi tuomituksi. Eräs mieheni
parhaimpia saarnoja oli tästä aineesta. Luen sitä alinomaa --
jäljensin sen itse siitä painoksesta, joka painettiin tilauksesta
leskiaikani alussa -- ja joka kerran tunsin minä suurempaa
hengellistä lohdutusta ja virkistystä.
Ei mitään parannusta voitu huomata neiti Halcombessa, ja toinen
yö tuli ensimmäistäkin pahemmaksi. Herra Dawson oli väsymätön
käymään katsomassa. Kreivitär ja minä huolehdin edelleenkin vuoroin
sairaanhoitamisesta; lady Glyde pysyi kumminkin lujasti päätöksessään
istua valveilla kanssamme, vaikka me molemmat koetimme houkutella
häntä menemään levolle. "Minun paikkani on Marianin sairasvuoteen
vieressä", oli hänen ainoa vastauksensa. "Olimpa minä terve tai
sairas, niin ei kuitenkaan mikään voi pakottaa minua poistumaan hänen
luotaan".
Päivällisaikaan menin minä alakertaan täyttämään muita
talousvelvollisuuksiani. Tuntia myöhemmin mennessäni taas
sairashuoneeseen näin minä kreivin, joka hyvissä ajoin aamulla oli
mennyt kolmannen kerran ulos, tulevan eteisessä kaikesta päättäen
loistavalla tuulella. Samalla hetkellä pisti sir Percival päänsä ulos
kirjaston ovesta ja puhutteli jaloa ystäväänsä innokkaasti seuraavin
sanoin:
"Oletko saanut selvää hänestä?"
Herra kreivin naama loisti paljaasta tyytyväisyydestä, mutta hän ei
vastannut mitään: Sir Percival, joka käänsi päätään ja huomasi minun
olevan menossa portaita ylös, katsoi minuun ilkein ilmein.
"Tule tänne kertomaan minulle, kuinka kävi", sanoi hän kreiville.
"Kun vain on naisia talossa, saa olla varma, että ne juoksentelevat
edestakaisin portaissa."
"Paras Percivalini", huomautti herra kreivi ystävällisesti, "rouva
Michelsonilla on velvollisuuksia täytettävänä. Minä pyydän, että
sinä tunnustaisit hänen ihmeteltävän intonsa niin suoraan, kuin minä
tunnustan. Kuinka sairas voi, rouva Michelson?"
"Valitettavasti ei paremmin, mylord."
"Surullista -- varsin surullista!" lausui kreivi. "Te näytätte
väsyneeltä, rouva Michelson. On varmaankin jo aika, että Te ja
vaimoni saatte apua sairashoidossa. Minä luulen olevani tilaisuudessa
hankkimaan teille tätä apua. Eräät seikat pakottavat rouvani
matkustamaan Lontooseen huomenna tai ylihuomenna. Hän matkustaa
varhain päivällä ja palaa illalla, ja hän tuo silloin matkassaan
siivon ja kelvollisen sairaanhoitajattaren, joka on nykyisin jouten.
Vaimoni tuntee hänet ja tietää, että häneen voidaan luottaa. Mutta
ennen hänen tulemistaan pyydän minä Teidän olemaan mitään puhumatta
tohtorille, koska hän ei hyväksyisi sairaanhoitajatarta, jonka minä
hankkisin. Kun hoitajatar tulee, puhuu hän kyllä puolestaan, ja herra
Dawsonin täytyy myöntää, ett'ei voi muistuttaa mitään häntä vastaan.
Se täytyy lady Glydenkin myöntää. Olkaa hyvä ja viekää hänelle minun
sydämmellinen osanottoni ja kunnioitukseni!"
Minä lausuin tunnustukseni kreivin ystävällisestä huolenpidosta. Sir
Percival keskeytti jyrkästi minun puheeni huutamalla ystävälleen --
ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hän siinä käytti varsin rumaa
lausumatapaa -- että hän tulisi kirjastoon eikä odotuttaisi häntä
kauempaa.
Menin ylös portaita. Me olemme syntisiä ihmisraukkoja, ja olkoot
naisen periaatteet kuinka lujat tahansa, ei hän aina voi olla
varuillaan väärämielisen uteliaisuuden kiusausta vastaan. Minua
hävettää sanoa, kuinka tässä tilaisuudessa uteliaisuus voitti
periaatteeni ja herätti minussa kovan halun saada tietää sen
kysymyksen tarkoitus, jonka sir Percival teki ystävälleen. Ketä
kreivi halusi tavata aamukävelyillään? Että se oli nainen, voin
minä aavistaa sir Percivalin kysymyksestä. Minä en epäillyt kreiviä
mistään sopimattomasta -- sillä tunsin hänen siveellisen arvonsa
liian hyvin -- mutta minä toistin ajatuksissani alinomaa tämän
kysymyksen _kenen_ oli hän löytänyt?
Mutta palaan kertomukseeni. Yö kului entisen mukaan ilman mitään
parannusta neiti Halcomben sairaudessa. Seuraavana päivänä näytti
kumminkin jotain olevan toivoa sitä. Sen jälkeisenä päivänä matkusti
kreivitär aamujunalla Lontooseen ilmoittamatta, mikäli minä tiedän,
kenellekään matkansa syytä. Hänen herra miehensä seurasi häntä,
osoittaen tavallista huomaavaisuuttaan, asemalle.
Minut jätettiin nyt yksin hoitamaan neiti Halcombea ja lady Glyden
lujan päätöksen johdosta olla poistumatta hänen sairasvuoteensa
äärestä oli minulla täysi syy uskoa saada pian hänetkin
hoidettavakseni.
Ainoa jonkinarvoinen tapahtuma tämän päivän kuluessa oli uusi
vastenmielinen kohtaus tohtorin ja kreivin välillä.
Palattuaan rautatieasemalta meni kreivi neiti Halcomben
eteishuoneeseen saadakseen selvää sairaan tilasta. Minä menin
puhumaan hänen kanssaan, sillä sekä tohtori Dawson että lady Glyde
olivat huoneessa neiti Halcomben luona. Kreivi kyseli minulta paljon
sairauden ilmauksista ja hoitamistavasta. Minä annoin hänelle ne
tiedot, jotka voin, ja sanoin hänelle, että kuumekohtausten välillä
lisääntyi ehdottomasti väsymys ja voimattomuus. Juuri mainitessani
tätä tuli herra Dawson sairashuoneesta.
"Hyvää huomenta, herra", sanoi kreivi astuessaan esiin nöyrä ilme
kasvoillaan ja pysähdytti tohtorin niin ylhäisellä päättäväisyydellä,
että sitä oli mahdoton vastustaa, "minä pelkään suuresti, ett'ette
huomaa mitään parantumista tänään?"
"Minä huomaan varmaa parantumista", vastasi tohtori Dawson.
"Te siis annatte voimien vähetä hoitaessanne tätä kuumetta?" jatkoi
herra kreivi.
"Minä seuraan sitä hoitotapaa, jonka minä olen huomannut oikeaksi
monivuotisen toimintani aikana", sanoi tohtori.
"Sallikaa minun tehdä kysymys, joka läheltä koskee tätä laajaa
ainetta -- lääkärin käytännöllistä kokemusta", lausui kreivi. "Minä
en uskalla antaa mitään neuvoa enää -- minä haluan vain tehdä Teille
kysymyksen. Te elätte jonkun matkan päässä, herraseni, tieteellisen
tutkimuksen molemmista jättiläissuurista keskipisteistä: Lontoosta
ja Pariisista. Oletteko kuullut puhuttavan, kuinka kuumetautien
tuhotöitä järkevästi ehkäistään vahvistamalla sairasta antamalla
hänelle konjakkia, viiniä, ammoniakkia ja kiinaa? Ovatko nämä
uudenaikaiset, etevimpäin lääketieteellisten auktoriteettien
kerettiläiset mielipiteet koskaan tulleet korviinne -- jaa vai ei?"
"Kun virkaveli kysyy minulta tätä, vastaan minä mielihyvällä", sanoi
tohtori avatessaan ovea mennäkseen ulos. "Te ette ole lääkäri, ja
minä pyydän päästä vastaamasta Teille."
Saatuaan tällä anteeksiantamattoman epäkohteliaalla tavalla lyönnin
toiselle poskelleen käänsi kreivi heti tosi kristityn tavalla toisen
ja sanoi lempeällä äänellä: "Hyvää huomenta, herra Dawson."
Jos minun autuas mieheni olisi ollut onnellinen tunteakseen herra
kreivin, niin kuinka he olisivatkaan kunnioittaneet toisiaan!
Rouva kreivitär tuli takaisin illan viime junalla ja toi silloin
mukanaan tuon mainitun sairaanhoitajattaren Lontoosta. Hänen nimensä
oli rouva Rubelle. Ulkonäkönsä ja huono englannin kielensä ilmaisi
hänen olevan ulkolaisen.
Minä olen aina tuntenut hyväntahtoisen sietäväisyyden tunnetta
ulkolaisia kohtaan. Heillä ei ole meidän armolahjojamme eikä
etujamme, ja he ovat kasvaneet paavilaisuuden pimeässä ja
erehdyksissä. Myöskin on ollut aina minun päätarkotukseni ja
tapani, niinkuin se oli ennen minua autuaan mieheni tapa (katso
kunnianarvoisa herra Samuel Michelsonin XXIX:ttä saarnaa) tehdä
muita kohtaan niin, kuin minä tahdon heidän tekevän minua kohtaan.
Näistä molemmista syistä en minä tahdo sanoa, että rouva Rubelle teki
minuun vastenmielisen vaikutuksen, ollen pieni laiha, viekas henkilö,
noin 50-vuotias, tumma kuin kreolitar huomaavaisine vaaleanharmaine
silmineen. En myöskään tahdo huomauttaa näistä kahdesta
yllämainitusta syystä, että minä huomasin hänen pukunsa, vaikka se
olikin sileästä mustasta silkistä, sopimattoman kalliiksi ja koreaksi
sekä hänen asemassaan olevalle henkilölle aivan tarpeettomasti
pitseillä ja muilla koristeilla kaunistetuksi. Minä en suinkaan
pitäisi siitä, että jotain sellaista sanottaisiin minusta, ja siksipä
on minun velvollisuuteni olla sanomatta sitä rouva Rubellesta.
Minä vain tahdon mainita, että hänen esiintymisensä oli -- ehkä ei
vastenmielisen pidättyväistä -- tavattoman hiljaista ja salaperäistä;
että hän katseli ympärilleen lakkaamatta, mutta puhui varsin vähän,
mikä kenties perustui yhtä paljon häveliääseen mielenlaatuun kuin
asemansa epäilyyn Blackwater-Parkissa, ja että hän kieltäytyi
syömästä mitään tultuansa -- kenties oli se varsin omituista, mutta
ei ollenkaan epäilyttävää -- vaikka minä itse kohteliaasti pyysin
häntä aterioimaan huoneessani.
Kreivin erityisesti puollettua -- hyvin kuvaavaa hänen tavalliselle
sovinnollisuudelleen ja hyväntahtoisuudelleen päätettiin, ett'ei
rouva Rubelle ryhtyisi toimeensa, ennenkun tohtori huomisaamuna
olisi nähnyt ja hyväksynyt hänet. Sinä yönä valvoin minä. Lady Glyde
näytti olevan varsin vastaan, että uusi sairaanhoitajatar otettaisiin
neiti Halcombelle. Sellainen maun puute ulkolaista kohtaan naiselta,
jolla oli hänen kasvatuksensa ja hieno esiintymisensä, kummastutti
minua. Minä uskalsin sanoa hänelle: "Mylady, meidän pitää muistaa,
ett'emme liian kiireesti tuomitse alempiarvoisiamme -- varsinkin jos
ne tulevat vieraista maista". Lady Glyde ei näyttänyt kumminkaan
kiinnittävän mitään erikoista huomiota sanoihini. Hän huokasi vain
ja suuteli neiti Halcomben kättä, joka lepäsi peitteellä. Oli tuskin
oikein viisasta tehdä niin sairashuoneessa ja sairaalle, joka
ennen kaikkea kaipasi lepoa. Mutta lady Glyde-raukka ei ymmärtänyt
sairaanhoitoa -- ei, ei ollenkaan, valitettavasti.
Seuraavana aamuna kehotettiin rouva Rubelle menemään neiti Halcomben
eteishuoneeseen, jotta tohtori hyväksyisi hänet toimeensa mennessään
sairaan luo.
Minä jätin lady Glyden neiti Halcomben luo, joka juuri uinahti,
ja menin rouva Rubellen luo ajatellen rohkaista häntä tänä
epätietoisuuden hetkenä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan
katsovan asiaa tässä valossa. Hän tuntui etukäteen olevan vakuutettu
siitä, että herra Dawson hyväksyisi hänet, ja istui aivan tyynesti
avonaisen ikkunan ääressä nähtävästi tyytyväisenä hengittäen raikasta
ilmaa. Muutamat ihmiset olisivat voineet pitää tätä tapaa hävyttömän
rohkeuden todistuksena. Minä pyydän sanoa katsovani sopivammaksi
kuvata se tavattomaksi mielenvoimaksi.
Sen sijaan, että olisi tullut luoksemme yläkertaan, kutsutti
tohtori Dawson minut luoksensa alas. Minusta näytti tämä hieman
kummalliselta, mutta rouva Rubelle ei näyttänyt siihen millään tavoin
kiinnittävän huomiota. Minun mennessäni istui hän yhäti aivan tyynenä
ikkunan ääressä ja nautti hiljaa maailmaa.
Herra Dawson odotti yksinään minua ruokailuhuoneessa.
"Minä haluaisin puhella kanssanne tästä uudesta
sairaanhoitajattaresta, rouva Michelson", sanoi hän.
"Vai niin; mitä sitten, herra?"
"Hänethän on tänne tuonut tuon vanhan, lihavan ulkomaalaisen, joka
aina tahtoo sotkeutua minun asioihini, rouva. Rouva Michelson -- tuo
vanha paksu mies on puoskari."
Tämä oli varsin sopimatonta. Luonnollisesti minä oikein loukkauduin.
"Tiedättekö, herra", minä sanon, "että puhutte kreivistä?"
"Joutavia! Hän ei ole ensimmäinen puoskari, joka on kiinnittänyt
kauniin liitteen nimeensä. He ovat kaikki tyyni kreivejä -- koko
kirottu joukkio!"
"Hän ei olisi sir Percival Glyden ystävä, herra, jollei hän olisi
korkeimman ylimystön jäsen -- se tahtoo sanoa -- ei aivan yhtä hyvän
kuin englantilaisen ylimystön."
"Hyvä, rouva Michelson, kutsukaa häntä, miksi Teitä miellyttää, mutta
palatkaamme sairaanhoitajattareen. Minulla on jo muistutukseni häntä
vastaan."
"Edes näkemättäkään häntä, herra."
"Vai niin, edes näkemättäkään häntä. Hän voi olla hyvä
sairaanhoitajatar, mutta hän ei ole kuitenkaan se, jonka minä
olisin hankkinut. Olen lausunut vastaväitteeni sir Percivalille,
koska hän on talon herra. Hän sanoo, että vaikka minäkin olisin
hankkinut hoitajattaren, olisi tämäkin ollut outo lontoolainen;
hänen mielestään on tämä nainen pantava kokeelle, koskapa hänen
vaimonsa täti on nähnyt vaivan tuodessaan hänet Lontoosta tänne. Se
on oikein ja kohtuullista, enkä minä voi täydellä syyllä kieltää.
Mutta minä olen myöntynyt sillä ehdolla, että hänen täytyy heti
matkustaa tiehensä, jos minä saan jotakin aihetta olla hyväksymättä
häntä. Lääkärinä on minulla oikeus tehdä sellainen ehto, ja sir
Percival on suostunut siihen. Nyt tiedän minä, rouva Michelson,
voivani luottaa Teihin ja pyydän sen vuoksi Teitä tarkkaan valvomaan
rouva Rubellea ensi päivinä ja katsomaan, ett'ei hän anna sairaalle
muita lääkkeitä kuin minun määräämiäni. Teidän ulkomaalainen
kreivinne on valmis kuolemaan kärsimättömyydestä koettaakseen
puoskaroimisparannuskeinojansa -- magnetismia muun muassa -- minun
sairaaseeni, ja hänen rouvansa hankkima sairaanhoitajatar on kenties
valmis avustamaan häntä. Ymmärrättehän minua? Hyvä, sitten menemme
ylös. Minä tahdon sanoa hänelle pari sanaa ennenkun hän menee sairaan
luo."
Rouva Rubelle huvittelihe vielä katsomalla ulos ikkunasta.
Esitellessäni hänet tohtori Dawsonille, eivät tohtorin epäilevät
silmäykset eivätkä tutkivat kysymykset näyttäneet vähintäkään
hämmästyttävän häntä. Hän vastasi tohtorille tyynesti huonolla
englannin kielellään, ja vaikka tohtori vakavasti koetti sotkea
häntä, ei hän näyttänyt kumminkaan osoittavan mitään taitamattomuutta
ammatissaan. Tämä aiheutui, kuten minä jo kerran ennen olen sanonut,
varmaan hänen mielenmaltistaan eikä suinkaan hävyttömästä rohkeudesta.
Me menimme kaikki sairashuoneeseen.
Rouva Rubelle katsoi varsin tarkkaan sairasta, tervehti lady Glydeä,
asetti muutamia pikku kapineita järjestykseen huoneessa ja istuutui
sitten aivan hiljaa erääseen nurkkaan, kunnes häntä tarvittaisiin.
Mylady näytti hämmästyneeltä ja levottomalta nähdessään oudon
sairaanhoitajattaren. Ei kukaan puhunut, peljäten häiritsevänsä
neiti Halcombea, joka vielä nukkui -- paitsi tohtori, joka kuiskaten
kysyi, millainen yö oli ollut. Minä vastasin hiljaa "aivan kuin
ennenkin", ja sen jälkeen poistui herra Dawson. Lady Glyde seurasi
häntä arvatakseni puhuakseen rouva Rubellesta. Mitä minuun tulee,
olin minä varma, että tämä hiljainen ihminen saisi pitää paikkansa.
Hän oli hyvin selvillä ja ymmärsi varsin varmasti ammattinsa. Sanalla
sanoen minä itse olisin tuskin voinut täyttää paremmin paikkani
sairasvuoteen ääressä.
Herra Dawsonin kehotukset uskollisesti muistaen tarkastin minä
tuon tuostakin rouva Rubellea huolekkaasti kolmen tai neljän
päivän aikana. Monta kertaa astuin minä sairashuoneeseen hiljaa ja
huomaamatta, mutta en koskaan huomannut hänen työskentelevän tavalla,
joka olisi herättänyt epäilyjä. Lady Glyde, joka valvoi häntä yhtä
tarkkaan kuin minäkin, ei koskaan huomannut mitään muistuttamista
häntä vastaan. En koskaan huomannut minä lääkepulloja otettavan pois;
en koskaan hänen puhuvan sanaakaan kreivin kanssa. Hän hoiti neiti
Halcombea kieltämättömällä huolella ja varovaisuudella. Sairasraukka
heittelehti vuoroin horros-, vuoroin kuumekohtausten tilassa, joita
yhä enemmän seurasi houraaminen. Rouva Rubelle ei koskaan häirinnyt
eikä pelottanut häntä tässä tilassa odottamatta näyttäytymällä
sairasvuoteen ääressä. Oikeutta kaikille! -- olkootpa englantilaisia
tai ulkomaalaisia ja minä annan rouva Rubellelle puolueettomasti
sen kiitoksen, jonka hän ansaitsee. Hän oli huomattavan varovainen
itseensä nähden ja liian varma ja piittaamaton niiden henkilöiden
hänelle tarjoomista neuvoista, jotka hyvin ymmärsivät kaikkea, mikä
kuuluu sairaanhoitoon. Näistä puutteista huolimatta oli hän hyvä
sairaanhoitajatar eikä antanut enemmän lady Glydelle kuin tohtori
Dawsonillekaan vähintäkään moittimisen aihetta.
Seuraava jonkinarvoinen tapahtuma oli, että kreivi matkusti
pois lyhyeksi aikaa joidenkin Lontoossa toimitettavain asiain
takia. Mikäli minä voin muistaa, matkusti hän neljäntenä päivänä
rouva Rubellen tulon jälkeen ja ennen lähtöään puhui hän minun
läsnäollessani varsin vakavasti lady Glyden kanssa neiti Halcombesta.
"Luottakaa herra Dawsoniin vielä muutamia päiviä, jos Teitä
miellyttää", sanoi hän. "Mutta jollei siihen aikaan tapahdu
parannusta, niin lähettäkää Lontoosta noutamaan lääkäri; tämän
taitamattoman tohtorin täytyy mukautua neuvottelemaan hänen kanssaan.
Suututettakoon kernaasti herra Dawson, jos neiti Halcombe siten
voidaan pelastaa. Minä pyydän Teiltä tätä oikein vakavasti -- minä
annan kunniasanani, että se on välttämätöntä."
Herra kreivi puhui varsin liikutettuna ja osaaottavaisena. Mutta
lady Glyde-raukka oli tullut niin äärettömän hermoheikoksi, että hän
todellakin näytti pelkäävän kreiviä. Hän vapisi kiireestä kantapäähän
ja antoi kreivin ottaa jäähyväiset lausumatta sanaakaan hänelle. Kun
kreivi oli poissa, kääntyi hän minuun sanoen: "Ah, rouva Michelson,
minä olen aivan murtunut levottomuuden vuoksi sisareni takia, eikä
minulla ole ainoatakaan ystävää, joka voisi neuvoa minua! Luuletteko
Te tohtori Dawsonin erehtyvän? Hän sanoi itse minulle tänä aamuna,
ett'ei mitään vaaraa ole enää ja ett'ei hän tarvitse neuvotella
kenenkään lääkärin kanssa."
"Huolimatta kaikesta kunnioituksesta tohtori Dawsonia kohtaan",
vastasin minä, "seuraisin minä kyllä myladyn sijassa herra kreivin
neuvoa."
Lady Glyde kääntyi nopeasti pois minusta silmäten epätoivoisesti,
minkä syytä minä en voi ymmärtää.
"_Hänen_ neuvoaan!" toisti hän itsekseen. "Jumala varjelkoon meitä --
_hänen_ neuvoaan!"
Muistaakseni oli kreivi poissa viikon.
Sir Percival näytti monessa suhteessa kaipaavan pois matkustanutta
ystäväänsä ja oli sitäpaitsi, mikäli minusta näytti, varsin
alakuloinen ja muuttunut kaiken sairauden ja surun johdosta, joka
talossa vallitsi. Joskus oli hän niin levoton, ett'en minä voinut
olla huomaamatta sitä -- hän tuli ja meni ja vaelsi edestakaisin
levotonna ja rauhatonna pihalla ja huoneissa. Hänen kysymyksensä
neiti Halcombesta ja rouvastaan -- jonka heikontunut terveys näytti
häntä kovin huolettavan -- todistivat mitä suurinta osanottoa. Minä
uskon, että hänen sydämmensä oli kovin nöyrtynyt. Jos hänellä olisi
ollut joku pappi-ystävä, joka -- kuten esimerkiksi minun autuas
mieheni -- olisi ollut hänen läheisyydessään tänä aikana, olisi
ilahduttava, siveellinen parannus voinut tapahtua sir Percivalissa.
Harvoin olen minä pettynyt tässä suhteessa, kun se kokemus, jonka
minä olen saanut onnellisessa avioliitossani, ohjaa arvosteluani
kaikissa sellaisissa kysymyksissä.
Rouva kreivitär, joka nyt oli ainoa henkilö, minkä seuraa sir
Percival olisi voinut hakea, ei välittänyt hänestä vähääkään, kuten
minusta näytti -- tai kenties ei sir Percival piitannut ollenkaan
kreivittärestä. Olisi melkein ollut valmis uskomaan, että he nyt
suorastaan väittelivät toisiansa jäätyänsä kahden olemaan. Näin
ei ollut luonnollisesti asian laita; mutta kumminkin kävi niin,
että kreivitär aina söi päivällisensä murkinalla ja tuli sitten
yläkertaan, vaikka rouva Rubelle nyt oli ottanut huolekseen
kaiken sen sairaanhoidon, mikä kreivittärellä ennen oli ollut
vastuullaan. Sir Percival söi päivällistä aivan yksin, ja minä kuulin
pöydänkattaja Williamin sanovan, että hänen isäntänsä nautti puolet
vähemmän ruokaa, mutta puolet enemmän juomatavaroita. Minä en pannut
mitään huomiota niin hävyttömään palvelijan tekemään huomautukseen.
Nuhtelin häntä silloin ja toivon, että hän ymmärtää sen toistamisen
nyt uudistetuksi paheksumiseksi.
Seuraavina päivinä näytti meistä kaikista neiti Halcomben tila
paranevan jossain määrin. Meidän luottamuksemme tohtori Dawsoniin
elpyi taasen. Hän näytti olevan varsin varma ja vakuutti lady
Glydelle tämän puhuessa hänen kanssaan asiasta, että hän itse
ehdottaisi lähettämään noutamaan lääkäriä samana hetkenä, kuin hän
tuntisi vähintäkään epäröivänsä tai olevansa levoton.
Ainoa, joka ei näyttänyt tahtovan antaa rauhoittaa itsensä, oli
kreivitär. Hän sanoi minulle yksityisesti, ett'ei hän voinut luottaa
vain herra Dawsonin vakuutuksiin, ja hän levottomasti odotti kuulla
miehensä ajatuksia, kun häntä kolmen päivän kuluessa odotettiin
takaisin. Kreivi ja kreivitär kirjoittivat toisilleen säännöllisesti
joka aamu kreivin poissa ollessa. He olivat tässä kuten kaikissa
muissakin suhteessa aviopuolisojen perikuvia.
Kolmannen päivän iltana näytti minusta neiti Halcombessa tapahtuvan
sellainen muutos, joka vakavasti huoletti minua. Rouva Rubelle
huomasi sen myöskin. Me emme puhuneet mitään siitä lady Glydelle,
joka valvonnasta lopen väsyneenä oli nukkunut eteishuoneen sohvalle.
Herra Dawson tuli illalla tavallista myöhempään. Niin pian kun hän
oli silmännyt sairaaseen, muuttui hänen kasvojensa ilme kokonaan.
Hän koetti salata sen, mutta näytti samalla kertaa neuvottomalta
ja levottomalta. Lähetti toimitettiin heti hänen kotiinsa hakemaan
hänen lääkearkkuansa, muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdyttiin
sairashuoneessa tartuntaa vastaan, ja hän käski itse järjestää
hänelle vuoteen kuntoon huoneessa. "Onko kuume tullut tarttuvaksi?"
kysyin minä. "Pelkään sitä", vastasi hän, "huomenna saamme nähdä."
Herra Dawsonin määräyksen mukaan ei lady Glydelle ilmoitettu, että
hänen sisarensa oli tullut huonommaksi. Myladya kielsi hän varmasti,
tämän heikon terveyden takia, olemasta sairashuoneessa tänä yönä.
Lady Glyde koetti vastustaa -- oli surullista nähdä häntä --
mutta herra Dawsonilla oli valtansa lääkärinä ja hän sai tahtonsa
noudatetuksi.
Huomispäivänä klo 11 matkusti palvelija Lontooseen mukanaan kirje
eräälle siellä olevalle lääkärille ja käskyllä tuoda uusi lääkäri
mukanaan ensimmäisellä palaavalla junalla. Puoli tuntia lähetin
lähdön jälkeen tuli kreivi takaisin Blackwater-Parkiin.
Kreivitär toi hänet omalla vastuullaan katsomaan sairasta. Minä en
voinut huomata mitään sopimatonta siinä. Herra kreivi oli nainut
mies; hän oli kyllin vanha voidakseen olla neiti Halcomben isä ja
katsoi häntä läheisen sukulaisen, lady Glyden tädin läsnä-ollessa.
Herra Dawson intti kumminkin sitä vastaan, että hän tuli huoneeseen,
mutta minä voin selvästi nähdä tohtorin itsensä olevan liian
levottoman tässä tilaisuudessa tehdäkseen vakavampaa vastarintaa.
Sairas ei tuntenut nyt ketään hänen ympärillään olevista henkilöistä.
Hän näytti katsovan ystäviä vihamiehiksi. Kun kreivi lähestyi
hänen vuodettaan, kiintyivät hänen silmäyksensä, jotka tähän asti
olivat harhailleet sinne ja tänne huoneessa, sellaisella kauhun
ihmeellä häneen, ett'en koskaan elämäni aikana unhota sitä. Kreivi
istuutui hänen viereensä, kuunteli hänen valtimoaan, kosketti hänen
ohimoitaan; katsoi varsin tarkkaavasti häntä ja kääntyi sitten
tohtorin puoleen sellainen vihan ja halveksumisen ilme kasvoillaan,
että sanat kuolivat herra Dawsonin huulille ja hän seisoi hetken
kalpeana harmista ja kauhusta -- niin, todellakin, kalpeana ja aivan
neuvotonna.
Herra kreivi katsoi minuun.
"Milloin tapahtui tämä muutos?" kysyi hän.
Minä sanoin hänelle, ajan.
"Onko lady Glyde sen jälkeen ollut huoneessa?"
Minä vastasin kieltävästi. Tohtori oli lujasti kieltänyt häntä
tulemasta eilisiltana ja oli tänään aamulla uudistanut tämän
kieltonsa.
"Oletteko Te ja rouva Rubelle saanut tietää tapahtuneen onnettomuuden
koko laajuudessaan?" -- oli hänen seuraava kysymyksensä.
"Me olemme saaneet tietää", vastasin minä, "tautia pidettävän
tarttuvana" -- hän keskeytti minut, ennenkuin ehdin sanoa enempää.
"Se on lavantautia", sanoi hän.
Sen lyhyen hetkisen kuluessa, jonka tämä puhelu! kesti, oli herra
Dawson jälleen toipunut ja puhutteli nyt kreiviä tavallisella
pelottomuudellaan.
"Se ei ole lavantautia", lausui hän jonkunlaisella voimalla
äänessään. "Minä panen vastalauseeni tätä tuppautumista vastaan
toimintaani, herra. Ei kellään ole oikeutta tehdä täällä mitään
kysymyksiä paitsi minulla. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni
parhaan ymmärrykseni mukaan --"
Kreivi keskeytti hänet -- ei sanoin, vaan viittaamalla vain
sairasvuoteeseen. Tohtori Dawson näytti tuntevan tämän hänen
itsepuolustusoikeutensa äänettömän kieltämisen koko katkeruuden ja
suuttui nähtävästi yhä enemmän.
"Minä sanon tehneeni velvollisuuteni", vastasi hän. "Lääkäriä on
lähetetty Lontoosta hakemaan. Hänen kanssaan tahdon minä neuvotella
tämän kuumeen laadusta, mutta en kenenkään muun kanssa. Minä vaadin,
että Te poistutte tästä huoneesta."
"Minä astuin tänne, herra, innostuksesta ihmisyyden pyhään asiaan",
sanoi kreivi. "Samasta syystä palaan minä takaisinkin, jos lääkäri
viipyy tulemasta tänne. Minä sanon vielä kerran, että kuume on
muuttunut lavantaudiksi ja että Te olette menettelynne takia
vastuunalainen tästä valitettavasta muutoksesta. Jos onneton, nuori
nainen kuolee, todistan minä tuomioistuimen edessä, että Teidän
taitamattomuutenne ja itsepäisyytenne oli syynä hänen kuolemaansa."
Ennenkun herra Dawson voi vastata, ennenkun kreivi ehti mennä,
avattiin eteishuoneen ovi, ja me näimme lady Glyden seisovan
kynnyksellä.
"Minun _täytyy_, minä _tahdon_ tulla sisään", sanoi hän tavattoman
varmasti.
Sen sijaan, että olisi estänyt häntä poistui kreivi huoneesta ja
jätti tien hänelle vapaaksi tulla. Kaikissa muissa tilaisuuksissa
oli hän viimeinen unhottamaan, mitä piti tehdä; tällä hämmästyksen
hetkellä oli hän nähtävästi unhottanut myladya uhkaavan vaaran ja
kuinka tärkeätä oli koettaa saada häntä pitämään huolta itsestään.
Kummastuksekseni osoitti tohtori Dawson paljon enemmän mielenmalttia.
Hän ehkäisi lady Glyden ensi askeleella, jonka hän otti
sairasvuodetta kohden. "Olen sydämmestäni pahoillani, todellakin
kovin ikävissäni", sanoi hän -- "mutta minä pelkään, että tauti
on tarttuva. Kunnes minä olen varma tässä suhteessa, täytyy minun
vaatia, ett'ette tule tänne, mylady."
Lady Glyde horjui hetkisen -- äkkiä vaipuivat hänen kätensä alas,
ja hän kaatui lattialle. Hän oli menettänyt tajuntansa. Kreivitär
ja minä otimme hänet vastaan tohtorilta ja saatoimme hänen omaan
huoneeseensa. Kreivi kulki edellämme ja viipyi ulkokäytävässä, kunnes
minä palasin ja ilmoitin hänelle saaneemme lady Glyden jälleen
tajuihinsa.
Minä menin taas tohtorin luo sanoakseni hänelle lady Glyden puolesta,
että hän heti toivoi saavansa puhua tohtorin kanssa. Tohtori
kiiruhti heti täyttämään hänen toivomustaan ja rauhoittamaan häntä
ilmoittamalla, että lääkäriä odotettiin joka hetki. Ne tunnit,
jotka kuluivat hänen tuloonsa, olivat kuitenkin varsin pitkät. Sir
Percival ja kreivi olivat molemmat alakerrassa ja lähettivät vähän
väliä kysymään neiti Halcomben tilaa. Vihdoinkin tuli meidän suureksi
lohdutukseksemme odotettu lääkäri kello 5 ja 6 välillä iltapäivällä.
Hän oli nuorenpuoleinen mies, varsin vakava ja varsin varma.
Mitä hän ajatteli edellisestä hoidosta, en minä voi sanoa, mutta
minusta näytti omituiselta, että hän kyseli paljon enemmän minulta
ja rouva Rubellelta kuin herra Dawsonilta ja ett'ei hän näyttänyt
juuri erikoisella harrastuksella kuuntelevan, mitä tämä sanoi,
tarkastaessaan huolellisesti hänen sairastaan. Huomioitteni
johdosta aloin minä uskoa kreivin olleen oikeassa tautia koskevissa
lausunnoissaan alusta asti, ja minun epäilyni varmistuivat herra
Dawsonin esitettyä sen tärkeän kysymyksen, jonka selville saamiseksi
Lontoon lääkäri juuri oli kutsuttu.
"Mitä Te ajattelette sairaudesta?" kysyi hän.
"Lavantauti", vastasi lääkäri. "Epäilemättä lavantauti."
Vaitelias rouva Rubelle pani laihat, ruskeat kätensä ristiin ja
katsoi minuun merkitsevästi hymyillen. Kreivi itse olisi tuskin
tullut tyytyväisemmäksi, jos hän olisi ollut läsnä ja kuullut tämän
lausuntonsa vahvistuksen.
Sitten vieras lääkäri oli antanut meille muutamia hyödyllisiä
määräyksiä sairaan hoitoon nähden ja maininnut tulevansa takaisin
viiden päivän kuluttua, seurasi hän tohtori Dawsonia yksityiseen
neuvotteluun. Hän ei tahtonut lausua mitään siitä, voidaanko neiti
Halcombe mahdollisesti pelastaa; hän sanoi olevan mahdotonta ennustaa
taudin ollessa tässä vaiheessa mitään sen kulusta.
Nuo viisi päivää kuluivat suuren levottomuuden vallitessa.
Kreivitär Fosco ja minä valvoimme vuorottain rouva Rubellen avuksi.
Neiti Halcomben tila paheni pahenemistaan ja vaati mitä suurinta
huolta ja tarkkaavaisuutta. Se oli sanomattoman vaikea aika. Lady
Glyde, jonka voimia herra Dawsonin vakuutuksen mukaan ylläpiti hänen
tuskainen levottomuutensa sisarestaan, voimistui aivan uskottoman
nopeasti ja osoitti sellaista voimaa ja päättäväisyyttä, jota minä
en olisi koskaan voinut uskoa hänen osoittavan. Hän vaati saada
tulla sairashuoneeseen kaksi tai kolme kertaa päivässä katsomaan
neiti Halcombea, jota vastoin hän lupasi olla menemättä aivan
vuoteen ääreen, jos tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Herra Dawson
myöntyi varsin vastenmielisesti, mutta minä luulen hänen katsoneen
turhaksi vastustaa häntä. Hän oli siis huoneessa joka päivä ja piti
uskollisesti lupauksensa. Minä kärsin niin paljon nähdessäni hänen
levottomuuttaan -- koska se muistutti, mitä minä itse olin tuntenut
mieheni viime sairauden aikana -- että minä rukoilen, ett'en kauempaa
tarvitse käsitellä tätä ainetta. Sitä mieluisampaa on minun sanoa,
ett'ei mitään uusia riitaisuuksia ilmennyt tohtorin ja kreivi Foscon
välillä. Viimemainittu tiedusteli sairaan tilaa lähetin kautta ja
pysyi itse alituiseen alakerrassa sir Percivalin luona.
Viidentenä päivänä tuli lääkäri taas ja antoi meille hieman toivoa.
Hän sanoi kymmenennen päivän lavantaudin puhkeamisesta luultavasti
tulevan olemaan ratkaisevan taudin kululle ja lausui aikovansa saapua
siihen aikaan. Nämä viisi päivää kuluivat samoinkuin edellisetkin --
lukuunottamatta, että kreivi taas eräänä aamuna matkusti Lontooseen
ja palasi takaisin samana iltana.
Kymmenentenä päivänä vapautti lempeä sallimus meidät enimmästä
tuskasta ja epävarmuudesta. Lääkäri selitti nyt varmasti, ett'ei
neiti Halcombella ollut vaaraa. "Hän ei tarvitse mitään lääkäriä
enää -- hän kaipaa tästä lähtien vain hyvää ja huolellista hoitoa ja
sitä minä huomaan hänellä olevan." Nämä olivat hänen omat sanansa.
Tänä iltana luin minä mieheni kauniin saarnan _"Palautuneesta
terveydestä"_ lohdutetumpana, kuin minä muistan ennen kokeneeni.
Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nämä hyvät uutiset tekivät aivan
liian voimakkaan vaikutuksen lady Glydeen. Hän oli liian voimaton
kestääkseen tätä kovaa mielenliikutusta ja parin päivän kuluttua
tuli hän sellaiseen voimattomuuden tilaan, että hänen täytyi
pysyä huoneessaan. Lepo ja rauha sekä sittemmin olopaikan muutos
olivat tohtori Dawsonin mielestä parhaat keinot hänen terveytensä
palauttamiseksi. Onni oli, ett'ei hänen tilansa ollut sitä pahempi,
sillä samana päivänä, kun hän oli pakotettu jäämään huoneeseensa, oli
kreivillä ja tohtorilla uusi sananvaihto ja tällä kertaa niin vakava,
että herra Dawson poistui talosta.
Minä en ollut läsnä tässä kohtauksessa, mutta minä tiedän, että
kiistan aiheena oli, mikä ruokajärjestys olisi neiti Halcombelle
välttämätön voimien palauttamiseksi kuumeen jälkeen. Herra Dawson,
joka nyt, kun hänen hoidokkaallaan ei ollut enää vaaraa, vähemmän
kuin koskaan ennen näytti olevan halukas sallimaan tarpeetonta
sekautumista, oli itsepäinen, ja kreivi -- minä en ymmärrä miksi --
kadotti kaiken sen itsehillintänsä, jonka hän niin viisaasti oli
säilyttänyt edellisissä tilaisuuksissa ja suututti tohtorin useita
eri kertoja nuhtelemalla häntä erehdyksestä, kun oli päästänyt
kuumeen siirtymään lavantaudiksi. Onneton riita päättyi siten,
että herra Dawson vetosi sir Percivaliin ja -- sittenkun hän ilman
erikoista vaaraa voi jättää neiti Halcomben -- uhkasi lopettaa tyyten
käyntinsä Blackwater-Parkissa, jollei kreivi tästä hetkestä lakkaisi
sekautumasta asioihin, jotka vain kuuluvat tohtorille.
Sir Percivalin vastaus, vaikka ei suorastaan epäkohtelias, pahensi
vain asiaa; herra Dawson oli sen jälkeen matkustanut tiehensä
äärimmäiseen asti suuttuneena kreivi Foscon kohtelusta häntä kohtaan
ja huomispäivänä lähetti hän laskunsa.
Me olimme siis nyt aivan ilman lääkärinhoitoa. Mutta vaikkapa se
ei juuri ollut tarpeenkaan -- koska neiti Halcombe tarvitsi vain
huolellista hoitoa -- olisin minä kumminkin, jos minun neuvoani olisi
pyydetty, järjestyksen vuoksi hankkinut toisen lääkärin.
Sir Percival ei kumminkaan näyttänyt katsovan asiaa samassa valossa.
Hän sanoi olevan ajan hankkia lääkäri vasta silloin, jos neiti
Halcombe osoittaisi huonontumisen oireita. Muulloin olisi meillä
aina kreivi, jolta voisi kysyä neuvoa vähemmissä vaikeuksissa. Eikä
meidän pitäisi tarpeettomasti saattaa rauhattomaksi sairastamme hänen
nykyisessä heikossa ja hermostuneessa tilassaan tuomalla vierasta
hänen sairasvuoteensa ääreen. Näissä epäilyksissä oli tosin paljon
järkeä, mutta minä en kumminkaan voinut olla tuntematta jonkunlaista
levottomuutta. En minä ollut oikein tyytyväinen siihenkään, että
me salaisimme tohtorin poistumisen lady Glydeltä. Tosin teimme me
hyväntahtoisuudesta tämän salaamisen, sillä hänen tilansa ei ollut
sellainen, että hän olisi voinut kestää mitään uutta levottomuutta.
Mutta se oli kumminkin petos ja sellaisenaan minun periaatteisen
rouvashenkilön menettelyksi lievimmin sanoen kaksimielinen menettely.
Toinen, aivan kummastuttava tapahtuma, joka sattui samana päivänä,
lisäsi suuressa määrässä sitä kiusaavaa levottomuutta, joka nyt
painoi mieltäni.
Minä sain kutsun saapua sir Percivalin luo kirjastoon. Kun minä tulin
huoneeseen, oli kreivikin siellä, mutta nousi heti ylös ja jätti
meidät kahden. Sir Percival pyysi minua ystävällisesti istuutumaan ja
puhutteli minua sitten seuraavasti:
"Haluan puhua kanssanne, rouva Michelson, asiasta, jonka minä jo
joku aika sitten olen päättänyt ja josta minä olisin jo aikaisemmin
ilmoittanut Teille, ellei täällä olisi ollut niin paljon sairautta
ja levottomuutta. Muutamin sanoin lausuttuna minä aion hajottaa
koko talouteni täällä -- vaikka minä luonnollisesti toivon,
että Te pysytte paikallanne. Niin pian kun lady Glyde ja neiti
Halcombe voivat lähteä matkalle, täytyy heidän muuttaa olinpaikkaa.
Ystäväni, kreivi ja kreivitär Fosco, lähtevät luotamme jo sitä ennen
asettuakseen Lontoon läheisyyteen asumaan. Ja minulla on omat syyni
olla vastaanottamatta useampia vieraita, vaan sen sijaan hoitaa
taloutta niin tarkkaan kuin mahdollista. Minä en sano tätä moitteena
Teitä vastaan mutta minun talouteni maksaa täällä liian paljon. Minä
aion, sanalla sanoen, myydä kaikki hevoset ja kerrallaan päästää
palveluksestani kaikki palvelusväkeni. Kuten tiedätte, en minä
koskaan tee asiaa puoliksi ja tähän aikaan huomenna ajattelen minä
talostani poistuneen joukon tarpeettomia palvelijoita."
Minä kuuntelin hänen sanojaan aivan liikkumatta kummastuksesta.
"Onko Teidän tarkoituksenne, sir Percival, että minun Pitää
erottaa kaikki palvelusväki antamatta heille tavallista kuukauden
irtisanomista?" kysyn minä.
"Niin, juuri sitä tarkoitan minä. Ennen kuukauden loppua olemme me
luultavasti kaikki poissa, eikä minua haluta jättää kaikkea väkeä
tänne laiskuuteen ja toimettomuuteen."
"Kuka vastaa ruuanlaitosta, sir Percival, Teidän vielä täällä
ollessanne?"
"Margaret Porcher voi laittaa ruokaa -- pitäkää hänet. Mitäpä
tarvitsen minä keittäjätärtä, kun minä en aio antaa mitään
päivällisiä?"
"Mainitsemanne nainen on taitamattomin koko palvelusväestä, sir
Percival --."
"Pitäkää hänet, sanon minä, ja ottakaa tänne jokin henkilö
kylästä, joka voi pestä ja kirkastaa astioita -- ja jonka ei
tarvitse asua täällä. Jokapäiväiset menoni _täytyy_ ja _tulevat_
heti vähennettäviksi. Minä en ole halunnut puhua Teidän kanssanne
kuullakseni joitakin vastaväitteitä, rouva Michelson, vaan
ilmoittaakseni Teille sen taloussuunnitelman, jonka minä tahdon
toimeenpanna. Erottakaa koko laiskurijoukko huomenna, paitsi Margaret
Porcher. Hän on vahva kuin hevonen -- me annammekin hänen tehdä työtä
kuin hevonen."
"Suokaa anteeksi, jos minä huomautan Teille, sir Percival, että jos
palvelusväki muuttaa huomenna, niin täytyy heidän saada kuukauden
palkka korvaukseksi kuukauden irtisanomisesta."
"Olkoon menneeksi! Kuukauden palkka on aina voitto kuukauden
tuhlaamista ja mässäämistä vastaan palvelusväen pöydässä."
Tämä viimeinen muistutus sisälsi mitä suututtavimman moitteen
minun taloudenhoidostani. Minulla oli tarpeeksi kunnioitusta
itseäni kohtaan ollakseni puolustautumatta niin halpamielistä
syytöstä vastaan. Kristillinen osanottoni neiti Halcomben ja
lady Glyden turvatonta asemaa kohtaan ja ajatus niistä vakavista
vastenmielisyyksistä, jotka minun nopea lähtöni voisi vaikuttaa
heille, oli ainoa, mikä voi ehkäistä minua sanomasta irti tointani
heti samana hetkenä. Minä nousin paikalla seisoalleni. Olisin
alentunut omissa silmissäni, jos minä olisin antanut keskustelun
jatkua kauemmin.
"Tämän viime huomautuksen jälkeen, sir Percival, ei minulla ole
enempää puhumista. Teidän käskyjänne noudatetaan." Näin sanottuani
kumarsin minä kylmästi ja kunnioittavasti ja poistuin huoneesta.
Huomispäivänä muutti koko palvelusväki. Sir Percival erotti itse
palvelijat ja sen osan väkeä, joka hoiti tallitoimia lähetti
hän viemään kaikki hevoset, yhtä lukuunottamatta, Lontooseen.
Palvelijakunnasta oli nyt vain jäljellä minä, Margaret Porcher ja
puutarhamestari, jolla oli oma asuntonsa ja joka nyt sai omalla
vastuullaan hoitaa sitä ainoaa hevosta, mikä vielä oli tallissa.
Taloudenhoidon ollessa tässä kummallisessa ja hyljätyssä kunnossa
-- emäntäni sairastaessa ja neiti Halcomben ollessa avuttomana kuin
lapsi ja ilman lääkärinhoitoa -- ei ollut ihme, että rohkeuteni aleni
ja että minä vaivoin voin säilyttää tavallisen malttini. Mieleni oli
kovin alakuloinen. Minä toivoin, että molemmat sairasraukat olisivat
terveet jälleen, ja että minä olisin kaukana Blackwater-Parkista.